Anita Konkka * Kirjallisuussivut

Pariisissa_2.jpg (11243 bytes)

akonkka( at)mbnet.fi

Kirjailijan päiväkirja 2005
Kirjailijan päiväkirja 2004 

  Arkisto 1

   Arkisto 2

Kirjailijan   päiväkirja 2003


Kirjailijan päiväkirja 2002
   
Julkaisuluettelo  

Irti
   
Talvi Ravennassa
   
Hullun taivaassa
   
Kolme muistikirjaa
   
Halujen puutarha
   
Nainen unen peilissä
   
Rakkaus, kestävä kiusaus
   
Musta passi
   
Kirjallisuuslinkkejä

Nedstat Basic - Free web site statistics
Personal homepage website counter

 

Muistikirjat1.jpg (14035 bytes)

Anita Konkka  

Kolme muistikirjaa

Tammi 1990

 

Hän asuu lähellä Stalingradin aukiota, jää pois Jauresin metroasemalla, ylittää St. Martinin kanavan ja kävelee hotelliin katua pitkin jonka varrella pizzapaikka, kiinalainen ravintola, teesalonki, lättylä eli Creperie ja kahvila jonka nimi on Pont Lafaytte, ohimennessään hän vilkaisee sisään ja näkee pelkkiä miehiä nojailemassa baaritiskiin. Hän arvelee asuvansa työläiskaupunginosassa, koska talot ovat kuluneita, nuhjuisia ja hilseileviä ja ihmiset ovat erivärisiä ja näyttävät yhtä kuluneilta kuin talonsa. Hienoja ihmisiä täällä ei näy, ne liikkuvat jossain muualla eikä turisteja parveile kaduilla katsomassa nähtävyyksiä, sillä niitä ei ole. Tämä on nimetöntä seutua, yksikään kuuluisuus ei ole asunut täällä edes nuoruutensa köyhinä päivinä, täällä ole tapahtunut mitään historiallisesti merkittävää eikä merkillistä, eivät edes päättömät kummitukset ole vaeltaneet öiseen aikaan kaduilla, sillä Guide de Paris Mysteriéx' ssa, joka on hänen matkaoppaansa, ei ole ainoatakaan kertomusta tästä seudusta. Mutta hänelle tämä on merkittävää seutua, sillä kun hän ylitti ensimmäisen kerran St. Martinin kanavan ja näki Pont Lafayetten kahvilan sekä kolmijalkaisen ?koiran, joka tuli häntä sillalla vastaan, hän koki voimakkaan déja-vun. Hän oli ollut täällä ennenkin, nähnyt kanavan, kahvilan ja jopa kolmijalkaisen koirankin , mutta ei pystynyt muistamaan oliko nähnyt ne unessa vai jossain vanhassa Jean Gabin-elokuvassa. Joka kerta kun hän ylittää sillan mennessään metroasemalle tai tullessaan sieltä hän pysähtyy hetkeksi sillalle miettimään, miksi näkymä on hänestä niin tuttu, mutta hän ei saa otetta hämärästä muistikuvastaan, ja se harmittaa häntä kuin tärkeä paperi, joka on joutunut hukkaan.

Hän asuu pienessä nukkavierussa hotellissa, jolla hieno nimi. Hän ei tiedä onko hotelli saanut nimensä kreivitär Lafayetten mukaan, joka kirjoitti Clevesin prinsessan, vai markiisi Lafayetten mukaan, joka oli kansalliskaartin päällikkö ja vallankumouksen johtavia poliitikkoja. Hän veikkaa jälkimmäistä vaihtoehtoa. Hotellinomistaja ei tiedä miten suhtautua häneen, koska hän kirjoitti majoituskorttiin ammatikseen toimittajan. Aina kun se näkee hänet, se alkaa pudotella avaimia, frangin kolikoita, papereita tai mitä sillä käsissä sattuu olemaan, tai se törmäilee ovenpieliin ja aulassa oleviin tuoleihin. Hän yrittää mennä sen ohitse huomaamattomasti, mikä vain lisää sen epävarmuutta. Ehkä se epäilee että hän on ilmoittanut väärän ammatin tai sitten se ei ole tottunut toimittajiin, sillä sen hotellissa asuu opiskelijoita ja tavallista köyhää väkeä. Opiskelijat tulevat myöhään illalla ja metelöivät käytävillä, sillä ne tietävät olevansa tulevan maailman omistajia, mutta köyhät hotellivieraat kulkevat seinän vieriä pitkin eivätkä uskalla nostaa katsettaan käytävän kuluneesta matosta, kun menevät hänen ohitseen. Seinänaapurina asuu hiirenharmaa keski-ikäinen nainen, jolla on syvät pettymyksen juonteet suun ympärillä ja alistunut olemus. Hän ei tiedä mitä se tekee, mutta joka aamu se lähtee kaupungille ruskean kassin kanssa ja palaa illalla, minkä jälkeen sen huoneesta kuuluu paperin vaivihkaista rapistelua. Myöhemmin illalla se kuuntelee radio Notre Damea, joka lähettää uskonnollisia ohjelmia. Toista seinänaapuriaan hän ei ole nähnyt, mutta tietää että se on mies ja että sillä on ilmavaivoja, tupakkayskä ja nainen, joka käy sen luona iltaisin ja voihkii oudolla äänellä ikään kuin se ei olisi ihminen vaan jokin murheellinen eläin tai luonnonhenki. Sänky narisee kiihkeästi viisi minuuttia, voihke lakkaa, kadulla menee jokin hälytysajoneuvo, kuuluu räminää kuin se olisi ajanut päin peltiseinää tai sillankaidetta, se parkaisee pari kertaa ja vaikenee. Kohta kuuluu toisen ja sitten kolmannen hälytysajoneuvon ääni, ne Pysähtyvät johonkin lähelle. Hänen ikkunansa on takapihalle päin eikä hän näe mitä kadulla ptapahtuu. Hän näkee mustuneen tiiliseinän, kaistaleen taivasta ja taivaalla ohuen kuunsirpin. Seinän takana mies ja nainen juttelevat, nainen naurahtelee pehmeällä äänellä. Sänky alkaa taas narahdella, nainen voihkia, nyt sitä kestää nyt pitempään kuin ensimmäisellä kerralla. Hän kuulee kuinka nainen huutaa: "Jumalani, minä kuolen." Hänestä ranskan kielen rakkaus ja kuolema kuulostavat samanlaisilta, kun ne sanotaan. Kuoleman erottaa rakkaudesta vain t-kirjain, joka lopettaa sanan kuin ristinpuu. Nainen saa kaksi orgasmia tänä iltana, joskus se saa kolmekin Orgasmeista hän päätellyt että nainen ei ole huora. Huorat tekevät vain työtä eivätkä nauti siitä sen enempää kuin muutkaan työtätekevät ja raskautetut.

Hän vietti ensimmäisen Pariisin yönsä huorahotellissa, jonne taksikuski vei hänet, kun pyysi sitä ajamaan johonkin pieneen halpaan hotelliin aseman lähellä. Ehkä se käsitti hänet väärin, sillä hän puhui ranskaa vähän ja väärällä korostuksella, tai sitten sillä oli mielessä jotain muuta. Hotellin nimi oli Hotel ja se sijaitsi rue de Roguetten varrella. Yöportieeri peri maksun etukäteen ja selitti jotain monisanaisesti, sitä näytti häiritsevän kun hänellä oli miehen sijasta mukana matkalaukku, sellainen kun ei kuulunut hotellin tapoihin. Huoneessa haisi siltä kuin siellä olisi hiljattain myrkytetty lutikoita, sänky oli pehmeä kuin lihavan naisen syli, lakanan alla rahisi muovialusta, bideen hanasta tipahteli vesi, ikkunan takana tappelevat kissat rääkyivät ja mourusivat pahalla äänellä ja seinän takaa kuului ähkymistä. Hän oli matkan jälkeen niin väsynyt että nukahti heti. Aamulla hän näki käytävällä laihan tumman naisen, joka poistui panon jälkeen huoneesta. Se näytti tympääntyneeltä ja väsyneeltä kuin liukuhihnan ääressä koko päivän seissyt tehtaantyttö. Sen ympärillä oli harmaa masennuksen kehä. Myöhemmin hän näki sen seisovan kadunkulmassa ja hymyilevän ohikulkeville miehille pirteästi kuin tavaratalon kotitalouskonsulentti joka haluaa esitellä uuden vatkaimen. Huulet hehkuivat punaisina, katse oli kutsuva, mutta harmaa ja nuhruinen kehä, kuin sammunut valo, leijui yhä sen ympärillä. Samanlaisen kehän hän näki sittemmin rue St. Denisin ja Champs-Élyséen huorien ympärillä, ja ihmetteli oliko Henry Miller ollenkaan tavannut niitä vähäarvoisia ilotyöläisiä, jotka eivät näyttäneet sen enempää yön kuningattarilta kuin prinsessoiltakaan. Hän ajatteli, että Miller oli ehkä nähnyt kutsun, mutta ei

Harmaata epätoivoa, ja että mies ja nainen eivät näe samalla tavalla, eiväthän ne koe edes rakkautta samalla tavalla, sillä rakkaudenakti tapahtuu miehellä ruumiin ulkopuolella, mutta naisella se tapahtuu sisäpuolella. Ei ihme että miehen ja naisen välille syntyy jatkuvasti väärinkäsityksiä, jotka aika ajoittain näyttävät saavan uskonsodan luonteen, sodan jossa kumpikin osapuoli väittää kiihkeästi, että hänen jumalakuvansa on se ainoa ja oikea.

Eräänä päivänä hän oli käynyt katsomassa miltä Place de Clichyn tienoilla näytti, oli nähnyt perheenäitejä lapsineen ja kauppakasseineen, mummoja jotka kulkivat sukat syltyssä ja patonki kainalossa aukion yli, vaareja joilla oli kaulaliina, musta baskeri ja piippu, jonka varrella ne sohivat ilmaa, kun ne istuivat puiston penkillä ja keskustelivat kiivaasti. Hän ymmärsi niiden puheista yhden sanan.. Se oli "Gestapo". Ehkä ne olivat entisiä vastarintamiehiä ja kävivät nyt taisteluiden vaiheita uudelleen lävitse. Viereisellä penkillä luki nuori tyttö kaikessa rauhassa Camusin Putoamista, isä veti leikkiautossa pientä poikaa ja arvokas koppalakkinen puistovahti käyskenteli työmaallaan kädet selän ja valvoi järjestystä. Hänen muistikuviensa mukaan elämä Clichyssä oli ollut paljon villimpää Millerin kuvaamana. Kun hän myöhemmin saman päivänä seisoi Eiffeltornin alla, hänen mieleensä tuli jonkun italialaisen runosta sanat "jokainen yksinään tällä tähdellä" ja hän oivalsi että oli yhtä monta tapaa kuin ihmistäkin nähdä maailma, mutta kaikki eivät löytäneet omaa tapaansa ja katselivat sitä jonkun toisen silmillä. Hän hyväksyi sen tosiasian, että Robert Delaunay näki Eiffeltornin värikkäänä seistessään sen alla, kun hän puolestaan näki sen mustana ja harmaana tuulessa lepattavien suojapressujen välistä, eikä kumminkaan ollut väärässä.

© Anita Konkka

Up Anita Konkka ¤ Irti Talvi Ravennassa Hullun taivaassa Unikirja Kolme muistikirjaa Halujen puutarha Rakkaus Musta passi