Tammikuu 2003

© Anita Konkka

Liljananainen.jpg (9226 bytes)

Uudenvuoden taiat ja toiveet

1.1.2003

Unet ovat mielikuvituksen harhailua - yöllisiä retkiä joita unennäkijä ei ole suunnitellut etukäteen. Eikä unien riistaa voi hyödyntää, ellei ole kirjailija tai surrealistinen taiteilija. Suomessa ei surrealistinen taide ole menestynyt, johtunee suomalaisesta rationalismista, joka tuottaa sellaista mikä on kouriintuntuvaa, kuten kännykät.

Uuden vuoden yön unisaalis jäi kovin laihaksi. En ehtinyt nukkua tarpeeksi nähdäkseni unia, koska otin uutta vuotta vastaan Eilan ja Mariuksen luona Katsoimme ilotulitusta yhdeksännen kerroksen ikkunoista. Helsingin puolella räiskyi komeammin kuin Espoon puolella. Pahat henget kaikkosivat vähäksi aikaa pääkaupunkiseudun yltä ja koirat haukkuivat. En ole osallistunut uuden vuoden rituaaleihin vuosikausiin, vaan olen jurottanut yksin kotona. Mutta tein taikoja ja valoin tinoja. Se oli hauskaa pitkästä aikaa.

Rahaa ei ole luvassa tänäkään vuonna, sen sijaan tinan varjossa näkyi laiha mies, jolla oli päässä Napoleon- hattu ja penis sojotti pystyssä. Meinanneeko tuo vallanhaluista miestä? Ei löytynyt teevatienkaan alta rahaa. Pöydällä oli yhdeksän vatia joiden alla pieniä esineitä ja langanpätkiä, musta merkitsi surua, punainen iloa, harmaa harmia. Jokainen sai nostaa teevadin kolme kertaa. Ei tullut iloa, surua, eikä harmia, vaan Aurinkomatkojen lipuke, avain ja sormus. Matkalle lähtisin mielihyvin, mutta jos ei tule rahaa, Jos ei ole rahaa, niin ei pääse Pariisiin Toissapäivänä sain Jacquesilta sähköpostia. Hän kysyi tulenko Pariisiin katsomaan hänen näytelmäänsä La chatte bottée eli Saapasjalkakissaa. Nimestä päätellen se on nainen. Ranskankielessä se hyvä puoli että aina tietää kummasta sukupuolesta on kysymys. Erotiikka on kielen/mielen syvärakenteissa. Suomesta se puuttuu eikä sitä voi oppia pornolehdistä, -kirjoista eikä -videoilta, kun ei se kerran luontevasti kuulu meidän kieleen.

Sormuksella ei ole niin väliä. En kaipaa suurta enkä pientäkään rakkautta. Minä toivon litteää näyttöä. Vähäisiksi ovat toiveet käyneet nykyään. Kun olin nuori halusin tulla maailmankuuluksi kirjailijaksi niin kuin Colette tai George Sand tai Françoise Sagan. Kun täytin yhdeksäntoista, tajusin ettei minusta ainakaan uutta Sagania voi tulla, olen liian vanha. Hän oli alle kaksikymppinen kun Tervetuloa ikävä ilmestyi. Minä olin kymmenen vuotta vanhempi kuin esikoisromaani lopulta ilmestyi eikä minusta tullut kuuluisaa sittenkään.

Kirjallisuutta, politiikkaa ja teatteria

Hans Selon esikoisromaani Diiva ilmestyi samana syksynä kuin Irti ja veti kaiken huomion puoleensa enkä minä pystynyt suuren kateuteni takia lukemaan sitä. Hän osasi ottaa kaiken ilon irti julkisuudesta. Muistan hänet Vanhan kuppilasta, jossa hän esiintyi varsinaisena dandynä, Hiukset oli värjätty punaisiksi. En muista oliko hänellä vahatut viikset, ne olisivat sopineet hyvin kuvaan. Hän pukeutui tummaan miesten pukuun ja poltti savuketta pitkän imukkeen päässä.

Diiva oli aika paljon kielellä koketeeraamista, en tiedä menisikö sellainen nykyään lävitse. Mutta 70-luvun alussa sai ja voi kokeilla kielen ja kirjallisuuden rajoja ennen kuin kirjallisuuspolitiikka alkoi luisua brezhneviläiseen suuntaan. Alkoi pysähtyneisyyden aika ja se jatkui jatkumistaan. 80-luvulla puhalsivat vähän vapaammat tuulet, mutta 90-luvun laman aikana otti markkinatalous ohjat eikä ole niistä sen koommin hellittänyt.

Vaikuttaa vähän siltä että nykyään vain pienet kustantajat, sellaiset kuin Loki, Tamara Press, Sammakko ja Basam Books uskaltavat julkaista valtavirrasta poikkeavaa kirjallisuutta. Ehkä niiden niskassa ei hönkäile osakkeenomistajat. Minulla on yöpöydällä Lokin kustantama Tiloja/Avaruuksia, jonka sain Kristinalta. Sen on kirjoittanut Georges Perec, yksi kirjailijasuosikeistani. Parhaillaan luen Samuel Beckettin Mercieria ja Camieria, jonka Basam Books on kustantanut (Otava kustansi Beckettia "entiseen hyvään aikaan" eli 60-luvulla). Tämä romaani on ensimmäinen jonka Beckett kirjoitti ranskaksi asuttuaan Pariisissa kymmenen vuotta. Kieli on töksähtelevää ( ehkä tarkoituksella) kuin lukiolasipojan harjoitusaineessa. Hän oli 40-vuotias vaihtaessaan kieltä. Myöhemmissä romaaneissa hän käyttää ranskankieltä kuin virtuoosi.

Mercier ja Camier ovat matkalaisia, kaksi vaudevilletyyppistä kulkuria, Huomenna hän tulee-näytelmän Vladimirin ja Estragonin edeltäjiä. Matkanteon teema jatkuu romaanissa Millaista on , jossa kaksi olentoa ryömii mudassa eteenpäin yhtyneinä "elämään stoalaisessa rakkaudessa viimeiseen hilpeään silakkaan asti ja hivenen yli", kuten Beckett ja hänen Suzannensa.

Beckett on ollut mielikirjailijoitani 50- luvulta asti, jolloin näin Kansallisteatterissa Huomenna hän tulee -näytelmän ja ihastuin ikihyviksi. Se oli jotain niin erilaista kuin ylinäytellyt ja melskeiset Shakespearet, joita olin lapsesta asti käynyt isän kanssa katsomassa. Isä vei minua teatteriin, koska olin innostunut näytelmistä, toisin kuin äiti. Ibsenin Brandin näin noin 11-12-vuotiaana ja arvostelin sitä ankarasti, mikä huvitti isää. Olin valmiiksi kouliintunut vastaanottamaan ja ihastumaan moderniin näytelmätaiteeseen. Beckettin jälkeen näin Haavikon Nuket ja Ionescon Tuolit, mutta ei kumpikaan heistä tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Beckett. Rakastuin häneen kai siksi, ettei hänen näytelmissään tapahtunut mitään, ei suurta tragediaa, ei suuria käänteitä ja kohtaloniskuja, ongelmat olivat pieniä, silti eksistentiaalisia kuten kivi kengässä tai reikä sukassa, eikä hänen henkilöitään voinut ylinäytellä kuten Shakespearen tai Ibsenin henkilöitä. Hän oli oikea minimalisti.

Unet ja toiveet

2.1.03

Ihmisen sisin himoitsee metaforista maailmaa, runouden maailmaa, uskoi surrealisti André Breton. Unet ovat alitajunnan runoutta, metaforista "ikään kuin" maailmaa. Alitajunta rakastaa yksinkertaisia symboleja. Kun uudenvuoden yönä löysin teevadin valta sormuksen, niin siitäkös alitajunta riemastui ja lähetti seuraavana yönä uneen morsiusparin. Luokkatoverini oli tavannut ihanan englantilaismiehen ja rakastunut ensi silmäyksellä korviaan myöten. Rakkaus oli ollut molemminpuolista ja he olivat menneet saman tien naimisiin Kalastajatorpan rannassa. Vaatimaton tai liian hyveellinen unennäkijä, joka ei kehtaa tunnustaa edes itselleen omia tunteitaan, panee luokkatoverinsa näyttelemään osaa, jota hän haluaisi itse näytellä. Luokkatoveri tai nuoruuden ystävä joutuu apuminän rooliin. Usein siihen tehtävään joutuvat myös unennäkijän lapset.

Unen kategoria: toiveuni. Niin Freudin mukaan joka ajatteli että unet ovat eroottisten (kiellettyjen) toiveiden täyttymyksiä. "Unennäkö on palanen lapsuutemme nyttemmin nujerrettua sielunelämää", hän kirjoitti. Tietoisesti en toivo, en kaipaa enkä halua "pariutumista". Mutta alitajunnalla on ihan omat toiveensa ja halunsa, tuntematon tahtonsa.

Vanhan kansan mukaan häät unessa merkitsevät hautajaisia. Vanha kansa selitti unet enteinä. Tulkinta tapahtui yksinkertaisen logiikan mukaisesti: unessa on kaikki päinvastoin kuin todellisuudessa. Siellä eletään käänteismaailmassa. Uudenvuoden yön olivat erityisen merkitseviä.

Ystäväni P. sanoi aikoinaan, että kaikki unet joulun ja loppiaisen välissä ovat merkitseviä, koska ne kertovat mitä tulee tapahtumaan seuraavan kahdentoista kuukauden aikana. Olen tutkinut unia yli 30 vuotta, mutta en ole huomannut, että noina öinä nähdyt unet olisivat sen enteellisempiä kuin muinakaan öinä nähdyt unet. Voi olla että joillakin on sisimmässään niin selvät piirustukset tulevan vuoden tapahtumista, että osaavat nähdä niistä enneunia. Minulla ei ole. Yleensä tapahtumat ovat niin satunnaisia, ettei niitä osaa millään tavoin ennakoida.

Freudille unet olivat aivojen biokemiaa, ja halu oli viime kädessä biokemiallisen prosessin tietty vaihe, kuten Ulf Linde määrittelee artikkelissaan André Bretonin surrealismista (Taide 2/89). Freud pyrki olemaan rationaalinen tiedemies, ettei häntä sekoitettaisi ennustajaeukkoihin. Mutta Breton runoilijana oivalsi sekä unista että halusta enemmän. Hän kirjoitti: " Molemminpuolinen rakkaus joka meitä koskettaa…" Hänelle halu oli molemminpuolista ja kielellistä - muuttumaton sosiaalinen ilmiö. Silloin unen toiveentäyttymys saa tiedonannon luonteen, sanoo Linde. Tämä on mielenkiintoista. Harvoin unia tutkitaan ja tulkitaan sosiaalisina ilmiöinä.

Amerikkalainen sosiologi Calvin S. Hall tutki college-opiskelijoiden unia joskus 50-luvun loppupuolella. Olen lukenut hänen tutkimuksensa, mutta muistan vain yhden lauseen:" Me näemme unia niistä jotka näkevät unia meistä." Se voi pitää paikkansa, mutta ihmettelenpä näkevätkö Max R. tai Arto K., jotka kuolivat vuosia sitten, minusta unia. Minä näen heistä unia, varsinkin Maxista usein. Hän oli lapsuudenystävä. Artoon tutustuin opiskeluaikoina. He eivät olleet poikaystäviä siinä mielessä mitä poikaystävällä tarkoitetaan.

4.1.03

Vielä vähän unista. Suurin osa niistä on niin arkipäiväisiä, että ne unohtuvat saman tien. Niissä ei ole halun häivääkään. Vanhemmat näkevät lapsista unia, lapset vanhemmista. Unet jatkuvat vanhempien kuoleman jälkeen. He elävät ikuisesti lastensa unissa, tai ainakin niin kauan kuin lapset elävät, eikä niissä unissa välttämättä ole mitään oidipaalista. He vain sattuvat olemaan toisilleen läheisiä ihmisiä.

Huoli lapsista jatkuu unielämässä, vaikka he ovat jo aikuisia. Se taitaa olla huoli joka ei hellitä koskaan. Jokaisen äidin osa? Alitajunta syyttää minua että en osannut olla kunnon rakastava äiti, kun lapset olivat pieniä. Tein uraa, halusin tulla kuuluisaksi kirjalikasi, laiminlöin heitä. Ehkä muutkin äidit käyvät alitajunnassaan jatkuvaa oikeudenkäyntiä, jossa he ovat syytettyinä lastensa isommat tai pienemmästä laiminlyömisestä. Isistä en tiedä. Näkevätkö hekin unia, että lapselle sattuu jokin onnettomuus?

Lapset ovat unissani aina pieniä. Yöllä olin heidän kanssaan Moskovassa tai Pietarissa. He näkivät kadulla ison keltaisen asvalttikoneen, joka oli täynnä mielenkiintoisia vipuja. He ryntäsivät kääntelemään niitä eivätkä totelleet minua, kun komensin heidät pois koneen päältä. Mutta he eivät totelleet. Minä pelkäsin että heille sattuu onnettomuus. Purskahdin itkuun keskellä katua, sitten vasta he älysivät tulla koneelta pois. Ei se ollut oikeata itkua, koska silmät eivät olleet märät kun heräsin.

Päiväkirjoja:

1. Santokan kerjuupäiväkirja

Luen Santokan kerjuupäiväkirjaa. Hän oli haikurunoilija ja zeniläinen kerjäläismunkki, joka kulki 1930- luvulla pitkin poikin Japania, kapakasta ja majatalosta toiseen. Kun rahat olivat lopussa hän yöpyi taivasalla. Sitä tapahtui usein. Kai Nieminen on suomentanut häntä, Basam Books kustantanut. Kokoelman nimi on Vastapäätä kapakka.

Näin kirjoittaa Santoka: ”vesi virtaa,, pilvet liikkuvat taukoamatta; kun tuuli puhaltaa, puiden lehdet varisevat, kalat uivat kalojen lailla, linnut lentävät lintujen lailla, niin siis te, jalkani kävelkää niin kauan kuin kykenette, kulkekaa niin kauas kuin pääsette. Haluan kuvata vaelluksen arkea, sen kaikkia puolia, mieleni muuttuvia ailahduksia, sellaisena kuin ne koen. Kirjoitan tämän Kerjuupäiväkirjan elämäni aikakirjaksi".

Myöhemmin: "Päivä kävelemättä on apea, päivä juomatta on apea, päivä kirjoittamatta on apea. Yksin oleminen on apeaa, mutta yksin käveleminen, yksin juominen, yksin kirjoittaminen - se ei ole apeaa."

Ja uutena vuotena: "Sää on synkkä, minä olen synkkä, sellaista on ihmisen elämä luonnostaan, on aina ollut, ei sille mitään voi: koska en jaksanut enää juoda pelkkää vettä, menin tuttuun kapakkaan ja join lasillisen velaksi, sitten kävin vielä hakemassa tutusta ruokalasta inari-sushia ja makaronia velaksi (…) Runot ja viini, niin se on: muuta minulla ei ole".

     

2. Taanilan  radiopäiväkirja

Eilen kuuntelin Hannu Taanilan radiopäiväkirjaa viimeistä kertaa. Se ei lopu vaan se lopetetaan niin kuin joulusika, kuten Taanila totesi. Kumma että on saanut jatkaa sitä näinkin kauan. Ei Suomessa hänen kaltaisiaan irvileukoja kaivata eikä tarvita. Hän on kait astunut liian monien varpaille. Poliitikot eivät ole tykänneet hänen irvailuistaan eivätkä uskovaiset hänen epädogmaattisia raamatunselityksistään. Hän on loukannut heidän tunteitaan. Täällä pärjäävät paremmin totiset torvensoittajat, joiden sanoma on konstailematonta, kuten Pentti Linkolalla, jota metsäteollisuuden pamput kutsuvat seminaareihinsa puhumaan luonnon puolesta.

Taanilalla ei ole nyt mitään foorumia, missä voisi esittää ajatuksiaan politiikkojen hölmöilyistä. Olisikohan hänen päiväkirja yhtä hauska luettuna kuin kuultuna. Hän oli mainio tapa värittää, painottaa ja venyttää sanoja. Kirjoitetussa sanassa sitä ei voi tehdä äänenpainoilla. Se täytyy tehdä muilla konsteilla. Taanila ei voi jatkaa päiväkirjaansa edes netissä, koska hän ei osaa käyttää nettiä, kuten hän tunnusti jossakin jutussaan.

Minusta on vahinko, että radion ainoa toisinajattelija sai potkut. Minkähän takia tässä maassa kaiken pitää olla niin tasapäistä. Olen kuunnellut Taanilan radiopäiväkirjaa silloin kun ei ole ollut kirjoitustöitä, jotka vaativat keskittymistä. Minua hänen venkoilevat juttunsa ovat huvittaneet. Ne ovat olleet aikuisviihdettä, jossa on jotain sisältöäkin. Tosin aikuisviihteellä tarkoitetaan nykyään pornoa, jota teinipojat tai teinipoikien tasolle jääneet miehet innolla harrastavat. Hänen päiväkirja oli liian älyllistä viihdettä, ehkä siinä syy miksi se lopetettiin.

Tietokoneongelmia

6.1.03

Tietokoneongelmat seuraavat uniinkin, samoin kuin tupakanhimo. Ongelmia on ollut siitä asti, kun siirryin mbnetiin. Ensin oli ongelmia postinkukun kanssa. Suunnilleen joka toinen sähköposti katosi kyberavaruuden mustaan aukkoon. Rupesin epäilemään Microsoftin Outlook Expressiä ja siirryin käyttämään vanhaa kunnon Eudoraa. Sen jälkeen on kadonnut vähemmän postia. Eilen huomasin, että kotisivuilta puuttuu monta tiedostoa, muun muassa kaikki viime vuoden nettipäiväkirjan sivut. Olen lähettänyt ne sinne pari kertaa eikä niitä vain missään näkynyt. Menin nukkumaan pystymättä ratkaisemana ongelmaa.

Näin unta että olin ensimmäisessä työpaikassani A-Betonissa .Yritin saada tietokoneella yhteyttä ulkomaailmaan mutta en saanut. Ajattelin, että tietokoneen kättelyaika oli liian lyhyt ja menin firman tietotukinaisen luo pyytämään järjestelmänvalvojan numeroa, koska halusin häneltä uudet asetukset koneeseen. Tukinainen sanoi, että minun täytyy käyttää alemman tason liittymää, jonka nimi on "vares". Se on hitaampi liittymä, voi olla myös kalliimpi. Hän ihmetteli, miksi haluan laittaa uudet asetukset itse, vaikka hän on sitä varten talossa. Kun heräsin, keksin missä vika on. Sivut eivät avaudu siksi, että polku on väärä, olen lähettänyt ne väärästä kansiosta serverille Minun täytyy käydä tiedostot ja nettipäiväkirjan aiheet lävitse. En ruvennut tekemään sitä, vaan vasta tänään iltapäivällä. En kyllä ihmettele yhtään, jos it-alan ihmiset ovat hermoraunioita kolmekymmentävuotiaina.

Tupakanhimo

On loppiainen, radiossa soi joululaulut viimeisen kerran, neulansa karistanut joulukuusi odottaa parvekkeen nurkassa poisheittoa. Yhtenä vuonna pidin joulukuusta kotona maaliskuun alkuun asti, koska se alkoi kukkia enkä voinut heittää kukkivaa kuusta menemään.

**

Ei ihminen ole sen kummempi yöllä kuin päivälläkään. Samat asiat pyörivät mielessä vaikka eri järjestyksessä. Mutta yöllä muisti toimii paremmin kuin päivällä. Tupakanhimonkin vaivaa niin unissa kuin valveilla, eikä lankeemuksia ei voi estää kummassakaan olotilassa. Olen ollut polttamatta syyskuusta asti, lopetin silloin kun Nestori kuoli, koska kuolemanpelko iski minuun. En haluaisi kuolla ennen aikojani keuhkosyöpään jonka olen itse aiheuttanut . Viime aikoina, varsinkin uudenvuoden jälkeen tupakanhimoa on ollut entistä vaikeampi kestää. Himo on ollut suorastaan sietämätöntä. Olen polttanut sekä unessa että hereillä. Ei auta edes tupakkapurkka, ei ainakaan henkisiin vieroitusoireisiin.

Muistuu mieleen Italo Svevon Zenon tunnustuksia. Romaanissa Zeno ( melkein kuin Svevo) kärsii jatkuvaa tupakanhimoa, tekee hyviä päätöksiä, polttaa viimeisen savukkeen lähes joka päivä ja lankeaa yhä uudelleen. Hän keksii jopa hakeutua suljettuun laitokseen hoitoon. Tupakanhimo iskee siellä entistä ankarampana. Hän yrittää puhua tuhdin yöhoitajan ympäri, että se hankkisi hänelle tupakan, vain yhden ainoan tupakan, joka olisi hänen elämänsä viimeinen, mutta hoitaja pysyy tiukkana. Hän tarjoaa hoitajalle konjakkia, sen juominen ei ole laitoksessa kiellettyä kuten tupakointi. Hoitaja on perso konjakille, juo liikaa, humaltuu, Zeno varastaa häneltä avaimet ja karkaa laitoksesta. Ensi töikseen hän menee kioskille ostamaan tupakkaa.

Ei sellainen ihminen, jolla ei ole ollut koskaan mitään addiktiota, voi tietää miten vaikeata on luopua tupakasta tai alkoholista tai heroiinista. Santoka kuvaa Kerjuupäiväkirjassaan miltä tuntuu, kun hän yrittää olla juomatta: " Mieliala laskee, kuin olisin pudonnut mutaiseen suonsilmään - en osaa asettua rauhassa aloilleni, kun pysyn paikoillani, muutun kärsimättömäksi, fyysisesti se johtuu alkoholismista, psykologisesti yksinäisyydentunteesta, tiedän sen itsekin liian hyvin, mutta ei kai sille kerta kaikkiaan voi mitään!" Sitten hän kulauttaa kaksi lasillista viinaa, tietenkin velaksi ja menee ystävänsä luo juttelemaan.

Kaksi skarabeeta

11.1.03

Rupesin eilen tyhjentämään kaappeja ja komeroita. Luurankoa ei ole vielä vierähtänyt esiin, mutta löysin kaksi skarabeeta, egyptiläisiä pyhäpillerinpyörittäjiä (scarabaeus sacer). Suomessa niitä sanottaisiin sitsontiaisiksi. Ne ovat kauniin värisiä, vatsapuoli hohtaa kuparinpunaisena. Ne makaavat tulitikkuaskissa selällään pumpulin päällä. Niiden peitteenä on Paracelsuksen pikkuinen kuva zodiakki-ihmisestä. En millään pysty muistamaan kuka on lahjoittanut skarabeet minulle, mutta epäilen että se on kuvanveistäjä HV. Hän harrasti esoteerisia asioita, opetti minut lukemaan taivaanmerkkejä ja tarot-kortteja.

Taivaanmerkit olen unohtanut ja tarot-kortit lahjoitin Teijalle, joka kävi loppiaisena hakemassa vanhoja kirjoja. Kirjapino lattialla on pikkuhiljaa pienentynyt, mutta ei vielä tarpeeksi. Kukaan ei ole vielä vienyt mukanaan Goethen Tarua ja totta, ei ole kelvannut myöskään V.J. Ihailaisen Ihmistuntemusta, ei Alexis Carrelin Elämän ikuiset lait, ei Norman Mailerin Alastomat ja kuolleet (siitä puuttuu selkä) eikä moni muukaan raihnaan näköinen kirjavanhus. En millään raaskisi heittää niitä roskikseen. Kauhea kohtalo kirjoille, jotka eivät enää elä nuoruutensa kukoistusta. Samaistun niihin. Toivon että ne vielä löytäisivät hyvän kodin.

Maalarin tytär - ja poika

Muuttostressi alkaa näkyä unissa. Viime yönä löysin kellarista koko joukon äidin freskoja ja öljymaalauksia. En ollut nähnyt niitä aikaisemmin. Ne olivat isokokoisia, kirkasvärisiä, paljon lapsia ja kissoja. Olin ihmeissäni että saanko ne kaikki mahtumaan uuteen asuntoon, kun se on niin paljon pienempi kuin tämä nykyinen ( 20 päivän kuluttua entinen) kotini. Jostain täytyy luopua, en vain keksinyt mistä. Sitten keksin, että voisin tehdä niistä töistä näyttelyn. Heräsin lievästi ahdistuneena ja rupesin tutkimaan uuden asunnon pohjapiirustusta. Mittasin huonekaluja ja sijoitin niitä pohjapiirustukseen. Alkoi näyttää siltä, että jos saan kaikki huonekalut ja ahdettua siihen asuntoon, en mahdu itse sinne. Siis: jostain on luovuttava, mutta mistä? Ei kirjoista, ei äidin tauluista, ei huonekasveista, ei lapsuuteni ruokapöydästä, jonka ääressä opin lukemaan isän ja äidin ilmeitä ja tunteita. Minusta tuli tarkkanäköinen, mutta paranoidinen.

Edellisenä yönä asuin muslimimiehen kanssa, olisikohan ollut kotoisin Saudi-Arabiasta, samanlainen parrakas tyyppi kuin Osama bin Laden, mutta ei se ollut hän. Ihme ja kumma etten ole nähnyt hänestä vielä unta, ei ole tullut yhteenkään painajaiseeni niin kuin Stalin. Sillä oli päällä valkoinen mekko (en tiedä mikä on tuon muslimimiehen vaatekappaleen nimi) ja valkoinen liina, joka oli kiinnitetty vanteella pään ympäri. Hän toi kissalle silakoita. Ne eivät olleet aivan tuoreita, niiden silmät verestivät. Kissa söi niitä pöydän alla. Menin hetkeksi pois keittiöstä. Jotain tapahtui sillä aikaa. Mies tuli eteiseen itkien ääneen ja sanoi: "Minä tapoin sen". Kissa makasi sanomalehden päällä liikkumattomana. Lattialla oli pari veri tippaa. "Miksi sinä sen teit?" minä kysyin. Mies ei osannut vastata, hän vain itki. Kissa lähti liikkeelle. Se horjahteli työhuoneeseeni päin. Mikä helpotus, että se ei ollutkaan kuollut. Mutta siitä vuosi verta ja se näytti heikolta. "Se täytyy viedä heti lääkäriin", minä sanoin. Mies otti sen syliinsä ja minä heräsin kaamean kuuman aallon vyöryessä ylitseni. Sellaista ei ole tapahtunut kuukausiin.

Olo oli ahdistunut. Ihmettelin miksi näin sellaista unta. Liittyikö se jollain tapaa myöhäisillan puhelinsoittoon. Monta vuotta sitten kuolleen taidemaalarin poika, jota en ole koskaan tavannut, soitti ja halusi lukea minulle rakkausrunon jonka oli kirjoittanut vähän aikaa sitten. Hän kertoi lukeneensa nyt vasta Hullun taivaassa –romaanin. Olin antanut sen hänen isälleen noin 15 vuotta sitten. Hän oli sitä mieltä, että jos minä saanut aikaiseksi tuollaisen kirjan , niin kyllä hän pystyy paljon paremman kirjoittamaan. Hän ei vaikuttanut humalaiselta, ainakaan äänen perusteella. Voi olla, että hän oli ottanut muutaman rohkaisuryypyn.

Hänen isänsä oli perhetuttuja ja kävi meillä aikoinaan kyläilemässä, vaikka en minä häntä muista. Hän kuului tylsiin aikuisiin, jotka eivät minua nuorena kiinnostaneet. Monta vuotta äidin kuoleman jälkeen tapasin hänet ostarissa. Hän pyysi minua mallikseen. Se tapahtui 80-luvun alkupuolella. En muista hänen puhuneen lapsistaan, kai hänellä jotain huolia oli pojastaan niin kuin lähes kaikilla isillä jossain vaiheessa. Hän puhui enemmän avioliitostaan ja vaimostaan jolla oli taipumusta mustasukkaisuuteen, eikä syyttä. Sain jälkeenpäin hämmästyksekseni kuulla, että taiteilija oli pikkuisen naisiin menevä Ehkä hän oli sitä niin ujolla tavalla, että minun oli vaikea huomata sellaista ominaisuutta. Kerran hän tarjosi konjakkia, mutta minä en ottanut, koska olin siihen aikaan Zen-buddhisti. Kerran hän yritti lähestyä arasti, mutta minä en ollut huomaavinani mitään eikä hän rohjennut yrittää toistamiseen. Pidin häntä liian vanhana, ehkä hän aavisti sen että en voinut kiinnostua äitini ikäisestä miehestä. Olen aina pitänyt itseäni nuoremmista tai suunnilleen samanikäisistä miehistä.

Taiteilija, tytär ja kissa.jpg (21509 bytes)

Kuvassa taiteilija Anja Konkka, tytär Anita (13 v.) ja musta kissa nimeltään Piu, joka on niin musta että siitä näkyy vain roikkuva käpälä ja yksi silmä. Äidin freskossa kissa näkyy paremmin. Freskon nimi on Taiteilija ja hänen kissansa. Helsingin kaupunki osti (tai ulosmittasi) freskon aikoinaan.  En tiedä missä se nykyään sijaitsee.

PS 19.1.03. Pirkko lähetti sähköpostia ja kertoi että Maalari ja hänen kissansa on Pohjois-Haagan kirjastossa. Täytyy mennä joskus katsomaan sitä. Siitä tulisi hyvä kirjan kansi.

Sänky

19.1.03

Kaksi kierrätyskeskuksen miestä, pieniä, pyöreitä ja sinisilmäisiä kuin savolaisveljekset, tuli hakemaan tavaroita. Kun avasin oven, he kysyivät ensimmäiseksi onko koiraa. Oli varmaan huonoja kokemuksia päälle ryntäävistä koirista. Sanoin että ei ole, mutta kissa on. Heille kelpasi elektroniikkaromu, poiskuljetus maksoi 3 euroa per kappale, ja ikivanha( 30 v.) pesukone, joka painoi kuin siirtolohkare. Toinen miehistä kysyi epäluuloisena eikä kai pyykit ja vesi ole jäänyt sisään. Sellaistakin on kuulemma tapahtunut. Mutta putkisänky ei kelvannut. He sanoivat, että ei sitä kukaan osta, se ei ole tarpeeksi antiikkinen.

Putkisänky on 50-luvun tuotteita. Kun meidän perheessä luovuttiin hetekoista 50-luvun puolivälissä, äiti osti kummallekin veljelleni putkisängyn. Se on hyvin sotilaallisen näköinen. Harmaaksi maalatut putkijalat ja -kehikko johon on kiinnitetty paksu vanerilevy. Ei taivu eikä nitku lihavankaan miehen alla. En muista mihin toinen sänky on joutunut. Nyt minulla on siis riesana veljeni nuoruudenaikainen sänky. Enkä tiedä miten päästä siitä eroon. Jos omistaisin auton, voisin kuljettaa sen Sortti-jäteasemalle, eikä maksaisi kuin bensan hinnan. Jos YTV kuljettaa sängyn jäteasemalle, se maksaa 50 euroa. On vähän liian korkea hinta kukkarolle, kun muuttokin tulee maksamaan reilusti yli 600 euroa.

Soitin veljelle ja tarjosin sänkyä nimipäivälahjaksi, kun tänään sattuu olemaan Heikin päivä. Mutta ei se kelvannut hänellekään. Hän ei ole vielä tarpeeksi vanha, että nuoruuden sänky herättäisi nostalgisia muistoja. Kysyin häneltä, mitä minä sille sitten teen. Hän antoi isännöitsijän neuvon: jätä kellariin kyllä se sieltä aikanaan korjataan, hänen isännöimässään talossa tilataan jätelava aina kun ihmisten jättämiä tavaroita alkaa kertyä liikaa vinttiin ja kellariin. Tämän talon huoltomies neuvoi samaa, kun tässä yhtenä päivänä valitin sänkyongelmaa hänelle. Mutta kehotti sitä ennen minua pistämään ostarin ilmoitustaululle lapun jossa lukee: "Annetaan hyvään kotiin vankka hyvin säilynyt putkisänky ( melkein uuden veroinen). PS. Sopii upseerikotiin."

Granaattiomena

Eilisiltana luin melkein loppuun Anu Kaipaisen Granaattiomenan. Hänen tähänastisista kirjoistaan se on mielestäni paras. Kun nainen tulee vanhaksi, hän uskaltaa vihdoin ja viimein sanoa, mitä on aina ajatellut. Siksi naiskirjailijat ovat usein parempia vanhoina. Granaattiomena oli Finlandia-ehdokkaana. Olisin suonut, että se olisi saanut palkinnon. Mutta kun valitsijana oli Lasse Pöysti, vanha mies, niin eipä häntä paljon tainnut kiinnostaa äitiyden ja naiseuden ongelmat, eikä varsinkaan vanhan naisen elämä.

Vähän minua häiritsi romaanissa kettutytön tarina, se tuntui päälle liimatulta, oli sellaista ajankohtaisaineistoa, jota ilman kirja olisi ollut tiiviimpi. Se tökötti jotenkin erillään ja oli ulkokohtainen verrattuna kirjailijan ja äidin omakohtaiseen tarinaan. Mutta kun on kirjailija ammatiltaan, niin fiktion tekeminen houkuttaa harhapoluille. Tietysti Anun kaltainen sosiaalisesti valveutunut kirjailija haluaa pohdiskella kirjoistaan myös yhteiskunnan asioita.

Unia kirjassa oli paljon (minun ilokseni), mutta Anu suhtautui häpeillen niihin ja varsinkin enneuniin, joita hänellä on tapana nähdä.. Selitteli ja kiemurteli niiden kanssa ikään kuin ne olisivat taikauskoa, johon hänen kaltaisensa sivistyneen ihmisen ei pitäisi langeta. Sivistyneistö on suhtautunut enneuniin samalla tavoin toissa vuosisadalta, Lönnrotin ajoista alkaen , ellei jo aikaisemminkin. Minun isoäitini sanoi, että enneunet ovat piikatyttöjen höpsötystä. Hänen lausuntonsa kuvasti 1800- luvulla syntyneiden säätyläisten asenteita. Sitten tuli Freud, joka katseli unia toisesta näkökulmasta, ei nähnyt niissä enteitä, vaan seksiä. Se teki unista toisella tapaa häpeällisiä. Koskahan uniin opitaan suhtautumaan luontevasti tarinoina ja elokuvina, joita ihmisen aivot omaksi tarpeekseen (ja huvikseen) tuottavat öiseen aikaan. Joskus ne näkevät tulevaisuuteen, joskus menneisyyteen, mutta useimmiten ne askartelevat nykyhetken parissa.

Vaikka kirjan päähenkilö oli uniennäkijä, niin kumma kyllä yksikään uni ei varottanut häntä huijarimiehestä, joka tunki hänen elämäänsä. Tai jos joku uni olikin varottanut miehestä, niin hän ei uskonut, koska mies oli kerrassaan ihana, hellä ja huolehtiva, juuri sellainen jollaista jokainen nainen oli kaipaa yksinäiseen elämäänsä. Poika kyllä näki miehen lävitse, mutta ei äiti rakkauden huumassa ottanut kuuleviin korviin pojan sanoja. Sellaisia me naiset olemme. Kun yksinäisyys alkaa ahdistaa liikaa, rakastutaan ensimmäiseen joka huomaa meidät. Tapasin minäkin kerran tuon huijarimiehen esikuvan jossakin kirjallisessa tilaisuudessa, jossa hän oli Anun kavaljeerina. Oli toki miellyttävä mies, mutta liian liukas ja sulava minun makuuni. Onneksi ei ole sitä vaaraa, että joku huijarimies iskisi silmänsä minuun, koska olen köyhä kuin kirkonrotta. Eivätkä Don Juanitkaan kiinnostu enää, koska olen vanha. Aikoinaan kiinnostus oli molemminpuolista.

Jätin romaanin lukemisen kesken, kun telkkarissa alkoi Fritz Langin elokuva Punainen katu, mutta en voinut katsoa sitä loppuun asti, koska se oli liian riipaiseva. Vanha mies raataa konttorirottana, kotona on hirvittävä riivinrautavaimo ja ainoa henkireikä ja ilonaihe on maalaaminen. Sitten hän kohtaa femme fatalen, joka alkaa huijaripoikaystävänsä neuvojen mukaan käyttää hyväksi häntä. Minun piti panna telkkari kiinni siinä kohdassa, jossa nainen ja poikaystävä rupeavat myymään vanhan miehen maalauksia. En olisi kestänyt katsoa, kun mies palaa työhuoneelleen ja kaikki maalaukset ovat kadonneet.

Jatkoin Anun romaanin lukemista asiitä mihin olin jäänyt. Hän kirjoiti, että "hän ei pelännyt vanhenemista. Sitä tuskin ajatteli…Hänen periaatteensa oli aina ollut, että ihminen oli sen ikäinen kuin tunsi olevansa." Tässä kohdassa pysähdyin miettimään, voiko tunteeseen luottaa, ja tulin siihen tulokseen että ei voi, varsinkin kun kirjailija oli juuri kertonut rakkaudestaan huijarimieheen. Ajat ovat muuttuneet. Vanhana ei saa enää tuntea itseään vanhaksi. Se on kielletty tunne, täytyy pysyä nuorena ja pirteänä hautaan asti. Seksiäkin pitäisi harrastaa haudan partaalla, vaikka aika moni nainen ajattelee, että mikä helpotus että se on vihdoinkin ohi ja voi rauhassa keskittyä muihin asioihin. Jos ei kuolemisesta ei olisi tehty tabua,josta ei saa puhua, ei vanheneminekaan olisi niin ahdistavaa, että se täytyy kieltää. Sitä voisi olla rauhassa sen ikäinen kun on, kutoa vaikka villasukkia ja kertoa lapsenlapsille, millaista oli isoäidin nuoruudessa. Jos kerran työelämä on riistänyt lapsilta vanhemmat, pitääkö vanhenemisen pelon riistää heiltä isovanhemmatkin.

mailto:akonkka(at)mbnet.fi.