Lokakuu 2003

© Anita Konkka

Ylipapitar.jpg (24916 bytes)

 

Margaret Atwood kirjoittamisesta

11.10.03

Luin matkalla Luxemburgista kotiin Margaret Atwoodin kirjaa kirjoittamisesta Negotiating with the Dead. Kirjoittaminen hänen mukaansa on enemmän kuin mikään muu taiteen tekeminen keskustelua kuolleiden kanssa:" ...all writing of the narrative kind, and perhaps all writing, is motivated, deep down, by a fear and a fascination with mortality - by a desire to to make the risky trip to the Underworld, and to bring something or someone back from the dead."

Kirjan esipuheessa Atwood luettelee kirjoittamisen pinnallisempia motiiveja parin sivun verran ja toteaa sitten, että on hedelmätöntä kysellä kirjailijoilta, miksi he kirjoittavat. Sen sijaan hän kysyi heiltä, miltä tuntuu "mennä romaaniin", toisin sanoen aloittaa romaanin kirjoittaminen. Eräs kertoi, että se on kuin kävelyä labyrinttiin tietämättä millaisen hirviön kohtaa siellä. Toinen sanoi, että se on kuin tunnelissa hapuilua, kolmas tunsi olevansa kuin luolassa - hän saattoi nähdä valoa luolan suulla, mutta hän itse oli pimeydessä, neljäs sanoi olevansa kuin veden alla, viides kuin pimeässä huoneessa, jossa hänen pitää järjestää huonekalut uudelleen tuntoaistinsa varassa, ja kun ne ovat järjestyksessä, valo syttyy. Viides tuntee olevansa tyhjässä huoneessa, joka on täynnä lausumattomia sanoja kuin jonkinlaista kuisketta, kuudes sanoo istuvansa tyhjässä teatterissa ennen näytelmän alkua ja odottavansa henkilöiden ilmaantumista. Margaret Laurence ja monet muut ovat kokeneet olevansa kuin Jaakob joka painii enkelin kanssa pimeydessä. Virginia Woolfin mielestä romaanin kirjoittaminen on kuin kävelyä pimeän huoneen lävitse kädessä lyhty, joka valaisee sitä mitä huoneessa jo on. Ja Dante löytää itsensä eksyneenä pimeään metsään Jumalaisen näytelmän alussa.

Kirjoitusprosessin kuvauksissa Atwoodin mukaan ovat piirteitä: tukkoisuus, epämääräisyys, tyhjyys, hämäryys, suunnan katoaminen, kyvyttömyys löytää tietä eteenpäin ja blackout; mitenkä sen nyt suomentaisin, se on kuin täydellinen muisti- tai ajatuskatkos, pimeä kolo johon yllättäen suistuu. Minulla kirjoitusprosessiin ja varsinkin sen aloittamiseen liittyvät ahdistusunet - kirjoittamishalu ja - torjunta taistelevat keskenään. Koko kesän ne ovat taistelleet ja torjunta on voittanut. Aliseen maailmaan astuminen on aina yhtä pelottavaa, siksi sitä yrittää vältellä kaikin keinoin, kunnes ei ole enää yhtään keinoa jäljellä. Kesällä kirjoittamisen pakoilu on liiankin helppoa, aina löytyy jotain parempaa tekemistä, kuten puutarhan hoitoa.

Kotiinpaluun jälkeen näin tyypillisen kirjoittamisen alkuun liittyvän ahdistusunen: Kahlasin paljain jaloin puolisääreen mudassa berliiniläisellä rautatieasemalla. Kello oli puoli yksitoista, junani lähtisi yhdeltätoista, mutta en löytänyt oikeata laituria, en myöskään matkaseuralaisiani, eikä minulla ollut yhtään rahaa. Pankissa olisi ollut, mutta en ehtisi sinne ennen junan lähtöä. Junia seisoi vieri vieressä asemalla ja niitä lähti kaiken aikaa. Ne kulkivat väärinpäin.

Heräsin migreenipäänsärkyyn. Myös se on tyypillistä. Saan migreenikohtauksen kun kirjoittaminen tukkoon. Se kestää yleensä kolme päivää ja sen jälkeen työ taas sujuu seuraavaan kohtaukseen asti. Tällä kertaa en kylläkään ollut edes ehtinyt aloittaa kirjoittamista, koska olin juuri palannut Luxemburgista. Olin optimistina ottanut sinne mukaan sylimikron, ajatellut että kirjoitan sitten kun lapset ovat nukkumassa. Kun olin saanut kolme lasta nukkumaan illalla kahdeksan maissa, olin itse niin väsynyt, että järki seisoi päässä ja silmäluomet lurpsuivat eikä kirjoittamisesta tullut mitään. En jaksanut edes avata konetta. Kuinka ihmeessä aikoinaan kahden pikkulapsen äitini pystyin opiskelemaan ( tosin kehnosti), kirjoittamaan kirjallisuuskritiikkiä ja esikoisromaania? Ainoa selitys: olin nuori ja holtiton, minulla oli enemmän energiaa ja vähemmän vastuuntuntoa kuin nykyään.

Kaksoisolentoja ja papittaria

12.10.03

Kirjailijat ovat kaksinaisia: "all writers are double", kuten Margaret Atwood sanoo. "Kuka on kirjoittava minä? ...Onko kirjailijaa edes olemassa erillään teoksesta ja nimestä teoksen kannessa? Kirjoittava puolisko ei ole lihaa ja verta, ei todellinen ihmisolento silti hänellä on käsi joka pitelee kynää tai naputtelee näppäimiä, mutta kuka kontrolloi kättä kirjoittamisen hetkellä? Kumpi puolisko, jos kumpikaan, on autenttinen? hän kyselee. Toinen puolisko elää, toinen kirjoittaa. Kun lukija tapaa elävän kirjailijan, hän pettyy, se ei olekaan se sama jonka hän on tavannut kirjan sivuilla, se on paljon vanhempi, lihavampi, lyhyempi, arkipäiväisempi, tylsempi jne. Kun kirjailija istuu kirjoittamaan, hänessä tapahtuu muodonmuutos, tohtori Jekyllistä tulee Mr. Hyde, tai päinvastoin. Minun isäni oli ikävä nalkuttaja ja kotityranni, mutta kirjoissaan huumorintajuinen hauska mies, hän osasi nauraa omille hölmöilyilleen, mutta kotioloissa sellaista ei kyllä tapahtunut. Hän oli parempi kirjailija kuin ihminen. Nuorena henkilönä en ymmärtänyt sellaista kaksinaisuutta. Esikoiskirjani ilmestymisen aikaan, noin kolmekymmentä vuotta sitten Ville Viksten, WSOY:n silloin kustannusjohtaja, kehotti minua päästämään Barrabaan irti, kun kirjoitan. Minä olin ymmälläni, en tunnistanut itsessäni Barrabasta, mutta öisin unissani liikkui tuhopolttaja. Olin hyvin kasvatettu nuori nainen, joka ei uskaltanut avata suutaan varsinkaan miesten seurassa, minä kuuntelin heitä.

Kun Atwood oli aloitteleva runoilija 1950-luvun lopulla, kirjoittava nainen ei voinut olla vaimo ja äiti samaan aikaan. Hänen täytyi uhrata elämä taiteelle, tulla nunnaksi tai papittareksi. Robert Graves, jota Atwood luki yhdeksäntoistavuotiaana, tähdensi että naisista voi tulla todellisia runoilijoita elleivät he olleet yön jumalatar Hekaten papittaria, jotka murskaavat miehiä jalkansa alle kuin luteita ja juovat heidän vertaan kuin viiniä ( Robert Graves: The White Goddess, London 1952, s. 431) Se ei rohkaissut nuorta Atwoodia vaan sai hänet ihmettelemään onko häntä ollenkaan luotu runoilijaksi. Luin Gravesin Valkoisen jumalattaren vasta 30-vuotiaana, silloin minua raivostutti hänen lauseensa: "Nainen on muusa tai ei mitään." Ahtaat olivat naiskirjailijan roolit siihen aikaan, ja jotkut heistä omaksuivat nuo miesten määrittelemät myyttiset roolit - omaksi tuhokseen, kuten Atwood huomauttaa. Hän viittaa mm. Anne Sextonin ja Sylvia Plathin kohtaloon. "I eat men like air", kirjoitti Plath Lady Lazarus -runossaan. Miten ollakaan Lady Lazaruksella oli punainen tukka, Hekaten papittarien tunnusmerkki. Minä en huolinut ylleni sen enempää papittaren kuin nunnankaan kaapua, tunsin itseni lähinnä vaivautuneeksi, kun eräs nuori miesrunoilija nimitti minut seksin ylipapittareksi esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen, eikä siinä kirjassa ollut kuin yksi ainoa eroottinen kohtaus minun muistini mukaan.

Amanda Aizpuriete

12.10.03

Eilen olin latvialais-suomalaisessa runomatineassa Amos Andersonin museossa. Menin sinne Amanda Aizpurieten takia. Tapasin hänet suurella kirjallisuusjunamatkalla vuonna 2000. Olimme matkanneet yhdessä nelisen viikkoa, mutta tutustuimme vasta Pietarissa sen jälkeen, kun olimme kävimme yhteiselle kiertoajelulla, jolla esiteltiin kaupungin kirjallisuushistoriaan liittyviä paikkoja. Oppaana oli nuori älykön näköinen mies. Kierroksen loppupuolella minä tuskastuin, kun hän ei maininnut ainoatakaan naiskirjailijaa. Keskeytin hänen vuolaan puheensa kysymällä, missäs naiskirjailijat ovat. Hän sanoi jotain vähättelevää naiskirjailijoista, jolloin minä suutahdin ja totesin aika kovaäänisesti, että onhan tällä kaupungilla Anna Ahmatova. Sopisi käydä katsomassa myös sitä taloa missä hän asui. Mutta ei me käyty sitä katsomassa. Tyypillistä venäläistä sovinismia; kirjallisuudessa ei naisilla ole sijaa muuta kuin muusina. Amanda tuli ajelun jälkeen puhumaan kanssani. Hän kertoi, että hän on kääntänyt Anna Ahmatovan runoja latviaksi. Matkan jälkeen lähetin hänelle englanninkielisen version Anna Ahmatovasta ja Sylvia Plathista, sen joka ilmestyi aikoinaan teoksessa Shakespearen sisarpuolet.

Amandalla ja minulla ei ollut yhteisiä esiintymisiä matkan aikana. Ensimmäisen kerran kuulin hänen lausuvan runojaan Potsdamer platzilla, Berliinissä kirjallisuusjunan suuressa runomatineassa. Kaikista lausujista hänen äänensä sointi viehätti minua eniten, siinä oli aivan oma klangi - todella maaginen, luulin magian johtuvan täyskuusta. Mutta ääni oli aivan yhtä maaginen ilman täyskuuta Amos Anderssonin museossa. Kävin tervehtimässä häntä, olisin halunnut jutella pitempään, mutta ohjelma venyi venymistään, kun nuori latvialainen miesrunoilija alkoi selvitellä Latvian nykykirjallisuuden suuntia. Minun piti joutua Aalen ja Sadun "hattujuhliin" taiteilijataloon. Amanda ei varmaankaan pahastu, vaikka laitan tähän yhden hänen runonsa näytteeksi. Se ei kylläkään suomenkielellä soi samalla tavalla kuin latviankielellä. Se on kokoelmasta Babeles nomale.

En mitenkään voi ennustaa tulevaisuutta.

Näillä korteilla on pelattu, ja nyt ne valehtelevat.

Ei, ei rahasta, olet pelannut

jostakin enemmästä. Korttien kuningattarilla

aivan liian kalpeat kasvot, solttujen silmissä säikähdys

ja kuninkaat puristavat käsissään katkenneita valtikoitaan.

Mistä sinä pelasit? Teidän, ettet kerro.

Pelurit elävät salaisuuksista.

Häviösi on uurrettu ruuturouvan kasvoihin

kuin katumuksen juonne.

Hän ei saa sanoa minulle mitään.

 

Tuntematon mestariteos

24.10.03

Koivut keltaisia, maa valkoinen ja meren yllä tummanharmaa pilvimassa tulossa mantereelle päin. Lisää lunta tiedossa? Jos olisin lapsi, ensilumi riemastuttaisi minua, mutta kun en ole, harmittelen vain pyöräilykauden loppumista. Minulla ei ole talvirenkaita eikä pyöräily kylmässä viimassa muutenkaan houkuttele.

Kissa Noora hautoo kirjoituspöydällä käsikirjoitusta, on maannut sen päällä koko aamupäivän. Printtasin käsikirjoituksen ( n. 300 liuskaa) viikko sitten. eikä se ole vielä romaani, ei alkuunkaan. Se on kasa fragmentteja, kasa materiaalia, kuin sekava lankavyyhti, josta ei löydy päätä eikä häntää Onneksi Noora ei ole kirjallisuuskriitikko, kuten lapsuudenkodin kissa nimeltä Kisu-Liisu, joka pissasi isän käsikirjoituksen päälle. Saman se teki Taiteilijan kamppailu -nimiselle teokselle. Eino Railon Kirjallisuushistorian se kynsi hajalle. Sillä oli varma kirjallinen maku. Eikä vain kirjallinen, koska se pissasi myös erään äidin maalauksen päälle, jonka mallina se itse oli ollut. Me lapset rakastimme sitä kissaa suuresti.

Koska tunsin suurta vastenmielisyyttä työntekoa kohtaan, annoin Nooran jatkaa hautomista ja rupesin lukemaan Balzacin novellia Tuntematon mestariteos , ja luin sen saman tien loppuun. Se kertoi taiteen tekemisestä ja vanhasta taiteilijamestarista, joka oli maalannut kymmenen vuotta yhtä ja samaa työtä, mestariteostaan "kauniista kiusankappaleesta" ( La Belle Noiseuse) Catherine Lescaultista. Hän ei ole näyttänyt työtään kenellekään, sillä hänelle se ei ole taulu, ei kangas, vaan "nainen jonka kanssa minä itken, nauran, puhun, ajattelen", hän sanoo Probusille, nuoremmalle taiteilijalle joka että saisi katsoa taulua. " Ja nyt tahdot, että annan jumalankuvani narrien kylmien silmien katseiden ja typerän arvostelun uhriksi? Ah, rakkaus on mysteeri, se elää vain sydämen sisimmässä huoneessa ja kaikki on jo pilalla, jos sanoo, vaikka vain parhaalle ystävälleen: 'Katso, tässä on minun rakastettuni!'"

Probus ja nuori Poussin käyttävät houkuttimena Giletteä, Poussinin kaunista rakastajatarta, ja saavat vanhan taiteilijan näyttämään mestariteoksen, mutta he näkevät värien sekasotkua, umpimähkään vedettyjä viivoja ja kankaan kulmassa palasen alastonta jalkaa, kun taas taiteilija näkee täydellisen naisen. He katsovat teosta kuin kriitikot tai taidekauppiaat tai kuin kateelliset kollegat - heiltä puuttuu rakastava katse. Seuraus: seuraavana yönä taiteilija polttaa kaikki taulunsa ja kuolee. Balzac ei kerro, oliko kuolema itsemurha. Se jää lukijan mielikuvituksen varaan. Taiteilijan tragedia: hän panee työhön koko rakkautensa, itsensä, elämänsä, mutta katsoja näkee - ei mitään!

Balzacin novellin voi lukea monella tapaa - jokainen lukee oman itsensä, oman kokemuksensa kautta. Rivette luki novellin kertomuksensa luomiskyvyn ehtymisestä ja teki siitä elokuvan La Belle Noiseuse ( 1991). Hän keskittyy taiteilijan ja mallin suhteeseen, siihen kuinka vanha taiteilija vetreytyy taas maalaamaan, kun saa nuoren kauniin mallin. Kävin pari vuotta sitten Kristinan kanssa Elokuva-arkistossa katsomassa Rivetten leffan. Hän ei pitänyt elokuvasta. Hän sanoi sitä kylmäksi ja ulkokohtaiseksi, romantisoiduksi näkemykseksi taiteilijan työstä. Minä en ollut silloin samaa mieltä. Minusta se oli jotakuinkin todentuntuinen kuvaus. Nautin elokuvan äänimaailmasta, kaikki ne rahinat, hiljaiset työnäänet, kun taiteilijaa tekee ensin luonnoksia ja sitten maalaa, se oli niin tuttua. Vain värien, hiilen, vernissan, tärpätin, kankaiden, kalkin ja liidun tuoksut puuttuivat. Tuttua oli myös taiteilijan alkujännitys, kun hän aloitti uuden mallin ja uuden työn parissa. Hän siirteli esineitä paikasta toiseen. Hänen jännittyneisyytensä tuntui hyvin voimakkaana. Mutta se oli outoa, että taiteilija väänteli niin rankasti malliaan eri asentoihin. Ne taiteilijat joiden mallina olen ollut, eivät ole väännelleet minua, vaan ovat antaneet minun vapaasti löytää oman asennon. Mitähän Rivette yritti ilmaista sillä vääntelyllä? Ei sellaista ollut Balzacin novellissa. Novellin luettuani olen samaa mieltä Kristinan kanssa. Ei Rivette, niin etevä ohjaaja kuin onkin, ollut pystynyt tavoittamaan Balzacin intensiivistä kerrontaa. Rivette selitti ja alleviivasi, mitä Balzac ei tehnyt. Rivette ei nähnyt taiteilijan ytimeen kuten Balzac, hän oli liian kiinnostunut nuoresta kauniista naismallista, nuorten naisten kuvaaja kun on.

 

Kulttuuriarvoja

24.10.03

Mies Turusta soitti ja kysyi joko olen käynyt Helsingin kirjamessuilla - se ei ollut hänen varsinainen asiansa, se saisiko esitelmästäni Kalevalan naiset ja perheet paperikopiota. Vastasin, että en ole käynyt enkä aio mennäkään, koska minun ei tarvitse. En muuten tiedä ketään kirjailijatuttuani, joka menisi sinne vapaaehtoisesti. Niiden on pakko mennä esiintymään, joilta on ilmestynyt kirja syksyllä. Tai miltei pakko, koska kirjailija henkilönä myy. Koko kulttuuri voitaisiin siirtää taloussivuille saman tien, koska siitä on tullut niin markkinavetoinen käsite , sen arvot mitataan myynnillä. Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus käsitteli kirjamessuja kolmella sivulla eilen vai olikos e toissa päivänä. Minä en ole vieläkään tottunut siihen kulttuurin arvonalennukseen jonka Hesari toteutti ollessani Luxemburgissa. Kun palasin kotiin, en löytänyt heti kulttuurisivuja, ajattelin että ehkä ne on tarpeettomina poistettu. Mutta löytyiväthän ne lopulta lehden peräpäästä, sieltä missä ennen oli ollut talous ja urheilu. Ne puolestaan olivat kokeneet arvonnousun, looginen kehitys. Suomessa urheilun tietysti pitäisi olla ensimmäisillä sivuilla, niin arvojärjestys olisi oikea. Kun kahlasin lehtiä lävitse, panin merkille että kirja-arvosteluja on paljon vähemmän kuin entiseen (hyvään?) aikaan, ja löysin joiltakin sivuilta selityksen miksi kulttuurin ja urheilun paikkaa on vaihdettu. Se johtui siitä, että urheilun uutiset valmistuvat viime tingassa, kun taas kulttuurin jutut ovat aikaisemmin illalla valmiit. Vaikutti jotenkin haetulta vastaukselta.

 

Aikaisemmat aiheet ja kuukaudet