Marraskuu 2002

ŠAnita Konkka

Copy of Yksisarvinen.jpg (32508 bytes)

2.11.2002

Putin steppaa 2

Moskovan kaappaustragedian jäsennystä henkilökohtaisella tasolla:

Keskiviikkoiltana 23.10.2002 tshetsheenisissit kaappasivat Melnikovan kadun musiikkiteatterin kesken Nord-Ost -musikaalin esityksen ja ottivat panttivangeiksi esitystä katsomassa olleet noin 800 ihmistä.

Nord-Ost -musikaali pohjautuu V. Kaverinin romaaniin Kaksi kapteenia. Isäni suomensi sen ja se ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1945. Se on kirjahyllyssäni, mutta en muista olenko lukenut sen. Mutta muistan että äitini piti romaanin rakkaustarinasta.( Kannattaisikohan Tammen ottaa kirjasta uusintapainos?)

Melnikovan katu on tuttu paikka. Olen kuvannut sitä romaanissa Hullun taivaassa, kuinka kävelin sitä pitkin ja etsin erään Veran kotitaloa: "Melonikova- kadun varrella oli ruokakauppa, kirjakauppa, remonttiliike sekä jäätelö- että kaljakoju. Melnikova oli joku sankaritar, luultavasti partisaani, joka tappoi saksalaisia ja tuli itse tapetuksi. Hänen katuaan varjostivat lehmukset, joiden alla rehottivat hyvinvoivat rikkaruohot kuten kaikissa venäläisissä puistoissa. Syreenit tuoksuivat, niiden kukinta oli juuri alkanut...." Sivumennen sanoen se oli se sama toukokuu, jolloin muuan Matias-niminen saksalaisnuorukainen laskeutui Punaiselle torille pienlentokoneella. Sinä päivänä kaupunki oli täynnä humalaisia rajavartiosotilaita. Kysyin tulkiltani, miksi ne kaikki ovat humalassa, hän sanoi että niillä on juhlapäivä.

Perjantaina 25.10. Tiedotusvälineissä kerrotaan, että tshetsheenikaappaajat vaativat sodan lopettamista viikon sisällä. Putin sanoo televisiohaastattelussa, että Tshetsheenien kaappaamien ihmisten turvaaminen on pääasia ja että hän on valmis mihin tahansa tapaamiseen tshetsheenikapinallisten kanssa. Mutta kuinkas kävikään!

Lauantaina 26.10. ennen aamun sarastusta Venäjän armeijan erikoisjoukot tekivät yllätyshyökkäyksen teatteriin ja tappoivat tshetsheenit. Sairaaloihin vietiin satoja panttivankeja, osa heistä oli kuollut sairaalaan tuotaessa. Lääkärit olivat ihmeissään, mitä on tapahtunut kun e heissä näy luodin reikiä. Viranomaiset selittivät, että he olivat niin heikkokuntoisia että kuolivat sydänkohtaukseen. Myöhemmin kävi ilmi että he olivat kuolleet myrkkykaasuun. Viranomaiset eivät kertoneet mitä kaasua oli käytetty. Tieto olisi helpottanut lääkärien pelastustyötä. Tyypillistä venäläistä tiedotustoimintaa! He vaikenivat, kun Tshernobyl räjähti. He vaikenivat, kun Kursk upposi. He ovat salailun mestareita. Miten he aina onnistuvatkin epäonnistumaan niin täydellisesti -  kuten  taas tässä teatterikaappauksenkin tiedottamisessa, kun uhreja ei ollutkaan kymmenen vaan satakymmenen, ja lukumäärä kasvaa kaiken aikaa!

Putin sanoi televisiohaastattelussa: "Me näytimme, ettei Venäjää voi panna polvilleen". Viis siitä että yli sata panttivankia menehtyi myrkkykaasuun, Venäjän mittakaavassa uhrien määrä on vähäinen. Tärkeintä oli ettei Venäjää nöyryytetä. Niin puhuu vallan ääni. Totta kai hän pyysi anteeksi, poliitikko kun on: "Kaikkien pelastaminen oli mahdotonta. Me pyydämme anteeksiantoa. Antaa heidän muistonsa yhdistää meidät." Miltä tuollainen puhe kuulostaa omaisista, kun lehtitietojen mukaan kaappaajat olivat päässeet jo sopimukseen Kremlin kanssa. Vaikea uskoa, etteikö Kreml olisi antanut erikoisjoukoille käskyä hyökätä. Tiedotusvälineiden mukaan Venäjän johto pelkäsi yleisen mielipiteen kääntyvän sodan vastaiseksi. Ongelma(?), siis kaappaus piti hoitaa nopeasti ihmishengistä piittaamatta.

Maanantaina 27.10 kansallisena surupäivinä Putin sanoi, että hän antaa Venäjän armeijalle aiempaa laajemmat oikeudet iskeä terroristeiksi epäiltyjä vastaan. Näyttöä ei siis tarvitse olla, pelkkä epäily riittää. Tämä alkaa muistuttaa Neuvosto-Venäjän aikoja.

Perjantaina 1.11. Venäjän duuma hyväksyi lisäyksiä kahteen lakiin, jotka antavat viranomaiselle valtuudet rajoittaa ja rangaista terrorismin vastaisista toimista kertovia tiedotusvälineitä. Toisin sanoen viranomaisia ei saa arvostella julkisesti. Kaikki mitä he tekevät on oikein. Eläköön sensuuri! Jos laki olisi ollut voimassa kaappausdraaman aikana lehdet eivät olisi saaneet kertoa myrkkykaasusta joka tappoi 117 ihmistä. Putin on kaventanut sananvapautta jatkuvasti. Terrorismi n vastainen sota on hyvä syy kaventaa sitä lisää samoin kansalaisoikeuksia. Eikä hän ole yksin, sama tapahtuu Yhdysvalloissa. Sitä leimautuu heti epäilyttäväksi henkilöksi ja terrorismin kannattajaksi, jos sanoo ymmärtävänsä tshetsheenien itsenäisyyskamppailua. Pitää ainakin heti perään muistuttaa, että joo, en hyväksy terrorismia. Olen enempi gandhilaisella linjalla.

Minua alkoivat kiinnostaa Putinin sanomiset, koska näin syyskuun puolessa välissä unta, että hän steppasi teatterilavalla, ei tosin käynyt ilmi missä teatterissa se tapahtui. Siellä oli näyttämö ja iso juhlasali kuten Moskovan kulttuuripalatseissa yleensä. Lavalla oli vaaleanpunainen Marilyn Monroen pää, joka oli muovia tai ilmapallokumia. Putin pani päänsä sen sisään ja jatkoi steppaamista vauhdikkaasti. Unella nyt ei sinänsä ole mitään tekemistä kaappausdraaman kanssa, vaikka kummankin näyttämönä oli teatteri ( politiikan teko on suurta teatteria ja niin ovat unetkin ). Se ei ollut enneuni, näen niitä äärimmäisen harvoin. Se oli noita pieniä merkityksettömiä yhteensattumia, joista pidän. Kirjoitan niistä joskus toiste.

HKL:n matkakortti ja hevosen hampaat

Yritin ostaa R-kioskilta HKL:n uuden matkakortin. Ei onnistunut. Tyttö sanoi, että sitä pitää anoa ja työnsi eteeni kaavakkeen. Selitin tarkemmin, että tarvitsen kortin, johon ladataan rahaa ( HKL:n kielessä "arvoa"), en sellaista mihin ladataan aikaa, koska käyn kaupungilla korkeintaan kerran pari viikossa. Tyttö oli tiukkana: "pitää täyttää kaavake". Ihmettelin, miksi ihmeessä, eihän siihenkään mitään kaavaketta tarvita, kun ostaa nykyisen kymmenen matkan pahvikortin. En ehtinyt kinata tytön kanssa asiasta enempää, koska olin menossa PEN:in johtokunnan kokoukseen ja tarvitsin bussilipun heti enkä viidestoista päivä.

Soitin tänään HKL:n tiedotukseen ja kysyin, miksi matkakortin hankkiminen on tehty niin hankalaksi? Ja entä ensi vuonna kun kymmenen matkan pahvikortit poistuvat kokonaan käytöstä? Tiedottaja sanoi, että periaatteessa arvolla (?!) ladattavia matkakortteja pitäisi saada kaikista R-kioskeista. Hän kehotti minua hankkimaan matkakortin HKL:n palvelupisteestä. Niitä on tässä kaupungissa kaksi kappaletta (puhelinluettelon mukaan) ja niissä on pitkät jonot nyt jo, saati sitten ensi vuonna. Kysäisin tiedottajalta ohimennen, miten perheenäiti jolla on kaksi ruokakassia ja kaksi vilkasta lasta selviytyy käytännössä matkakortin näyttämisestä, kun toisella kädellä täytyy näyttää korttia lukulaitteelle ja toisella painaa joko nollaa, ykköstä tai kakkosta. Tiedottaja vastasi: "Täytyy pitää hampaissa." Minä ihmeissäni: "Ruokakassejako? Siihen tarvitaan hevosen hampaat." Tiedottaja vastasi: "Ei kun matkakorttia". Vaikuttaa vähän siltä, että tämän uuden matkakorttisysteemin ovat suunnitelleet miesinsinöörit, jotka eivät ole koskaan matkustaneet HKL:n bussissa ruokakassien ja pienten lasten kanssa. Ja entäs sitten, kun ihminen tulee vanhaksi ja tarvitsee liikkumiseen kyynärsauvoja? Hänen on kai pakko pysyä kotona.

 Pentti Haanpää Tähystäjässä

Olen jatkanut kellaripsykoanalyysiani ja kaivautunut yhä syvemmälle menneisyyteen. On muuten pölyistä puuhaa. Sunnuntaina löysin kellarin pohjilta vanhoja lehtiä, muun muassa muutaman numeron Tähystäjää, kirjallis-poliittista viikkolehteä, joka ilmestyi 1920-30-lukujen vaihteessa. Avustajakunta oli nimekästä. Siihen kuului mm. lakit. kand. Urho Kekkonen, pääjohtaja Risto Ryti, teatterinjohtaja Eino Salmelainen, prof. Eliel Saarinen, prof. Lauri Kettunen, päätoimittaja Eljas Erkko, kouluneuvos Einar Fieandt, kauppaneuvos Raf. Haarla, toimittaja Yrjö Soini ym. ym. Lehden päätoimittaja oli Yrjö Ruutu, Suomen kansallissosialistisen yhdistyksen puheenjohtaja. Juhani Konkka (isäni), oli lehden toimitussihteeri ja taloudenhoitaja sekä em. yhdistyksen puoluesihteeri.

Joulukuun numerossa 49-50/1929 muutamalta kirjailijalta kysyttiin, miten heidän jouluksi ilmestyneet kirjansa ovat syntyneet. Vastaajia olivat Lauri Haarla, Arvi Järventaus, Unto Karri, Unto Seppänen ja Pentti Haanpää ( ei yhtään naista!) Minä pidin eniten Pentti Haanpään vastauksesta. Häneltä oli ilmestynyt Hota-Leenan poika, se on elämänkerta, kuten hän sanoi ja jatkoi: " Sillä olin nähnyt, että maan huomatuista ja mahtimiehistä kirjoitetaan elämänkertoja, kuten kohtuullista onkin, sillä epäilemättä he ovat paljon matkaansaattaneet tässä maailmassa, vaikkakin heidän tekonsa ja vaikutuksensa monesti jäävät arvion varaan. Niihin ei voida asettaa mitään käytännöllistä pituutta ja tilavuutta… Sitten minä näin kuokkamiehen suoviljelyksen laidassa ja ajattelin, että kas, siinä on ihminen, jonka aikaansaannokset voidaan tarkasti osoittaa. Voit ottaa käteesi mittakepin ja nähdä, että hänen kaivamiaan ojia on kilometrimääriä; että hänen viljan- ja heinäkasvuun kaivamansa maa-ala on sangen avara. Ja leipä ja maito ovat, kun asiaa miettii, tässä maassa suuresta merkityksestä. Epäilemättä tämä kuokkija oli siis merkittävä mies. Minä menin ja kyselin, kuinka hänen elämänsä oli kulunut ja kirjoitin sen kirjaan sangen vähäisin valhein ja koristein. Siten syntyi Hota-Leenan poika".

Matka Varkauteen

11.11.02

Kävin viikonlopulla esiintymismatkalla Varkaudessa, siellä oli Tarinoiden Taulumäki – tapahtuma. Teemana Elämyksiä ajassa ja unessa. Olen kirjoittanut kymmenen vuotta sitten unikirjan, jota luetaan vieläkin. Kaikki ihmiset näkevät unia, siksi aihe kiinnostaa jatkuvasti. Mutta unet ovat aliarvostettuja meidän kulttuurissamme. Niistä kun ei ole mitään käytännön hyötyä. Niillä ei voi tehdä rahaa.

Lumi tuiskuisi junan ikkunan ikkunoiden ohitse. Näytti eksoottiselta, melkein Siperialta. En muista milloin viimeksi olen matkustanut junalla Suomessa talviaikaan. Minulla oli matkalukemisena kirja Virtuaalisen arkeologiaa : Virtuaalimatkailijan käsikirja. Sen artikkelit ovat ajalta ( 1990-luvun alusta) jolloin virtuaalitodellisuuteen suhtauduttiin idealistisesti. Nuori Jaron Lanier hehkutti: " VT merkitsee äärimmäistä luokka-, rotu- ja muita eroja vailla olevaa tilaa, koska kaikki sen elementit ovat muunneltavissa. Ihmisen persoonallisuudet kohtaavat vapautettuina kaikesta tärkeilystä; heidän käytössään on todella poikkeuksellinen väline kommunikaation ja empatian lisäämiseen."

Saavuin Varkauteen iltahämärissä ja lähdin sieltä aamuhämärissä, en ehtinyt nähdä kaupungista paljon mitään. Ensivaikutelma: Täällä haisee raha. Se haju tuli Stora-Enson piipuista. Paperitehdas sijaitsi kaupungin keskustassa, sen vieressä oli Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien painolaitos. Paperi menee Stora-Ensolta suoraa putkea pitkin painolaitokseen, jossa se " jalostetaan" lehdiksi ( so. Uutisia, ilmoituksia, hömppäjuttuja, jotka unohtuvat saman tien kuin on lukenut ne – unohtuvat kuin unet). Kaupungin katukuvassa silmiin pistävää: raskaat tukkikuormat, jotka jyräsivät kohti tehdasta Siellä meni koivutukkia Hesareiksi. Jos en paljon ehtinytkään nähdä kaupunkia, näin ainakin sen mistä kaupunki elää. Katselin sitä menoa liikemieshotellin ikkunasta ja mietin miten monta tukkikuormaa yhden päivän Hesareihin menee. Pääasia on se että talous pyörii. Puut eivät valita. Mutta hullu luonnonmystikko ( tai Pentti Linkola) valittaa niiden kohtaloa.

Illalla oli kaksi esiintymistä kirjastossa. En ole aikaisemmin esiintynyt Savossa, yleisö oli erilaista kuin länsi-suomessa, eivät uskaltaneet kysellä mitään toisin kuin lännessä. Voi olla että se johtui tilanteesta. Warkaus-lehden toimittaja haastatteli minua lavalla enkä päässyt yleisön kanssa suoraan kontaktiin. Kirjailijan kannalta ei ole hyvä, jos hän joutuu istumaan yleisön yläpuolella lavalla. Se jäykistää tunnelman, puolin ja toisin. Haastattelija kysyi unista ja rakkaudesta, jotka ovat olleet kirjojeni teemoja. Oli huomannut sen, että ei kirjoissani onnellista rakkautta ole kuvattu. Vaikea minun on sellaista kuvata mitä en ole kokenut – paitsi kerran. Se oli se rakkaus joka ei toteutunut lihallisesti. Ja vain siksi se olikin onnellinen. Pitäisiköhän siitä joskus kirjoittaa? Yksi ainoa nainen uskalsi kysyä toisen esiintymisen lopussa, olenko kirjoittanut mitään äidistäni. Sanoin kirjoittaneeni hänestä Talvi Ravennassa - romaanissa. Ehkä kirjoitan hänestä joskus enemmän.

Itäsuomalaisten hyvä puoli on se että esiintyjästä he pitävät parempaa huolta kuin länsisuomalaiset. He ovat vieraanvaraisempia. Kun kuukausi sitten olin Eurassa esiintymässä, kukaan eri ollut vastassa. Sain selvittää tieni yksin esiintymispaikalle. Varkaudessa oli kaupungin sivistystoimenjohtaja Marjut Saija asemalla vastassa. Hän vei minut sieltä ravintolaan syömään, ymmärsi että matkalainen on nälkäinen istuttuaan junassa viisi ja puoli tuntia – sellaista ei ole tapahtunut ikinä Länsi-Suomessa. Eikä minua hylätty esiintymisten jälkeen hotellihuoneen yksinäisyyteen, vaan vietin myöhäisillan Teatteri-Baarissa Marjut Saijan seurassa. Siellä oli Brel-Vysotski konsertti. Kannatti jo senkin takia käydä Varkaudessa. Mutta se jäi kysymättä, mistä kaupungin nimi on peräisin. Liittyykö se jollakin tavoin varastamiseen? Mitä siellä on varastettu?

Junamatka takaisin Hesaan oli suurta korvan iloa. Selkäni takana istui kaksi pappaa, jotka puhuivat ehtaa savon kieltä, ja käytävän toisella kaksi pulskaa savolaisnaista, joilla juttua riitti, vaikka olivat vasta junassa tavanneet. Toisella oli muuten matkalukemisena V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitus , yksi minun monista lempikirjoistani) Minun korvani höristelivät oikeaan ja vasempaan, ne halusivat kuulla sekä naisten että miesten jutut, ja nauttivat suuresti kielestä. Se oli lapsuudesta tuttua, siltä ajalta kun vietin kesiä Savonlinnassa isoäidin luona. Isoäiti ei sitä kieltä puhunut koska oli pohjalainen, mutta ukki puhui. Erityisesti tykkäsin niiden kahden etelän aurinkoon matkaavan papparaisen huumorista, toisin sanoen tavasta miten ne suhtautuivat itseensä ja elämäänsä. Ne olivat matkailleet paljon yhdessä, käyneet Australiassa asti. Toinen totesikin, että "tiä eläkeläisen elämä on sellaista kuljeskelua paikasta toiseen." Vaikuttivat tyytyväisiltä elämäänsä. Sellaisiakin vanhoja miehiä on vielä olemassa. Eivät kaikki ole yhtä turhautuneita kuin kirjailijamiehet vanhoilla päivillään, kun eivät nuoret naiset välitä heistä enää, ja kriitikotkin suhtautuvat nuivasti.

14.11.02

Romaani ilman valhetta

Pitkästä aikaa sellainen kirja, jota en voinut laskea käsistäni, se piti lukea yhdellä istumalla alusta loppuun. Se oli Anatoli Mariengofin Romaani ilman valhetta, ilmestynyt venäjäksi vuonna 1928. Romaani kertoi Sergei Jesenista ja Anatoli Mariengofista 1920-luvun hulluina vuosina Moskovassa. Seuraavana päivänä menin kirjastoon ja lainasin Mariengofin romaanin Kyynikot. Ja sekin oli kirja minun makuuni, täysin modernia kerrontaa. Se ilmestyi Berliinissä vuonna 1928, Neuvostoliitossa se oli kiellettiin "yhteiskunnan vastaisena julistuksena". Siellä oltiin menossa 20-luvun alkuvuosien hurjan vapautumisen jälkeen kohti tylsää sosialistista realismia. Minä nautin Kyynikoista tavattoman paljon, luin senkin yhtene menoon. Se oli lyhyt ja tiivistä, täyttä postmodernismi – 60 vuotta ennen kuin postmodernismi tuli läntisessä Euroopassa muotiin. Voi, miksei meillä kirjoiteta sellaisia romaaneja, joita on nautinto lukea, lyhyitä ja tiiviitä romaaneja. Meillä vallitsee paksu sosiaalinen realismi. Vilkaisu tänään julkistettuun Finlandia-ehdokaslistaan todistaa sen. Ei yhtään yllätystä. 60-luvulla ilmestyi kokeilevia romaaneja, muistan Aronpuron Apertif , avoin kaupunki - romaanin ja Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet - kollaasin. Ja Juhan Mannerkorven romaanit. Miksei meillä kirjoiteta enää mielenkiintoisia romaanikokeiluja? Johtuuko se kustantajista? Haluavatko ne pelata varman päälle? Eivät ota julkaistavaksi mitään outoa, mitään sellaista mikä ei aukea ensi lukemisella? Vai johtuuko se kritiikistä, joka suosii sosiaalista realismia ? Vaikuttaako Pekka Tarkan perinne yhä? Hänhän ei ymmärtänyt sellaista kirjallisuutta jota ei voinut arvottaa sosiologisin mittapuin.

Finlandia-ehdokkaat 2002

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista olen lukenut vain yhden. Se on Reko Lundánin Ilman suuria suruja. Puoleen väliin asti se oli kiinnostava, mutta kun se puolen välin jälkeen jatkui jatkumistaan samanlaisena ilman että henkilökuvassa olisi tullut esiin uusia, syvempiä ulottuvuuksia kuin arjen ulottuvuus, aloin kyllästyä ja lukea kirjaa harppoen. Kirja oli tyypillistä sosiaalista realismia. Pirjo Hassisen Jouluvaimon lukeminen hyytyi jo alkumetreille, viiteenkymmeneen sivuun, koska henkilökuvaus oli niin ulkokohtaista ja kieli kolisevaa, sama vaivasi minua hänen edellisessäkin romaanissaan, ja lisäksi epäonnistuneet kielikuvat ja vertaukset. Kari Hotakaisen romaania Juoksuhaudantie en ole lukenut, kun en ole saanut käsiini, aiheensa puolesta se kuulunee sosiaalisen realismin valtavirtaan, mutta hänen ilmaisunsa on modernia, ellei hän ole taantunut sitten Buster Keatonin ja Bronxin, joista pidin, Klassikosta en niinkään. Anu Kaipaisen kirjaa Granaattiomena en lainannut vaikka se olisi ollut saatavissa. Se on liian paksu. Inhoan paksuja kirjoja. Miksi hemmetissä kirjailijoiden pitää kirjoittaa semmoisia? Harri Tapperin ja Kjell Westön kirjoja en ole nähnyt.

Parnasso

Kun olin koko päivän istunut tietokoneen ääressä ja kirjoittanut romaania ( vaihteeksi sitä jonka aloitin toissa talvena Uzésissa), teki mieli lähteä illansuussa liikkeelle. Lunta satoi harvakseen, kun kävelin kirjastoon lukemaan Jarkko Laineen viimeistä Parnassoa. Minulle se on tullut 60-luvulta lähtien, mutta tänä vuonna en enää pystynyt tilaamaan, koska raha ei ole riittänyt muuhun kuin vuokran, ruokakaupan tilin ja muiden pakollisten laskujen maksamiseen, tupakastakin piti luopua, kun vuokra kohosi lähes sata euroa kuussa. Viimeisessä Parnassossa oli Nobel-runoilija Wislawa Szymborskan , Tomas Tranströmerin ja Georg Traklin runoja. Saa nähdä onko runoja ja esseitä uudessa Parnassossa, joka ilmestyy Jarkko Laineen jälkeen. Hän sentään oli ja on kirjallisuusihminen Tuomas Anhavan hengessä. Olen kuullut huhuja että uudesta Parnassosta tulee jonkinlainen kirjallisuuden Nyt-liite, täynnä helposti sulavaa, trendikästä juttua. Ei mitään vaikeata, koska se karkottaa lukijat. Idioottejako meistä kaikista halutaan tehdä? Putte Wilhemsonkin sai potkut Hesarin kirjallisuusosastosta, koska kirjoitti kuulemma liian vaikeatajuisesti. Pitääkö kaiken kirjoitetun olla nykyään helpostisulavaa mössöä, joka unohtuu mielestä saman tien kun sen on lukenut? Päätin että en myy divariin vanhoja Parnassoja (10 centtiä/kpl), voivat vielä kohota arvoon arvaamattomaan, kun ei mitään korkeakirjallista julkaista tulevaisuudessa missään. Selailtuani vanhoja Parnassoja niitä ymmärsin, että ei kannata myydä, koska niissä on niin paljon upeita juttuja, sellaisia joita voi lukea uudelleen,  se on hyvän kirjallisuuden mitta. Pitää ostaa viimeinen Parnasso. Jarkko Laineen jälkikirjoitus oli surullisen katkera. Vaikuttaa siltä että hänet on savustettu ulos. Hänen tulkintansa mukaan potkut johtuvat toiss atalvena Helsingin Sanomissa julkaistusta julkilausumasta, jossa muutamat kirjailijat olivat sitä mieltä, että hän on kehno päätoimittaja tms. En tunne julkilausumaa tarkemmin, koska olin siihen aikaan Uzésissa. Miksi se julkilausuma nyt vasta aiheuttaa toimenpiteitä? Kurja juttu kaiken kaikkiaan, kun irtisanominen on tapahtunut samaan aikaan kun Jarkko joutui luopumaan myös Kirjailijaliiton puheenjohtajuudesta. Kaikki sympatiani ovat hänen puolellaan, varsinkin kun sen jälkeen kun kuulin millainen uudesta Parnassosta tulee. Toivon, että ne huhupuheet eivät pidä paikkaansa.

Kansallisen identiteetin rakentajat

16.11.02

Eurooppalaisia puheenvuoroja radiossa: Joku ranskalaismies pohtii miksi ruoka on menettänyt makunsa; liha, vihannekset, hedelmät, juustot – ei mikään maistu samalta kuin ennen. Ruuasta on tullut  mössöä. Siitä on jo kymmenen vuotta ( 1993), kun puheenvuoro on nauhoitettu. En tiedä olivatko EU:n elintarvikedirektiivit jo silloin voimassa. Oli miten oli, tilanne on mennyt vain pahempaan suuntaan, mitä teollisemmaksi elintarvikkeiden tuotanto on kehittynyt. Ranskalaismies on huomannut että sama katastrofaalinen maun menetys koskee myös kirjallisuutta. Siitä on tullut teollisuustuotteita kuten Camembert-juustosta. Taide on kuollut, kaiken pitää olla standardiin sopivaa, keskinkertaisen hyvää, siis ei minkään makuista. Ja minä kun olen kuvitellut, että Ranskassa olisi toisin. Että siellä olisi kirjallisuudella ja kirjailijoilla vähän enemmän liikkumatilaa kuin Suomessa, jossa kirjallisuus on valjastettu yhteiskunnan palvelukseen melkein kuin ent. Neuvostoliitossa. Paitsi että nykyään se on valjastettu markkinatalouden palvelukseen myös Ranskassa. Suomessa kirjailijan pitää pönkittää kansallista identiteettiä, tätä merkillistä suomalaisuutta. Finlandia-raadin puheenjohtaja Maija Berndtson viittasi samaan asiaan, kun sanoi, että kirjallisuudella on meillä " snellmanilaista perintöä kansallisen identiteetin rakentajana." En ole ikinä tuntenut sellaista tehtävää omakseni. Snellmanilaisesta hengestäkö johtuu, että suomalainen kirjallisuus on   enimmäkseen  ikävystyttävää?

Luettuaan tuhansia sivuja tämän vuoden proosaa  Maija Berndtson ihmettelee: "Yhteiskunnan kuvaamisessa olemme jääneet sodanaikaiseen ja –jälkeiseen Suomeen". En tiedä onko seuraava kysymys hänen vai haastattelija Suvi Aholan, koska se ei ole sitaateissa: Missä ovat työuupumus, perhe- ja muu väkivalta, yksinhuoltajuus, uusperheet, työttömyys, maahanmuuttajat, talouskriisit, terrorismi ja aids? Minun mielestäni nuo ovat sosiaaliraporttien ja lehtiartikkelien aiheita. Tietysti hyvä kirjailija voi luoda noistakin aiheista kaunokirjallisuutta. Vanhanaikainen käsitys kirjallisuudesta – että sen täytyisi käsitellä yhteiskunnallisia nykyhetken ongelmia! Minä ihmettelen, missä on surrealismi, absurdismi, hulluttelu, ilottelu ja irrottelu? Mielikuvitus? Rajojen rikkominen? Kokeilu? Entäpä ihmiskuvaus? Ei kukaan ehdottele kuvataiteilijoille, että heidän pitäisi maalata työuupumusta tai perheväkivaltaa. Tai säveltäjien säveltää talouskriisisinfonioita. Miksi kirjailijoiden sitten pitäisi kirjoittaa sellaisista aiheista? Taistolaisaikoina noita vaatimuksia esitettiin.

Nettikirjailijan iloja

17.11.02

Rupesin muutama kuukausi sitten kirjoittamaan nettipäiväkirjaa iloksi ja hyödyksi itselleni, pannakseni muistiin sellaisia asioita, jotka minua kiinnostavat kirjoittamisen hetkellä, mikä jälkeen unohdan autuaasti kirjoittamani. Tavallisesta muistikirjasta ei koskaan löydy mitään, siitäkin syystä nettimuistiinpanot ovat kätevämpiä. Minulla ei ole aavistustakaan kuka lukee sivujani. Ei ole vieraskirjaa eikä laskuria, olen laiskuri kun en ole laittanut niitä sivuille. Ei minulla muuten ole aavistusta siitäkään, kuka lukee romaanejani. Ihmiset lainaavat niitä kirjastoista. Unikirjaa luetaan vieläkin, vaikka sen julkaisemisesta on kulunut kymmenen vuotta. Se on säilynyt hengissä, samoin kuin Ibiza-romaani. Joskus romaaneista ja nettipäiväkirjasta tulee palautetta. Vanha ystävä opiskeluajoilta surffaa sattumoisin sivuilleni ja lähettää palautetta. Tai koulutyttö tekee kirjallisuusesitelmää, käy sivuilla ja kirjoittaa kysyäkseen lisätietoja.

Joskus sivuista voi olla hyötyäkin, viimeksi niistä oli kustantajalle, joka etsi Vappu Liipolan tekijänoikeuksien omistajia, hänen perillisiään siis. Kustantajan sopimusassistentti luki nettipäiväkirjaani ja löysi maininnan että Vappu oli kummitätini. Hän kirjoitti ja kysyi sattuisinko tietämään mitään perillisistä, olisi nimittäin rojalteja tiedossa Vapun sadusta joka on ilmestynyt tänä syksynä satuantologiassa. Muistin hämärästi että Vapulla oli kaksi tai kolme lasta ja että he asuivat noin neljäkymmentä vuotta sitten Vapun kanssa Kukkolanharjussa lähellä Lahtea En muistanut lasten nimiä ja harjunkin muistin väärin. Se oli Pulkkilanharju. Mistä lie Kukkola tuli mieleeni, jos harjun nimi olisi ollut Pukkila, niin sitten nimilipsahduksen voisi ymmärtää. Ilmeisesti Tammen sopimusassistentilla on salapoliisin kykyjä, koska hän löysi huterien muistumieni perusteella Vapun lapset. Pyysin häneltä heidän osoitteensa, koska minua kiinnostaa Vapun ja äitini Anjan kirjeenvaihto opiskeluajoilta ja myöhemminkin. Sain Vapun pojan Heikki Liipolan web-sivujen osoitteen. Kirjoitin hänelle ja kysyin onko Vapun jäämistössä äidin kirjeitä. Niitä ei löytynyt, mutta kaksi valokuvaa Vapaan taidekoulun ajoilta löytyi.

PS 21.11.02 Ei muistini onneksi ihan laho ole vielä. Heikki Liipolta tuli viesti, että Kukkolanharju on olemassa Lahden lähellä. Se on saari (oikeastaan saariryhmä), jossa hänen isoisällään, siis Vapun isällä oli Kukonharju –niminen tila ja täyshoitola. Nimi on varmasti jäänyt takaraivooni äidin kertomuksista. Hänellä oli paljon tarinoita Vapun boheemista perheestä. Ties vaikka olisin vauvana Kukonharjussa käynytkin.

Vappu ja Anja

Vappu ja Anja olivat opiskelutovereita ja kämppäkavereita ennen sotia 30-luvulla. He asuivat Kaivopuiston rannassa, talossa jonka nimi Villa Ensi, ja olivat köyhiä kuin kirkonrotat. Äidin kertoman mukaan heillä oli lettukestit joka päivä, koska rahaa ei ollut muuhun syömiseen.. He olivat Vapaan taidekoulun ensimmäisiä oppilaita. Maire Gullichsen perusti koulun vastapainoksi Ateneumin jäykälle pönäkkyydelle, toinen kummitätini Irja Noponen oli koulun rehtori, ellen taas muista väärin. Ester Helenius oli maalausluokan opettaja, Vappu ja Anja olivat parikymppisiä opiskelijatyttöjä. Tulevaa taiteilijanuraa ajatellen kummallekin kävi hullusti: joutuivat sodan aikana naimisiin. Aviomiehet ja lapset tekivät urakehityksestä kompurointia, äitini jaksoi sinnitellä hädin tuskin 47-vuotiaaksi, hän kuoli noin 40 vuotta sitten. Vappu sinnitteli pitempään, hän luopui maalaamisesta ja rupesi kirjoittamaan satuja ja tarinoita. Hän kuoli seitsemän vuotta sitten (päivälleen).

Kolme vuotta ennen kuolemaansa äiti sanoo eräässä lehtihaastattelussa (löysin jutun kellarista): "Nykyaikana naistaitelija voi olla naimisissakin, ennenhän se ei ollut mahdollista, eikä suomalaisistakaan naistaitelijoista olleet naimisissa muut kuin Hanna Frosterus-Segerstråle. Mutta kyllä nytkin on vaikeata olla samalla kertaa luova taiteilija ja hoitaa lapsia ja kotia ja varsinkin jos vielä perheenpääkin on luova ihminen." Yhtä aviohelvettiähän se oli minun kokemusteni mukaan.

Alla on valokuva Vapusta ja Anjasta ajalta jolloin heidän elämässään ei ole vielä muuta kuin taide, ja opiskeluaikaiset ihastukset. Kuva on otettu Vapaassa taidekoulussa. He istuvat ikkunalaudalla ja katsovat silmä kovana, kun Ester Helenius opettaa. Tumma tyttö etualalla on Anja ja vaalea tyttö hänen takanaan käsi poskella on Vappu.

Vapaatk.jpg (17333 bytes)

 

Nainen ja ura

21.11.02

Viiden lapsen kotiäiti lähetti palautetta, hän tekisi kuvia, mutta se on mahdotonta, "ei voi kirjoittaa edes sähköpostia, kun kaksivuotias mönkii sylissä ja kolmivuotias tahtoo taas jotain. Aaarrggghhh!!" Hän kertoi että Vapun ja Anjan tarina osui kohdalleen nykyisessä elämäntilanteessa. Hän on luova ihminen, vaikka ei tohdi sitä sanaa käyttää, koska mainostoimistot ja Sarasvuot ovat väärinkäyttäneet sitä niin kauan. Minusta ihmiset yleensä ovat luovia, sen näkee heidän unistaan, heillä ei vain ole kanavaa minkä välityksellä ilmaisisivat luovuuttaan. Maalaaminen, kirjoittaminen, säveltäminen ynnä muut taiteenlajit vaativat pitkää harjoitteluaikaa ennen kuin ovat hallinnassa sen verran, että niillä kykenee ilmaisemaan yhtään mitään. Ainoaksi kanavaksi jää unien näkeminen, minulla se on toiminut aina oikein hyvin, mutta ei se ole yhteiskunnallisesti arvostettua toimintaa. Ei sitä ole lasten kotihoitaminenkaan. Hän tuntee olevansa yhteiskuntakelvoton, kun viihtyy lasten kanssa kotona. Vastasin hänelle, että minusta tuntui ihan samalta, kun olin kahden lapsen kotiäiti. Kirjoitin esikoisromaanin sillä aikaa kun lapset olivat puistotädillä ja nukkuivat päiväunta. Sitten mies lähti, lapset jäivät. Ne tarvitsivat minua entistäkin enemmän Menin töihin, oli vain illat omaa aikaa, lapset olivat sittenkin tärkeämpiä kuin kirjoittaminen. Vaikenin kirjailijana yli kymmenen vuotta.. Vasta kun lapset olivat lukiossa, rupesin taas kirjoittamaan. He olivat itsenäistyneet, eivät tarvinneet enää äitiä niin kipeästi kuin ennen. Nykyään olen onnellinen, että annoin lapsille ne kymmenen vuotta enkä tehnyt silloin uraa. Jälkeen päin ne vuodet lasten kanssa tuntuvat menneen kauhean nopeasti, mutta se on vain perspektiiviharhaa. En kyllä niitä vuosia takaisinkaan haluaisi. Kärsin kun en pystynyt kirjoittamaan. Luulen, että lähes jokainen nainen joutuu nykyään kestämään uran tekemisen ja lasten hoivaamisen ja kasvattamisen välisen kauhean ristiriidan. Jos haluaa menestyä uralla, se on lapsilta pois, jos taas haluaa lastensa menestyvän, se on uralta pois. En tarkoita tässä yhteydessä rahalla mitattavaa menestystä, vaan henkistä hyvinvointia.

Kirjallisuutta kerhossa

Eilisiltana oli "kertsi". Tuli valvottua myöhään ja nukuttua kehnosti, yöllä osallistuin kirjallisuuskonferenssiin Minskissä, joki myrskysi siellä hurjasti, aallot löivät korkealle ja paiskoivat penkkejä nurin rannalla. Päivä lähti nihkeästi käyntiin.Se siitä seuraa kun, kun innostuu juomaan liikaa punaviiniä puhumaan toisten kanssa kirjallisuudesta. En ollut ainoa joka piti Hesarissa esitettyä kirjallisuusnäkemystä tyhmänä ( sitä että kirjallisuuden pitäisi käsitellä ajankohtaisia aiheita, kuten työuupumusta, perheväkivaltaa, aidsia, talouskriisejä jne. jne.) Finlandia-ehdokkaistakin tuli puhetta, vaikkei niitä muut paitsi Nadja ja minä olleet lukeneet, enkä minäkään kaikkia. Vielä on lukematta Anu Kaipaisen ja Harri Tapperin romaanit. Kustannusyhdistyksen puheenjohtaja, mikä hänen nimensä nyt onkaan, oli kuulemma hieronut ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa tyytyväisenä käsiään ja sanonut: "Nyt saatiin myyvä lista". Kustantajat haluavat tietysti rahaa, mutta täytyykö hyvien kirjailijoiden kuten Hassisen, Hotakaisen ja Westön ryhtyä heidän tarpeidensa palvelijoiksi. Olin pettynyt sekä Hotakaisen että Westön ehdokaskirjoihin. Hotakaisen Juoksuhaudantie on pitkitetty vitsi ja Westön Lang viihderomaani, vaikka pohjana olikin minua kiinnostava ja paikoitellen jopa aidon tuntuinen miehen rakkaustarina, mutta miksi se piti kuorruttaa ajankohtaisviihteeksi. Onkohan muuten niin, että miehet, elleivät ole täyskyynikoita rakkauden suhteen, ovat joko romantikkoja tai sentimentalikkoja ja arjessa eläminen naisen kanssa epäonnistuu niin usein.

En vastusta viihdettä, mutta täytyy olla olemassa myös sitä toista kirjallisuutta, joka ei saa kustannusyhdistyksen johtajaa hykertämään käsiään. Sitä kirjallisuutta joka on taidetta ja jonka synnystä Rilke kirjoittaa: "Taideteokset syntyvät aina vaarassa olemisesta ja äärikokemuksesta, olemisessa on menty pohjaan asti, niin pitkälle kuin ihminen yleensä voi. Kuta pitemmälle menee, sitä omempi, sitä persoonallisempi, sitä ainutkertaisempi on elämys ja taideteos on lopulta tuon ainutlaatuisuuden välttämätön, vastaansanomaton ja ainutkertainen ilmaus." (Hiljaisen taiteen sisin) Rilke meni niin pitkälle kuin voi sekä Duinon elegioissa että Malte Laurids Briggen muistiinpanoissa. Molemmat ovat mielikirjojani.

Poliittinen menneisyyteni

22.11.02

Tänään siirryin vihdoinkin älykortin käyttäjän moderniin aikakauteen. HKL:n matkakortti tipahti kirjekuoressa eteismatolle. Lähdin heti kokeilemaan miten sillä matkustetaan bussissa. Ei tarvinnut pitää korttia tai kasseja hampaissa. Minulla oli vain yksi kassi mukana ja sekin oli kevyt. Se sisälsi poliittisen menneisyyteni, jonka löysin taannoin kellarikomerosta. Ensin ajattelin heittää menneisyyden roskikseen, mutta sitten päätin rahdata sen Kansan arkistoon. Kassissa oli Kansandemokraattinen yhdistys Kalle ry:n pöytäkirjat ja jäsenkortisto, satakunta ihmistä ellei enemmänkin, joukossa paljon toimittajia ynnä muita kulttuurivaikuttajia. Minä olin Kallen viimeinen puheenjohtaja 70-luvun alussa. Yhdistystä ei koskaan lopetettu virallisesti, se vain lakkasi toimimasta, kun en pystynyt enää kutsumaan edes johtokuntaa koolle, mikä taas johtui siitä että en kestänyt taistolaisten ja revareiden taistelua kokouksissa. Minun olisi pitänyt ottaa kantaa suuntaan tai toiseen, mutta en pystynyt siihen vaan yritin luovia keskitietä pitkin (vanhana taolaisena :-) Kalevi Seilonen oli yhdistyksen jäsen. Hän rupesi puuhaamaan kirjailija- ja taiteilijaystäviensä kanssa taistolaista Kulttuurityöläisten liittoa. Hän soitti minulle ja kysyi tulisinko perustavaan kokoukseen Vanhalle. Tietysti menin, koska olin ihastunut häneen. Kulttuurivihkojen 30-vuotisjuhlanumerossa hän sanoo joutuneensa sattumalta mukaan siihen kokoukseen. Hän muistaa väärin, ei se minusta ollut sattuma, hänellä tosin oli huono muisti jo nuorena.

Poliittinen menneisyys tuli puheeksi toissailtana kirjallisuuskerhossa, kun Marja kertoi käyneensä katsomassa Kom-teatterissa Pirkko Saision näytelmää Baikalin lapset . Hän oli pitänyt siitä ja suositteli sitä meille. Pitänee uhrata 20 euroa muuttokassasta ja mennä katsomaan, koska olin siinä liikkeessä mukana siihen asti, kun Matti ilmiantoi sen unkarilaisen, jonka nimen olen unohtanut. Matti kuului samaan kirjailijajaostoon kuin minä, opiskelimme yhdessä marxismi-leninismin alkeita. Hän oli charmantti mies siihen aikaan, älykäs, eloisa ja seksikäs, myös mediaseksikäs, kuten nykyään sanotaan. Kaikki kirjailijajaoston jäsenet olivat mediaseksikkäitä ja esiintyivät paljon julkisuudessa, paitsi minä joka vain hihitin ja menin lukkoon julkisuudessa. Matti ei ollut yhtä tiukkapipoinen kuin muutamat muut jaoston jäsenet, hän oli jopa huumorintajuinen. Siksi minulle oli paha järkytys, kun ilmiantoi unkarilaisen kollegan. En olisi uskonut sitä hänestä.

Ilmianto oli niin paha järkytys, että en voinut käydä enää jaoston kokouksissa. En irtisanoutunut julkisesti kuten Jussi Kylätasku, jäin vain melua pitämättä pois KTL:n toiminnasta. En minä Mattia inhonnut senkään jälkeen, mutta kärsin hänen takiaan, ja häpesin itseni takia, sillä ilmianto oli ja on yhteisöllinen teko, kyllä me kaikki silloiset KTL:n jäsenet oltiin siitä vastuussa. Ja ollaan vieläkin. Sen takia Saisio, mikäli olen oikein ymmärtänyt, pohtii näytelmässään olisiko jo armon aika. Mutta Saision ilmiantaja oli nuori, naiivi ja viaton opiskelija. Jos niin olisikin ollut todellisuudessa, teko ei olisi saanut yhtä suurta kantavuutta ja se olisi annettu helpommin anteeksi. Saisio teki ongelmasta ehkä helpomman kuin se todellisuudessa oli heijastamalla sen nuoruuteen. Nuorelle on helpompi antaa anteeksi.

Matti ei ollut kokematon ja sinisilmäinen opiskelija, hän oli keski-ikäinen mies sen lisäksi että hän oli julkisuudenhenkilö, arvostettu runoilija ja espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjä, entinen BBC:n toimittaja ja laajasti lukenut ja maailmaa nähnyt mies. Unkarilainen loukkasi hänen poliittisia tunteitaan, jotka olivat kiihkeät kuten kaikki muutkin tunteet hänessä. Mahtoiko hän harkita hetkeäkään ja keskustella asiasta kenenkään kanssa ennen kuin rynnisti tekemään ilmiantoa. Hän oli sellainen Kuuma-Kalle, että tuskin hän olisi ketään kuunnellut, vaikka joku olisi sanonut hänelle, että älä hölmöile. Hän itse on eniten kärsinyt siitä teosta, ei ole kyennyt antamaan armoa itselleen ja on menettänyt sen armottomuuden takia luomiskykynsä – kauhein rangaistus minkä luova ihminen kokee. Eräs jungilainen nettiystäväni sanoi aikoinaan, että vaikeinta ihmisen on antaa anteeksi itselleen sitä, että hän on tehnyt vääryyttä toiselle ihmiselle. Hän kieltää sen teon Toinen on saattanut antaa vääryyden anteeksi ajat sitten ja unohtaa sen. Mutta vääryydentekijä rankaisee itseään yhä ja yleensä alitajuisesti. Minua ilmiantajan psykologia kiinnostaa tavattomasti, koska setäni Eero (joka eli 30-luvun Neuvosotliitossa) oli todennäköinen ilmiantaja, mutta silloin aika ja yhteiskunta olivat erilaiset kuin 70-luvun Suomessa, joten ilmiantamisen motiivienkin on täytynyt olla erilaisia.

Rautalanka-aita

24.11.02

Sillä aikaa kun olin Elämäntarinasymposiumissa Villa Salinissa, ikkunamaisemaan on ilmestynyt uusi elementti: rautalanka-aita, joka erottaa meidän pihan naapuritalon pihasta. Se estää Itäkeskuksesta busseilla 58 ja 57 tulevia köyhiä musliminaisia oikaisemasta naapuritalon pihan poikki Vahinkopalvelun halpismyymälään, joka on meidän talossa. He joutuvat nyt kiertämään noin sata metriä. Kiusa se on pienikin kiusa. Viime kesänä meidän pihalle ei laitettu entisene tapaan penkkiä, koska musliminaiset jäivät lapsiensa kanssa sille istumaan. Näin rasismi etenee Munkinseudulla pikku hiljaa:  sunnuntaiaamuna juntataan viimeisiä rautalanka-aidan paaluja maahan, työkone kolisee ikävästi. Aidan päällä törröttää piikkejä. Ei kannata kiivetä yli, tulee palkeenkieliä pitkiin hameisiin ja kaapuihin. Onkohan tuo aita ajan merkki. Saa nähdä miten rasismi eteen Vuosaaressa. Rakennetaanko sielläkin rautalanka-aitoja halpishallien käyttäjille?

Elämäntarinasymposiumissa oli koolla oli 12 naista kertomassa sekä omaa elämäntarinaansa että sellaisia kirjojen elämäntarinoita, jotka ovat vaikuttaneet heihin. Kaksi naista oli toisistaan tietämättä valinnut Anne Frankin päiväkirjan ja kaksi Oatesin Blondin. Olin luvannut puhua elämänkertaromaanin kirjoittamisesta, lähinnä Mustan passin synnystä. Kerroin myös siitä, mutta enemmän epäonnistuneista yrityksistäni kirjoittaa äidin elämäntarinaa. Esikoisromaanin jälkeen yritin kirjoitta sitä.Kului kymmenen vuotta ja siitä tulikin romaani Tytär. Kolmen vuoden kuluttua menin Ravennaan etsimään äidin jälkiä. Siitä matkasta syntyi kirja, joka on minulle rakkain: Talvi Ravennassa, mutta ei äidin elämäntarinaa. Kymmenen vuoden kuluttua yritin taas. Menin kesäksi Pohjanmaalle kirjoittamaan hänen tarinaansa, ei  tullut taaskaan äidin tarinaa, vaan tuli Rakkaus kestävä kiusaus. Äiti on mukana niissä kaikissa kirjoissa, ja myös Johanneksen tunnustuksissa, jossa hän kertoo millainen mies Johannes naisen silmin oli. Yksi   symposiumin osanottajista kysyi, miksi äidistä on niin vaikea kirjoittaa ja toinen totesi, että vaikuttaa siltä kuin äitini pakenisi kirjoittamista. Sanoin, että ehkä äidistä on siksi vaikea kirjoittaa, että hän elää niin syvällä minussa ja on osa minua. Miehistä ( Johanneksesta ja Eerosta) oli  helppo kirjoittaa, koska heihin minulla oli välimatkaa.

mailto:akonkka(at)mbnet.fi