Syyskuu 2002

© Anita Konkka

POMONA_small.gif (18629 bytes)

 

Udmurtian matkan jälkeen

5.9.02

Touhuaminen ja kirjoittaminen eivät sovi yhteen, eikä myöskään unien näkeminen. Molemmat vaativat yksinäisyyttä ja pitkiä tylsiä päiviä joiden aikana ei tapahdu mitään. Kolmen viikon keskeytyksen jälkeen alkavat unet kaivautua esiin koloistaan. Isä soitti Koskenpesästä minulle. Muistan hämärästi, että hän puhui kahdesta kirjasta, jotka ilmestyvät häneltä tänä syksynä, toinen on muistelmateos ja toinen on romaani. Meillä oli puhelun aikana etäiset mutta korrektit välit. Pelkäsin vähän, että hän moittii minua siitä mitä olen kirjoittanut hänestä. Mutta hän ei ottanut asiaa puheeksi, onneksi. Ajattelin, että ehkä hän ei ole lukenut kirjojani ja toivoin, että ei ikinä lukisikaan. Siihen ajatukseen heräsin ja muistin, että eilen oli hänen syntymäpäivänsä. Hän olisi täyttänyt 98 vuotta. Millaisia mahtaisivat kirjani olla, jos hän eläisi. Voi olla että en kirjoittasi yhtään mitään. Alitajunta potee huonoa omatuntoa siitä mitä olen kirjoittanut hänestä. En minä tietoisesti tunne syyllisyyttä kirjoittamiseni takia. Onko alitajuntani moraalisempi ja taantumuksellisempi kuin tietoinen minäni?

Kolme viikkoa sitten lähdin suomalais-ugrilaiseen kirjailijakongressiin Udmurttiaan. Harva edes tietää missä sellainen maa on. Se on noin 1300 kilometriä Moskovasta itään. Siellä asui ennen votjakkeja, meidän kielisukulaisiamme. Tshaikovski syntyi ja eli kahdeksan ensimmäistä vuottaan siellä. Sen pääkaupungissa Izhevskissa tuotetaan Kalashnikov-konetuliaseita. Pääkaupungissa on rumia neuvostohenkisiä talokolosseja. Löysin vain yhden terassin, siellä istui nuorisoa kaljaa juomassa ja pöytien välissä juoksi kaksi punasilmäistä kania. Saranskissa ( Mordvan pääkaupungissa jossa olin kaksi vuotta sitten) terasseja oli enemmän ja jokaisella terassilla istui kaksi aseistettua miliisiä pitämässä vahtia. Kysyin paikalliselta oppaalta, mistä se johtuu. Hän selitti, että ryöstöjä tapahtuu paljon, koska ihmiset ovat niin köyhiä. Izhevskissä ihmiset kai tulevat paremmin toimeen - Kalashnikov-tehtaalla ne saavat palkkansa ruplina, sillä aseet käyvät maailmalla hyvin kaupaksi. Mutta monissa muissa tuotantolaitoksissa palkka maksetaan tuotteina, joita työntekijät myyvät saadakseen ruplia. Matkalla Tshaikovski-museoon näin tien vieressä pitkän rivin miehiä ja naisia jotka myivät pörröisiä kapineita, muistuttivat magneettisia pölyhiuskuja. Niitä he ojentelivat pitkän kepin varressa kohti autoja. Kauppa kävi huonosti, kukaan ei pysähtynyt ostamaan pölyhuiskaa. Me kiisimme ohitse miliisisaattueessa, sellainen on tapana Venäjällä, kun sinne tulee arvovieraita, kuten kirjailijoita. Ei se ollut miellyttävää matkan tekoa. Miliisit kaahasivat hullun lailla meidän edellämme raivaten tietä auki. Ne ajoivat pitkin vastaantulijoiden kaistaa myös mäissä ja mutkissa ja sireeni ulvahteli kuin susi. Tuntui siltä, että Venäjällä kaikki kaahaavat, eivät vain miliisit. Minä puristin penkin laitaa ja ajattelin, että hyvä jos hengissä tästä matkasta selvitään. Tuli mieleen että Venäjällä tapahtuvat isot onnettomuudet yleensä elokuussa. kaksi vuotta sitten kun olin Moskovassa Ostakinon televisiotorni paloi ja vähän sitä ennen upposi Kursk. Näin mielessäni sanomalehtien otsikot: "Kolmekymmentä kirjailijaa kuoli liikenneonnettomuudessa Udmurtissa." No, jos niin olisi käynyt, enpä olisi ollut lukemassa niitä otsikoista.

Palasin puolitoista viikkoa sitten matkalta ja sen jälkeen elämä on ollut pelkää touhuamista: Jyrkin häät, PENin johtokunnan kokous, Liken 15-vuotissynttärit, Taiteiden yö ja mitä kaikkea. Tapahtumien välissä kirjoitin kolme lehtijuttua matkasta ja vein Nestorin eläinlääkäriin, luulin että se tekee kuolemaa, koska se piiloutui nurkkiin eikä syönyt. Eläinlääkäri tutki sen, otti veri- ja virtsanäytteitä ja totesi että maksa-munuais- ja veriarvot ovat kunnossa. Mitään vikaa ei löytynyt, eläinlääkäri arveli, että vika on korvien välissä mutta ei suositellut kissapsykiatrille menoa. Onkohan niitä edes olemassa. Koirille ainakin on terapiaa.

Se luuhaa edelleen nurkissa ja käy vessassa ja syömässä öisin. Se välttelee minua. Kun löydän sen yhdestä piilopaikasta, se keksii uuden piilopaikan. En olisi päässyt perille sen yösyömisistä, ellen olisi yhtenä yönä herännyt stressaantuneena miettimään puolen vuoden päästä tapahtuvaa muuttoa Vuosaareen. Sain Taitelijatalosta asunnon. Se on paljon pienempi kuin nykyinen asuntoni. Kääntelehdin ja vääntelehdin sängyssä ja mietin mihin panen kaiken sen roinan joka on kertynyt vuosien mittaan tähän asuntoon, kellari- ja vinttitilat on täynnä raihnaisia huonekaluja joita ei varmaan edes kierrätyskeskushuoli. ja entäs kaikki Parnasson vuosikerrat, niitä on viisikymmentäluvun lopusta alkaen, isän perintönä vuoteen 2000 asti. En halua raahata sellaista määrää lehtiä uuteen asuntoon, mutta poiskaan ei raaskisi heittää. Pitäisi löytää joku kirjallisuusihminen, jota vanhat Parnassot kiinnostavat. Ottaisiko joku kirjasto ne? Entä Taide-lehdet. Niitä ei onneksi ole niin paljon. Tietokonelehdet joutavat roskikseen, niiden tieto vanhentuu niin nopeasti. Kirjallisuus ja taide eivät vanhene samaa vauhtia.

Kolmas huolenaihe ( kissan ja muuton lisäksi) on omenoista. Niitä on riesaksi asti eikä kukaan huoli niistä. Putoilevat puusta ja pilaantuvat. Yhtenä iltana oli serkku Elli ja ystävä Helka poimimassa niitä puutarhassa. Veivät mukanaan vain pienen murto-osan. Joudun roudaamaan suurimman osan roskikseen. Ei ole aikaa tehdä soseita ja mehuja. Yhtenä vuonna tein omenaviiniä, mutta siitä tuli niin pahan makuista, että se oli pakko kaataa viemäristä alas. Elli kertoi että meidän isoäitimme osasi tehdä hyvää omenaviiniä, vahinko vain, että resepti meni hänen mukanaan hautaan.

Tänään pitäisi käynnistää romaanin kirjoittaminen. Avasin romaanitiedoston aamulla ja istuin tuijottamassa sitä tunnin pari. Tuntuu että en pääse ollenkaan jyvälle omista jutuistani, matka keskeytti niin pahasti ajatuksenjuoksun eikä se meinaa lähteä liikkeelle, on kuin vanha auto joka täytyy veivata kammella käyntiin. Tai kuin enon moottorivene. Eno kiskoi ja kiskoi, moottori köhähti muutamia kertoja ja lopulta eno sai sen käyntiin sen jälkeen vene kulki tasaisen varmasti. Mutta käynnistäminen oli joka kerta työn ja tuskan takana.

Aito okkultisti

6.9.02

HV soitti eilen, mikä ei kuulu hänen tapoihinsa, viimeksi hän on soittanut noin 13 vuotta sitten. Hän halusi lahjoittaa minulle Gerald Gaben kirjan, olisi tullut tuomaan sen heti, mutta minä olin juuri lähdössä viemään Jyrkin vanhaa pyöränrämää YTV:n kierrätysautoon joka parkkeerasi puoleksi tunniksi ostarin taakse. Sovittiin tapaaminen kierrätysautolla. Ihmiset kantoivat kaikenlaista kamaa autolle. - Tämä on vaarallinen paikka, totesi HV. - Miten niin? minä ihmettelin. - Alkaa ahneus kasvaa, kun näkee millaisia tavaroita ihmiset heittävät pois, sanoi tuo vanha romujen kerääjä. Paikalla oli muitakin romujen kerääjiä, kaksi miestä lähestyi minua kun kannoin pyörän raatoa, molempia kiinnosti vanhanmallinen rodeosatula. Toinen mies oli sukkelampi liikkeissään ja raadon. Sanoin hänelle, että vie koko romu.

HV kertoi että Gerald kuoli joulun alla viime vuonna täytettyään pari viikkoa sitä ennen 90 vuotta. HV oli käynyt hänen syntymäpäivillään, hän oli ollut aika heikossa kunnossa silloin. Minä en ollut tavannut häntä enää vuosikausiin. Ajattelin, että hän on mennyt Intiaan, koska puhui usein että aikoo matkustaa sinne. Hän oli ollut siellä nuoruusvuosinaan. Tutustuin häneen HV:n luona, hän ei levittänyt okkultismin oppeja yhtä suurella innolla kuin HV, vaan puhui muistini mukaan enimmäkseen ostarin edullisista ruokatarjouksista, kuten eläkeläiset yleensä. Joskus hän tuli yllätysvierailulle minun luokseni ja toi mukanaan tarjousmunkkeja. Hänellä ei ollut puhelinta, siksi vierialut olivat mieluisia yllätyksiä. Hänellä oli pieni eläke Akateemisesta kirjakaupasta. Libristin uran lisäksi hän toimi filosofi Sven Krohnin yksityissihteerinä tämän kuolemaan saakka, mutta tuskin hän otti siitä työstä palkkaa. Hän suositteli kirjoja joita minun kannattaisi lukea. Yksi hänen suosittelemansa kirja on vieläkin hyllyssäni lukemattomana. Sen nimi on Blavatsky and her Teachers. Ennen kuin tutustuimme, hän tunsi minut ulkonäöltä ja minäkin tunsin hänet, mutta en tiennyt kuka hän on. Hän oli pieni solakka mies, joka kulki nahkaisissa polvishortseissa ja sandaaleissa myöhään syksyyn saakka. Hyvin henkevä olemus, poikkesi suomalaisista. Kerran hän kertoi sukutaustaansa, mutta muistan vain hämärästi, että hänen äitinsä oli aika merkillinen olento, mahtoiko olla puolalaista tai venäläistä ylimystöä. Olisi pitänyt kirjoittaa hänen tarinansa muistiin. Se oli kiehtovan erilainen.

Geraldin kirjan nimi on Onnellisten muistojen puutarhasta." Se on koottu hänen kirjoituksistaan, jotka julkaistiin Ruusuristi-lehdessä vuosina 1945-51. Hän oli suhteellisen nuori mies silloin, mutta oli oivaltanut, että kun ihminen " on voittanut oman sukupuolielämänsä, hän alkaa ymmärtää lähimmäisiä ihmisinä. Hän ei enää näe heissä ainoastaan meistä tai naisia, vaan ihmisen... ja siksi kykenee lieventämään heidän vaikeuksiaan." Kirjassa ei ole tekijän nimeä, koska Gerald ei halunnut nimeään esille, ei siksi että kirja sisältäisi paljastuksia tai jotain muuta arveluttavaa. Ei nimettömyys johdu ujoudesta tai vaatimattomuudesta, vana minun käsitykseni mukaan siitä, että hän oli kulkenut okkultismin tiellä niin pitkälle, että nimi ja persoona olivat menettäneet merkityksensä. Hän oli ainoa aito okkultisti, jonka olen tuntenut. Hän toteutti elämässään Jeesuksen sanoja: "Sillä jokainen ylentää itsensä, hänet alennetaan ja jokainen joka alentaa itsensä, hänet ylennetään. Geraldin tulkinnan mukaan Jeesus tarkoittaa. Älkää missään tapauksessa tehkö mitään kiitoksen tai tunnustuksen kaipauksessa. Sen mitä teette, tehkää puhtaan jumalallisen rakkauden tähden...

Uusi asunto

8.9.02

Kävin eilen katsomassa taiteilijatalon asuntoa. Kiipesin ikkunasta sisään, kun paikalla ei näkynyt vartijaa. Sain ahdistuskohtauksen, näin miten pieni se asunto on. Tuntui siltä että täällä ei mahdu hengittämään sitten kun kaikki välttämätön on paikalla: kirjahyllyt, kirjoituspöytä, ruokapöytä, tuolit ja sänky. Hyvä jos mahtuu kääntymään. Ahdistus vain jatkui eikä sitä lieventänyt edes upea ympäristö - hiekkaranta ja auringossa kimmeltävä meri jota pitkin kiisi purjevene kallellaan. Kuva oli kuin jostain matkailuvideosta. Ei ihme että Aurinkorannassa on asuntojen neliöhinta korkeampi kuin muualla Helsingissä. Lähellä hyvät ulkoilumaastot, pyöräilyteitä, metsää ja metro. Kävin katsastamassa myös kirjaston. Ei sinnekään ole pitkä matka. Siellä oli paljon tietokoneita yleisön käytössä. Siellä kannattaa käydä surffaamassa, kun puhelinlaskut nousevat liian korkeiksi. Ahdistus jatkui vielä kotonakin, kun ajattelin muuttoa niin paljon pienempään asuntoon. On kyllä aika vaikeata tietää kuinka paljon ahdistusta aiheuttaa se, että H. muuttaa samaan taloon. Hänestä se on vain hauskaa. Toteutuu se hänen vanha tokaisunsa, että sitten kun ollaan vanhoja muutetaan samalle kadulle kuten Jean Paul Sartre ja Simone de Beauvoir. Sen kadun varrella täytyy olla kaksi kahvilaa, niin että kumpikin voi istua omassa kahvilassaan, jos tulee riita. Kun oli nuori, niin sitä tietysti toivoi, että näin tapahtuisi. Nyt kun on vanha ei toiveen toteutuminen ilahduta, pikemminkin ahdistaa. Toivottavasti H. saa asunnon talon toisesta siivestä eikä ihan ovinaapurista. Mutta silti, onpahan kuin hiertävä kivi sandaalissa. Vaikka kuinka yrittäisi ravistella sitä pois, ei se lähde irti ennen kuin on ottanut sandaalin jalasta. Tänään menen katsomaan asuntoa uudestaan, otan mittanauhan mukaan ja pari ystävää. Saa sitten nähdä paheneeko ahdistus entisestään.

**

Kävin mittaamassa asunnon Eiran ja Sirkan kanssa eikä se enää tuntunut ahdistavalta paikalta. Sinne mahtuu tavaraa enemmän kuin ensisilmäyksellä näytti. Ehkä eilinen ahdistus johtui H:sta. Pakko sopeutua siihen ajatukseen, että hän asuu samassa talossa. Mittaamisen jälkeen kävelimme Uutelan rannoilla, kävimme kahvilla Työväenopiston huvilaan piihalla ja kävelimme Miina Äkkijyrkän lehmihaan ohitse. Kotoisaa lehmänkellon kalkatusta, tuli mieleen lapsuudenkesät Koskenpesässä. Että Helsingissä voikin olla niin hurmaavaa kulttuuriluontoympäristöä. Mutta kohta kai sekin turmellaan. Aurinkorannasta rakennetaan Alfaviillemäistä seutua. Vanhat metsät kaadetaan kerrostalojen tieltä. Sadan vuoden kuluttua sekin on kulttuuriympäristöä. Kulttuuria tulee kaikesta mikä on vanhaa. Jos jaksaa elää vanhaksi kirjailijaksi asti, muuttuu itsekin kulttuurimonumentiksi. Meri toivottavasti säilyy entisellään ( villinä ja vapaana) vaikkei siitäkään voi olla enää nykyään varma.

Nestorin tila

Nestorin tila ei ole muuttunut yhtään paremmaksi, se lymyilee edelleen nurkissa ja syö päivä päivältä vähemmän. Se on laihtunut eikä jaksa paljon liikkua. Kyllä se pakoon osaa juosta vikkelästi. kun yritän ottaa sen kiinni. Aamuyöstä se olki liikkeellä. Sain sen kiinni ja nostin sänkyyni. Siihen se jäi ja alkoi kehrätä. Kun heräsin, se oli siinä edelleen. Tarjosin sille sänkyyn muikunpalasia ja kermaa. Se söi pari palasta ja nuoli kermaa sormenpäästä. Kun edes tietäisi mikä sitä vaivaa. Ei eläinlääkärikään ottanut siitä selvää.

Omenoista

Olen ollut kotona kaksi viikkoa Udmurtiasta paluun jälkeen enkä ole vieläkään pystynyt jatkamaan romaania. On ollut niin paljon kaikkea muuta puuhaa. Omensouvi puutarhassa. Eilen vein kottikärryillä viisi laatikollista omenia puutarhan keräyspaikalle, josta Veikko Hursti tulee hakemana ne tänä aamuna. Mutta mitä teen lopuille omenille. Yksi nainen neuvoi antamaan omenat marjapensaille, ovat hyvää kompostia kuulemma. Hän on tehnyt niin viisi vuotta ja vadelmapensaat kukoistavat. Pitäisi kokeilla, vaikka hieman arveluttaakin. Tämän päivän lehdessä neuvottiin hautaamaan omenat maahan. Ei yksi nainen jaksa niin isoa kuoppaa kaivaa, että kaikki omenat mahtuisivat siihen. Kohtalotovereita on paljon tänä syksynä. Moni varmaan harkitsee omenapuiden kaatamista. Yksi nainen naapurista kaadatti jo omenapuunsa. Olivatko kirsikkapuut parempia. Nekin kukkivat kauniisti keväällä. Eikä ylituotannosta olisi ongelmia, koska rastaat syövät kirsikat pois puista ennen kuin ne ehtivät edes kypsyä.

Putin steppaa

15.9.02

Viime yönä Putin steppasi suurella näyttämöllä. Hän oli työntänyt päänsä Marilyn Monroen pään sisälle. Pää oli tehtyvaaleanpunaisesta muovista tai ilmapallokumista. oli luultavasti Moskovassa. Putin oli järjestänyt tilaisuuden Venäjän nuorille ja se tapahtui luultavasti Moskovassa. Lahjoja virtasi liukuhihnaa pitkin näyttämön takaa - pieniä sähköjunia, joista Putin piti silminnähtävän paljon!

Alitajuntani on poliittisesti valveutunut, koska se kommentoi aina silloin tällöin maailmanpolitiikkaa, ja joskus myös Suomen politiikkaa. Eilisiltana kuulin telkkariuutista lyhyen pätkän Venäjällä suosittua Putin- laulua. Laulajia, kahta nuorta naista haastateltiin. He kiistivät että laulu olisi henkilöpalvontaa, mutta kehuivat samaan hengenvetoon Putinia, hänen urheilullisuuttaan ja terveitä elämäntapojaan. Hänestä on tullut ihanne osalle nuorisoa. Kun kävin elokuussa Moskovassa, kuulin Putin- nuorten tempauksista postmodernistisia kirjailijoita: Viktor Pelevia, Vladimir Sorokinia ja Viktor Jerofejevia vastaan. heinäkuussa Putin-nuoret olivat polttaneen heidän kirjojaan Bolshoi-teatterin edessä. He olivat värvänneet paikalle sotaveteraaneja, jotka repivät Sorokinin kirjan Sininen ihra, viskasivat silpun vessan pönttöön ja heittivät päälle klooria.

Sitten Putin-nuoret ja sotaveteraanit marssivat Tshehovin patsaalle pyytämään tältä anteeksi Venäjän nykykirjallisuuden surkeaa tilaa. Hyökkäys kirjailijoita vastaan kannatti, se takasi Putin-nuorille kohojulkisuuden, jota he eivät olleet saavuttaneet hajottamalla adventistien ja baptistien kokouksia maaseudulla. Nyt jokainen keskiverto telkkarin katsoja ja lehden lukija tietää, mitä tavoitteita Putin-nuorilla on. He haluavat siivota Venäjän saastasta. Heidän asunaan on talonmiehen haalarit, rekvisiittaan kuuluu myös luuta ja kiiltävä lapio olalla.

Nestori

Kissa ei ole syönyt mitään viikkoon, on juonut vain vähän vettä. Näyttää siltä että se on kääntänyt selkänsä elämälle. Se haluaa kuolla, siksi se menee pimeisiin nurkkiin piiloon. Soitin perjantaina sille eläinlääkärille, joka tutki sen noin kaksi viikkoa sitten eikä löytänyt mitään sairauteen viittaavaa labrakokeiden perusteella. Eläinlääkäri oli ihmeissään ja pyysi, että toisin sen maanantaiaamuna uudelleen poliklinikalle. Kissaparalle se on hirveä stressi, kun se muutenkin on niin huonossa kunnossa. Yksi ystävä ehdottaa, että antaisin sille matokuurin, koska madot voivat olla syynä ruokahaluttomuuteen. Mutta ei se ole sitä. Toinen ystävä, joka ei ole realisti vaan esoteerisesti asennoitunut, arvelee että asuntooni on asettunut demoni, mikä saa kissan lymyilemään nurkissa. Kas kun ei toinen kissa huomaa demonia.

Nestori.jpg (1683 bytes)

Työ ja muutto

Vuosaaren taiteilijatalo valmistuu etuajassa. Viimeisimmän tiedon mukaan sinne pääsee muuttamaan jo tammikuun lopussa. Aikataulu ei oikein käy yksiin romaanin aikataulun kanssa. Kirjoittamiseen tulee paha keskeytys. Nyt jo muutto häiritsee keskittymistä kirjoittamiseen. Eilen meni puoli päivää siihen, kun valkkasin kirjoja jotka menevät divariin, puutarhamökille ja roskikseen ( mm. resuiset dekkarit ja koulukirjat), englanninkieliset astrologian kirjat pahvilaatikkoon. Lahjoitan laatikon ensimmäiselle joka ilmoittautuu hakemaan sen. Kunpa joku huolisi vanhat Parnasso-lehdet 50-luvun alusta alkaen. Niitä olisi sääli heittää roskikseen. Toinen puoli päivästä kului omenien lajitteluun puutarhassa, hyvät omenat Talin kirpputorille, huonot omenat jätesäkkiin ja roskikseen. En koko päivänä ehtinyt vilkaistakaan romaania. Tänään täytyy ryhdistäytyä. Ilmakin on muuttunut sopivan syksyiseksi, taivas on harmaa, tuntuu kolealta. Kauan tätä kesää on kestänytkin. Lämpimät ilmat alkoivat huhtikuussa. Vappuna oli jo niin lämmintä, että puutarhassa tarkeni hyvin istua ja juoda viiniä. Suomalaisia on hemmoteltu lämpimillä päivillä koko kesän, mutta Keski-Euroopassa on ollut kurjempaa, rankkasateita ja tulvia. Viimeksi tulvi Etelä- Ranskassa, Gardin seudulla, jossa vietin toissatalven. Siellä kuoli parikymmentä ihmistä tulvan uhreina ja koko viinisato menetettiin.

Luovan työn esteet

Günther Grass sanoi haastattelussa: "Rinnallani elävä nainen joutuu tinkimään omista taiteellisista taipumuksistaan. Niin se vain on". Niin oli myös minun lapsuudenkodissani. Äiti joutui tinkimään. Ja niin on jatkunut. Mikään ei muuttunut edes 60-luvun vapauden päivinä. Käsiini osui Uuden runon kauneimmat - antologia. Mukaan oli päässyt vain kaksi naisrunoilijaa: Brita Polttila ja Eira Stenberg. 60-luku oli hyvin sovinistista aikaa. Miehet runoilivat ja naiset olivat muusia. Minä en vain sopinut siihen rooliin. Rupesin kiistelemään miesten kanssa. Minua raivostutti heidän holhouksensa ja kaikkitietävyytensä. Ja se ainainen vähättely mitä he osoittivat naisten luovaa työtä kohtaan. Isäni ei ollut ainoa. Siihen vähättelyyn eivät syyllistyneet vain ns. luovat miehet, vaan myös ihan tavalliset insinöörit ja tuomarit. Jos nainen haluaa tehdä luovaa työtä, hänen täytyy pysyä yksinäisenä ja elää miltei erokkona kuten Eeva-Liisa Manner ja Helen Schjerfbeck.

Murhetta Nestorin vuoksi

17.9.02

Nestorin tila ei ole muuttunut yhtään paremmaksi, pikemminkin huonommaksi, vaikka se on antibioottikuurilla nyt. Vein sen eilisaamuna taas eläinlääkäriin. Sille tehtiin nyt perusteellisemmat labrakokeet kuin viime kerralla. Lääkäri totesi, että sillä on ankara tulehdus, todennäköisesti keuhkokuume. Se hengittää vaivalloisesti, hengitys rohisee ja vinkuu. Ei se viime viikolla hengittänyt yhtä vaikeasti. Kumma juttu, ettei senkassa näkynyt tulehdusta ensimmäisellä käynnillä.

Se on saanut eilen ja tänään antibioottia, mutta ei se ole vaikuttanut. Sillä aikaa kun olin puutarhassa käymässä, se oli tunkenut itsensä jollakin konstilla kirjoituspöydän taakse, vaikka olin sulkenut sen kulkutien sinne. Vedin sen sieltä pois ja se meni sängyn alle. Siellä se valitti kuin mahakipuinen kissa. Minä en pysty lieventämään sen tuskia. Annoin sille pipetillä vettä. Väitetään että kissoilla on yhdeksän henkeä, mutta pelkään pahoin että sitlä on viimeinen henki menossa.

En ole psytynyt tänäänkään keskittymään kirjoittamiseen. Päivä alkoi huonosti näin heräämisunta P:sta. Aina kun hän ilmestyy uneeni minulla on kurja päivä tiedossa. Hän toimii on kuin jonkinlainen sisäilmastoni mittari, on minun matalapaineeni symboli. Sellaisen tehtävän hän on saanut unimaailmassani. Se johtuu hänen murheellisesta olemuksestaan. En tiedä minkä näköinen hän nykyään on, mutta silloin kun tunsin hänet, hän oli kuin kärsivä Kristus. Ja sai sen takia suuren sympatiani.

Eilinen maaantaipäivä meni siihen, että ensin kävin eläinlääkärillä, sitten oli ranskantunti. Sitä ennen poikkesin divarissa myymässä kirjoja, Keltaisen kirjaston kirjat kävivät kaupaksi, mutta ei kotimainen proosa ja lyriikka. Minulla on eniten kotimaista kaunoa enkä tiedä minne pistäisin ne kirjat, paperinkerääysroskikseen on sääli heittää - sama kuin heittäisi itsensä sinne.

 

18.9.02

Ei ollut antibiootista apua Nestorille. Olin koko tiistaipäivän huolissani siitä, väsynyt ja alakuloinen - ikään kuin uni P:sta olisi ennakoinut, että tulossa todellakin on murheen päivä. En pysytnyt kirjoittamaan, olin niin huolissani Nestorin takia, koska se hengitti vaikeasti ja valitti muutaman kerran surkealla äänellä. Korjasin vähän vanhaa tekstiä, lajittelin kirjoja kasoihin ja luin Ian McEwanin Amsterdamia. Kun kävin katsomassa Nestoria iltauutisten jälkeen, se oli mennyt piilopaikkaansa sängyn alle ja kuollut sinne. Edellisenä iltana se oli vielä kehrännyt isolla äänellä, kun otin sen viereeni nukkumaan. Laitoin sen pahvilaatikkoon valkoisessa tyynyliinapussissa ja itkin ääneen. Sen sisar Noora huolestui epätavallisesta käytöksestäni. Viimeksi olen itkenyt viisi vuotta sitten kun minulta kuoli puolen vuoden aikan kaksi kissaa, ensin Tsita keuhkosyöpään ja sitten Piu vanhuuteen, se oli kuusitoistavuotias. Nestori ei vielä ollut vanha kissa, ihmisen iässä se oli 52-vuotias, kissan iässä yhdeksänvuotiasvuotias.

Nyt juuri soi radiossa virsi: Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas. Sitä virttä laulettiin sekä isän että äidin hautajaisissa. Tänä aamuna (keskiviikkona) hautasin Nestorin puutarhaan karviaismarjapensaan juuren. Satoi tihkua ja kyyneleet valuivat silmistä. Tämän murheen ovat kaikki ne kokeneet, joilla on ollut lemmikkieläimiä. Se on puhdasta surua. En tiedä onko kilpikonnan kuolema yhtä surullista. Mutta kyllähän minä aikoinaan lehtikalankin kuolemaa surin, en tosin itkenyt. Ei minulla ollut siihen niin persoonallista suhdetta kuin Nestoriin. Kun tulin puutarhasta kotiin, olin taas purskahtaa itkuun, kun ei Nestori enää istunut ikkunalaudalla odottamassa minua kotiin. Illalla kävin uudestaan puutarhassa ja panin sen haudalle kasvamaan leijonankitoja ja tuliunikkoja, vaikka eiväthän ne enää kasva, mutta ensi kesänä, mikäli ovat monivuotisia. Ostin narsissinsipuleita, mutta niitä en vielä pannut maahan. Nestorin hautapaikka oli kaunis laskevan auringon valossa.

Nestori 2.jpg (3130 bytes)

 

mailto:akonkka(at)mbnet.fi