Lokakuu 2002

ŠAnita  Konkka

atumn.gif (117099 bytes)

 

18.10.02

Rahaa taiteilijoille!

Kävin tänä aamuna hakemassa polkupyörän, joka jäi eilisiltana eduskuntatalon vieressä olevaan rautakaiteeseen kiinni, kun lähdin mielenosoituksen jälkeen Sirkan ja Oilin kanssa lämmittelemään Taidehallin klubille. Viheliäisen kylmää, viima pieksi naamaa ja varpaat olivat kuin jääkalikat. Punaviini lämmitti, mutta totina se menetti makunsa - hyvän viinin tuhlausta juoda sitä lämpimänä!

Taiteilijoita oli eduskunnan edessä noin tuhatkunta vaatimassa lisää rahaa budjettiin, kun veikkausvarojen varassa on eläminen kovin epävarmaa, se riippuu kokonaan kansan pelihimosta, joka on viime aikoina osoittanut hiipumisen merkkejä ties mistä syystä. Kirjailijoita oli vähän paikalla, näin vain Anni Sumarin, Ilpo Tiihosen, Orvokki Aution, Markku Envallin ( tai hänen näköisensä) Kari Levolan ja Torsti Lehtisen, joka oli yksi portailla puhujista. Kirjailijat purnaavat kurjuuttaan omissa nurkissaan, eivät lähde barrikadeille. Tai sitten sana ei ole kulkenut heidän keskuudessaan. Kirjailijan asema on kurjistunut koko 90-luvun eikä sen parempi uuden uljaan vuosituhannen alussakaan. Kirjastokorvausmäärärahat ovat pienentyneet jatkuvasti, koska kirjastot ovat vähentäneet kirjojen ostoja, ne ostavat nyt tietokoneita. Se näkyy kirjailijan tekijänoikeuskorvauksissa, myynti pienenee ja samalla kirjastoapurahat pienenevät. Vain kymmenen kirjailijaa tulee tässä maassa toimeen kirjojen tuotolla, ja niistä kymmenestä kuusi on mieskirjailijaa. Hesari ei ole syystä tai toisesta julkaissut kirjailijoiden viimeisintä toimeentulotutkimusta, jonka mukaan naiskirjailijat tienaavat vain kolmanneksen siitä mitä mieskirjailijat. Siis jos mieskirjailija saa 100 euroa, niin naiskirjailija saa 33 euroa. Kirjallisessa maailmassa tasa-arvo häämöttää jossakin haamurajan takana - niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Onneksi 50- ja 60-luvun vanhat sovinistit ovat pikkuhiljaa väistymässä eikä uusia toivottavasti tule tilalle.

Pommimiehen uni

Myyrmannin pommiräjäytyksestä on kulunut viikko. Iltapäivälehdillä on riittänyt isoja otsikoita, menekki on ollut taattu. Eilisessä vai oliko se toissapäiväisessä lööpissä julistettiin että räjäyttäjä suunnitteli tekoa vuoden. Seuraavan päivän Hesari kertoi, että poliisilla ei tällaista tietoa asiasta ole. Poliisi arvelee että teko oli "laajennettu itsemurha." Kun sain tietää tapahtuneesta, kirjoitin muistikirjaan: "Nuori mies päättää tehdä näyttävän itsemurhan. Rakentaa pommin ja menee ostoskeskukseen perjantai-iltana vilkkaaseen ostosaikaan, räjäyttää itsensä, hänen kanssaan kuolee 7 ihmistä ja 61 loukkaantuu. Näin tapahtui eilisiltana Myyrmannissa. Suomen ensimmäinen itsemurhaisku- ilman motiivia?"

Ajattelin että se on itsemurha, koska on olemassa ihmisiä, joiden narsismi on kasvanut sillä tavalla kieroon, että he menevät tekemään itsemurhan julkisella paikalla saadakseen teolleen mahdollisimman paljon huomiota. Iltapäivälehdet hurskastelevat nyt, että nettiä pitäisi jollakin tapaa kontrolloida, koska sieltä saa mm pomminteko-ohjeita. ja koska se on kontrolloimattomana vaarallinen välinen. Voisivat sen sijaan kontrolloida itseään. Miten vääristävästi ne sensaatio- ja julkkisjutuillaan vaikuttavat sellaisten ihmisten itsetajuntaan ( ja narsismiin), joilla se puoli on muutenkin heikoissa kantimissa. Joillekin ihmisille on maailman tärkein asia päästä otsikoihin. En tiedä miten tärkeätä se oli Myyrmannin nuorelle räjäyttäjälle. Oliko hän päässyt julkisuuden makuun, kun kuva oli julkaistu Ilta-Sanomissa kuukautta aikaisemmin?

Unesta päätellen hän oli pikemminkin depressiivinen ja todellisuuspakoinen. Kolme päivää ennen räjäytystä hän kertoi nähneensä unta, että "poliisiauto ajoi laukaisupaikalle onnex olin jo "leijailemassa" toiseen suuntaan." Ja sitten hän löysi itsensä pimeästä metsästä. Ehkä se oli enneuni. Pommin räjäyttäminen joka tapauksessa pyöri mielessä, ja siitähän ihminen useimmiten unensa näkee mikä mielessä on. Pimeä metsä viittaisi masennukseen ja "leijaileminen" siihen että hän eli todellisuuden yläpuolella, mielikuvitusmaailmoissa niin kuin nuoret ihmiset usein elävät, kun todellisuus on liian vaikeata ja monimutkaista tai suorastaan sietämätöntä. Ehkei hän edes tajunnut, että jos hän kantelee pommia mukanaan, se voi räjähtää vahingossa. Tai että jos hän räjäyttää sen julkisella paikalla saadakseen osakseen huomiota, niin räjäytyksessä kuolee ihmisiä, lapsiakin jopa. Kuka 19-vuotias haluaisi ehdoin tahdoin tappaa lapsia? Elikö tämä nuori mies niin pahasti mielikuvitusmaailmoissa, että sellainen asia ei edes tullut hänen mieleensä. Jospa kuolema oli hänelle pelkkä abstrakti asia, jota hän ei ollut kohdannut omassa todellisuudessaan. Ehkä nuoruusvuodet olivat kuluneet pommeja näprätessä ja pelatessa tietokonepelejä, joissa ihmiset ja talot räjähtelevät tuusan nuuskaksi. Oliko kotona edes lemmikkieläintä jolle olisi voinut ilmaista helliä tunteita? Pojat tarvitsevat lähelleen elävän eläimen kasvaakseen inhimillisiksi koneiden maailmassa.

Lindstenin paperit

Olen ruvennut muuton takia raivaamaan komeroita ja hävittämään sellaista kamaa, jota ei uuteen asuntoon kannata raahata. Yhden komeron perukoilta löysin nuhjaantuneen mapin, joka sisälsi Leo Lindstenin oopperalibreton Kuoleman puutarha ja romaanikäsikirjoituksen Hengenheimolaiset (alaotsikko: aateromaani). Minulla ei ole hämärintäkään muistikuvaa, miten ne ovat joutuneet minulle. Arvelisin että siinä yhteydessä, jolloin "sponsoroin" häntä lahjoittamalle äidiltäni jälkeenjääneitä taulunpohjia, kiilakehyksiä, pensseleitä ja maaliputkiloita. Hän maalasi niille taulunpohjille Mannerheimin kuvia. Vuosi sitten joku toimittaja soitti minulle ja kysyi onko minulla Lindstenin romaanikäsikirjoitusta, hän oli kuullut joltain kolmannelta, että se olisi minulla. Vakuutin ettei ei sitä ole minulla, enkä ikinä ole kuullutkaan sellaisesta käsikirjoituksesta, sen sijaan minulla on hänen näytelmänsä käsikirjoitus. Toimittaja ei ollut siitä niin kiinnostunut. Pahus, kun olen unohtanut sen toimittajan nimen. Soittaisin hänelle, että nyt se käsikirjoitus löytyi. Täytyy viedä Lindstenin paperit SKS:aan, ne ovat osa 60-luvun aatehistoriaa.

Kalevalan naiset

Joskus 90-luvun alkupuolella kävin Ateneumissa katsomassa Suomen vanhaa taidetta ja näin siellä Akseli Gallen-Kallelan Louhi-taulun. Minua alkoi vaivata naiskuva, jonka hän antoi Louhesta. Samoihin aikoihin Yleisradio pyysi tekemään pakinan sarjaan Tyrmäystippoja ja havaintoja ajasta. Kirjoitin jotain Kalevalan ihmiskuvasta, joka vaikuttaa kollektiivisen tajunnan tasolla vielä nykyaikanakin. Aihe ei jättänyt rauhaan. Kului pari vuotta, Vasemmistonaiset pyysivät myyttiseminaariinsa puhumaan Kalevalan naisista. Luin Kalevalan silloin tarkkaan lävitse ja analysoin sen jokaisen naiskuvan. Niistä naisista riitti puhetta koko viikonloppuseminaarin ajaksi.

Kului taas jokunen vuosi. Minä tarvitsin rahaa ja Yleisradio tarvitsi kuunnelman. Kirjoitin Kalevalan naisista Naisten kokous -nimisen kuunnelman. Siitä tuli Kalevalan 150-vuotisjuhlakuunnelma. Heikki Laitinen sävelsi musiikin, Eila Arjoma ohjasi. Se oli hyvä kuunnelma, mutta Kajava tapojensa mukaan löysi siitäkin jotain vikaa.

Luulin jo päässeeni Kalevalan naisista eroon, mutta ei. Pari viikkoa sitten Vasemmistonaiset pitivät kokousta Eurassa.Joku heistä oli muistanut että muinoin puhuin Vanajanlinnassa siitä aiheesta. Menin Euraan ja esitin lyhennetyn version. Paikalla oli Länsi-Suomen miestoimittaja. Hänen tulkintansa siitä mitä olin puhunut ilmestyi kaksi päivää sitten. Hänen mielestään minun näkemykseni oli aivan uudenlainen ( tosiasiassa ainakin kymmenen vuotta vanha). Räväkkä juttu ja paikoin virheellinen - en minä niin räväkästi esitellyt kalevalaisia naiskohtaloita. Hän pani paremmaksi. Siitä seurasi, että seuraavana aamuna soi puhelin ja mies Laitilasta pyysi minua puhumaan heidän Kalevalan päivän juhliinsa Kalevalan naisista. Ovatkohan nuo naiset minun kohtaloni? En ole heihin vielä kyllästynyt - heissä on myytin ja arkkityypin väljyyttä mitä voi tulkita monella tavalla ja tasolla. Voisin tehdä romaanin siitä miten olen elänyt heidän kanssaan kymmenen vuotta.

20.10.02

Tyynynaluskirja

Teija kertoi joskus kuukausi sitten Shei Shônagon Tyynynaluskirjasta ( The Pillow Book). Kirja listaa asioita joista Shei Shônago pitää/ei pidä. Olin tänään puutarhassa haravoimassa naapurin Leenan kanssa haravoimassa lehtiä. Sen on työtä mistä pidän. Lapsena oli ihanaa tehdä pudonneista lehdistä iso keko, sukeltaa siihen ja pyöriskellä lehtien seassa Ne kahisivat, rapisivat ja tuoksuivat hyvältä. Minä pidän syksyn kuulaista päivistä, ruskan väreistä, täysikuusta joka katsoo minua keittiön ikkunasta, kun syön illallista. Pidän hyvästä punaviinistä Opin juomaan sitä Italiassa vuonna 1986. Muistan ensimmäisen pulloni vieläkin, en osannut avata sitä. Soitin naapurisedän ovikelloa ja pyysin että hän avaisi sen.

Ihania asioita on: kehräävä kissa tietokoneen vieressä, kun teen töitä, Ferlinghettin runot radiosta kuultuna, Buster Keatonin elokuvat ( voi miksei minulla ole videonauhuria, että voisin nauhoittaa ne ja katsella niitä aina kun olen kurjalla mielellä), kukkivat omenapuut puutarhassa ja ensimmäiset taimet jotka nousevat mullasta, silkin kosketus iholla, mies joka kerää kedon kukkia minulle ( harvinaisuus), lentounet, syysmyrsky jota voin katsella suojaisesta paikasta, kuljeskelu Euroopan isojen kaupunkien kaduilla Pidän myös ikkunoiden pesemisestä ja liinavaatteiden mankeloimisesta – se kruunaa pyykkipäivän. On nautinto illalla on sukeltaa puhtaiden, vasta mankeloitujen lakanoiden väliin. Muita nautintoja: keskustelut kirjoista hyvien ystävien kanssa, mandariinilla maustettu vihreä tee, junamatka Udmurttiaan ensimmäisessä luokassa, laivojen huuto sumussa, äidin laulamat virret, tuoreen öljymaalin tuoksu, mies joka hyräilee, lapsenlapset jotka tulevat yökylään, ravintolassa syöminen pariisilaismiehen kanssa.

Ihania asioita on paljon, ikäviä asioita vähemmän , tai en muista niitä. Ikävää on nousta niin nopeasti sängystä, että unet karkaavat mielestä ennen kuin ehdin kirjoittaa ne, kuten tänä aamuna, kun piti mennä hakemaan vaatteet pyykkituvasta, ettei aamuvirkku naapuri soittaisi ovikelloa ja valittaisi ettei hän saa omia pyykkejään kuivumaan kun siellä on narut täynnä minun pyykkejäni. Ikävää on myös, kun mies valehtelee, kuten Hannu eilisessä Hesarissa, kun hän väitti olevansa kiltti mies joka palvoo naisia. Sehän ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Hän suhtautuu naisiin kuin ne olisivat bodausvälineitä, jonkinlaisia panokoneita Voi olla että pettää itseään.. Ikävää on sekin että kolauttaa kyynäräpäänsä oven pieleen, varpaansa kynnykseen ja pudottaa käsistään perintöteekannun niin että se menee sirpaleiksi eikä sirpaleita voi liimata yhteen, koska niitä on liian paljon.

Muutto on sekä ihana että ikävä asia. Kun kaivautuu komeroiden perukoille ja kellarin pohjille, se on kuin psykoanalyysia. Menneisyydestä löytyy asioita, jotka olen täydellisesti unohtanut ( kuten Leo Lindstenin käsikirjoitukset). Kun olen asunut vuodesta 1967 asti samassa paikassa, niin menneisyyttä ja paperia on kertynyt melkoiset määrät kellariin ja komeroihin. En ehdi setviä niitä kaikkia. Ties millaisia luurankoja kellarista löytyy, kun jatkan kaivautumista syvemmälle paperikasoihin Yhden laatikon päällä luki: "Poliittinen menneisyyteni". Siellä oli Kalle ry:n jäsenkortteja ja pöytäkirjoja ja Kulttuurityöntekijäin Liiton julistuksia: Taide kuuluu kansalle jne. Minä olin Kalle ry:n puheenjohtaja 70-luvun alussa. Se oli SKDL:n aluejärjestö, johon kuului paljon kulttuuri-ihmisiä. Max Rand puhui minut sen puheenjohtajaksi – seuraus: järjestö lakkasi toimimasta. Se halvaantui , kun taistolaiset halusivat vallata sen, enkä minä tiennyt mitä olisin tehnyt sellaisessa ristiriitatilanteessa.

mailto:akonkka(at)mbnet.fi