Maaliskuu 2003

©Anita Konkka

Miron lisko.jpg (13142 bytes)

Joan Miro: Le lezard aux plumes d'or

 

Kalevalan onnettomat perheet

1.3.03

Eilen, Kalevalan päivänä, kävin Laitilassa kertomassa Kalevalan perheistä. Tilaisuuksia oli kaksi ja yleisö oli epätyypillistä. Päätilaisuus, jossa julkistettiin Kalevala alkukielellä eli varsinais-suomeksi ( joidenkin tutkijoiden mukaan muinaisrunot ovat syntyneet Laitilan ja Euran seuduilla), oli Untamalan kylässä, Fagerdalan tehtaan tiloissa. Paikallisen kulttuuriväen ja median lisäksi Kalevala-juhlaan oli komennettu tehtaan työläiset, enimmäkseen nuorenpuoleisia miehiä, joita tuskin kiinnosti millaista perhe-elämää Kalevalassa elettiin. Kun kello alkoi lähestyä kahtatoista, huomasin salissa levotonta liikehdintää ja älysin lopettaa ajoissa. Jälkeenpäin kuulin, että perjantaisin heidän työpäivänsä päättyy kello 12. jolloin alkaa pitkä viikonloppu

Toinen esiintyminen oli vanhainkodissa. En ole koskaan käynyt sellaisessa paikassa, mutta tunnistin hajun heti. Se oli sama haju kuin siinä Kivelän sairaalan puutalossa, jossa äitini kuoli melkein 40 vuotta sitten. Se koostui laitosruuasta, puhdistusaineista ja jostain epämääräisesti ahdistavasta, jota on vaikea määritellä. Ehkä se oli peräisin vanhusten raihnaisista ruumiista. He nuokkuivat pyörätuoleissa, en ole koskaan tavannut niin vaisua yleisöä. Lievästi sanoen se oli masentava kokemus. En saanut heihin minkäänlaista kontaktia, vaikka yritin. Vain yksi nainen, kommentoi puhettani. Hän oli entinen opettaja. Hän sanoi että ihmiset eivät muutu miksikään, vaikka ajat muuttuvat.

Kerroin, että onnellisia perheitä ei Kalevalasta löydy, jokainen perhe on onneton omalla tavallaan. Kullervon perhe hajoaa veljessodassa, hän kasvaa vanhemmitta ja raiskaa aikuisena sisarensa. Marjatta aiheuttaa perheskandaalin tulemalla raskaaksi puolukasta, isä ja äiti eivät kestä häpeää, vaan haukkuivat hänet huoraksi ja heivaavat pois kotoa. Ainon äiti ajaa tyttärensä itsemurhaan, koska haluaa väen väkisin naittaa hänet kuuluisuudelle. Pohjolan mahtiperhe tuhoutuu, kun Kalevalan luuserijoukkio Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen yrittivät ahneuttaan ryöstää Sammon, eivät onnistu vaan Sampo hajoaa tuusan nuuskaksi. Pohjolan väestä selviytyy hengissä vain Louhi ja loppujen lopuksi hän on se joka voittaa, hän muuttuu kyyhkyseksi, rauhan ja rakkauden linnuksi Lönnrot kuvaan häntä paljon positiivisemmin kuin muinaiset runonlaulajat tai Akseli Gallen-Kallela Hän oli hyvä äiti, demokraattinenkin, koska antoi tyttärensä valita itse aviomiehen, toisin kuin Ainon äiti. Hän oli Sammon keksijä, mutta kun häneltä puuttui tekninen taito, siksi hänen täytyy kutsua Ilmarinen takomaan Sampoa.

Kalevalassa äidit ovat vahvoja, isät heikkoja, jolloin äidin valtaa korostuu. Vaikuttaa siltä kuin kalevalaiset miehet eivät olisi oikein löytäneet sijaansa perheissä Väinämöisellä ja Lemminkäisellä ei ole isää ollenkaan. Väinämöisellä oli varsin kiinteä suhde äitiinsä, jonka kohdussa hän vietti kolmekymmentä vuotta Häntä voisi sanoa varsinaiseksi peräkamarinpojaksi. Hän ryhtyy hankkimaan vaimoa itselleen vasta, kun haudassa makaava äiti patistaa häntä kosimaan Pohjolan tytärtä. Väinö-poika ei onnistu naimahommissaan ja toteaa apeana, että sitä pitäisi nuorena naimisiin, sillä kaikkea muuta ihminen katuu muttei nuorena naimistaan.

"Miehet ovat sitä mitä heidän äitinsä heistä tekevät", sanoi Lönnrotin aikalainen. Ralf Waldo Emerson, filosofi Amerikan mantereelta noin 70 vuotta ennen Freudia. Lemminkäisen äiti on ahdistunut sotaleski, joka turmelee poikansa takaperoisilla kasvatusmenetelmillään. Hänen elämäänsä hallitsee pelko pojan menettämisestä. Kun poika yrittää lähteä kotoa, äiti kiikuttaa hänelle kaljaa sanoen: " tuon sinulle juodaksesi/ Josp on joisit kaiken päivän." Pahinta on, että hän vähättelee poikaansa. Kun poika on lähdössä Pohjolaan kilpailemaan laulajan taidosta äiti sanoo." Ei sinusta laulajata/Pohjan poikien sekahan." Tai kun poika aikoo hakea morsiamen Saaresta, äiti sanoo: "Siellä piiat pilkkoavat/ naiset nauravat sinua." Ei ihme, että pojasta noilla puheilla kasvaa uhoava tappelupukari. hamesankari, joka ei pysty sitoutumaan aikuisella tavalla naiseen, koska äiti ei ole päästänyt otettaan irti hänestä eikä hän ole oppinut kantamaan vastuuta. Hän ajautuu jatkuvasti vaikeuksiin, joista äiti pelastaa hänet. Äiti kokoaa hänen kappaleensa Tuonelan joesta ja tekee hänestä "entistä ehomman" kuten Kalevalassa sanotaan. Mutta samanlainen tappelupukari hän on kuin ennenkin. Äidillä riittää pelastajan hommia, koska ei ole ajoissa osannut päästää poikaa esiliinansa nauhoista irti. Äiti näyttää päällisin puolin olevan uhrautuvan ja epäitsekkään äidinrakkauden perikuva, mutta kun tutkii pojan tekoja tarkemmin, niin äiti on kaikkea muuta kuin epäitsekäs. Hän ajattelee vain itseään eikä pysty ollenkaan asettumaan pojan asemaan. Siinä suhteessa hän on samanlainen kuin Ainon äiti.

Kyylä

6.3.03

Tulevaisuuden näkymät: Sen jälkeen kun minusta on tullut ikävä ihminen, kehitys jatkuu ja muutun pikkuhiljaa kyyläksi. Merkkejä sensuuntaisesta kehityksestä on jo havaittavissa. Sain itseni kiinni eilen kyylähengestä, tosin se ilmeni vain ajatuksissa, ei vielä teoissa.

Keskustelin naapurini kanssa asunnon sisäilmastosta, mm. siitä millaisia kemikaaleja haihtuu uusista rakennuselementeistä ja miten kemikaalit voivat vaikuttaa asukkaan yleisvointiin. Muuton jälkeen pääni kipeä kaksi viikkoa, huonovointisuuskin vaivasi, mutta sitten älysin laittaa huoneiston ilmanvaihdin täysille. Kun rupesin nukkumaan, käänsin sitä pykälän pienemmälle koska se humina oli kuin hotellihuoneessa. - Ilmastoitu painajainen, minä ajattelin. Nyt pääkipu ja raskas olo ovat kadonneet.

Naapuri on vanhanaikainen mies ja Henry Millerin ihailija. Hän ei käytä ilmastointia, hän pitää tuuletusikkunoita auki jatkuvasti. Yöksi hän sulkee sen huoneen ikkunan jossa hän nukkuu, koska pakkaset ovat vielä melkoisen kipakoita öiseen aikaan. Ehdotin, että hän hankkisi huonekasveja, esimerkiksi saniaisia ja palmun, koska ne puhdistavat ilmaa.

Kyylähenki heräsi vasta kotona - jos tätä paikkaa vielä kodiksi voi sanoa. Ajattelin, että kun naapuri pitää pakkasella ikkunoita koko päivän, niin patterit työntävät lämpöä täydellä höökillä huoneeseen. Se vaikuttaa talon lämmityskustannuksiin. Lämmityskustannukset nousevat, mikä taas vaikuttaa vuokraan. Vuokrat nousevat, puntaroi orastava kyylähenkeni valppaasti. Seuraava askel on, että käyn pistämässä naapurin postiluukusta sisään nimettömän kirjeen, jossa huomautan ikävään sävyyn hänen asumisrikkeestään.

Kun kyylähenkeä ruokkii, se paisuu. Asumisrikkeitä alkaa löytyä yhä enemmän ja päiväni kuluvat nimettömien kirjeiden kyhäämisessä Voin purkaa luovan energiani niihin. Sitten liityn Eteläsuomen Kerrostalokyttääjät ry: een. Jos ponnistelen ankarasti urani eteen, minut palkitaan Vuoden kerrostalokyttääjänä. Minusta tulee samanlainen superkyttä kuin entisestä yläkerran naapuristani Ulvilantiellä. Hän paneutui erityisellä huolella nuorten yksinhuoltajien elämään asumiseen. Minun asumistavoistani löytyi erityisen paljon moitittavaa. Hän kulutti aikaa ja vaivaa kasvattaakseen minusta kunnon asukkaan. Sääli, että hän ei ole enää hengissä eikä voi nähdä miten hänen vaivannäkönsä alkaa vihdoinkin kantaa hedelmää. Tai mistä sen tietää, ehkä kyttääjillä on ihan oma taivaansa josta ne kyttäävät mitä maan päällä tapahtuu.

Eteläsuomen Kerrostalokyttääjät ry pitää yllä kotisivuja ja luetteloa taloista, joissa on havaittu ansiokasta kyttäystoimintaa. Munkkinimen puistotieltä, jossa elin lapsuuteni ja nuoruuteni, ei ollut

ilmoitettu yhtään taloa. Joko siellä asuu harvinaisen moitteetonta väkeä tai sitten kiinnostus naapurin rikkeitä kohtaan on vähäistä.

Lönnrotinkadulta löytyi yksi talo. Se ei ollut Lönnrotinkatu 40, jossa asuin Eskon kanssa silloin kun lapset olivat aivan pieniä. Olen kirjoittanut siitä ajasta esikoisromaanissa. Talo oli täynnä vanhoja vihaisia ihmisiä, jotka eivät sietäneet lapsia. Kerran postiluukusta työnnettiin käyttämätön kondomipakkaus. Ilmeisesti se oli vihje, että lasten tuloa pitäisi rajoittaa. Jarko oli silloin vastasyntynyt. Säilytin lastenvaunuja rappukäytävän alatasanteella, koska muuta säilytyspaikkaa ei olut enkä jaksanut raahata niitä joka kerta toiseen kerrokseen. Kerran niihin oli mielenosoituksellisesti kustu. Kahden vuoden asumisen jälkeen isännöitsijältä tuli kehotus muuttaa pois; "koska elintapanne ovat niin erilaiset kuin naapureiden." Me muutimme.

Ulvilantie, jolla olen asunut suurimman osan elämääni, taitaa olla varsinainen kerrostalokyttääjien paratiisi. Sieltä löytyi useita taloja, jotka olivat päässeet yhdistyksen listalle. Ei ihme, että Munkkivuori tunnetaan kansankielessä Mummovuorena. Mummot harrastavat kyttäämistä sillä aikaa kun vaarit porukoissaan haukkuvat Lipposen hallitusta.

Ulvilantie 3, entinen kotitaloni, on saanut kaksi tähteä. Siitä sanotaan: "Taloyhtiön aktiiviset kyttääjät huolehtivat siitä, etteivät vuokra-asukkaat ja naapuritalon huligaanit pääse aiheuttamaan häiriötä." Jos talojen kyttäyslistaa olisi pidetty siihen aikaan, kun superkyttä asui yläkerrassa, talo olisi saanut viisi tähteä.

Koti-ikävä

Unissa muutan usein takaisin Lönnrotinkadulle. Munkkiniemen puistotielläkin käyn usein. Muutama yö sitten katselin entisen kotini ikkunoita. Äidinhuoneen ikkunassa oli mustasta silkistä tehty pimennysverho, jossa luki isoin kultaisin kirjaimin KANSOJEN HISTORIA. Lastenhuoneen ikkunassa oli samanlainen verho. Siinä luki KUNNIAMME PÄIVÄT tai KUMPUJEN YÖSTÄ, en muista kumpi. Isä toimitti aikoinaan Kunniamme päivät. Se oli valokuvakirja Talvisodasta. Hän osti toimituspalkkioilla vanhan torpan Päijänteen länsipuolelta, Lummenen rannalta. Torpan nimi oli ja on edelleen Koskenpesä Koko lapsuuteni ajan isä ja äiti riitelivät muutosta sinne. Isä e viihtynyt Munkkiniemen puistotien asunnossa eikä äiti Koskenpesässä. Isä löysi uuden nuoren naisen, joka muutti hänen kanssaan sinne. Mutta ei kulunut aikaakaan, kun uusi nuori nainen lakaksi viihtymästä siellä. Paikassa oli jotain outoa, vähintäänkin vesisuoni väärässä paikassa, tai pihaan haudattu lapsensikiö. Torpassa oli asunut joskus viime vuosisadan alussa paikkakunnan lapsenpäästäjä ja luonnonparantaja, jotkut haukkuivat häntä Noita-Miinaksi.

Ulvilantielläkin olen jo ehtinyt unissani käydä. Hain sieltä parvekkeelle unohtuneen köynnösruusun. Se oli puhjennut kukkaan. Kukat olivat kuin gardenian ja tuoksu voimakas. Harvoin unessa aistii tuoksuja tai hajuja. Vielä harvemmin makuja. Toissa päivänä näin entisen kotini ikkunat todellisuudessa. Entisen työhuoneeni ikkunassa oli valkoiset verhot, ne olivat kiinni. Keittiön ikkunassa oli salusiini. Uusi asukas varjelee yksityisyyttään, ensimmäisessä kerroksessa kun asuu, ihmiset voivat kurkkia sisään. Minua se ei haitannut, kun istuin kirjoituspöydän ääressä, katselin päitä jotka kulkivat ikkunan ohitse, ja päitä jotka nököttivät bussi numero 18 ikkunassa. Sen päätepysäkki oli epäloogisesti Ulvilantien alussa. Tunsin lievää haikeutta, että en enää asu siellä.

Olen nyt asunut Aurinkorannassa muutaman päivän päälle kuukauden. Aurinko on näyttäytynyt muutaman kerran. Silloin olen käynyt kävelemässä jäällä ( ja suunnitellut suksien ostoa ensi talveksi) En ole vielä kotiutunut tähän paikkaan. Silmä vierastaa rannan uutta arkkitehtuuria, mereltä päin katsottuna kerrostalot näyttävät legopalikkakasoilta, siis aika tylsän näköisiltä Samanlaisia taloja on etelän lomarannoilla, Ibizalla jolla vietin yhden talven talon- ja kissanvahtina. Tuli kumma déjà-vu -tunnelma kun kävelin ensimmäisen kerran Aurinkorannan kaduilla. Kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin, missä olen nähnyt tämän paikan jo - en unessa vaan todellisuudessa.

Kestää aikansa ennen kuin totun tähän kaupungin laitaan. Kesti Munkkivuoreenkin tottuminen. Vierastinaluksi sen porvarillista pönäkkyyttä Merikin oli kaukana toisin kuin Lönnrotinkadulla ja Munkkiniemen puistotiellä. Täällä meri on lähellä, ihmiset ovat monikansallisia ja kulttuurielämä vilkkaampaa. Myös ilmainen paikallislehti vaikuttaa kulttuuripitoisemmalta kuin Munkinseudun lehti, jossa oli pelkkiä liikkeiden puffijuttuja ja joskus älähdyksiä Munkkiniemen kurittomasta nuorisosta joka maalaa graffiitteja seiniin ja häiriköi raitiovaunussa. Eilisestä Itä-Helsingin Uutisista on seuraava:

Päivän sitaatti

"Taitelijan kutsumus on kuin tuomio. Se ei ole omasta tahdosta kiinni. Se on syvällä sisimmässä oleva itsestäänselvyys, jonka syytä tai alkua ei voi ratkaista. Minulla on kahdeksanvuotiaasta ollut vain tämä vaihtoehto." ( Henry Wuorila-Stenberg 5.3. Itä-Helsingin Uutiset)

Pakolaiskirjailija

8.3.03

Luin eilen Yousif Abu al Fawzin novellikokoelman Taikalintu. Sitä oli vaikea löytää kirjaston hyllystä. Etsin ensin F:stä Fawzia, sitten virkailijan kanssa A:sta Abua. Se löytyi al - nimellä. Novellit kertovat miehestä, jolla ei ole nimeä. Hän on pelkkä hän, yhtä hyvin hän voisi olla nainen, jolla on tyttöystävä nimeltä Satu, joka ei pidä hänen hiustensa tyylistä, koska se on vanhanaikainen. Hän itse on ihan tyytyväinen hiuksiinsa, mutta suostuu muutokseen "rakkauden tähden". Koska hiukset ovat osa ihmisen identiteettiä, hän tavallaan luopuu identiteetistään eikä Satu, ja monet hänen kaltaisensa ihanat Sadut, tajua, miten herkkä paikka identiteetti on maanpakolaiselle.

Hän on lähtenyt maastaan, "koska ei suostunut taputtamaan niiden valheille, jota ne kylvivät maahan. Hänen oli ollut pakko lähteä, sydän rikkonaisena, jättää orastavat unelmat ja toivon siemenet". Hän on pakolainen, joka on asunut " jo vuosikaudet maassa jossa kaikki sujuu sekuntiviisarin täsmällisyydellä.... jossa ihmiset palvovat numeroita uskonnollisella hartaudella... jossa ihmisistä oli tullut pelkkiä numeroita valtion rekistereihin." Hän kuljeskelee pääkaupungin kaduilla ja valehtelee itselleen että on tutustumassa kaupungin historiaan, mutta tosiasiassa hän etsii " ketä tahansa jolle puhua... jotakuta joka saisi rutikuivan sisimmän virkoamana ja tuntemaan asioiden vehreyden, jotakuta joka nipistäisi häntä kuin yllätys ja herättäisi unelmat jotka olivat uinahtaneet kärsimysten kasan alle." Eikä kukaan ollut nostanut kättä tervehdykseen, sattuma ei ollut suosiollinen Hän matkusti paikallisjunalla kotiin, koleaan asuntoon, jossa häntä odotti vain " hiljaisuus, tylsä tv-ruutu, muuta loppuun soitettu musiikkikasetti, vanhat sanomalehdet täynnä uutisia kotimaan taloussaarrosta, kuolemasta ja mielivallasta...."

Kenelle pakolaiskirjailija kirjoittaa? Niille pakolaiselleko, jotka ovat saaneet turvapaikan tästä numeroita palvovasta maasta. Mutta heistä vain muutama kymmenen tai sata ymmärtää hänen kieltään. Hänen tekstejään käännetään harvoin valtaväestön kielelle. Hänellä ei ole lukijoita, ei kaikupohjaa kukaan ei tiedä hänen olemassaolostaan Hän on kirjailija vain itselleen. Hän kirjoittaa lieventääkseen yksinäisyyttään. Hän kirjoittaa koska hänen on pakko kirjoittaa, muuten hän ei pysyisi järjissään. Kirjailijat ovat tavallaan pakolaisia kaikki siinä mielessä, että he eivät ole kotiutuneet vallitsevaan yhteiskuntaan. He ovat alun pitäen tunteneet itsensä vieraiksi, alunperinkin poteneet parantumatonta yksinäisyyttä ja kielellistä vammaa, siksi heistä on tullut kirjailijoita.

Tapasin Taikalinnun kirjoittajan Yousif Abu al Fawzin PEN:in vuosikokouksessa. Hän on Irakin pakolainen, vihaa Saddam Husseinia, oli lähtenyt pakoon tämän diktaattorihallintoa, asunut Suomessa 90-luvun alkupuolelta asti. Hän toivoi, että Suomen PEN lähettäisi sotaa vastustavan e julkilausuman. YK:lle Hän sanoi, ett sodasta kärsisivät irakilaiset niin maan sisä- kuin ulkopuolellakin. Johtokunta lupasi käsitellä asiaa kokouksessaan kahden viikon kuluttua. Yousif totesi, että siihen mennessä sota on jo alkanut. Tuskin meidän julkilausumamme - vaikka olisimme tehneet sen siltä istumalta - pystyisi estämään sotaa, jos G.W. Bush ja hänen poliitikkonsa ovat päättäneet siihen ryhtyä. He tarvitsevat sotaa kipeämmin kuin mitään muuta, jotta jäisivät elämään historiassa miehinä jotka kukistivat Saddam Husseinin diktaattorihallinnon.

Harmaa taivas

Tänään on lauantai, siivouspäivä. Vanhassa kodissa ei ollut siivouspäiviä, siivosin silloin kun alkoi tuntua että kaaos alkaa haitata. Astioita tiskasin milloin huvitti ( aika harvoin huvitti). Uudessa asunnossa on pakko tiskata joka päivä, koska keittiö ja tiskipöytä on keskellä asuntoa avoimessa tilassa. Taivas in yhtä harmaa kuin keittiön kaapisto ja asunnon lattia. En ole koskaan pitänyt harmaasta, minusta se on masennuksen väri, pukisi päälleni harmaata vaatetta. Mutta ehkä silmä tottuu harmaaseen lattiaan, ja minä alan pitää siitä niin kuin pidän harmaasta taivaasta ja harmaista silmistä. Ne ovat vakaat ja luotettavat. Sitä paitsi, kun taivas on harmaa, niin ei ole mikään pakko lähteä ulos, vaan voi keskittyä kirjoitustöihin tai lukemiseen.

Yhteinen geeni

Tämänpäiväisen Hesarin tiedesivuilla oli pikkujuttu joka kiinnosti minua henkilökohtaisesti. Jutussa sanottiin jaguaarin mustan turkin tuottaa MC1R- geeni. Sama geeni tuottaa ihmisellä punaisen tukan. Olen iloinen (onnellinen), että siitä että minulla on jotain yhteistä jaguaarin kanssa. Jutun mukaan tämä geeni kuuluu geeniperheeseen, jonka päätehtävä on säädellä solukalvon liikennettä. Se tarkoittaa, että geeni suojaa virustartunnoilta ( ei ainakaan flunssalta!). "Kissaelämistä kotikissat ja gepardit voivat syntyä ja elää mustina, mutta esimerkiksi leijonat ja tiikerit eivät", todetaan jutussa. Erityisesti minua kiinnostaa se, että "ne voivat elää mustina". Nykyään ihmiset voivat elää punatukkaisina, heitä ei lahdata noitina, mutta he voivat saada ihosyövän muita herkemmin.

Totuuden hetki

17.03.03

Huomenna on totuuden hetki, sanoi Bush eilen telkkarissa. Se on tänään maanantaita. Valkoisessa talossa on vielä yö. Hän nukkuu ja näkee unta. Millaisia hänen unensa ovat? Hän on maailman pelastaja, maailman valo, melkein Jumalan poika. Jumala puhuu hänen kauttaan. Hän sanoo:. Kaikki te jotka haluatte rauhaa maailmaan, ryhtykää sotaan. Sillä ne eivät ole rauhanrakastajia, j jotka eivät halua sotaa. Hän sanoo: Tätä piinaa on kestänyt jo 12 vuota eikä Saddam Hussein ei ole luopunut joukkotuhoaseista lupauksistaan huolimatta. Televisiossa Saddam painaa kämmenen sydämelleen. Hän on vilpitön valehtelija ja tappaja. Tapettakoon ne jotka eivät usko häneen, Hänen suunsa kautta puhuu Allahin totuus. Allah on käskenyt hänen pitää joukkotuhoaseet. Ne joille Jumala tai Allah eivät puhu, marssivat kadulla rauhan puolesta.

Gee Kaksoisvee Bush ( =Pusikko?) nukkuu Valkoisessa talossa, hän näyttää kiltiltä, mutta tyhmältä koiralta. Hän sanoo antaneensa Irakille mahdollisuuden - jos Saddam poistuu maasta, niin sotaa ei tule. Kaikki tietävät, että Saddam ei poistu. Bushin jalka potkii peitettä. Kun hän herää, hän käy vessassa, hän ajaa partansa, hän lukee aamurukouksen, hän syö aamiaisen. Sen jälkeen koittaa totuuden hetki. Mikään ei enää pelasta maailmaa sodalta. Bush haluaa sankariksi maan päälle ja myös taivaisiin. Se on hänen velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Hänellä on isäkompleksi, koska hänen isänsä ei saanut Saddamia polvilleen. George Kaksoisveen täytyy se tehdä, isän ja pojan nimeen. Aamen.

Päivän sitaatit

"Meillä on lesbopresidentti", toteaa Tony Halme, vastavalittu kansanedustaja, tänään kello 12.00:n radiouutisissa. Hän sai eilen Helsingissä 16 000 ääntä.

Pari viikkoa sitten Jemina Staalo lähetti pari Halme-sitaattia, jotka oli saanut Tuli & Savu ryhmältä. Halme taitaa tähdätä kulttuuri- ja urheiluministeriksi päätellen alla olevista lausunnoista:

1.

"...jos kerran taiteilijaeläkettä myönnetään kaiken maailman savikukon pyörittäjille ja runon rustaajille joiden kippoja ja kirjoja on nähnyt ehkä viisi ihmistä, niin kyllä musta samalla tavalla pitäisi tukea entisiä urheilijoita.. ..on ihan yhtä rankkaa treenata joka päivä 25 vuotta urheilua kuin puhallella vähän lavalla nuotteja paskatorveen tai sutia baskeri silmillä kännissä pillunkuvia tauluun..."

2.

...Mitä hyötyä meille yleensä on koko Kiasmasta ? Mä takaan sen, että jos mä väännän kunnon maissipaskat kattilaan ja lyön siihen propellin pystyyn ja vien sen yöllä salaa Kiasman näyttelyyn jonkun feministilesbotaiteilijan nimellä, niin siellä on helsinkiläiset taidekriitikot seuraavana päivänä lääpällään kehumassa että onpa uskomattoman hienoa taidetta... "

- Kyllä on typerää... itse asiassa pöyristyttävää, sanoo Jemina. Olen samaa mieltä.

Allen Ginsberg ja sotakone

21.03.03

Tänään on runon päivä ( ja myös rasisminvastainen päivä). Luen Allen Ginsbergin runoja kokoelmasta Luurankohuilu. Kahdeksan päivää ennen kuolemaansa hän näki unta, että hän synnytti vauvan sairaalassa jonne oli joutunut vaarallisen C-hepatiitin takia. Hän oli huolestunut ja levoton, mutta myös kiitollinen lapsen syntymästä. Häntä huoletti se että lapsi tarvitsee maitoa, liikuntaa, se täytyy viedä vaunuissa ulos. Peter suuteli häntä, oli lapsesta iloissaan, auttoi häntä. Peter oli Ginsbergin elämäntoveri, se oli pitkä liitto, kesti vuosikymmeniä. Ginsberg rauhoittui tuntiessaan " ihmeen olevan Peterin käsissä". Kun hän heräsi, hänet täytti onnen tunne, lämmin tyytyväisyyden hehku puoleenpäivään. asti. Kuolema ei ole loppu, vaan alku, siltä näyttää, ainakin Ginsbergin unimaailmassa. Kaikki beatnikit, ei vain hän, olivat mahtavia unennäkijöitä eivätkä pitäneet uniaan "akkojen turhana höpinänä".

Viisi päivää ennen kuolemaansa hän kirjoitti Juttuja joita en tee ( Nostalgioita). En mene Bulgariaan... enkä Albaniaan... En näe Jakartan uusi slummeja, salaperäistä Borneon metsää... Ei enää Sunset Boulevardia....Kerouacia, Reznikoffia, Corsoa, Clara-tätiä, Louis-isää/ Ei itseäni muuta kuin tuhkauurnassa."

Innostuin Ginsbergistä, kun hänen runokokoelmansa Kuolema van Goghin korvalle ilmestyi kauan, kauan sitten. Hänen runonsa eivät olleet mitään lehti putoaa, ja toinen lehti ja kolmas -runoutta. Hän oli ensimmäinen minun tietämäni runoilija joka pudotti runot sfääreistä kadun pintaan ja vielä syvemmälle. Hän rikkoi hyviä runotapoja, hän käytti puhekieltä. Hän oli rääväsuu, kapinallinen, pyhien teko amerikkalaisten kauhu. Lähes 60 vuotta sitten hän kirjoitti:"...Raha on laskenut Amerikan sielun/ Kongressi on raivannut tiensä Iäisyyden partaalle/ Ja Presidentti rakentanut Sotakoneen..."

Mikään ei ole muuttunut Jenkkilässä näiden vuosien aikana. Presidentin sotakone jyrää tällä hetkellä Irakin hiekkaerämaiden lävitse kohti Bagdadia. Uutisten mukana kaikki käy kuin leikiten, ei vastarintaa, Irakin sotilaat antautuvat yksi toisensa jälkeen. Aamulla uutisissa huhuttiin, että Saddam on kuollut. Mutta luulenpa että Babylonin kuninkaalla, tuolla vanhalla ketulla, on kainalossa jotain muutakin kuin ketunhäntä.

Erehdyksiä

29.3.03

Kun eilen matkustin junalla Tampereelle, niin mistäpä muusta ihmiset puhuivat kuin Irakin sodasta. Käytävän toisella puolella istuva mies murehti Mesopotamian arkeologisten aarteiden hävitystä. Edessäni istuvat eläkeläiset, jotka olivat matkalla Pohjanmaalle, tuomitsivat jyrkästi Yhdysvaltain hyökkäyksen eivätkä vain valittaneet sodan alkamista kuten Suomen hallitus. Suomalaisten on helppo asettua uhrin asemaan, kun kollektiivisessa muistissa on Stalinin hyökkäys. Nekin jotka eivät ole sotaa kokeneet, näkevät unia sodasta ja ahdistuvat. Stalin uskoi voittavansa muutamassa päivässä sodan, mutta sai ällistykseen huomata, samoin kuin amerikkalaiset sotilaat nyt, että ne pirut eivät aiokaan antautua, kummaa porukkaa, kun ei ymmärrä että he tulleet maahan vapauttajina eivätkä hyökkääjinä. Sodan aikana rajantakainen "Tiltu" paasasi suomalaisille sotilaille, että heittäkää aseenne ja tulkaa tänne meidän puolelle, täällä on kaikki paljon paremmin kuin teillä, mutta sotilaat eivät ottaneet kuuleviin korviinsa "Tiltu" vakuutuksia.

Kävin Tampereella alustamassa Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa aiheesta Kirjailija verkossa. Kuka sanoikaan että hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia, vaikenevat kahdella kielellä? Ei se ainakaan eilisessä kokouksessa pitänyt paikkaansa. Mutta ehkä paikalla olleet olivat kotoisin jostain muualta niin kuin helsinkiläisetkin ovat. Kokouksen jälkeen Kirsi Kunnas muisteli isääni, jonka kanssa hän oli nuorena jakanut työhuoneen Södikalla. Hän muisti isäni valtavat sipulivoileivät, minäkin muistan ne. Ne haisivat niin pahalta, että en voinut vuosikausiin syödä sipuliruokia. Sivumennen sanoen hapankaalia en syö vieläkään. Kirsi muisti myös, miten isäni oli kiinnittänyt työhuoneen oveen lapun, jossa luki että "Tässä huoneessa ei puhuta". Häntä harmitti, kun 50-luvun modernistit kävivät huoneessa "lörpöttelemässä" Kirsin kanssa. Samankaltaisia lappuja meillä oli kotona vähän joka ovessa, tosin ne olivat äidin kirjoittamia. Kirsi sanoi tulleensa isäni kanssa hyvin toimeen ja pitäneensä hänestä, koska hän on aina pitänyt poikkeavista ihmisistä. Isä oli hurmaava mies, mutta ei kotona.

Joku kysyi myöhemmin, kumpaa on ollut enemmän - haittaa vai hyötyä siitä että isä oli kirjailija. Vastasin että ehdottomasti enemmän hyötyä. Kun olin lapsi hän luki ääneen klassikkoja, opin varhain erottamaan hyvän kirjan huonosta. Isä oli minun sparraajani, koska hän jaksoi jatkuvasti huomautella, että ei minusta tule ikinä tule mitään, ei ainakaan kirjailijaa koska minulla on niin huono huomiokyky. Oli pakko näyttää hänelle, että kyllä minusta ainakin kirjailijaksi on. Paha kyllä hän ei ehtinyt nähdä sparrauksensa tuloksia, sillä hän kuoli samalla viikolla kun sain esikoisromaanini oikovedokset. Parikymmentä vuotta sitten olisin vastannut toisin, koska silloin tuntui, että isästä on ollut pelkkää haittaa, en uskonut tippakaan omiin kykyihini, minulla ei ollut omaa identiteettiä, kirjallisessa maailmassa olin aina isäni tytär - tai "ratsastin isäni nimellä", kuten eräskin kademieli sanoi. Keskustelu kääntyi sitten käsittelemään aihetta, miksi suomalainen sparraus yleensäkin on melkein aina negatiivista, päivänvastoin kuin amerikkalainen tai kanadalainen tyyli, jossa kehutaan ensin ja korostetaan hyviä puolia ja sitten vasta kerrotaan missä olisi parantamisen varaa.

Kun yöllä palasin Helsinkiin, kävin sellaisilla ylikierroksilla( kuten tavallisesti niiden tilaisuuksien jälkeen joissa olen esiintynyt), että en saanut unta. Rupesin lukemaan sähköposteja. Marjatta kirjoitti, että Kiiltomadon keskustelupalstalla on omituisia kommentteja muutama päivä sitten ilmestynee pääkirjoitukseni johdosta. Kävin katsomassa, yksi oli pahoillaan siitä että en ollut lainkaan maininnut sodan uhreja, tavallisia irakilaisia, toinen taas oli närkästynyt sen takia, että olin sekoittanut Helsingin suurmielenosoituksen päivän, kirjoittanut että se oli sunnuntaina. " Kun sodan vastustamisesta puhutaan, luulisi mielessä pysyvän edes se pieni yksityiskohta, että kyseinen mielenosoitus järjestettiin lauantaina," kirjoitti närkästynyt lukija ja lisäsi myöhemmin": kirjoittajan soisi erottavan päivät toisistaan."

Voivoi, en voi vedota Tony Blairin tavoi siihen, että sodan kiihkeiden tapahtumien vuoksi ajantajukin hämärtyy enkä voi vedota myöskään korkeaan ikääni, koska jo nuorena opiskelijana sekoitin päivät. Luulin osallistuvani yleisen kirjallisuuden cum laude tenttiin ( siihen aikaan se oli estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden tentti), suuressa luentosalissa jaettiin kysymyskuoret tenttijöille. Kaikki saivat omansa, vaan en minä. Korkean kateederin takana istui julmannäköisiä tentinvalvojia. Rohkenin kysyä heiltä, että missähän se minun kuoreni on. Kävi ilmi että kuorta ei ole ja että olen väärän tiedekunnan tentissä ( olisiko se ollut teologinen tiedekunta, sitä en muista varmasti). Sevisi, että historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan tenttipäivä oli ollut edellisenä päivänä. Olisin halunnut vajota häpeästä lattian alle, mutta ei auttanut muu kuin nousta naama punaisena suuren luentosalin portaita ylös ja häipyä korvat luimussa ovesta ulos.

Sodan metaforia

30.3.03

Harvinainen sunnuntaiaamu, postilaatikossa ei yhtään Irakin käsittelevää kirjoitusta, postia muutenkin harvinaisen vähän, vain kaksi kappaletta. PsyArt -lista on palannut normaaliin päiväjärjestykseen, taas puhutaan taiteilijoiden mielenterveydestä. Näyttää olevan listan ikuisuusaihe. Niin kauan kun olen ollut listalla ( 8 vuotta), aihe on pulpahtanut esiin vähintään kerran vuodessa. Potevatko taiteilijat depressioita useammin, ovatko he hullumpia kuin muiden alojen ihmiset? Yksi tutkija väittää, että ovat, toinen että eivät ole. Eräs arveli eilen, että taiteilijoiden depressioherkkyys voi juontaa juurensa kouluvuosilta, jolloin he olivat ikätovereidensa syrjimiä, yksinäisiä ja usein koulukiusattuja poikkeavuutensa vuoksi. Siinä voi minun kokemukseni mukaan olla jotain perää.

Viime viikolla listalla keskusteltiin sodan metaforista, tarkemmin sanottuna Georg Lakoffin kirjoituksesta, joka ilmestyi pari päivää ennen sodan alkua AlterNetissä ( www.alternet.org). Lakoff on lingvistiikan professorina Berkeleyssa, Kalifornian yliopistossa. Hän kirjoitti siitä, millaisilla metaforilla maan poliittinen johto "myy" kansalle Irakin sotaa oikeutettuna sotana. Keskeistä metaforaa "Kansakunta On Henkilö" ( A Nation Is a Person) toistetaan päivittäin satoja kertoja. Kun tavalliset amerikkalaiset sanovat: "Saddam on tyranni, hänet täytyy pysäyttää", he käyttävät tietämättään tätä metaforaa näkemättä sen taakse Eivät pommit ja täsmäohjukset osu Saddamiin vaan tuhansiin irakilaisiin, heidän kaupunkeihinsa ja koteihinsa.  Heistä tulee väistämättä uhreja.

Jos Kansakunta= Henkilö on roisto kuten Saddam, niin silloin on oikein hävittää hänet, ettei paha pääsisi leviämään." Oikeutettu sota" on myös metafora. Media ja hallitus käyttää sodan oikeuttamiseen käytetään kahta kertomustyyppiä, jotka noudattavat klassisen sadun rakennetta, kirjoittaa Lakoff. Toinen on itsepuolustustarina, toinen pelastustarina. Kummassakin tarinassa on sankari, rikos, uhri ja roisto. Pelastustarinassa Sankari- Bush II pelastaa Irakin kansan Roisto-Saddamin kynsistä. Itsepuolustustarinassa Sankari- Bush II pelastaa Amerikan kansan kamalalta Roisto-Saddamilta, jolla on yhteyksiä terroristijärjestöihin. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan yhteyksien olemassaoloa, mutta nämä kaksi tarinaa menevät amerikkalaisiin täydestä. Ihmettelen vain, kuinka kauan. Eivät kai amerikkalaisetkaan täysin aivottomia ole. Tarinoiden tueksi on löydyttävä ainakin joukkotuhoaseita. Jos niitä ei löydy, ne on keksittävä. Muuten Bush II, hallitus ja media menettävät kasvonsa.

 Ihmiset ajattelevat metaforisesti, kehyksien sisällä. Tarinat ovat kehyksiä. Jos tosi-asiat eivät sovi kehyksiin, niin tosi-asiat saavat mennä, mutta kehykset jäävät. Ihmisen aivot toimivat sillä tavoin, väittää Lakoff: "... people think in terms of frames and metaphors... The frames are in the synapses of our brains -- physically present in the form of neural circuitry. When the facts don't fit the frames, the frames are kept and the facts ignored. It is a common folk theory of progressives that "The facts will set you free!" If only you can get all the facts out there in the public eye, then every rational person will reach the right conclusion. It is a vain hope. Human brains just don't work that way. Framing matters. Frames once entrenched are hard to dispel."

Oliskohan niin, että amerikkalaisten aivot toimivat Irakin sodan suhteen vähän eri tavalla kuin eurooppalaiset aivot. Hollywood on vaikuttanut aivojen toimintaan peruuttamattomasti. Kehykset näyttävät olevan sieltä peräisin. Uskon kyllä että Lakoff on oikeassa. Ihmisen ajattelu on metaforista, varsinkin unissa. Unet käyttävät satujen kertomusrakenteita, unet ovat täynnä useimmiten keskeneräisiksi jääneitä pelastus- ja itsepuolustustarinoita. Ehkä amerikkalaiset ovat unissakävelijöitä, jotka eivät näe että median ja hallituksen syöttämät tarinat eivät sovi Irakin sodan todellisuuteen.

 

mailto:akonkka(at)mbnet.fi