Syyskuu 2003

© Anita Konkka

atumn_small.gif (8805 bytes)

Terrorismia

8.9.03

Kun eilen iltayöstä avasin sähköpostiohjelman, viestejä oli järjetön määrä - 645 kappaletta! Niistä noin 630 kappaletta oli serverin ilmoituksia minulle saapuneesta viruspostista, loput 15 olivat spameja, yhtään henkilökohtaista viestiä ei tuossa postitulvassa ollut. Sen lataaminen omalle koneelle kesti 10 minuuttia. Joukossa oli parikymmentä palautettua viestiä. Minusta oli tietämättäni tullut sähköpostiterroristi. Olin pommittanut henkilöä, jonka osoite oli aad.gov.au. Gov. viittaa hallitukseen, au. on joko Australian tai Itävallan maatunnus. Veikkaisin että se tarkoittaa Australia. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan mikä on se linkki joka yhdistää minut tuohon henkilöön ja kuinka minusta on tullut terrorista tai miten monelle henkilölle menee viruspostia minun nimissäni. Mbnetin kautta virukset eivät kulje, koska sen virustutka tarkastaa jok'ikisen lähetetyn ja saapuneen viestin. Tutkalla on ollut töitä viikonlopun aikana, sillä tuskinpa olen ainoa jolle viruspostia tulee. Eilisiltaan asti se on pysynyt jotakuinkin aisoissa, on tullut parikymmentä korkeintaan kolmekymmentä ilmoitusta viruksesta, jonka nimi on Sobig, suomeksi Niiniso. Onko se krakkerihuumoria, nuorten miesten uhoa?

Uteliaisuuttani kollasin lävitse noin sata ensimmäistä virusviestiä, samat nimet ja osoitteet näyttivät toistuvan eikä yksikään ei ollut minulle tuttu. En keksinyt mikä yhteinen linkki minulla voisi olla vuokattisportin, saariselän panimon, up.kymmenen, hobbyhallin tai Austria Eu.netin kanssa. Ai niin, Hobbyhallista olen ostanut kaksi tyynyä viime talvena.

Deletoin virusviestit, ja siihenkin meni aikaa, sillä jostain käsittämättömästä syystä postiohjelmani teki tenän ja suostui poistamaan viestit vain yksitellen. Homma alkaa käydä voimille, jos virusposti moninkertaistuu joka viikonloppu. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Täytyy kai muuttaa osoitetta ja poistaa kotisivut netistä. Muutakaan en keksi. Parasta olisi siirtyä kokonaan paperipostin käyttäjäksi.

Minulla on ollut tietokoneongelmia viime aikoina ilman viruksiakin. Iso tietokoneeni on ruvennut saamaan dementiakohtauksia, se ilmoittelee tuon tuostakin, että peruuttamaton poikkeus muistipaikassa xxxxx(= rimpsu numeroita ja kirjaimia joita en ymmärrä). No, se ei vielä mitään, sellaista tapahtuu nuoremmillekin. Yhtenä aamuna katosivat pikkukoneesta kirjaimet U, I, O ja P. Iltapäivällä katosivat lisäksi kirjaimet Q, W, E ja R. Ei se mitään jos yksi kirjain katoaa. Sitä ilman voi kirjoittaa kokonaisen romaanin, kuten George Perec teki, kun häneltä katosi E-kirjain. Hän kirjoitti romaanin, jonka nimi on La Disparition eli suomeksi Katoaminen. Arvostelijat ja lukijat eivät huomanneet mitään.

Kahden päivän kuluttua kirjaimet palasivat kuin eivät missään olisi olleetkaan. Minä ihmettelin, että mikä kumma niitä oli vaivannut. Oliko se jokin virus. Se jäi arvoitukseksi. Sitten ison tietokoneen näyttöpääte sanoi itsensä irti dramaattisesti. Kuului sihahdus, päätteen takaa nousi harmaansinertävä savuvana, merkkivalot välkkyivät ja ruutu pimeni. Kiskoin piuhat irti. Minulla oli työ kesken koneessa. Oli pakko lähteä siltä istumalta ostamaan uusi pääte. Rahaa ei ollut, täytyi ostaa velaksi. litteä näyttö, jollaisesta olin jonkin aikaa haaveillut.

Astrologien mukaan kaikki sähkö- ja tietokoneongelmat yms. johtuvat siitä että Mars planeetta on lähempänä maata kuin koskaan 60.000 vuoden aikana. Kas kun ei ole syttynyt suursotaa, sillä Marshan oli muinainen sodanjumala Roomassa. Kenties vanhat jumalat jotka on kohotettu tähdiksi, eivät vaikuta enää samalla tavoin kuin ennen. Jupiter ei tuo onnea eikä Saturnus onnettomuutta. En oikein usko, että Mars-planeetalla on jotain tekemistä minun tietokoneongelmieni kanssa. Eilisiltana kävin katsomassa, kun ne nousi Uutelan niemen takaa hurjaa vauhtia. Se kuumotti taivaalla punaisena ja merellä näkyi Marsin silta kuunsillan rinnalla. Petri Reinikainen, taiteilijatalon asukkaita, oli tuonut rannalle tähtikaukoputkensa, mutta aika vaikeata oli putken kanssa pysyä Marsin perässä. Minä näin rakeista pintaa. Kauniimmalta planeetta näytti paljain silmin.

Ministerin murha

15.9.03

Pitkästä aikaa normaaliviikko tiedossa, voi keskittyä rauhassa kirjoitustöihin. Ei tapaamisia, ihmisiä, juhlia, julkisuutta, puutarhan syyskunnostusta, sienestämistä ja säilömistä – ellei joku jostain päin maailmaa keksi yhtäkkiä soittaa, ilmoittaa olevansa Suomessa ja kysyy, saako tulla käymään. Viime viikolla se joku oli vanha tuttava Tukholmasta. Hän tuli tiistaina ja lähti keskiviikkona. Kertoi sähköpostissa jälkeenpäin, että paluu oli kummallinen kokemus: lippuja vedettiin puolitankoon, ihmisten olemus oli iloton ja raskas. Kotona selvisi mitä on tapahtunut: ulkoministeri murhattu brutaalisti sillä aikaa kun hän oli Suomessa. Sunnuntaina tuttava osallistui Emu-kansanäänestykseen, sanoi sitä suruäänestykseksi demokratian puolesta.

Ruotsi on kansalaisyhteiskunta, koska siellä järjestettiin kansanäänestys, Suomessahan ei kysytty kansalaisilta haluavatko he euron vai eivät. Ainakaan minä en äänestykseen ole osallistunut, mikäli se järjestettiin, ellen sitten ollut ulkomailla sen aikana. Ruotsin siistin ja mukavan kansankoti-imagon alla taitaa muhia voimakkaita jännitteitä, mistä osoituksena ministerinmurha. Anna Lindh oli euro-kampanjan kärkihahmo, hänen kuviaan kaikkialla. Julkisuuden henkilöt, pienemmätkin julkkikset, joutuvat usein olemaan kaikenlaisten tunteiden kohteena. Ja jos nainen on menestyvä poliitikko, hän herättää taatusti aggressioita tietyntyyppisissä miehissä. Politiikka herättää intohimoja muutenkin ja etenkin vaalien alla. Minun muistissani on kauhukuva 50-luvun vaihteesta, silloin oli presidentinvaalit. Äänestäjät seisoivat jonossa Munkkiniemen kansakoulun pihalla. Yhtäkkiä mies iski toista puukolla. Uhri tuupertui maahan, lumeen valui verilammikko. En muista mitä sitten tapahtui enkä tiedä mitä sitten tapahtui. Se oli niin järkyttävä tapaus, että jäi pysyvästi mieleen. Se jälkeen olen pelännyt puukkoa enkä ole oppinut sellaista käyttämään. Kenties Tukholman murhaaja on samanlainen kuuma-kalle tuo Munkkiniemen puukottaja, kulkee puukko vyöllä ja kun päässä niksahtaa, survaisee sen ihmiseen joka on poliittisesti ero mieltä kuin hän. Ettei vain olisi suomalainen. Nyt miestä etsitään myös Suomesta, kun ei häntä ole Ruotsista löydetty. Tai hän voi olla joku jonka päässä niksahti sillä tavalla, että ääni päässä käski häntä pelastamaan Ruotsin kruunun ja tappamaan ulkoministerin, joka kannusti ruotsalaisia siirtymään euroon. Ruotsalaiset äänestivät kruununsa puolesta ja saavat pitää sen. Kyllä suomalaisia harmittaa.

 Cora Sandel

16.9.03

Kun ei etsi, niin löytää. Picasso sanoi: "Minä en etsi, minä löydän". Se kokemus minullakin on, että etsivä ei löydä. Kaikki mikä on ollut merkityksellistä, on tullut etsimättä, kuin sattumalta. Viime viikolla löysin Itäkeskuksen kirjastosta Cora Sandelin elämänkerran, lukiolaistyttönä löysin Munkkiniemen kirjastosta hänen Alberte-sarjansa, ja se teki minuun voimakkaan mutta myös masentavan vaikutuksen: näinkö surullista tulisi minun elämäni olemaan. Jonkinlainen käsitys minulla oli kotoa siitä, että naispuolisen taiteilijan elämä ei ole helppoa. Se on yhtä räpistelyä, kun lapset roikkuvat siipien kärjissä ja mies painaa niskan päällä. Harva naistaiteilija jaksoi kohota siivilleen, molemmat kummitätini lopettivat maalaamisen kun menivät naimisiin. Äiti jaksoi sinnitellä, mutta hänen voimansa loppuivat kesken, hän kuoli 46-vuotiaana.

Norjalainen Cora Sandel oli 46-vuotias, kun hänen esikoisromaaninsa Alberte ja Jakob ilmestyi. Hänestä piti alun perin tulla taidemaalari, hän opiskeli Pariisissa Colarossin vapaassa taidekoulussa. Hän tapasi siellä ruotsalaisen kuvanveistäjän, meni naimisiin, sai lapsen, lannistui ja lakkasi maalamasta. Ilmapiiri ei ollut kannustava naistaiteilijalle viime vuosisadan alkupuolella eikä vielä 60-luvullakaan. Romaanissa Alberte ja vapaus suomalainen taidemaalari nimeltä Kalén sanoo eräälle naismaalarille: "neidin pitää mennä kotiin Norjaan ja saada lapsia sen sijaan että on täällä [= Pariisissa] tuhlaamassa isän rahoja oppiakseen maalaamaan. Sitä ei neiti kuitenkaan koskaan opi. Matkustakaa kotiin huomispäivänä ja hankkikaa itsellenne poika: Siten neidistä on niin paljon hyötyä kuin koskaan voi…" Samanlaisia asenteita oli myös tuon ajan kirjailijoilla, Robert Graves sanoi: A Woman is a Muse or she is nothing. Nainen on muusa tai hän ei ole mikään. Venäjällä mieskirjailijat ajattelevat vielä nykyäänkin samoin.

Luin viime viikolla uudelleen Alberte ja vapaus – romaanin. Se ei tuntunut ollenkaan niin vanhentuneelta kuin Giden Vääränrahantekijät, joka myös oli lukioaikojeni suuria lukukokemuksia. Tyypillistä, että siihen aikaan nimesin Giden mielikirjailijaksi, mutta en Sandelia, koska tämä oli naiskirjailija eikä heitä arvostettu yhtä paljon kuin mieskirjailijoita. Sandel kuvaa sisältäpäin millainen on naisen tie kirjailijaksi. Alberte elää Pariisissa , näkee nälkää, asuu kurjissa hotelleissa ja ullakkokamareissa. Rahapulassa hän ryhtyy alastonmalliksi, silloin tällöin hän saa jonkin pikkujutun aikaan ja myy sen norjalaislehdille. Elämä on kaikkea muuta kuin romanttista. "Vuodet kuluvat, vuodenajat vaihtelevat. Alberte ja Liesel [= Alberten maalariystävä] ovat aina samassa asemassa, rahallisesti ja muuten. He eivät menesty urallaan." Albertella ei ole itseluottamusta, hän kyllä kirjoittaa, mutta " sitä ei voi käyttää mihinkään, sen ei voi ajatella tuottava killinkiäkään, sitä ei koskaan hyväksyttäisi painettavaksi." Hänen elämänsä vaikuttaa päämäärättömältä vetelehtimiseltä, hän ei oikein tiedä mitä hän tahtoo, ja vaikea naisen oli siihen maailman aikaan sitä tietääkään, kun miehet määrittelivät hänet. Mutta hän tietää mitä ei tahdo: " "Avioliitto – se on raskasta aherrusta, jo itse sana sitä merkitsee, kuulostaa pakolta ja taakalta." Hän torjuu miehen joka haluaisi elää hänen kanssaan, mutta ei osaa sanoa miksi tekee niin, vaikka on rakastunut mieheen. Uskon puutteesta huolimatta matkalaukkuun kertyy pikkuhiljaa paperilappuja, kertomusten alkuja, aiheita. Päämäärättömältä vaikuttava vetelehtiminen onkin inkubaatioaikaa, kypsymistä kirjailijaksi. Vuosien kuluttua hän on valmis: "Uusia ja rohkeita ajatuksia liikkuu Alberten mielessä. Jospa hän yrittäisi. Löytäisi muodon hituselle todellisuutta, ei vain iankaikkisesti kirjoittasi inhottavia hyvinkasvatettuja aineista ulkonaisista ilmiöitä, joita on helppo nähdä ja helppo lukea." Mutta juuri kun hän pääsemässä selville itsestään ja siitä mitä tahtoo, hänelle käy niin kuin naisille yleensä jossain vaiheessa käy. "Käy hullusti", kuten ennen vanhaan sanottiin. Miten Alberte selviytyy miehen ja lapsen kanssa, siitä kertoo Alberte on yksin –romaani, jota en ole vielä lukenut uudelleen. Hämärän muistikuvani mukaan avioliitto maalarin kanssa epäonnistuu ja Albertesta tulee loppujen lopuksi kirjailija.

Cora Sandelin oma avioliitto päättyi esikoisromaanin ilmestymiseen. Mies ei tainnut kestää vaimon menestystä. Tai sitten Sandel sai vihdoinkin niin paljon itseluottamusta että pystyi lähtemään hankalasta avioliitosta. Sai rahaakin sen verran, että pystyi elättämään poikansa jotenkuten. En ihmettele, että Alberte-kirjat tekivät minuun suuren vaikutuksen nuorena, aavistin että naiskirjailijan osa ei ole ruusuilla tanssimista, jokin minussa kuten Cora Sandelissakin suunnisti itsepintaisesti kohti sitä kohtaloa. Nitistäjiä oli kenties vähän vähemmän kuin hänen aikanaan. Pahin nitistäjä oli itseluottamuksen puute ja se taas oli perua isältä, joka oman aikansa miehenä ei naisten taiteellisia pyrkimyksiä osannut arvostaa.

Koirankankaan teloituspaikka

21.9.03

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttu Stalinin uhrien teloituspaikasta, joka sijaitsi Toksovassa. Paikallinen väestö sanoi sitä Koirankankaaksi, mutta lehdessä nimi on jostain syystä muuttunut Koirangakankaaksi. Hesarin kirjeenvaihtaja on käynyt paikan päällä ja haastatellut Memorialin historiaosaston vetäjää Irina Fligeä, jonka mukaan NKVD perusti Koirankankaan teloituspaikan vuosien 1927 ja 1929 välillä. Se ei pidä paikkaansa. Punainen terrori alkoi jo Leninin aikana. Pietarista tuotiin teloitettavia Koirankankaalle vuonna 1919, mahdollisesti aikaisemminkin Koirankankaan tapahtumista on olemassa silminnäkijäkuvaus Juhani Konkan muistelmateoksessa Pietarin valot. Se ilmestyi huonoon aikaan , vuonna 1958. Vielä huonompaan aikaan, vuonna 1939, ilmestyi romaani Kahden maailman rajalla, jossa myöskin on kuvaus Koirankankaan teloituksista. Romaani joutui sodan jälkeen kiellettyjen kirjojen listalle ja vedettiin pois kirjastoista. Isäni synnyinkylä Konkkala ja kotitalo sijaitsi Koirankankaalle vievän tien varressa. Kävin siellä 80-luvun puolessa välissä Eero-sedän kanssa Se oli sotilasaluetta. Pääsy oli ankarasti kielletty, ellei peräti ampumisen uhalla.

- Uskaltaako tuonne ollenkaan mennä, minä epäröin, mutta setä sanoi, että karhuja enempi kannattaa siellä pelätä. Yhtään kylää ja taloa ei alueella enää ollut, ne oli hävitetty ennen toista maailmansotaa. Mutta Koirankankaan tie oli olemassa. Se oli kivillä päällystetty, kiinalaisten rakentama ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hesarin jutun mukaan armeija on räjäyttänyt tien, etteivät Memorialin kaivajat pääsisi paikalle. Menneisyyden tutkiminen ei ole venäläisten viranomaisten mieleen vieläkään. Kaivajathan voisivat Koirankankaalla kaivautua jopa Leninin terroriin asti, ja se on asia josta ei voi Venäjällä puhua avoimesti, hän on pyhä mies vieläkin. Hänen aikaan Koirankankaalle joutui pietarilaista sivistyneistöä, joidenkin huhupuheiden mukaan siellä olisi teloitettu myös Anna Ahmatovan ensimmäinen mies runoilija Lev Gumiljov. Toivottavasti joku korjaa Irina Fligen historiatietoja, minä en siihen pysty kun en osaa venäjää. Isä yritti opettaa, mutta en oppinut. Hän piti tyhmänä, mutta ei oppimattomuus tyhmyydestä johtunut vaan dysfasiasta ja ehkä myös lapsuuteni aikana vallinneesta ryssävihasta.

 Eri mittoja

Mitat on erilaiset miehille ja naisille eduskunnassakin, vaikka eletään tasa-arvoisessa maassa, muka. Eilisessä Hesarissa (20.9) kansanedustaja Hanna-Leena Hemming ihmettelee miksi Tony Halmetta taputellaan selälle. Lehden mukaan hän on niitä harvoja jotka uskaltavat omalla nimellään puhua Halmeesta. Johan on hemmetti! Pelkäävätkö he miehen isoa kokoa ja arvaamatonta käytöstä. Mies saa sikailla miten lystää ja kaikki ymmärtävät että hän purkaa vain paineita, kun humala- ja/tai huumepäissään hakkaa vaimonsa. Vaimo ottaa syyn niskoilleen, niinhän vaimot kautta aikojen ovat joutuneet tekemään. Jonkin iltaslehden lööpistä silmään tarttui, että Halme myöntää käyttäneensä amfetamiinia. En lukenut juttua, mutta tulipa mieleen, minkälainen melu syntyi siitä kun Vappu Taipale kertoi jossain yhteydessä, että hän oli kokeillut LSD:tä kuusikymmentäluvulla. Moraalisen paheksunnan myrsky oli iltapäivälehdissä raju. Häntä vaadittiin erotettavaksi virastaan. Kukaan ei hiiskahdakaan Halmeen erottamisesta. " Kyllä se on ollut kova paikka hänelle itselleen", ymmärtää eräskin keskustalaismies Halmetta. Ja Halme itse nöyränä poikana sanoo: "Enhän ole tehnyt kenelläkään muulle pajaa." Niin kai. Ja entäs sitten Anneli Jäätteenmäen tapaus. Hänet potkaistaan muitta mutkitta pois pääministerin pallilta, kun on mennyt paljastamaan mitä Lipponen Bushin kanssa puhui eikä osaa kyllin taitavasti peitellä miten on saanut salaisen muistion. Kukaan ei kiitä häntä siitä, että olipa hyvä kun paljasti mitä kansalaisten selän takana puhutaan. Ehkä Jäätteenmäki ei osannut olla tarpeeksi katuvainen, sellainen kun ei oikein lapualaiseen henkeen istu ( tiedän sen isoäidistäni, joka oli lapualainen). Miehille annetaan helpommin anteeksi heidän valeensa ja huonot tapansa. Nainen ei saa kaidalta polulta livetä piirunkaan vertaa. Minun nuoruudessani varakkaiden perheiden huonotapaiset tyttäret lähetettiin Porvoon naisopistoon, pojat saivat rauhassa jatkaa huonotapaista elämäänsä. Minnekähän tytöt nykyään lähetetään?

 Ura ja rakkaus

Luin Cora Sandelin romaanisarjan viimeisen osan Alberte on yksin, nimi ei ihan vastannut sisältöä. Hänellä oli mies, lapsi, ystäviä, miesystäväkin. Aviomies antoi lahjaksi täytekynän ja miesystävä kannusti kirjoittamaan. Kirjan lopussa hän istuu yksinään metsässä kannon päässä ja kirjoittaa. Naapurin emäntä löytää häneltä sieltä ja tarjoaa hänelle talostaan huoneen, jossa hän voi kirjoittaa. Todellisuudessa Cora Sandel lähti kesäksi Norjaan jossa kirjoitti Alberte-sarjan ensimmäisen osan. Mutta hän poti huonoa omaatuntoa, koska oli jättänyt pojan siksi aikaa miehensä hoitoon. Rakkaus lapseen ja halu kirjoittaa aiheuttivat raastavaa ristiriitaa. Hän kirjoitti ystävättärelleen: " Vi kvinnor går visst alltid först och främst upp i levande varelser, det må nu vara en man, ett barn eller en mops. Allt annat blir sekundärt för oss, och har vi inte någon att gå upp i, får det oss att vissna. Allt det där hindrar ju inte att det är smärtsamma processer vi går igenom, att gång på gång klippa av navelsträngen till ett ofullgånget arbete. Men även det gör vi tappert för dessa andras skull, som vi egentligen lever för."

En ole joutunut kannon päässä kirjoittamaan, minulla on ollut oma huone 13-vuotiaasta asti lukuun ottamatta sitä lyhyttä aikaa jonka olin naimisissa. Silloin taistelin miehen kanssa kirjoituspöydästä. En suostunut siirtymään keittiön pöydän ääreen. Myöhemmin kun olin kihloissa toisen miehen kanssa, kirjoitin keittiön pöydän ääressä ja mies kurkki selän takaa, että en suinkaan kirjoita hänestä. Siinä kävi lopulta niin, että rakkaus sai väistyä kirjoittamisen tieltä. Niin on käynyt joka kerta. Mies ei kestä, että nainen uppoaa työhän eikä ole kiinnostunut hänen tarpeistaan. Lapset sopeutuvat paremmin. Kun työ on lähtenyt kunnolla käyntiin, napanuoraa ei voi katkaista ennen kuin työ on valmis. Silloin mies ja rakkaus saa väistyä. "Vi får ta mannen som en episod – jag ser ingen annan väg," toteaa Cora Sandelkin lopulta elämänkokemuksensa kypsyttämänä. Hänestä ei tullut feministiä, heitä ei hänen aikanaan ollut, naisasianaisia kyllä oli. Minusta olisi voinut tulla hyvä feministi, ellen olisi ollut nuorena niin arka ja kiltti, koska näin lapsuudenkodissa miten sorrettuja naistaiteilijat olivat. Meillä asui Irja Huuskonen, hieno maalari ja äidin ystäviä Vapaan taidekoulun ajoilta, hän meni seiniä pitkin hiljaisena kuin varjo, tuskin uskalsi hengittää kun isäni oli läsnä. En halunnut tulla sellaiseksi, mutta en myöskään Essi Renvalliksi, joka oli kova nainen, lapset olivat hänelle riesa ja miehet kiusankappaleita, elleivät olleet korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa kuten Kekkonen ja kumppanit. Minä en pitänyt Essistä, saattoi siinä olla lapsen mustasukkaisuuttakin, koska äidillä oli aina niin hauskaa Essin kanssa.

Nyt täytyy ruveta perkaamaan sieniä ja keittämään omenasosetta puutarhan omenoista. Olen laittanut puutarhan talvikuntoon. Viikon kuluttua, ensi sunnuntaina lähden Luxemburgiin lapsenvahdiksi. Marjatta Vaasasta tulee kissavahdiksi minulle. Kun palaan Luxemburgista on lokakuu pitkällä ja silloin on upottava kirjoitustöihin kokonaan, muuten en saa romaania valmiiksi ensi syksyksi. No jos en saa, niin seuraavaksi syksyksi sitten. Tai kevääksi.

Kirjallisuushoroskooppi

22.9.

Kristina lähetti kirjallisuushoroskoopin osoitteen. Se on seuraava:

 <http://www.helsinki.fi/jarj/katharsis/teema/teema203/horoskoo.htm>

Siellä voi käydä katsomassa millainen on lukijana ja millaisista kirjoista pitää, jos ei tiedä sitä entuudestaan. Koska olen Vesimies olen huoleton ( ei pidä paikkansa) hulluttelija ja erittäin boheemi. Minulla on erittäin huono muisti ja joudun siksi kirjallisuudenopiskelijana painimaan kauan tenttikirjojen kanssa. ( Minä olin kirjallisuudenopiskelija; opinnot venähtivät pitkiksi, mutta se ei johtunut huonosta muistista, vaan elämän muista realiteeteista.) Lukijana pidän ennen kaikkea omaperäisistä ja mielikuvituksekkaista kirjoista sekä äärimmäisen kokeellisista lajeista. Minun kirjallisuuttani on dada ( pitää paikkansa - ja lisäksi kaikki surrealistit). Sukulaissielujani ovat E.T.A Hoffman, Lewis Carroll, Virginia Woolf, James Joyce, Charles Dickens, kaikki ovat muuten Vesimiehiä. Varhaisteini-iässä olin hulluna Dickensiin, teini-iässä James Joyceen, mutta Virginia Woolfin löysin vasta kolmikymppisenä. Hän on edelleen suosikkilistallani. Hoffmania en ole lukenut, en edes Kissa Muria, vaikka suuri kissojen ystävä olenkin. Mutta kyllä sukulaissieluja muistakin tähtimerkeistä löytyy.

Carl-Johan Vallgren ei taida olla sukulaissieluni, koska en oikein saa makua hänen romaaniinsa Tarina merkillisestä rakkaudesta. Jos olisin teinipoika tai tähtimerkiltäni Kalat, saattaisin pitääkin Kaunottaren ja Hirviön suuresta romanttisesta rakkaudesta, jossa ei ole erotiikan häivääkään. Ja minua kiehtoisi kirjan demonologia ja okkultismi sekä se miten ajatuksen voimalla voi kostaa vihamiehilleen. Kirja sai August-palkinnon viime vuonna. Raadissa lienee ollut muutama Kala.

Kulttuurikatsaus

26.9.09

Kävin eilisiltana pitkästä aikaa kaupunginorkesterin konsertissa. Sain kutsuvieraslipun Aale Lindgreniltä. Hän on naapurin, jonka kahta komeaa kollikissaa hoidin viikonloppuna, kun hän oli soittamassa Bukarestissa Enescu-festivaaleilla. Sain lipun kissanhoitopalkaksi (+ pullon Maestro-punaviiniä). Konsertissa esitettiin Beethovenia, Rousea ja Nielseniä. Rousea en ole kuullut aikaisemmin, kappaleen nimi oli Der Gerettete Alberich, lyömäsoittimissa oli Evelyn Glennie. Yleisö hurmaantui hänen esityksestään ja antoi aplodeja seisomaan nousten. Lavalla ja musiikissa tapahtui kaiken aikaa niin paljon, että en ensikuulemalla selvää kuvaa kokonaisuudesta.

Nielsenin neljättä sinfoniaa oli helpompi seurata kuin Rousen teosta, tarkkaavaisuus ei hajaantunut eri elementtien kesken, paitsi kerran, kun lavalle ryntäsi kesken esityksen mies, joka näytti siltä kuin olisi tullut suoraan kuntosalilta, hänellä oli päällä valkoinen t-paita ja harmaa villatakki. Taisi muukin yleisö hätkähtää ja ajatella kuten minä, että mikähän sabotööri tuo on. Mies ryhtyi hakkaamaan energisesti patarumpuja. Kysyin Aalelta jälkeenpäin, oliko patarummun soittaja niin pahasti myöhässä, että ei ollut ehtinyt vetää edes frakkia niskaansa. Aale sanoi, että se kuului esitykseen. Tällaisia yksityiskohtia ei näe, kun kuuntelee esitystä levyltä tai radiosta.

Tulin konsertista kotiin sen verran myöhässä, että en ehtinyt nähdä enkä kuulla Runoraadin kahta ensimmäistä runoilijaa. Ne olivat Tommy Taberman ja Arno Kontro. Kontron kirjan Sitä sanotaan rakkaudeksi olen lukenut yhdellä metromatkalla. Ei se ole oikeastaan runoa, vaan lyhytrivistä proosaa pettymykseen päättyneestä rakkaussuhteesta. Kyllä minä tunnistin siinä ihan aidon tunteen, miehen karvaan pettymyksen kun ei kaikki mennytkään niin kuin alun ihanuus lupasi. Varmaan moni muukin on tunnistanut saman tunteen, koska kirjaa on myyty runokirjaksi hyvin. Runoraati saisi tulla useamminkin telkkarissa, minusta se on hyvä ja hauska idea. Sitä paitsi ihmiset tottuisivat kuulemaan runoutta ja näkemään runoilijoita, jotka esittävät omia runojaan. Se on hyvä idea. Koska olen huono puhutun kielen ymmärtäjä, olisin toivonut että ruudun alalaidassa olisi juossut runoteksti.

Eilisiltainen kulttuuritorstain ohjelma oli kokonaisuudessaan niin hyvä, että en nukahtanut telkkarin ääreen, kuten muina iltoina kun telkkarista tulee tylsiä ohjelmia, joissa ei ole ajatukselle eikä mitään ruokaa. Runoraadin jälkeen tuli hieno ohjelma taiteen tekemisestä Sielun piirtäjä. Kuutti Lavonen kertoi taiteestaan. Hän sanoi, että ihmissuhteet vaikuttavat työhön, kaikki tunteet vaikuttavat viivaan - ja väriin, mutta en ole varma mainitsiko hän värin myös. Kärsimys ja rakkaus ovat taitelijan työn ydintä - ei ole olemassa onnellista rakkautta, kuten hän sano. Siteeraan häntä muistista: "Tunnesisältö tulee lähipiiristä, eikä se ole aina rakkaus, se voi olla vihakin. Se tulee lähellä olevista ihmisistä." Myös ahdistus ja masennus vaikuttavat viivaan - ahdistus siitä että ei saa työstä kiinni hän sanoi. Minun kokemukseni mukaan ahdistus ja masennus johtuvat siitä että tunne on mennyt tukkoon, se ei pääse vapaasti virtaamaan alitajunnasta. Silloin työnteko on miltei mahdotonta, se on kuin kivireen raahaamista. Työ ei edisty, ei synny mitään jos tunteet ovat tukossa, kun mikään tunne ei liikahda.

Myös Merete Mazarella puhuu tunteen merkityksestä. Hän sanoo Exclusive- lehden haastattelussa, että hänen esseensä, hänen ajatuksensa lähtevät muotoutumaan tunteista, ei päästä. "Vasta tunteen liikahduksesta äly ryhtyy työhön ja tunnustelee raakiletta."

Kulttuuritorstain päätti kaksi dokumenttia Venäjän maalaiselämästä sellaisena kuin se nykyään on - ja on aina ollut - ja sellaisena kuin olen sen nähnyt matkoilla Siperiasta Udmurttiaan. Vallan ihastuttavia töitä molemmat: Selma Vilhusen Minun pikku elefanttini ja Sanna Liinamaan Kulttuuritalo ja päivä vapautta. Toivottavasti tulevat joskus uusintana. Tähän päätän kulttuurikatsauksen. Nettipäiväkirjakin jää tauolle toistaiseksi, sillä lähden sunnuntaina Luxemburgiin lapsenvahdiksi.

 

Kotisivulle