Toukokuu 2003

© Anita Konkka

Lena's  Dream.jpg (26887 bytes)

Magdolina Bân: Lena's Dream

Hyvä osoite

4.5.03

Kutsuin yhdet ystävät kylään, sitten kun meri on vapaa jäistä. Aurinkolahti taitaa olla Helsingin viimeinen lahti, josta jäät lähtevät. Kaikkialta muualta, ne ovat sulaneet, mutta eivät täältä. Kun katson parvekkeelta, näen Lahdella mustanharmaita jäälauttoja. Lahden nimi oli ennen Mustalahti, mutta se muutettiin Aurinkolahdeksi, koska lahden rantaan rakennettavia kalliilta asuntoja haluttiin myydä varakkaille ihmisille. Mustalahti ei ollut yhtä myyvä nimi kuin Aurinkolahti. Nyt talot ovat valmiit ja rantabulevardia rakennetaan. Sille piti istuttaa mäntyjä, mutta asukkaat protestoivat. He ovat maksaneet avoimesta näköalasta merelle eivätkä halua mäntyjä peittämään näköalaa. Mielenkiintoinen perustelu. Aikovatko varakkaat elää asunnoissaan sata vuotta, ylikin. Luulisin että männyiltä kestää ainakin niin kauan kasvaa täyteen mittaansa. Nyt bulevardille istutetaan vuoristomäntyjä jotka eivät kasva korkeiksi. Mitenkähän paljon tämä naapurissa sijaitseva taiteilijatalo lisää asuntojen myyntiarvoa? Kun Eira oli ostamassa Leikosaarentieltä asuntoa, kiinteistönvälittäjä esitteli myyntipuheessaan alueen palveluiden, merenrantojen ja ulkoilualueiden lisäksi Miina Äkkijyrkän lehmätilan eräänlaisena taiteellisena kuriositeettina. Mutta lähialueen värikäs etninen ympäristö ei kuulunut hänen myyntipuheensa piiriin.

Todella varakkaat eivät Vuosaareen kumminkaan muuta oli lahden nimi Aurinkolahti tai mikä tahansa. Ne pysyttelevät edelleen Munkkiniemessä, Kulosaaressa ja Kaivopuistossa. Niille hyvä osoite merkitsee paljon. Munkkiniemen puistotie on edelleen hyvä osoite, vaikka sen varrella on rumia 30-luvun lopussa rakennettuja kerrostaloja. Yhdessä niistä asuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kun lapsena pääsi kolmen kuukauden kesäloman jälkeen takaisin kaupunkiin, kadulta kantautuva raitiovaunun kolke oli ihanan kotoinen ääni. Mikä helpotus kun ei tarvinnut yhdeksään kuukauteen mennä maalle, pelottavan metsän keskelle. En kaipaa sitä katua enkä taloa enää. Kolmekymmentä vuotta sitten kaipasin ja kirjoitin kaipauksen vallassa esikoisromaanin, kun tajusin että nuoruus on auttamatta takanapäin eikä siihen ole paluuta. Se kirja oli hyvästijättö nuoruudelle.

Nykyään ajan polkupyörällä Munkkiniemen puistotien lävitse, kun olen menossa Talin puutarhaan. Entisessä kotitalossani oli ennen HOKin myymälä, nykyään sen paikalla on videovuokraamo. Solnan grillin paikalla oli kenkäkauppa ja sitä ennen ruokala, jonka vuohi laidunsi takapihalla. Vilkaisen joka kerta ohi ajaessani näkyisikö talon edessä tyttöjä hyppäämässä barbia tai narua - varma kevään merkki - mutta ei heitä näy. Minne kaikki narua hyppivät rusettipäiset tytöt ovat kadonneet ? Ehkä he katsovat kotona videoita.. Heidän tilalleen on tullut Solnan grillin terassi, jossa voi istuskella kesän lämpiminä päivinä juomassa valkoviiniä. Tai kaljaa. Mutta kaljanjuojat taitavat viihtyä paremmin Ukko Munkin terassilla.

Ukko Munkki oli isäni kantapaikka. Minun kantapaikkani oli Primulan kahvilan yläkerta Puistotien varrella. Se on vielä olemassa. Istuin siellä lukioluokkalaisena koulun jälkeen tuntikausia keskustelemassa älypääystävieni kanssa leffoista, kirjoista, taidenäyttelyistä. Koskaan ei tilattu mitään muuta kuin pieni kuppi kahvia per nenä, tupakkaa kyllä kului mahdottomasti, kun ratkottiin sivullisuuden ynnä muita filosofisia ongelmia. Yhtäkkiä Primulan emäntä pillastui ja pani kahvilaan kolmenkymmenen vuoden ikärajan. Meistä tuli vähäksi aikaa kodittomia. Valion baari Puistotien alkupäässä oli liian lapsellinen paikka, Dominicus puolessa välissä Puistotietä oli ruokapaikka ( nykyään siinä on Ålands bank) ja Verdi Hollantilaisen tiellä oli pilsneripaikka. Onneksi Elanto avasi uuden kahvilan Puistotien loppupäässä ja meillä oli taas paikka missä voimme jatkaa keskusteluja. Luin lehdestä vähän aikaa sitten että Helsingissä ei ole enää kahviloita, joihin alle kahdeksantoistavuotiaat pääsisivät. Surkea juttu, missä he sitten voivat taiteesta ja kirjallisuudesta tai filosofoida elämän tarkoituksesta pienen kahvin ääressä. Se kahvi oli niin kauhean kitkerää, että ei sitä olisi voinut juoda kuin yhden kupillisen, jos rahaa vaikka sattumoisin olisi ollutkin. Yleensä ei ollut, koska rahat menivät leffoihin. Taidenäyttelyihin pääsi sentään ilmaiseksi, mutta kirjoja piti ostaa, kun kirjastosta ei saanut Beckettiä, sitä ei ollut vielä suomeksi, eikä Camusia, sitä oli suomennettu, mutta Munkkiniemen huolehtivainen kirjastonhoitaja ei lainannut vaan sanoi, että Sivullinen on aivan liian synkkää luettavaa sinun ikäisellesi.

Vesiputken pätkä oli haljennut talven aikana. Kun käänsin hanan auki, alkoi vettä pulputa Alisan leikkimökin kulmalta. Kaivoin putken esiin mullan alta. Halkeama oli vähintäänkin viidentoista sentin pituinen. Harmin paikka. Naapureita ei näkynyt, että olisin voinut kysyä pitääkö kutsua putkimies vai selviääkö ongelmasta kotikonstein. Mietin, että auttaisiko vedenpitävä eristysnauha siihen asti että saan rahaa kasaan putkimiestä varten. Rahapula jatkuu ikuisesti, vaikka vuokra on halvempi kuin ennen. Levitin lantaa vadelmapensaille, aurinko välillä paistoi, välillä ei, ajattelin että jos tulee kuuma ja kuiva kesä, niin joudun kantamaan vettä kasveille, ellen saa vesiputkea korjatuksi jollain konstilla. Mielessä kävi, että kannattako puutarhan pitäminen lainkaan, hankalaa hommaa kaupunkilaiselle, jolla on peukalo keskellä kämmentä. Onhan puutarhassa kiva istua ystävien kanssa juomassa valkoviiniä lämpiminä kesäpäivinä, iltoina.

Eilen pyöräilin taas kerran pitkin Munkkiniemen puistotietä. Uskomattoman kohtelias raitiovaununkuljettaja pysäytti vaunun ja antoi tietä vanhalle rouvalle joka oli ylittämässä katua keppinsä. Onkohan liikennelaitoksella ruvettu antamaan kohteliaisuuskoulutusta henkilökunnalle? Entiseen aikaan raitiovaunuissa oli rahastajat, ne olivat iso äkäisiä naisia, jotka istuivat oven vieressä ja pitivät vaunussa yllä kuria ja järjestystä. Pummilla oli turha yrittää ajaa, niiden haukansilmä tavoitti pahimmassa ruuhkassakin ne jotka eivät olleet vielä maksaneet. M-linja nykyinen Nelonen oli kaupungin hienoin. Vaunuissa oli pehmustetut, punaisella (keino?) nahalla päällystetyt penkit. Ruuhka-aikoina linjalla kulki lisäksi vanhoja puuvaunuja, joissa oli kaksi pitkää penkkiä kummallakin sivustalla. Käytävälle mahtui enemmän väkeä seisomaan ja paksu rahastaja karjui oven suussa: "Käytävällä eteenpäin - Stig framåt på gången". Ne olivat ensimmäiset ruotsinkieliset sanat jotka opin.

Pidän melkein yhtä paljon metrosta kuin Nelosen raitiovaunusta, tai no, nykyään pidän siitä enemmän, koska se on nopeampi. Kuljetan sillä polkupyörää joko Sörnäisten tai Kampin asemalle, loppumatkan ajan polkupyörällä Taliin. Matkasta on tullut niin pitkä, että en käy siellä kesäaikaan enää joka päivä niin kuin kävin ennen. Kun eilen menin sinne, huomasin harmikseni, että pätkä vesiputkea oli haljennut talven aikana. Kun käänsin puutarhassa hanan auki, alkoi vettä pulputa Alisan leikkimökin kulmalta. Kaivoin putken esiin mullan alta. Halkeama oli ainakin viisitoista senttiä pitkä Naapureita ei näkynyt, että olisin voinut kysyä pitääkö kutsua putkimies vai selviääkö ongelmasta kotikonstein. Mietin, että auttaisiko vedenpitävä eristysnauha siihen asti että saan rahaa kasaan putkimiestä varten. Rahapula jatkuu ikuisesti, mikä johtuu siitä että en ole ikinä osannut tarpeeksi paljon haluta rahaa, sillä kuten Kieslowski sanoo: ""Jos jotain tarvitsee todella, jotain haluaa todella, sen myös saa." (kirjassa Kieslowski on Kieslowski, s. 187)

Levitin lantaa vadelmapensaille, aurinko välillä paistoi, välillä ei, ajattelin että jos tulee kuuma ja kuiva kesä, niin joudun kantamaan vettä kasveille, ellen saa vesiputkea korjatuksi jollain konstilla. Mielessä kävi, että kannattako puutarhan pitäminen lainkaan, hankalaa hommaa kaupunkilaiselle, jolla on peukalo keskellä kämmentä ja joka on tottunut siihen että talonmies tai huoltomies hoitaa kaikki käytännön ongelmat. Onhan puutarhassa kiva istua ystävien kanssa juomassa valkoviiniä lämpiminä kesäpäivinä ja iltoina ja kiva on poimia syksyllä marjoja ja omenia. Mutta onko minulla varaa pitää puutarhaa. Mökkikin näyttää siltä, että kun routa parina talvena vielä liikuttelee sen peruskiviä paikoiltaan, niin koko mökki kaatuu, se on nyt jo pahasti kallellaan.

Väärä lukija

8.5.

Teki vaihteeksi mieli lukea naisten kirjoittamia kirjoja. Lainasin kirjastosta Jean Rhysin romaanin Huomenta, keskiyö (Good Morning, Midnight) ja Marguerite Durasin Lol V. Steinin elämän. Kummassakin kirjassa on päähenkilönä nainen, joka on kokenut vuosia sitten traumaattisen hylkäämisen. Kumpikin palaa tapahtumapaikalle, Rhysin nainen Pariisiin, jossa hän eli lyhyen avioliiton ja synnytti kuolleen lapsen, minkä jälkeen mies häipyi. Kun taas Durasin nainen palaa T. Beachin kasinolle, josta hänen sulhasensa häipyi toisen naisen kanssa. Entiseen aikaan miehet olivat sellaisia, nykyään osaavat naisetkin häipyä. Ihanat neurootikot taitavat olla katoava laji kirjallisuudessa.

Pidin enemmän Rhysin naisesta, joka hortoilee yksinään pitkin Pariisia enempi tai vähempi kännissä, ostelee vaatteita ja käy kampaajalla, koska hänellä sattuu olemaan vähän ylimääräistä rahaa. Hän uskoo, että on 'pannut pienen elämänsä järjestykseen', mutta saa vähän väliä itkukohtauksia, varsinkin kun on ottanut pari lasillista liikaa. Pidin Rhysin naisen tarkkanäköisyydestä, hänen sarkasmistaan - myös itseään kohtaan. Kun hän istuu kapakassa yksinään ryyppäämässä, hän tuntee, kuten kuka tahansa juoppo, nöyristelevää tarvetta selittää tarjoilijalle miksi hän istuu siellä. "Olen täällä tiedustellakseni, missä on lähin elokuvateatteri. Olen säädyllinen nainen, une femme convenable, joka on matkalla lähimpään elokuvateatteriin. Faites comme les autres [ole niin kuin muut] - se on aina ollut minun mottoni. Faites commes les autres, hitto soikoon... Tällainen elämänasenne minulla nyt kuitenkin on. Ymmärtäkää nyt, monsieur et madame, herra, rouva ja neiti, että yritän vain olla teidän kaltaisenne. Tiedän että en onnistu, mutta katsokaa miten kovasti minä yritän. Kolme tuntia valitsin hattua; ja joka aamu kuluta puolitoista tuntia siihen, että näyttäisin samanlaiselta kuin muut."

Kirjan lopussa on Raija Siekkisen saatesanat. Kun luin niitä, tuntui kuin Raija olisi kiskaissut maton jalkojen alta, olinko minä lukijana täysin sokea, kun en huomannut, että Rhysin nainen Raijan sanoin: " eroaa prostituoidusta vain siinä suhteessa, ettei hän ole valmis antamaan mitään vastineeksi, ei edes kylmää ja poissaolevaa ruumistaan." Lisäksi nainen on itsekäs, itsekeskeinen, ei ajattele muuta kuin rahaa, hänen itkunsa on provokatorista, syyttävää itkua jne. jne. Minkä ihmeen takia Raija suostunut kirjoittamaan saatesanat, kun hän ei näe Rhysin naisessa eikä naisissa mitään hyvää. Hän on väärä lukija oikealle kirjalle, tai lukenut kirjan väärään aikaan, aivan kuin ihminen joka on aamulla noussut väärällä jalalla sängystä.

Minä taas olen väärä lukija Durasin romaanille, mutta se ei johdu moralistisesta asenteesta kirjan päähenkilöä kohtaan, vaikka voisihan häntäkin arvostella moraalisin perustein, koska hän toteuttaakseen omia tarkoitusperiään iski ystävättärensä poikaystävän niin kuin keskenkasvuiset tytöt usein tekevät. Olen pitänyt Durasin kirjoista Rakastaja sekä Tuska, siksi että ne ovat omakohtaisia, omaelämäkerrallisia, kun taas tämä Lol V. Stein oli tyyliltään rasittavan taiteellinen, jopa teennäisen taiteellinen, mikä johtuu varmaankin siitä että Lol V. Steinin tarinana kertojana oli mies, eikä mies ( minun mielestäni) kerro naisesta sillä tavalla kuin kirjan mies kertoo. Tarina oli kirjoitettu naisen kielellä, ja sen kielen käyttäjänä Duras on taituri.

Kun lopettelin Durasin romaanin lukemista, radiosta tuli samaan aikaan kulttuuriuutiset, joissa Tuulaliina Varista haastateltiin mies- ja naiskirjailijoiden kielestä. Miehet kirjoittavat lyhyttä lausetta, tiukempaa tekstiä kuin naiset. Mieskirjailijoiden kieltä arvostetaan enemmän kuin naiskirjailijoiden kieltä, siksi naisetkin ovat ruvenneet kirjoittamaan samalla tavalla kuin miehet. Enpä tiedä onko se arvostus pelkästään kielestä kiinni. Sekä Duras että Rhys kirjoittavat hyvin tiukkaa, hyvin tarkkaa ja taloudellista kieltä, he eivät lörpöttele turhia. Arvostuksen puute voi johtua aihepiiristä, kukapa itseään kunnioittava mieskirjailija kirjoittasi niin mitättömästä aiheesta kuin hylätyn naisen tunteista ja elämästä. Miehillä on suuremmat aiheet ja henkilöt.

Identiteetin menetys

9.5.

Kävelin Lasipalatsin vieritse kantaen täysinäistä roskapussia. Vein sen roskalaatikkoon, joka oli Mannerheimintien puolella ja sitten kiersin Simonkadun puolelta Valion baarille päin. Simonkadulla sukkahousuni putosivat, kiskoin ne ylös. Myös käsilaukku putosi, mutta huomasin sen vasta kun olin kiertänyt kulman. Palasin takaisin, käsilaukkua ei näkynyt kadulla, ei sitten missään. Se oli kerta kaikkiaan kadonnut. - Kauhistus sentään, minä huudahdin.

Uni päättyi huonosti, samoin kävi edellisenäkin yönä. Silloin käsilaukun sisältä ryöstettiin, ryöstäjä oli mustasänkinen mies. Nyt katosi koko käsilaukku sisältöineen päivineen. Käsilaukku on - naisen sukuelimen symboli! Väitti Freud. Mutta on se muutakin. Käsilaukku ja nainen ovat erottamattomat, käsilaukku on aina mukana. Se sisältää naisen ID-korttin, hänen rahansa, luotto- ja pankkikorttinsa, kännykkänsä, avaimensa, kalenterinsa, johon on merkitty kokoukset ja tapaamiset. Se sisältää valokuvia, meikkejä, kyniä, matkakortin ja paljon muuta. Tilanne olisi todella kauhea, jos käsilaukku katoaisi.

Mitä minä tekisin, jos niin tapahtuisi todellisuudessa. En voisi soittaa kenellekään, minulla ei olisi rahaa, ei yhtään mitään. Pitäisikö minun kääntyä ensimmäisen vastaantulijan puoleen ja pummata raitiovaunurahat, että pääsisin jonkun ystävän luo. Tai että voisin soittaa hänelle sikäli mikäli sattuisi löytämään puhelinkioskin jostain. Onko niitä enää Hesassa? Entä jos ystävä ei olisi kotona. Viisainta olisi mennä poliisiasemalle ja pyytää, että saisin kuolettaa kaikki luotto- ja pankkikortit. Ja kännykälle pitäisi hankkia sulku, ettei kukaan pääsisi soittamaan sillä Hongkongiin. Entä jos käsilaukku katoaisi vieraassa kaupungissa, vaikkapa Gdanskissa tai Minskissä, missä ei ole edes Suomen konsulaattia eikä poliisistakaan olisi apua, koska en osasi selittää puolaksi tai venäjäksi, mitä on tapahtunut. Vieraassa maassa olisi vaikea todistaa identiteettiään, jos kaikki paperit olisivat kadonneet. Poliisi ei uskoisi, että olen Anita Konkka, koska näyttöä ei ole.

Eilen muuten tapahtui juuri niin kirjastossa. Yritin todistaa kuvallisen Kirjailijaliiton jäsenkortin avulla, että olen Anita Konkka. Mutta se kortti ei kelvannut virkailijalle. Hän sanoi, että täytyy olla passi, henkilöllisyystodistus tai kuvallinen Kelan kortti. Ilman virallista todistusta hän ei ryhtynyt tarkastamaan oliko kirjastokorttini unohtunut kirjastoon, kun en löytänyt sitä käsilaukustani enkä lompakostani, jossa tavallisesti säilytän sitä. Virkailija olisi voinut vilkaista laatikosta, oliko kortti siellä niin minun ei olisi tarvinnut turhaan mennä kotiin ja etsiä sitä sieltä. Ilman ID-korttia minulla ei ollut identiteettiä, en ollut kukaan. Tai olin korkeintaan epäilyttävä henkilö, joka yrittää huijata virkailijaa Kirjailijaliiton kortilla. Sellaista sattuu, kun muuttaa paikkaan, jossa kukaan ei tunne. Miten paljon vaikeampaa on sitten on pakolaisella, joka muuttaa uuteen maahan. Minä olen vain muuttanut toisesta kaupunginosasta toiseen. Munkkiniemen kirjastossa ehdin olla asiakas puoli vuosisataa. Siellä ei tarvinnut ID-korttia

No niin, lainauskortti löytyi laatikosta ja minä sain lopultakin mukaani Jorge Semprunin kirjan Kirjoittaminen ja elämä ( L'ecriture ou la vie), jota alunperin olin tullut lainaamaan. Alitajunta reagoi aika voimakkaasti sinänsä harmittomaan tapahtumaan, koskapa se kehitteli ahdistusunen käsilaukun katoamisesta. Ehkä tapaus ei ollutkaan niin harmiton kuin millaisena sen päivätajussani sen koin. Sukupuolisuuden menettäminen ( käsilaukku freudilaisessa mielessä) ei huoleta minua, mutta kirjailijan identiteetin menettäminen huolettaa. Kuka ja mikä olen, jos en pysty enää kirjoittamaan?

Jos on rakentanut koko elämänsä kirjoittamisen varaan, niin mitä tapahtuu, jos kyky katoaa?

"Mutta kirjoittaminen estää minut kirjaimellisesti elämästä", kuten Semprun sanoo. Näitä ahdistusunia ja -tiloja tulee aina, kun aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen. Ne syntyvät sisäisestä vastustuksesta työtä kohtaan, kirjoittamisen pelosta ja halusta kirjoittaa. Joskus voittaa pelko, joskus halu, vuoropäivinä toinen ja toinen, ne ovat tasavahvoja. En usko, että kysymys on laiskuudesta, jos kirjailija ei julkaise joka vuosi tai joka toinen vuosi. Toisilla vain on sisäinen vastustus niin suuri.

Ympäristöoppia

25.5.

Minulta on jäänyt ympäristöopiskelu pahasti kesken sen jälkeen kun puutarha- ja kirjoitustyöt alkoivat. Eilisiltana ajelin Uutelan maalaismaisemassa, kaksi suomenhevosta käyskenteli haassa ruohoa maasta nyhtäen, eivät olleet huomaavinaan minua. Ne ovat kai niin tottuneita töllisteleviin turisteihin. Jossain kukkui käki ja Miina Äkkijyrkän lehmikarja lauloi, joku sanoisi että ammui.Ne mylvähtelivät persoonallisesti monella äänellä, niillä oli paljon sooloesityksiä. Kyllä sitä voi sanoa lehmän lauluksi.

Helsingin pyöräilykarttaan Äkkijyrkän karjatila on merkitty nähtävyydeksi. Saa nähdä koska myös taiteilijatalo saa nähtävyysmerkinnän. Lauantaina oli kokonainen bussilastillinen purkautunut talon pihaan. Turisteja vai arkkitehtien ekskursio? Ne kuulema olivat ottaneet valokuvia oikealta ja vasemmalta ja ihailleet valopatsasta. Kenties matkailijoita on odotettavissa myöhemmin kesällä enemmänkin, kun maisemapihan sateenkaaren värit puhkeavat kukkaan. Joku ehdotti että pysytetään pihan nurkalle koju, jossa myydään postikortteja talosta ja taiteilijoista ynnä muuta turistirihkamaa.

Taiteilijatalo on saanut huomiota osakseen myös naapuritalosta käsin. Se on kovan rahan talo, koska ihmiset ovat maksaneet pitkän pennin avomerinäköalastaan. Siellä harrastetaan kerrostalokyttäämistä - muihin harrastuksiin ei jää varaa, kun täytyy maksaa pois kovia asuntovelkoja. Muuatta mieshenkilöä alkoi ärsyttää matto, joka riippui taiteilijatalon parvekkeella päivän pari. Ärsytti niin paljon, että hänen oli aivan pakko mainita asiasta eräälle sivulliselle, jonka hän tapasi rantalaiturilla. - Mitähän porukkaa tuossakin talossa asuu. Taitavat olla maalaisia, kun roikottavat mattoja tuolla tavoin.

Sivullinen sattui olemaan Jukka joka kertoi anekdootin asukkaiden kokouksessa meidän suureksi hilpeydeksemme. Voi olla naapuritaloissa kerrostalokyttääminen vain lisääntyy, kun saavat tietää laajemminkin, millaista porukkaa tässä talossa asuu. Muistan lapsuudesta, miten meidän perhettä kytättiin, kun oltiin talon ainoa taiteilijaperhe - ja omituisia. Minä häpesin ja toivoin hartaasti, että vanhemmat olisivat muuttuneet tavallisiksi ihmisiksi. Itse yritin olla mahdollisimman tavallinen ja huomaamaton, mutta minusta tuntuu, että en tainnut oikein onnistua. Taiteilijatalossa asumisen hyviä puolia on se, että kellään ei ole aikaa eikä kiinnostusta kytätä toisiaan. Mitä nyt joskus on verho naapurissa heilahtanut kun minulle on tullut kylään miespuolisia vieraita (= veljiäni), mutta se on ollut inhimillistä uteliaisuutta, ei kyttäämistä.

 Rakkauden tuskia ja päiväkirjoja

Eilisiltana katselin ranskalaista naiselokuvaa telkkarista, tarinaa hullusta rakkaudesta. Ranskalaiset ovat hullun rakkauden asiantuntijoita. Elokuvan on ohjannut Brigitte Roüan, jonka olen nähnyt näyttelevän Jacques Rivetten leffoissa. Nyt hän ohjasi itseään nelikymppisenä naisena, joka rakastuu itseään parikymmentä vuotta nuorempaan mieheen. Elokuvan nimi oli Intohimon hinta (Post coitum, animal triste). Alkuperäinen nimi - Yhdynnän jälkeen, surullinen eläin - on kuvaavampi kuin suomalainen. Latinalaisen sanonnan mukaan kaikki eläimet ovat surullisia paitsi naiset ja kukot. Minun kokemukseni mukaan kukot kiekuvat, miehet nukahtavat ja naiset kaipaavat hellyyttä. Hyvä opetuselokuva keski-ikäisille naisille, jotka haaveilevat nuoresta rakastajasta. Tosin ei elokuvista, kirjoista eikä ystävättärien kokemuksista voi oppia mitään. Jokaisen naisen täytyy ainakin kerran elämässään rypeä itsesäälissä, kun hänet on hylätty. Joidenkin täytyy rypeä monta kertaa ennen kuin oppivat. Roüanin elokuva ei ollut aiheestaan huolimatta piinallista katsottavaa - hän oli osannut ottaa ironista välimatkaa omakohtaisiin ja kaikille naisille niin tuttuihin tunteisiin. Toista olisi jos lukisi hylätyn naisen tarinaa päiväkirjan sivuilta. Tulee lähinnä mieleen omat päiväkirjat, mutta myös Aila Meriluodon julkaistu päiväkirja  Vaarallista kokea. Minulta jäi se kesken kun sitä oli niin piinallista lukea. Myöhemmin siitä tehtiin telkkarisarja, siitä jaksoin katsoa vain yhden jakson.

Onkohan minun nettipäiväkirjani yhtä piinallista luettavaa kuin naisten päiväkirjat yleensä. En voinut aikoinaan sietää Eeva Kilven puolifiktiivistä Naisen päiväkirjaa. Yritin lukea sitä uudelleen jokin kuukausi sitten, kun löysin muuton yhteydessä hyllystäni, mutta ei onnistunut. Liian paljon naiskirjailijan elämän turhaa triviaa eli sitä tavallista elämisen hankaluutta. Ja luonnossa p-ähkäilyä. Helvi Hämäläisen päiväkirja jäi myös kesken, se taas oli liian kaunainen. Marja-Liisa Vartion nuoruuden päiväkirjat olivat samanlaista tyttöhömppää jota äitinikin olisi voinut kirjoittaa, jos olisi päiväkirjoja kirjoittanut. He olivat samaa ikäluokkaa ja muutenkin samanoloisia, kuolivatkin yhtä nuorina Vartion parhaat päiväkirjaotteet sisältyvät Haavikon yhteen muistelmateokseen, jonka nimen olen unohtanut. Tiedä sitten miten rankalla kädellä Haavikko on niitä otteita toimittanut.

Koulutyttönä pidin Aino Kallaksen päiväkirjoista, varsinkin siitä osasta, jossa hän voihki rakkaudesta Eino Leinoon. Oi se oli niin tuttua tunnetta 16-17-vuotiaalle tytölle. Vähän päälle kolmikymppisenä luin Sylvia Plathin päiväkirjat englanninkielellä. Hän kirjoitti paljon omista kirjoittamisen vaikeuksistaan, vähemmän rakkauden tuskasta ( tai sitten Ted Hughes sensuroi ne kohdat pois, mikä saattoi olla eduksi päiväkirjoille). Minulla itselläni oli silloin vakava kirjoitusblokki, myös depressio, jotenka oli helppo samastua päiväkirjojen Sylviaan. Ihmisenä hän oli erilainen niin kuin jokainen päiväkirjan kirjoittaja. Mikä sitten mahtaa olla tosiminä - sekö synkkis joka kirjoittaa päiväkirjaa vai joku muu?

Tuli kesken kaiken mieleen eilisiltaisen leffan perusteella, ja muutenkin että intohimolla ja rakkaudella tuskin mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos suhteen loputtua yrittää tehdä itsemurhan niin kuin elokuvan Diane yritti, niin ei siihen suhteeseen rakkautta ole ikinä kuulunut. Se on ollut puhdasta intohimoa. Kuinkahan moni on eläessään todellista rakkautta edes kokenut, no ehkä, buddhalaiset, he ovat maailman onnellisimpia ihmisiä ( Hesarin mukaan), enkä yhtään ihmettele. He ovat kai oppineet päästämään irti tunteista ja turhista ajatuksista. Jos oppisi olemaan ajattelematta, niin ei tulisi itsemurha mieleen, kun joku hylkää.

Itäväylän satakielet

29.5.

Ihmiset surevat luonnon tilaa ( sitä mitä he ovat sille tehneet), mutta luonto tekee mitä tahtoo. Se asettuu moottoritien kaistojen väliin elämään. Entiseen aikaan ( mikä tarkoittaa lapsuuttani ja nuoruuttani) ei satakieliä ollut Helsingissä. Nykyään ne laulavat Itäväylän ja Kehä I:n ajokaistojen välisessä pensaikossa. En ollut uskoa korviani kun illalla kello kuusi pyöräilin ohitse, ajattelin että jossakin liikennevaloihin pysähtyneessä autossa pyörii Lintujen äänet -nauha. Koska valot näyttivät vihreätä minulle, en ehtinyt jäädä rekisteröimään mistä äänet kuuluivat. Paluumatkalla ( kirjastossa käynnin jälkeen, valot näyttivät punaista,) pysähdyin kuuntelemaan. Toden totta eläviä satakieliä ne olivat, eivät mitään nauhoitettuja ääniä. Ne ääntelivät kiihkeästi pensaikossa, viis veisasivat ohitse jyrräävistä autoista Se ei häirinnyt niiden lauluesityksiä pikemminkin päinvastoin,. Niiden äänen volyymi voitti jopa liikenteen melun. Kukaan ihminen ei pystyttäisi sellaiseen paikkaan mökkiään, mutta vaikutti siltä että satakielet ovat tyytyväisiä reviiriinsä.. Niitä häiritse edes pöyristyttävän ruma kauppakeskus, jonka kupeessa niiden asuinpaikka sijaitsee. Valot vaihtuivat vihreiksi, muta en huomannut sitä ihmetellessäni että jopa ovat paikan löytäneet. Ihmiset kääntelehtivät öisin sängyssä saamatta unta naapureiden metelin takia, olivat naapurit vaikkapa pihapensaikossa laulavia satakieliä. Kenties Itäväylän satakielet olivat saaneet häädön jonkin osakeyhtiötalon piha-alueelta, kun niiden pensaikko oli parturoitu matalaksi.

Dementia

Amerikkalaisten tutkimustulosten mukaan estrogeenipillerit aiheuttavat dementiaa. Taas naisia rangaistaan. Mitäs käyttivät niitä vaihdevuosivaivoihinsa, olisivat vain kärsineet niin kuin kunnon ihmiset. Ilmeisesti minua vaivaa itse aiheutettu varhaisdementia. Uusittujen kirjojen listassa oli kaksi kirjaa, jotka olin mielestäni palauttanut Itäkeskuksen kirjastoon. Menin sinne asiaa selvittämään. Toinen, luojan kiitos, löytyi heidän hyllystään. Toista ei löytynyt, vaikka väitin kivenkovaan palauttaneeni myös se. Sen nimi oli Kissanomistajan salattu elämä. Kun tulin kotiin, niin eikös vain se kirja heti hiipinyt silmiini, se oli lattialla puolittain sängyn alla, siellä missä kissakin usein piileksii, kun ei halua olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Dementoitumisen lisäksi on käynnissä identiteetin muutosvaihe, tai ehkä molemmat ovat samaa prosessia. Olen päättänyt vihdoinkin ryhtyä kirjoittamaan vakavia kirjoja, että minut otettaisiin kirjailijana vakavasti. Kaikki johtuu siitä, että en ole tähän asti ottanut itseäni vakavasti. Hm, entäs jos rupean ottamaan ja minusta tulee samanlainen kuin siitä osakkeenomistajasta, jolla on asunto ja vene Aurinkolahden rannassa. Se vahtii ikkunasta venettään joka seisoo vartioimattomassa laiturissa. Se on sanonut, että jos joku koskee sen veneeseen, se pamauttaa sitä haulikolla. Varmaan haulikko nojaa ikkunanpieleen. Onneksi minulla ei ole venettä, ei omistusasuntoa, ei kesämökkiä, ei autoa. On vain vanha polkupyörä, senkin omistamisesta on huolta. Yhtenä yönä näin, että se varastettiin, se tapahtui unessa, mutta voisi tapahtua todellisuudessakin. Omistajan elämä on kurjaa, kun täytyy koko ajan pelata että jotain viedään. Se on yhtä kurjaa kuin mustasukkaisen rakastajan elämä.

Krapula

30.5.

Ihan kuin minua vaivaisi krapula. Päivä ei millään käyntiin enkä minä pääse sängystä ylös. Heräsin hikiseen ja tukalaan oloon, päätä särki ja janotti. Nataljalla oli syntymäpäiväjuhlat eilen. Niitä vietettiin pakilalaisen rintamamiestalon pihalla. Hotakaista ei näkynyt, mutta paikalla oli ainakin kolme psykiatria, kaksi bardia ja koko joukko muita juhlavieraita. Kakussa oli kymmenen kynttilää, en kysynyt Nataljalta kuinka monta vuotta hän täytti, ajattelin että venäläiseltä naiselta, vaikkakin nykyään suomalaiselta, ei ole sopiva kysyä sitä. Samppanjapullot poksahtelivat, kitarat soivat, Natalia lauloi Bulat Okudzhavan ( nimi väärinkirjoitettu) lauluja ja Santeri eli Sasha, Moskovasta varta vasten Nataljan syntymäpäiville tullut, lauloi uudempaa venäläistä laululyriikkaa, psykiatrit kertoivat psykiatrivitsejä, mutta olen unohtanut ne, samoin kuin uusrikas- ja lapinmiesvitsit. Mistähän se johtuu että miehet muistavat ja osaavat kertoa vitsejä, mutta naiset eivät osaa? Onkohan siihenkin syynä aivojen rakenne? Juhlissa joissa on venäläisiä mukana, on aina hauskaa, niistä ei malta lähteä ajoissa pois, mutta seurauksena on päänsärkyä ja väsymystä seuraavana aamuna. Moraalista krapulaa ei ole, en ole potenut sitä pariinkymmeneen vuoteen. Se kuuluu nuoruuden vaivoihin. Vanhemmiten ihminen paatuu. Tai muisti heikentyy niin ettei enää aamulla muista mitä tyhmää tuli sanottua ja tehtyä.

 

 

 mailto:akonkka(at)mbnet.fi