Marraskuu 2003

© Anita Konkka

 

Goyan kissat.jpg (24821 bytes)

Fransisco deGoya:Gatos rinendo

Täyskuun pimennyksen jälkeen

9.11.03

Noora makaa tietokoneen vieressä ja kehrää. Jos siirtyisin toisen tietokoneen ääreen, se siirtyisi myös. Se on siellä missä kirjoitan. Se on minun superviisorini. Kun Nestori eli, se superviisasi hommiani. Olen saanut uuden kotieläimen. Näen sitä vain öisin, kun sytytän lukulampun. Silloin se lentää lampun valopiiriin. Sen siivistä lähtee pieni pärisevä ääni. Se on metsälude. Jotkut inhoavat metsäluteita, koska ne haisevat. Mutta ei se minun mielestä haise pahalta. Viime yönä se lensi unipäiväkirjan lehdelle, kun kirjoitin täydenkuun unia, joita en tähän nettipäiväkirjaan pane ( ovat liian paljastavia), kun ei tämä mikään tunnustuskirja ole. Siirsin uuden kotieläimen varovasti toisen kirjan päälle. Se jähmettyi ja tekeytyi kuolleeksi. En tiedä missä se viettää päivänsä.

 

Vaikuttaa vähän siltä, että en tänään viitsi/halua tehdä töitä, koska päivä on vierähtänyt pitkälle iltapäivään enkä ole vielä edes aloittanut. Työmoraalin kannalta on turmiollista kutsua naapuri syömään illallista. Mutta joskus tekee mieli - tehdä vähän parempaa ruokaa ja syödä sitä jonkun kanssa ja etenkin sellaisen ihmisen kanssa jonka on tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. Ei tarvitse seurustella ei edes puhua kun tuntee toisen hyvin, voi olla rauhassa oma tylsä itsensä. Sitä paitsi sitä ei des jaksa puhua, jos on kirjoittanut koko päivän - ei ainakaan mitään henkeviä, koska aivot ovat tyhjentyneet. Hän toi pullon Valpolicella-viiniä, "koska Hemingwaykin joi sitä Italiassa ollessaan." Hän (naapuri ei Hemingway) tosin joi sitä vain puoli lasillista veteen sekoitettuna, mikä on minusta hyvän viinin tuhlausta. Minä join loput ja se tuntui tänä aamuna pään raskautena ja työhaluttomuutena.

Jos minulla olisi rahaa, joisin vain hyviä viinejä ja minusta tulisi samanlainen punaviinijuoppo kuin Marguerite Duras, joka elämänkerturinsa mukaan joi seitsemän litraa päivässä. En ymmärrä miten hän pystyi kirjoittamaan. Ei hänen kirjansa kovin vuolaita ole, vaan niukkoja ja töksähteleviä, päähenkilönä yleensä joku itsestään ja elämästään eksynyt nainen. Naiset pitävät hänen kirjoistaan, ehkä tuntevat Durasin naisten tuskan jollakin tavoin tutuksi. Minä olen pitänyt vain Rakastajasta niin paljon, että olen lukenut sen kahteen kertaan. Siinä kirjassa on enemmän elämää ja lihaa luiden ympärillä kuin muissa.

 

Kirjan hinta ja saatavuus

9.11.03

Koska rahaa ei ole, en pysty ostamaan edes kirjoja. Tämän päivän Hesarissa oli juttu siitä mitä kirjoja löytyy ja mihin hintaan Suomen kirjakaupoista. Kaksi vuotta sitten ilmestynyttä Mustaa passia ei enää Helsingistä saa paitsi tilaamalla. Lahdessa, Lappeenrannassa ja Kuopiossa se maksaa törkeät 38,70 euroa! Niin kalliiseen kirja minulla ei ole varaa, tuskin monella muullakaan. Onneksi on kirjastot, niissä kirja elää kauemmin kuin syksystä jouluun, mutta niistäkin voi ajan oloon olla vaikea löytää vähälevikkistä " eliittikirjallisuutta" kuten runokirjoja. Kuulin Eino Leino -seuran kustantajaillassa joltakin, että nykyään kirjastoihin ostetaan mieluummin 10 kappaletta Laila Hietamiehen tai Arto Paasilinnan uutuusromaania kuin yksi runokirja, koska Hietamiestä ja Paasilinnaa lainataan. Se on taloudellista demokratia, suurten lukujen diktatuuria, määrä ratkaisee kirjastoissakin. Jos kirjoja ei lainata tarpeeksi, kirjasto ajetaan alas tai yhdistetään johonkin toiseen kirjastoon. Siis: kannattaa sijoittaa kirjoihin, joita taatusti lainataan.

 

Syksyn kirjoista

9.11.03

Olen lukenut vain muutaman syksyn kirjan, Kirjailijaliiton hyllyssä on ollut vähän uutuuksia tänä syksynä, Tammen kirjoja sinne ei jostain syystä tule ollenkaan. Koska olen Tammen kirjailija, saisin niitä jos soittaisin ja pyytäisin, mutta siellä on uusi kustannustoimittaja, ja minulla on soittamisen kynnys korkea, tutuillekin saati sitten niille joita en tunne. Kirjailijaliiton hyllystä olen löytänyt kolme kirjaa jotka ovat minusta niin hyviä, että ne on kannattanut lukea: Pirkko Saision Punainen erokirja, Raija Siekkisen Kalliisti ostetut päivät ja Sofi Oksasen Stalinin lehmät.

Saision kirjan luin yhden yön aikana, en malttanut jättää kesken. Kirja oli helppolukuista, ilmavaa tekstiä, paljon tyhjää kappaleiden välissä, siihen tilaan mahtui lukijan ajatus ja tunne olemaan. Rakkaus on yhtä tuskaa, oli sitten suuntautunut seksuaalisesti miten päin tahansa. Tästä Saision omaelämäkerrallisesta sarjasta olen pitänyt enemmän kuin aikaisemmista kirjoista. Kirjan alkua kyllä vähän ihmettelin. Miten on mahdollista että kokonainen käsikirjoitus hukkuu tietokoneeseen eikä kirjailijalla ole varmuuskopiota eikä recover- ohjelmaa, joka pystyy palauttamaan poistetut tiedostot, ellei kiintolevy ole kerta kaikkiaan hajalla.

Raijan Siekkisen novelleista nautin kuin lähdevedestä - tai parempi vertaus olisi hyvä punaviini, jossa on kaikki maut ja sävyt kohdallaan. Hän kirjoittaa niin kaunista suomenkieltä, se hivelee silmän korvaa. Hänen novelliensa nainen on tuttu aikaisemmista kirjoista, yksinäinen ja surullinen, jollakin tapaa vieraantuneen tuntuinen, matkalainen joka havainnoi tarkasti ympäröivää maailmaa, on maailmassa ikään kuin ihollaan. Minua ei haittaa vaikka hän kirjoittaa aina samaa kirjaa, pidän kirjailijoista jotka ovat uskollisia itselleen, pystyvät olemaan kritiikin ja/ tai kaupallisuuden paineessa.

Eniten näistä kolmesta syksyn kirjasta kosketti Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Siinä oli minulle samaistumispisteitä: päähenkilön naiseksi kasvamisen vaikeus ja hänen puoleksi virolainen taustansa. Suomen kaltaisessa maassa, jossa virolaisia naisia haukutaan "ryssänhuoriksi" on aika inhottavaa olla tyttö. Naiseksi kasvaminen taitaa olla vaikeampaa nykyään kuin minun nuoruudessani, vaikka oli se silloinkin kyllin kurjaa. Syömishäiriöitä ei ollut yhtä paljon. Yhdessä vaiheessa olin kyllä törröttäviä luita ja nahkaa, painoin 49 kiloa, olin 164 pitkä ja inhosin syömistä koska siihen kului turhan paljon aikaa ja ruoka oli pahaa - aina vain makkarakastiketta, jauhelihakeittoa ( muistaakseni) ja kaurapuuroa, nuorin veljeni laittoi ruokaa kun äiti 0li Italiassa eikä se raukka osannut muuta. Minä toivoin, että olisi olemassa pillereitä jotka korvaisivat aterian. Sellaisin kun nappaisi, ei tulisi edes tiskejä.

Sofi Oksanen kuvaa hyvin syömishäiriötä. En ole oikeastaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi miten vakavasta pakkomielteestä on kysymys, kun mieli hallitsee ruumista. Kirjan tytöllä on paljon selvitettävää: suvun historia stalinistisessa Virossa, suomalaisten miesten seksistinen asenne virolaisnaisiin, virolaisen äidin pelot ja paranoia jolle on todellista aihetta, ja ryssänvihakin siinä sivussa sekä ristiriita joka aiheutuu kahden kulttuurin välissä elämisestä. Tytöllä on psyykkistä taakkaa kerrakseen. Hän yrittää hallita ristiriitansa, mutta syömishäiriö hallitsee häntä. Tyttö vaikenee ja salaa taustansa, mistä tulee aikamoinen rasite hänelle itselleen ja poikaystävälle. Kun poikaystävä tivaa häneltä, mitä hän haluaa, hän ei osaa vastata ja ahdistuu. Tämä on tuttua , en minäkään tiennyt mitä haluan, enkä kertonut poikaystäville taustaani. Yksi poikaystävä tiesi sen ja erehtyi kerran sanomaan minua ryssäksi. Hän oli äimänä, kun kävin aivan raivona hänen kimppuunsa, piti minua tosikkona, hänhän laski vain leikkiä, porsas!

Esikoiskirjaksi hieno suoritus, mutta ehkä vähän liiankin kunnianhimoinen. Jos olisin ollut kirjan editoija, olisin ehdottanut että Oksanen jättäisi pois tytön sukulaisten kohtalot stalininaikaisessa Virossa. Ne olivat liian ohutta kerrontaa verrattuna kirjan muuhun ainekseen. Oksanen olisi voinut käyttää niitä kohtaloita jossain tulevassa romaanissa, ehkä hän vielä käyttääkin. Identiteettikriisi jonka kahden kulttuurin välissä eläminen aiheuttaa, ei tyhjene yhdessä kirjassa. Voi olla että Suomen kirjallisuuteen ilmestyy vielä paljon upeita kuvauksia aiheesta sitten kun somalitytöt rupeavat kirjoittamaan suomeksi kirjoja millaista on kasvaa yhteiskunnassa, jossa ihmisiä syrjitään ihonvärin, kansallisuuden, sukupuolen, uskonnon, vakaumuksen köyhyyden ja sairauden takia.

Sirkus Finlandia

16.11.03

Eilen oli vangittujen kirjailijoiden päivä. Ja Suomen PEN: in 75-vuotisjuhlat Villa Kivessä Tilaisuudessa ei puhuttu vangituista kirjailijoista. Kai Laitinen puhui Aino Kallaksesta, joka sai Lontoossa idean suomalaisen Pen-klubin perustamisesta. Venäläinen kutsuvieras, vangittu kirjailija, joka oli istunut neuvostovallan aikana neljä ja puoli vuotta leirillä väärästä sanankäytöstä kaiketi, käytti nyt sananvapauttaan ja puhui pietarilaisesta kaavoitusongelmasta, siellä kun Suomen konsulaattia pystytetään P:n aukion laitaan, mikä kirjailijan mielestä on vapaasti suomennettuna päin p:tä. Hän itse asuu P- aukion laidassa, jotenka tuohtumus suomalaisen rakennushankkeen takia on inhimillisesti ymmärrettävää muutosvastarintaa. Mutta juhlayleisön mielestä hän käytti sananvapauttaan väärässä paikassa väärään aikaan. Puhe oli mahdottoman pitkä, polveileva ja retorinen. Kun venäläinen kirjailija päästetään puhumaan, niin hän puhuu ummet ja lammet eikä puheella tunnu olevan loppua. On toki suurempiakin ongelmia kuin P-aukion kaavoittaminen. Runoilija Kai Nieminen muistutti juhlarunossaan millaisessa maailmassa eletään: rahavallan, tyrannian, poliittisen vallan, voiton maksimoinnin, vääryydellä anastetun voiman vallat yhä röyhkeämmin terrorisoivat maailmaa.

Se siitä virallisesta puolesta. Yksityisissä keskusteluissa yksi ja toinen kommentoi myönteisesti Fredrik Långin kirjoitusta Sirkus Finlandia, joka ilmestyi eilen sekä Helsingin Sanomissa että Hufvudstadsbladetissa. Hän oli kieltänyt kustantajaa lähettämästä kirjaansa Finlandia-kilpailuun, mutta kirjan käännös oli Tammesta vahingossa mennyt kilpailuun. Olin lukenut asiasta uutisen toissapäiväisestä lehdestä ja ajatellut silloin, että mikseivät kirjailijat voisi joukolla kieltäytyä siitä kisasta, kun se on niin stressaava ja turhauttava kirjailijalle. Se on kustantajien, ei kirjailijoiden välinen kilpailu. He. siitä nauttivat ja he sen maksavat Långin kirjoitusta en ehtinyt lukea eilisaamuna, kun piti lähteä Villa Kiveen tekemään johtokunnan talkoilla juhlatarjoilua. Luin kirjoituksen tänä aamuna. Hän kirjoitti nauttivansa sirkustaitelijoiden esityksistä, mutta joutuisi pakokauhun valtaan jos joutuisi itse areenalle valonheittäjän osoittaessa suoraan kasvoihin. Eivät kaikki kirjailijat sirkustemppuja osaa eivätkä nauti pramilla olosta. Lång viittaa Gunnar Ekelöfin runoon ( runokokoelmaan) jonka nimi on

Non serviam, suomeksi se on: Minä en palvele. Miksi kirjailijan pitäisi palvella markkinavoimia? Lång ei kylläkään puhu markkinavoimista, hän siteeraa James Joycen Stephen Dedalusta( romaanissa Taitelijan omakuva nuoruusvuosilta). "Haluan yrittää ilmaista itseäni joko elämäntavallani tai taiteellani niin vapaasti kuin pystyn ja niin täysvaltaisesti kuin osaan, ja puolustuksekseni aion käyttää ainoita itselleni sallimia aseita: hiljaisuutta, maanpakoa ja viekkautta."

Niin siinä kävi, että Fredrik Lång kieltäytymällä Finlandia-kisasta joutui vedetyksi parrasvaloihin vastoin tahtoaan, ja kirjoitti paniikissa hyvän pakinan. Kun itse jouduin aikoinaan yllättäen Sirkus Finlandian parrasvaloihin, minulle tuli kasvoihin ihottuma. Aluksi se oli vain kutinaa korvien takana, sieltä se levisi silmien ympärille ja vähitellen muualle. Ikään kuin menetin kasvoni. Lopulta piti kieltäytyä julkisista esiintymisistä, koska iho oli saanut paniikkihäiriön. Muistaakseni olen tästä kirjoittanut viime vuoden nettipäiväkirjassa. Myöhemmin paniikki ei ole toistunut, mutta en ole toista kertaa ollutkaan Finlandia-ehdokkaana. Runeberg-ehdokkaana olen ollut, mutta se ei ole stressaavaa, koska se ei ole markkinointikilpailu.

Eräs ystäväni pohdiskeli joku päivä sitten, että koskahan Suomenkin nimi muutetaan, koska yleisenä trendinä on nimien vaihtaminen toiseksi. Ehkä Suomesta tulee Finlandia ja suomalaisista finlandialaisia. Tai peräti nokialandilaisia, jos nimi muutetaan Nokialandiksi. Siitäpä tulee mieleeni Kai Niemisen juhlarunosta tällainen kohta: "olkaamme realisteja: mitä meillä pimeyden lapsilla on tarjota maailmalle muuta kuin matkapuhelimia..."

Kirjoja ja ihmisiä

23.11.03

Ankea marraskuinen sunnuntai. Taivas on harmaa, meri on harmaa ja maa on valkoinen, Aurinkolahden talot ovat harmaita ja valkoisia ( paitsi taiteilijatalo, jossa punaruskeat parvekepaneelit). Olisivat punaisia ja vihreitä, niin olisi edes jotain väriä tässä marraskuisessa harmaudessa.

Luin Fredrik Långin Venäjän serkun, romaanin jota Lång ei halunnut Finlandia-kilpailuun. Kirja ikään kuin odotti minua Itäkeskuksen kirjastossa hyllyn päällä, kun menin sinne hakemaan aivan toista kirjaa. Aiheensa puolesta se kiinnosti – mitä tapahtui suomenruotsalaisille kommunisteille, jotka lähtivät Neuvosto-Karjalaan 30-luvulla. Minua häiritsi kirjan rakenne: kertoja kertoo Dickie Skoogin tarinan, joka kertoo Helmer Bymanin tarinan, joka kertoo Otto ja Signe Lagerstamin tarinan – " kuin venäläisestä puunukesta kertomuksen sisältä kuoriutuu kertomus", selittää takakansi. Mutta rakenne on liian monimutkainen. Romaani ei toiminut juonenkaan tasolla, jossa on liian paljon merkittäviä sattumia. Todellisuudessa merkittäviä sattumia voi tapahtuakin, mutta fiktio ei niitä kestä, vaan kaatuu epäuskottavuuteen.

Sofi Oksasen Stalinin lehmien rakenne ei häirinnyt yhtä pahasti, koska sisältö oli niin painokas ja omakohtainen. Kurjaa, että takakansiteksti määrittelee hänen kirjansa feministiseksi romaaniksi. Se antaa väärän lukuohjeen ja herättää turhia ennakkoluuloja maassa, jossa feminismi on yhtä paha haukkumasana kuin ryssä. Hän ei ole etäännyttänyt itseään liian kauaksi kerrontateknisillä ratkaisuilla, kuten Lång. Kirjan substanssi on minulle tärkeämpää kuin kieli ja rakenne.

Isäni, Dostojevskin kääntäjä, moitti hänen kieltään kehnoksi ja romaaniensa rakenteita huonoiksi Mutta "merkittävien romaanien sisältö… ei lepää kielen varassa", kuten sanoo Jorge Semprún muistelmateoksessaan Hyvästi kesiemme aurinko…jota parhaillaan luen. Hän ei kerro, minkä varassa se lepää. Minusta se lepää tunteen intensiteetissä, Dostojevskilla, jonka kirjoja en malttanut laskea käsistäni, kun nuorena luin niitä. Sama muuten tapahtui jokin aika sitten, kun luin Saision Punaisen erokirjan. Siinä kirjassa oli tunteen intensiteettiä. Soisin sille Finlandia-palkinnon, niin kaupallinen kilpailu kuin se nykyään onkin ( sen jälkeen kun kilpailusta pudotettiin pois runot, esseet, aforismit ja novellit). Muuten naapurini, kirjailija jota arvostan suuresti, kiihtyi kovasti kun ihmettelin, mikseivät kirjailijat boikotoi sitä kilpailua, kuten Lång, ja aikaisemmin Haavikko, muistaakseni myös Eeva Joenpelto. Hän väitti, että kirjailijat eivät ole solidaarisia, he pitäisivät minua idioottina, jos menisin ehdottamaan tuollaista. Hän olisi aikoinaan kieltäytynyt siitä kilpailusta, mutta hänen silloinen naisensa oli sanonut, että kieltäytyminen on diivailua.

Enpä taida olla ammattikirjailija Mari Mörön määritelmän mukaan. Jossakin radio-ohjelmassa hän sanoi, että ammattikirjailija siirtyy helposti lajista toiseen. Minulle tuotti aivan tavattomasti vaivaa ja tuskaa siirtyä kesken romaanin kirjoittamisen tekemään "rahajuttua" eli pakinaa yhteen henkilöstölehteen. Tänään sain sen lopulta tehdyksi. Juuri kun olin pistänyt pisteen jutun loppuun, soi puhelin. Naapuri, oboensoittaja Aale soitti ja pyysi että tulisin kuuntelemaan Saarikosken runoja Laterna Magican (= hesalainen antikvariaatin) lukupiiriin. Se oli hieno tilaisuus, Aale soitti englannintorvea ja lausui, Taisto-Bertil ja hänen vaimonsa meidän talosta lausuivat myös, samoin kaksi naista joita en tuntenut. He esittivät Saarikosken nuoruuden runoja, jotka olivat parempia kuin muistinkaan. Tekivät korvalle ja sielulle hyvää, kruunasivat harmaan marraskuisen päivän. Hyvä kun Aale soitti, muuten olisin jäänyt vaille runon ja musiikin nautintoa, ja vaille punaviiniä, mitä antikvariaatin omistaja tarjosi tilaisuuden jälkeen esiintyjille - ja minulle Aalen siivellä.

Kotisivulle