Anita Konkka * Kirjallisuussivut

Pariisissa_2.jpg (11243 bytes)

akonkka( at)mbnet.fi

Kirjailijan päiväkirja 2005
Kirjailijan päiväkirja 2004 

  Arkisto 1

   Arkisto 2

Kirjailijan   päiväkirja 2003


Kirjailijan päiväkirja 2002
   
Julkaisuluettelo  

Irti
   
Talvi Ravennassa
   
Hullun taivaassa
   
Kolme muistikirjaa
   
Halujen puutarha
   
Nainen unen peilissä
   
Rakkaus, kestävä kiusaus
   
Musta passi
   
Kirjallisuuslinkkejä

Nedstat Basic - Free web site statistics
Personal homepage website counter

 

Kirjallisuusjuna - Literature Express Europe 2000

Anita Konkka osallistui  kahden suomalaisen Anni Sumarin ja Markus Jääskeläisen sekä 105 eurooppalaisen kirjailijakollegansa kanssa kesällä 2000 suureen junamatkaan, joka kesti kuusi viikkoa. Juna matkasi 7000 kilometriä  Lissabonista  Madridin, Bordeuaxin, Pariisin, Lillen, Brysselin, Dortmundin Hannoverin, Malbrokin, Kaliningradin, Vilnan, Riikan, Tallinnan, Pietarin, Moskovan, Minskin, Brestin ja Varsovan kautta Berliiniin. Jokaisessa kaupungissa, jossa juna pysähtyi oli järjestetty  kirjallisuustapahtumia, joissa  kirjailijat lukivat tekstejään.

Anita Konkka julkaisi matkakertomuksia Helsingin Sanomissa kesällä  2000. Anni Sumarin matkapäiväkirja Junanäytelmä ilmestyi romaanin muodossa keväällä 2001. Syksyllä  2001 julkaisi berliiniläinen Eichborn Verlag   antologian Europaexpress: Ein literarisches Reisebuch, jossa matkaan osallistuneet  kirjailijat kertovat yhteisestä matkastaan runoin, essein ja proosatekstein.  Anita Konkka ja Jacques Jouet kirjoittivat antologiaan dialogin matkakokemuksistaan.

 

Lissabon, hotelli Capitol 3.6. 2000

Nenä tukossa, korvat lukossa. En tunne miltä kaupunki tuoksuu tai haisee. Haju on ensimmäinen kosketus paikkaan. Ehkä kaupungilla on eurohaju, koska se kuuluu Euroopan unioniin. Ensinäkymä kaupungista: leveä avenue, sen varrella komeita yksityishuviloita, palmuja pihoilla, siirtomaavallan aikaisia rakennuksia siltä ajalta, jolloin Portugal oli rikas maa. Sitten taksi kääntyi toiselle avenuelle jonka varrella oli korkeita kerrostaloja, sen näköisiä taloja että niissä asuu köyhää väkeä.

Koska en kuule enkä haista mitään nuhan takia, täytyy uskoa silmiään. Kaupungin bussit ovat keltaisia, ambulanssit valkoisia ja vihreitä. Katukivet ovat pieniä, vaalean hiekan värisiä, kiiltäviä ja kuluneita. Sateella varmaan liukkaita. Näkymä hotellin ikkunasta: punaisia tiilikattoja, televisioantennien sekavia ryteikköjä. Eivät ole vielä keksineet keskusantennia. Puluja katoilla. Vaaleanpunertavan ruskea talo kadun toisella puolella, ränsistyneet ikkunaluukut. Ylimmän kerroksen parvekkeelta rönsyilee kasveja, narulla roikkuu miehen tummat housut ja naisen isokokoinen mustavalkokuvioinen mekko. Millä konstilla naiset ripustavat pyykit naruille, jotka ovat katujen yläpuolella, niin korkealla ettei sinne mitenkään yllä? Kai niillä on jonkinlainen hissausväline. Toinen talo viistosti vastapäätä on tummempi, saviruukun värinen talo. Sen parvekkeet ovat kuin pyöreitä kukkaruukkuja. Alakerrassa on Tabacaria Andaluz. Kaksi pikkuautoa, punainen ja musta, on pysäköity jalkakäytävälle.

Olo on niin heikko, että en jaksa nousta sängystä, kuumetta varmaan 39 astetta. Kello on yksi iltapäivällä. Jää Lissabon näkemättä, tuntematta, haistamatta. Täytyy tuijottaa vain seinää. Samanvärinen seinä on kotonakin, vaalean roosan värinen. Siis hieman punertava. Seinällä värijäljennös, tekijä F.Viana. Kuvassa sininen taivas ja kaarisilta, jonka alta menee yksipurjeinen vene hyvässä myötätuulessa. Avoimesta ikkunasta on kuulunut tuntikausia kimeä varpusen huuto. Onko aina vain sama varpunen? Vai vaihtuuko kimittäjä?

Fadopaikka                                                   

Kävin Anni Sumarin kanssa eilisiltana syömässä paikassa, jossa muka laulettiin fadoa. Ensin kolme miestä rimputti kitaraa ja lauloi vanhoja iskelmiä. Kallis paikka, ei hyvää musiikkia, vaan huonoa ruokaa, turisteja, meitä. Täytyy etsiä fadopaikka, jossa paikalliset käyvät. Sieltä voi ehkä löytää aitoa fadoa.

Huonoon fadopaikkaan johti kapea kuja nimeltä Traverse Santa Maria. Se oli Santa Maria -kadun sivukatu. Kaupungin poliisilaitos sijaitsee Santa Marialla, paljon poliisiautoja ja nuori poliisimies vartioimassa porttia. Tuijotin poliisia niin hartaasti, että törmäsin pylvääseen kun tulimme yöllä ravintolasta. Se oli komea poliisi. Olin juonut vain pikkupullon punaviiniä.

Hotelli Alfa 5.6. 2000

Uusi hotelli, uusi näkymä ikkunasta. Paljon taivasta. Kukkulalla musteensininen kookas rakennus, kuin bunkkeri, ei ikkunoita. Tai seinät ovat lasia. Lentokoneet laskeutuvat sen taakse. Alhaalla kulkee junaraide. Sen takana on korkeita kerrostaloja. Kadun toisella puolella on valkoinen kerrostalo, katolla torni, jonka pyöreät ikkunat ovat kuin kykloopin silmiä, tai ampuma-aukkoja Tornin huipussa on pyöreä pallo ja piikki. Punaisia tiilikattoja. Antenniviidakkoa. Kadun nimi on Avenida Columbano Bordalo Pinheiro. Matkaoppaassa lukee: "Nykyaikainen korkeatasoinen hotelli keskustasta luoteeseen. Kaikki mukavuudet. Suunnattu liikemiehille. Tyylikäs ja hyvät näköalat."

Huoneen seinällä on R. Sousan värigrafiikkaa. Kuvassa kolme miestä jotka näyttävät kalastajilta. Laiturilla melkein miehen mittainen ankkuri. Punainen juna lipuu harmaan betoniaidan takana. Käytävältä kuuluu naisten ääniä. Olo on edelleenkin epätodellinen. Pää kuin humiseva harju. Nenästä valuu räkää ja verta.

Painajaismainen kokemus

Nousin väärästä uloskäynnistä ulos metroasemalla. Hotelli Alfa oli valtavan liikenneympyrän toisella puolella, ympyrässä monta tasoliittymää. En millään tajunnut miten päästä liikenneympyrän yli tai ali. Kokeilin ulospääsyä monesta metroaukosta , mutta tulos aina sama: hotelli oli ja pysyi toisella puolella liikenneympyrää. Pitääkö minun ottaa taksi, mietin, tai maksaa taas sata escudoa aja ajaa edelliselle asemalle joka ei ole yhtä sekava.

Menin puistonpenkille istumaan ja pohtimaan tilannetta. Kaksi mustaa miestä kiinnostui ja tuli istumaan vastapäiselle penkille, en ollut huomaavinani heitä. Varmaankin entisiä angolalaisia. Vanha nainen lähti urheasti kulkemaan ympyrän laidassa olevaa kapeaa käytävää kohti Alfa-hotellia. Lähdin hänen peräänsä. Häntä seuraamalla onnistuin pääsemään hotelliin. Uskomattoman kauhea monitasoliittymä, johon ihminen voi eksyä loppuelämäkseen, kun ei ymmärrä mitä kaarta pitkin pääsisi päämääräänsä. Entisen maailmaan aikaan ihmisen eksistentiaalinen hätä oli varmaankin toisenlainen.

107 human territories

Kirjallisuusjunan virallisessa avajaistilaisuudessa näin vanhoja tuttuja viimekesäisestä Pariisin lehdistötilaisuudesta: Richard Wagnerin ja Jacques Jouet’in. Nobel-kirjailija José Saramago oli suostuteltu paikalle pitämään juhlapuhe. Hän toivoi, että Euroopasta tulee miellyttävämpi paikka, sitten kun "107 human territories" eli junamatkana osallistuvat kirjailijat tutustuvat toisiinsa. Jokainen ihminen on oma alueensa jolla on rajat, hän sanoi. Hänestä matkaan on hyvä lähteä juuri Portugalista ja Lissabonista, koska sieltä oli ennenkin lähdetty suurille löytöretkille. Englanninkielisten puheiden aikana Saramago pyöritteli peukaloitaan ja luki ohjelmaa. Ei ehkä ymmärtänyt englantia tai saksaa niin paljon että olisi voinut seurata puheita. Matkanjohtaja Thomas Wohlfart vertasi meitä sinfoniaorkesteriin. Ehkä hän on sitten orkesterin johtaja, me soitamme hänen tahtipuikkonsa ja tanssimme hänen pillinsä mukaan.

Join juhlavastaanotolla kolme lasillista punaviiniä ja kaksi lasillista Sangriaa, "excellent" sanoi joku siitä juomasta, ja juomanlaskija selitti hänelle mistä se koostuu. Ymmärsin vain että siinä on portviiniä ja joitain muita viinejä. Minulla on kuulemisvaikeuksia. Kun joku sanoi " light" minä kuulin "tight". Kun tarjoilija sanoi" little bottle", kuulin "middle bottle", ja niin edelleen.

Kauhea supervirus alkaa vähitellen hellittää. Nyt tuntuu paremmalta. Fado-kuningatar Amalian cd-levy soi taustalla. Haluaisinpa tietää mitä Amalia laulaa. Kohtalosta, rakkaudesta, surusta? Tämän Amalian cd- levy on siisti turistiversio – ei rumuutta, ei tuskaa. Sillä tuska on aina rumaa. Se tunkee niin lähelle, sitä on sietämätöntä kuulla. Yhtä sietämätöntä kuin jalkapuolen kerjäläisen valitusvirttä metrossa, en ymmärtänyt mitä hän sanoi, kukaan ei kallistanut korvaansa hänen valitukselleen, kun hän kulki metrovaunun lävitse kerjäämässä. Kukaan ei antanut rahaa, en antanut minäkään, ja kärsin huonoa omaatuntoa sen takia. Metron matkustajat olivat kovettuneet kärsimykselle. Minäkin kovetuin kolmekymmentä vuotta sitten. En jaksanut olla myötätuntoinen, minä vanhenin.

Huomisiltana on esiintyminen 300 vuotta vanhassa kirjakaupassa nimeltä The Bertrand Bookshop – Livraria Bertrand Chiado ( Rua Garrett, 75). Se on lähellä Pessoan kahvilaa. Minun pitää osallistua pyöreän pöydän keskusteluun aiheesta: "The Future of Technology, the Future of Literature". Millaisia vaikutuksia uudella teknologialla on kirjallisuuteen, lukemiseen ja kirjoittamiseen? Ei harmainta aavistustakaan. Kävin kysymässä portugalilaisilta järjestäjiltä, miksi minut on merkitty puhumaan tuollaiseen tilaisuuteen. He sanoivat, että siksi kun he pitivät minun Klovnistani, ja lupasivat että saan puhua mitä mieleen tulee, ei sen tarvitse välttämättä olla uudesta teknologiasta.

Fernando Pessoan kahvila

Istun kahvilassa jossa Fernando Pessoalla oli tapana istuskella. Hänen kantapöydässään istuu paikallinen juoppo joka hihkuu hilpeästi, tarjoilija näkee hänet mutta ei aja pois, Juopolla on jalkojen juuressa kilisevä kassi. Suomalaiseen juoppoon verrattuna hän on paljon hyväntuulisempi. Ehkä Pessoa enteili runossa tulevaa kohtaloaan:

Kaikki rakastavaiset ovat suudelleet sielussani

Kaikki tyhjäntoimittajat ottaneet nokkaunet minun päälläni

Kaikki hyljityt ovat hetken nojanneet olkaani vasten

Minuun tukien kulkeneet kadun yli kaikki vanhat ja raihnaat

Ja on salaisuus jonka kaikki murhaajat

Ovat kuiskanneet korvaani.

Osasiko Pessoa eläessään kuvitella kuinka moni istahti hänen patsaansa viereen kantapöydän tyhjälle tuolille ja halusi tulla kuvatuksi hänen kanssaan? Mies josta tuli suosittua seuraa kuoleman jälkeen, siksi että hän oli eläessään niin yksinäinen ja vieras tälle elämälle, sivullinen ja outo, mies joka ihmetteli ihmisiä, mietti mitä tapahtui noiden ohikulkijoiden mielessä ja elämässä. Ehkä hänestä tuli suosittu siksi että moni tunnistaa hänen yksinäisyydessään oman yksinäisyytensä - nuoruuden vihlovimman tunteen. Minäkin palvoin Pessoaa nuorena, ja luin Hetkien vaellusta.

Lähtö Lissabonista 7.6.00

"Be cool – stay in school." Seinäkirjoitus betonimuurissa. Nähty bussin ikkunasta matkalla asemalle. Selän takana Markus Jääskeläinen puhuu jonkun kanssa kirjallisuudesta. Paavo Haavikon nimi erottuu englanninkielisten sanojen joukosta. Ulkomaalainen on lukenut Haavikkoa, mutta en saa selvää pitääkö hän Haavikosta vai ei, koska joku takapenkkiläinen räjähtää nauramaan. Kenellä voi olla niin hauskaa aamulla kello seitsemältä. Ehkä hän ei ole mennyt nukkumaan ollenkaan. Tai on pilvessä.

Kirjallisuusjuna näyttää ihan tavalliselta metallikuoriselta pikajunalta. Seinät vaaleanharmaata peltiä, keltainen nauha yläreunassa ( kirjallisuusjunan logo) Asemalla lähtöhälinää, kieliä, vieressä puhutaan portugalia. Kello on vasta kahdeksan, vielä tunti junan lähtöön. Kaikki kielet menevät sekaisin eikä kuulutuksista saa selvää – kuten aina ja kaikilla Euroopan asemilla. Toimittajia parveilee paikalla runsain mitoin. Lähtö näyttää olevan suuri mediatapahtuma. Ranskalaisesta televisiosta kävi joku kuvausryhmä kysymässä mistä maasta olen. Ymmärsin heidän ranskaansa, mutta en osannut vastata ranskaksi. Vastasin englanniksi, että teen aamumuistiinpanoja.

Kun kirjoittaa ei tarvitse keskustella ihmisten kanssa. Olen tottunut kirjoittamaan aamulla. Vaaleansiniset aseman seinät ja paikalliset juopot paikalla. Pitäisi olla kamera, saisi kuvia, mutta kuviin ei saisi tätä hälinää ja kielten sekasortoa. Taas joku kuvaaja. Saavat kuvan oikeasta kirjailijasta joka kirjoittaa missä vain. Puistossa, kahvilassa, asemalla. Vieressä istuu nuori nainen Turkista. Edessä seisoo mies jostain maasta ja sanoo englanniksi toiselle miehelle, että hän todella kaipaa hotelli Alfan uima-allasta. Turkkia, englantia, saksaa, portugalia. Mitä muuta kuulen? Mustaviiksinen möhömahainen poliisi pujottelee lähtijöiden joukossa. Näyttää siltä että ihmiset ovat menossa junaan. Matkaan lähtö on stressaavaa. Tuliko kaikki mukaan ja niin edelleen. Lissaboniin haluaisin tulla toistekin.

Lissabon on sympaattinen kaupunki, mutta tuulinen. Kävelin eilen Tejo-joen rantaan. Kurja ranta, ei rantabulevardia. Korkeita mäkiä, ei mikään pyöräilijöiden kaupunki eikä heitä kaduilla näkynytkään. Illalla istuin näköalapaikalla Afalmassa. Se on entinen maurikaupunginosa, mutkikkaita kapeita kujia, kaakeleilla päällystettyjä pikkutaloja. Koristeellisia ikkunaluukkuja ja kaiteita. Puut kukkivat sinisinä. Ne olivat jakarandapuita. Niissä oli lehdet kuin linnunsulat, hyvin kauniit, olivat kuin filigraanikuviota taivasta vasten. Vesi solisi, tuuli puhalsi Tejolta päin. Unikko kukki punaisena ja aurinko laski. Mitä tulikaan sanottua uudesta teknologiasta. En muista enää. Tuuli pyyhkii muistot pois. Kengästä lähtee korko kohta irti.

Nuha ei ole hellittänyt. Vieläkin pää paksuna ja korvat osittain lukossa. Kello 8.55 juna lähti niin kuin ne aina lähtevät. Saattajat jäävät vilkuttamaan asemalle. En näe heitä enää koskaan. Aseman musta siivoojakin vilkutti iloisesti. Ohi lipui sinisiä, punaisia, keltaisia ja violetin värisiä taloja ja uudisrakennuksia Lissabonin esikaupunkialueilla. Graffiitteja radan varren betonimuurissa , ne ovat samanlaisia kaikkialla Euroopassa. Junan ikkunassa lukee neljällä kielellä, että älä heitä esineitä ikkunasta. Portugaliksi: "Não atiner objectos pela janela." Espanjaksi: "No arrojar objetos por la ventana". Ranskaksi: "Ne rien jeter par la fenêtre." Ranskalaiset ovat niin ehdottomia, ei saa heittää mitään, ei edes kirjeitä, kun taas englantilaiset pyytävät kohteliaasti: "Please don’t throw objects out the window." 

Heti aamutuimaan junassa tarjotaan kahvia ja portviiniä, mutta en löydä pöytää mille voisin laskea kupin ja lasin. Juna tärisee niin että on vaikea kirjoittaa – ja saada jälkeenpäin selvää käsialasta. Ohi vilahtaa koristekaakelilla päällystetty pikkutalo. Appelsiinit ovat kypsymässä. Juna keinahtelee kuin kehto. Se on paljon inhimillisempi matkustusväline kuin lentokone. Matkustaminen tuntuu todelliselta. Todellisuus on lähellä, vain ikkunalasin takana.

Pitkän proosaan kirjoittajat olivat junamatkailijoita – Dostojevski, Tolstoi, Turgenjev. Dostojevski matkusti lännen pikajunalla Eurooppaan pelaamaan. Siihen aikaan oli rupla arvossaan. Nykyään pitkän proosan kirjoittajat ovat sukupuuttoon kuoleva laji. Ei kukaan kirjoita enää runomuotoista epiikkaa paitsi Bernardine Evaristo, lontoolainen matkatoverini. Uusi proosa on lyhyempää, se on katkelmallista.

Joku puhuu kännykkään outoa kieltä, ainoat sanat jotka ymmärrän ovat "aha" ja "okei". Olisiko se portugalia? Lähestytään asemaa. Ruostuneita raiteita, säiliövaunuja, ränsistyneitä tavaravaunuja. Raiteiden kolke on hermoja rauhoittavaa. Se on entisaikojen kolketta. Tuntuu siltä kuin olisin matkalla isoäidin luo, tuntuu yhtä kodikkaalta ja turvalliselta. Käytävän toisella puolella puhutaan saksaa. Suomalaiset eivät puhu mitään. Markus Jääskeläinen  nukkuu, Anni Sumari lukee ja minä kirjoitan.

Viime vuosina olen matkustellut enimmäkseen kyberavaruudessa. Tuntuu mukavalta kulkea pitkin maan pintaa, kun puut pellot, talot, asemat vilahtelevat ohitse todellisina. Ihmisetkin ovat todellisia ja siksi vähän pelottavia. Heillä on ääni. He puhuvat eri kieliä. He kävelevät pitkin käytävää lenkkitossuissa, farkuissa ja sandaaleissa. Heillä on varpaat. He istuvat ravintolavaunussa. He hikoilevat. Virtuaalisten ihmisten jälkeen on hyvä saada tuntumaa todellisiin ihmisiin, mutta puhuttua kieltä on vaikeampi ymmärtää kuin kirjoitettua.

Fernando Pessoa kirjoitti: "Kukaan ei ymmärrä toista ihmistä. Olemme niin kuin runoilija on ilmaissut asian, saaria elämän meressä; välissämme on meri joka määrittelee ja erottaa meidät. Vaikka sielu kuinka yrittäisi ymmärtää toista sielua, se ei saisi selville enempää kuin mitä voidaan ilmaista sanoin – muodoton varjo ymmärryksen lattialla."

Mitä minä voin tietää käytävän toisella puolella istuvan mieskirjailijan sielusta, kun en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa enkä puhunut sanakaan hänen kanssaan. En tiedä mistä maasta hän on ja mitä kieltä hän puhuu. Onko mies kirjojensa näköinen? hänellä on Locus -merkkiset vihreänvalkoiset lenkkarit jalassa. Ajamaton parta, iso maha, vaaleansiniset farkut. Virtuaalitodellisuudessa oppii tuntemaan ihmisen sielun nopeammin kuin tässä lihallisessa ja materiaalisessa todellisuudessa, koska siellä kieli on yhteistä – se on kirjoitettua englantia. Ihminen ilmaisee itsensä sanoissa.

Mieskirjailija lukee kirjaa, jonka nimi on Miles. Kysyin äsken häneltä: "Miles Davis, perhaps?" ja hän sanoi: "Yeah". Sanoin, että se oli minun suosikkimuusikkoni, kun olin nuori. Hän ei vastannut. Siihen meidän keskustelu päättyi. Vaikeata saada kontaktia näihin eurooppalaisiin kirjailijoihin, paitsi Nicolai Leccaan. Hän on nuori italialainen, junan kuopus, joka hymyilee valoisasti kaikille ja tervehtii minua naama ilosta paistaen kuin olisin hänen suosikkitätinsä, jota hän ei ole tavannut sitten viime joulun.

On ylellistä istua ravintolavaunun pöydässä, jolla on valkoinen kangaspöytäliina. Ylellistä syödä ateria, johon kuuluu alkupalat, keitto, pääruoka, jälkiruoka, hedelmät, kahvi ja lopuksi portviiniä tai viskiä valinnan mukaan. Ylellistä matkustaa junassa kuin entisen ajan venäläiset kirjailijat, nuo pitkän proosan mestarit, jotka matkustivat – eivät ehkä aivan Lissaboniin asti - mutta Pariisiin ja Berliiniin. Tämä on aivan erilaista kuin lentokoneen ahtaudessa, jossa saa mautonta ruokaa muovisissa pakkauksissa. Ylellistä kun voi kävellä käytävällä vapaasti. Radanvarressa kasvaa jotain joka näyttää isolta leveälehtiseltä kaislalta. En koskaan oppinut kasvien nimiä koulussa, enkä paljon muutakaan. Nyt mennään pitkin matalan joen rantaa. Joessa on hiekkasärkkiä. Sen toinen ranta kohoaa jyrkkänä, kivisenä, porrastettuna.

Karua kolukkoista maata, kivikasoja, kiviaitoja, ei ihmisasumuksia. Ja nyt järvi sukeltaa esiin kaiken karuuden keskeltä. Portugalin kieli kuulostaa myös karulta ja kivikkoiselta, konsonantit ovat voimakkaita. Järvi jonka rannat eivät viheriöi. Tunneleita. Juna pysähtyy. Aseman nimi on Rio Tajo. Asemalla ei ole ketään. On siestan aika. Tuntuu kuin juna olisi pysähtynyt keskelle ei mitään, keskelle tyhjyyttä, josta kuuluu joidenkin pikkulintujen kiihkeä sirkutus. Ne eivät ole varpusia. Olisivatko pääskysen poikasia. Täysin tuuletonta, kuin koko maailma olisi seisahtunut, eikä vain tämä juna.

Onko kielellä ja maaperällä jotain yhteyttä toisiinsa? Sisämaassa ei voi asua, vain rannikolla voi. Euroopan reunalla, josta voi lähteä meren yli etsimään ja löytämään uusia maailmoja ja mantereita. Portugalista on aina lähdetty, sinne ei ole tultu, angolalaisia lukuun ottamatta. Mutta me kuljemme kohti sisämaata, kohti itseämme? Ei meistä kukaan asu niin reunalla kuin portugalilaiset. Pitäisi käydä vessassa, mutta juna seisoo seisomistaan. Mitä me odotetaan? Anni sanoi, että me ollaan ajat sitten ylitetty raja, eikä hänkään huomannut missä kohdassa se oli. Länsi- Euroopassa rajoja on enää vain kartalla.

Madrid, hotelli Tryp 8.6. 2000

Mielenkiintoinen vastaanottotilaisuus rautatieaseman ravintolassa. Valot sammuivat kesken tilaisuuden ja joku mies – ilmeisesti isäntien edustaja – alkoi häätää vieraitaan pois. Ravintolan ovella sievät espanjalaistytöt jakoivat kirjailijoille tervetuliaisiksi lahjakassin. Kuka lienee kassin sisällöstä päättänyt, hänellä on joka tapauksessa ollut vakaa käsitys, että kirjailija on mies joka tarvitsee kynän, solmion ja XL- kokoa olevan sinisen urheilupaidan, jonka rintataskussa lukee punaisella Espana. Nämä lahjat innoittavat kirjailijaa kirjoittamaan ylityslaulun Don Quijoten kotimaalle. Järjestön nimi on isoin kirjaimin lahjakirjeen otsikossa :Museo de la Real Academia de Bellos Artes de San Fernando.

Hotellin avainkortit eivät toimi. En saanut ovea auki, kun pistin kortin koloon. Onneksi en ole ainoa. Maltalaiselle kirjailijalle kävi samoin. Hän puuskutti kahdeksanteen kerrokseen jalkaisin, koska hänellä on hissifobia, ähelsi hetken oven kimpussa ja lähti takaisin alakertaan hakemaan hotellivirkailijaa. Minä jäin portaalle istumaan ja vartioimaan hänen kameraansa ja pikkutakkiaan. Hän on paksu, mammanpojan näköinen mies, jonka nenä on tukossa. Ehkä hänellä on polyyppeja. Hän hengittää suun kautta. Hänen suunsa on auki jatkuvasti ja siksi hän näyttää hämmästyneeltä ja vähän yksinkertaiselta, vaikka onkin yliopiston professori. Hän kirjoittaa runoja.

Huoneeni on käytävän perällä, kammottava loukko. En saa ovea sisältäpäin lukkoon. Olen työntänyt nojatuolin oven eteen. En uskalla jättää tietokonetta huoneeseen. Minun täytyy kai kantaa sitä selässä kaksi päivää. Kuuluu hillitöntä mekkalaa ja jyrinää kuin seinän olisi takana keilasali ja siellä käynnissä keskiyön kilpailut. Kävin pyytämässä vastaanotosta rauhallisempaa huonetta. Virkailija väitti huonetta hiljaiseksi. Ehdotin, että hän tulisi kuuntelemaan, mutta ei hän tullut "Tomorrow", hän sanoi. Olen syönyt kaksi unitablettia, eivät auta kun seinän takana jotkut huutavat kaiken aikaa: "Go, go". Luen hotellin turvallisuusohjeita, eivätkä ne ole  rauhoittavaa lukemista unettomalle.

Pidä matkatavaroitasi aina silmällä kun kirjoittaudut hotelliin. ÄLÄ KOSKAAN jätä niitä hetkeksikään yksin.
Pidä ovesi aina lukittuna, kun olet huoneessa. ( Se on mahdotonta tässä huoneessa).
Ilmoita aina johtajalle välittömästi, jos näet tai kuulet jotain epätavallista: kuten ihmisiä vetelehtimässä käytävässä, nimettömiä puhelinsoittoja, tuntemattomia henkilöitä jotka koputtavat ovellesi.
Älä koskaan jätä koruja, rahaa tai mitään arvoesineitä huoneeseen.
Älä koskaan kutsu tuntemattomia huoneeseen.
Älä koskaan päästä korjausmiehiä, ikkunanpesijöitä jne. huoneeseen tarkistamatta asiaa ensin hotellinjohdolta.
Älä koskaan salli huoneeseesi tuotavan tunnistamattomia tavaralähetyksiä.
Älä koskaan ilmaise hotellisi nimeä tai hotellihuoneesi numeroa tuntemattomille.
Älä koskaan keskustele julkisesti tulevista suunnitelmistasi poistua hotellista päiväksi jne.

Hyviä neuvoja, mutta aiheuttavat minussa lievää paranoiaa. Onkohan tämä Madrid kovinkin vaarallinen kaupunki?

Puiston penkillä 9.6. 2000

Istun puistossa, jossa seisoo Don Quijoten patsas. Selän takaa kuuluu yksitoikkoinen ääni. Kerjäläinen on toistanut saman litanian niin monta kertaa, että hänen äänestään on tullut monotoninen. Erotan jollotuksesta yhden ainoan sanan, se on "generosa". Mies vetoaa ihmisten hyväsydämisyyteen.

Hotellista piti kirjoittautua ulos aamupäivällä ja juna lähtee illalla yhdentoista maissa. Missähän muut 105 kirjailijaa viettävät päivänsä? Minä  vietän sitä Internet-kahviloissa. Matkakertomuksen lähettämisestä Helsingin Sanomiin tuli ongelmia. Se onnistui vasta neljännessä nettikahvilassa. Siellä sallittiin disketit. Espanjalaiset kahvilat ovat tulleet varovaisiksi, koska disketiltä on helppo istuttaa virus koneeseen. Yahoo-Mailkaan ei kelpuuta enää liitetiedostoja. Juttu olisi jäänyt lähettämättä, ellei viereisen koneen ääressä istuva ystävällinen nuori nörtti olisi auttanut. Hän tarjoutui lähettämään jutun omalta koneeltaan Mix-Mailin kautta. Hän suositteli minulle Mix-Mailia , ehkä siirryn sen käyttäjäksi. Nörtit ovat sympaattisia ihmisiä, he ovat aina valmiita auttamaan, ovat kuin entisajan partiopojat.

Nyt minun pitäisi selvittää, miten pääsen Suomen kulttuuri-instituuttiin, jossa esiinnyn pohjoismaalaisten ja virolaisten kirjailijoiden kanssa. Bussit eivät kulje, ne ovat lakossa. Metrolla pääsee sinne, mutta missä on lähin metroasema? Kartta yrittää karata käsistä, tuulee niin kovasti, ja taivas on vetäytynyt pilveen, mutta sadetta ei ole luvassa ABC Madrid -lehden mukaan. Pesetat ovat vähissä enkä halua vaihtaa vähiä dollareitani. Täytyy olla syömättä tänään. Olen kuluttanut Madridissa melkein sata dollaria, enemmän kuin kolme päivärahaa( á 30$). Raha on mennyt ruokaan, nettikahviloihin ja sandaaleihin. Ei tämä ole mikään halpa kaupunki.

Vanha pappa tuli viereeni lukemaan lehteä. Hän kysyi mistä olen. Sanoin että Suomesta. Hän sanoi, että hyvä. Sitten hän pyysi tupakan. Ja sen jälkeen hän kysyi olenko naimisissa. Minä sanoin: "Non comprendo". Hän kysyi: "Solo?" Sanoin: "Non solo". En osannut sanoa espanjaksi, että meitä on 107. Hän sanoi, että on kylmä. Minä nyökytin päätä. Keskustelu tyrehtyi. Tuuli riipoi hänen lehteään. Hän pani sen kasaan ja lähti. Puluparvi lehahti paikalle. Tällaisia nämä minun matkani Euroopassa aina ovat – puiston penkillä istumista, matkustan sitten yksin tai ryhmässä.

Bordeaux 10. 6. 2000

Ranskalaiset ymmärtävät mitä kirjailija tarvitsee, toisin kuin espanjalaiset, jotka kuvittelevat että kirjailija tarvitsee kravatin. Siihen voi korkeintaan hirttäytyä. Hotellihuoneen pöydällä odotti pullo Chateau Corps de Loup –punaviiniä. Se todella lämmitti.

Kun juna saapui Bordeaux’n asemalle, satoi, ja tuuli vihmoi hyytävästi kuin Helsingissä vappuna tai juhannuksena. Asema-aukiolla oli kirjallinen kabaree. Teatteriryhmä Oboubambulle esitti 21 junakirjailijan teksteistä kosteen nimeltä La Transcontinentale Olin haljeta ylpeydestä, kun nirsot ranskalaiset olivat kelpuuttaneet minun Klovnini. Mutta en nähnyt, miten he sitä esittivät Aukiolla oli aivan liian kylmää ja sateista, että olisin tarjennut katsoa heidän esitystään. Menin kahvilaan istumaan. Minua väsytti.

Olin nukkunut huonosti espanjalaisessa makuujunassa. Viereisessä hytissä metelöivät venäläiset kirjailijat, votkan voimalla tietysti. He puhuivat kirjallisuuden tehtävästä, se oli ainoa mitä ymmärsin heidän kovaäänisestä väittelystään. Anni antoi pumpulitupot ja minä panin ne korviini. Aamulla aikaisin oli herätys ja junanvaihto Ranskan rajalla.

Junassa

Jacques Jouet istuu käytävän toiselle puolelle. Annoin hänelle Hullun taivaassa – romaanin ranskalaisen käännöksen, jonka olin saanut juuri ennen matkalle lähtöä. Hän selasi sitä ja minä luin Le Monde –lehden artikkelia lontoolaisesta Tavistock –klinikasta, jossa Samuel Beckett oli saanut oivalluksen, että hän ei ole vielä syntynyt tähän maailmaan. Hetken kuluttua Jouet keskeytti lukemisen, hän osoitti varpaitani ja kysyi, miksi niitä sanotaan suomenkielessä. Sanoin että ne ovat varpaat. Hän kysyi, mitä sukupuolta varpaat ovat. Sanoin, ettei niillä ole sukupuolta. Sitten keskustelimme sieni –sanasta ja minä selvitin hänelle että suomenkielessä ei millään sanalla ole sukupuolta. Kuulosti varmaan kummalta ranskalaismiehestä.

Jacques Jouet ei vaikuta ollenkaan niin pelottavalta intellektuaalilta kuin vuosi sitten Pariisissa, jolloin hän tuli puhumaan kanssani enkä minä ymmärtänyt sanakaan, vaan säikähdin ja juoksin tieheni. Hänellä on kauhtunut farkkupuku, eloisat kasvot, silmissä vakava ja lämmin katse. Ehkä silmät näyttävät lämpimiltä vain siksi että ne ovat tummanruskeat, siniset silmät kun usein vaikuttavat kylmiltä kuin jää tai taivas. Hän on charmantti sillä tapaa kuin ranskalaismiehet ovat. Heissä on älyn charmia.

Matkalla Malagariin 11.6.2000

Bussi kulkee pitkin joen rantaa. Luultavasti joen nimi on Garonne. Ei aavistustakaan missä nyt ollaan, tiedän vain että olemme menossa Malagariin, François Mauriacin kotikylään. Tien varressa on paljon pieniä hyvinhoidettuja taloja, joiden puutarhoissa kukkivat ruusut. Äsken vilahti ohi Le Mutant –niminen supermarketti. Bordeaux’ssa on supermarket Victor Hugo. Ranskassa kirjailijoita todella arvostetaan, heidän muistokseen perustetaan supermarketteja. Miksei Helsingissä ole supermarket Aleksis Kiveä Aleksis Kiven kadulla. Ja supermarket Minna Canthia Minna Canthin kadulla? Ensimmäinen pyöräilijä jonka näen Ranskassa, polkee bussin edessä punainen kypärä päässä. Tien laidoilla näkyy vieläkin joulukuisen hirmumyrskyn kaatamia puita.

Selkäni takana istuu ukrainalainen Mykola, jolla on sellainen sukunimi että en osaa kirjoittaa enkä lausua sitä. Hän puhuu erinomaista englantia, kansallinen aksentti ei kuulla lävitse lainkaan. Hän on ollut Fullbright -stipendiaattina Amerikassa. Hän kertoo jollekin naiskirjailijalle, millaista siellä oli. Hän on ihminen joka rakastaa ääntään ( puhuu itsetyytyväisesti) Nainen ei saa suunvuoroa. Hän ei joko osaa englantia tai ei ole tavannut miestä aikaisemmin. Miehellä on poika ja hän on ollut Amerikassa. Hän sanoo että Euroopassa ei voi koskaan olla "native". Euroopassa ukrainalainen tuntee olevansa muukalainen ( alien) koko elämänsä ajan, mutta ei Amerikassa, koska Amerikka on avoin maa. Siellä ei kansallisuus merkitse mitään, hän sanoo. Hän on valkoinen mies. Siksi kai hän tuntee olevansa kotonaan Amerikassa. Hän on tohtori. Hän sanoi väitelleensä fonetiikasta. Hän kirjoitti runoja 20 vuotta sitten. Silloin hän oli underground- runoilija, mutta hän ei kirjoita enää. Hänellä ei ole enää haastetta, kun ei ole samidzat-kirjallisuutta, eikä Neuvostoliittoa. "I stopped to write poems. Ja nyt hän tekee tiedettä. Mitä  miehestä voi päätellä äänen perusteella. Että hän on tärkeä mies.

Matkalla Pariisiin 12.6.

Junamatka Pariisiin, juna lähti ja ylitti hyvin likaisen Garonne. Tämä on luotijuna, helpompaa kirjoittaa kuin koska juna kulkee tasaisesti. Yritän koota ajatuksiani. Mitä tapahtui Bordeaux’ssa. Kuuluttaja selittää jotakin Ranskaksi. On the road. Taas yksi huonosti nukuttu takanapäin. Taivas on harmaa. Radanvarsimaisema samanlainen kuin kaikkialla, vähän Rappioitunut. Alain Juppen vastaanotosta olen kirjoittanut,. viinitilasta en, enkä jaksakaan kirjoittaa. Radanvarrella kaikki nuo varastot, öljytankit, junavaunut odottamassa purkamista tai lastaamista, samat jokaisella Euroopan asemalla. Onko Eurooppaa olemassa? (On kai).

Todellinen Baabelin juna – ihmiset puhuvat äidinkielenään 98 kieltä. Satuin samaan vaunun osastoon venäläisten kanssa, tupakoitsijoiden osasto. Venäläiset ovat parhaimmillaan matkoilla. Rakastavat matkustamista, he ovat iloisia ja seurallisia. He puhuvat, kertovat vitsejä , nauravat. Kotioloissa he ovat huonoimmillaan. Heidän aurinkoinen puolenansa kääntyy esiin matkalla. Muuttuvat eri ihmisiksi.

En ole nähnyt vieläkään yhtään unta – sellaista unta jonka muistaisin – tämän matkan aikana. Ehkä unitabletit vievät unen näkemisen kyvyn. Tai matka itsessään on niin suuri uni, että yöllä ei tarvitse uneksia. Tapasin toisenkin uneksijan. Tällä matkalla. Hän antoi minulle runon viinitilalla. Ja selitti englanniksi sen sisältöä: Minä = runon kirjoittaja keräsi tai söi sieniä. Partaa ajaessa hänelle kävi niin, että hän leikkasi varpaansa. Van Gogh liittyi runon tarinaan jollakin tavoin. Sanoin että se leikkasi korvansa. Sienet, varvas ja van Gogh olivat minun kirjastani jota näytin hänelle junassa, kun tulimme rajalta Bordeuaxiin. Hänen nimensä on Jacques Jouet., runoilija Pariisissa. Kysyin onko hän surrealisti vai dadaisti, koska hänen runonsa on täynnä crazya huumoria. Hän sanoi olevansa oneirotic, vai sanoiko hän että "oneiric". En osaa kirjoittaa sitä sanaa. Sillä on jotain tekemistä unien kanssa. Tarkoittiko hän eroottisia unia?

Mitä olen oppinut tähän mennessä:

Vastaanotot ovat ikäviä
Ihmisten kanssa puhuminen käy hermoille
Juna voi koota ajatuksiaan, jos voi.
Venäläiset ovat hyviä matkalaisia.
Pellolla kulkee traktori ja kaataa heinää.
Radanvarrella pensaita, puita, taloja. Tämä ei ole harvaan asuttua maata kuten Portugal.
Kirjoittaminen on helppoa ranskalaisessa junassa.

Näkymiä ikkunasta

Pieni kirkko ja valkoinen vesitorni. Junan vauhti hiljenee. Hyvin hoidettuja maalaistaloja. Kuka minä olen? Eurooppalaisten ongelma. Kun he menevät naapurimaahan eivätkä osaa kieltä, identiteettikriisi iskee. Ihmisen juuret ovat kielessä, eivät massa. Entä sielu. Joillakin on mykkä sielu. Se ei puhu, ehkä se tanssii, laulaa, itkee, nauraa, heiluttaa käsiä ja korvia. Kaikessa mitä ihminen tekee näkyy hänen ruumiinsa, entä sielu. Kuuluuko se hänen sanoistaan, näkyykö se hänen silmistään? Ryteikköistä metsää jonka lävitse juna lipuu hiljaa. Tuntemattomia puita, joilla on lehdet kuin pihlajalla. Nyt tuli täyspysähdys. Odotetaan ehkä vastaantulevaa junaa.

En vieläkään tiedä kaikkien kirjailijoiden nimiä, sata nimeä ja naamaa eivät millään pysy päässä. Vain ne joiden kanssa olen puhunut joitakin sanoja. Virolainen Peeter Sauter – nuori runoilija, jonka viides lapsi syntyy näillä hetkillä ja isä liehuu pitkin ja poikin Eurooppaa. Kun näin hänet ensimmäisen kerran Madridin Suomen instituutissa, kysyin onko hän ollut tappelussa - naamassa oli punaisia läikkiä jotka näyttivät ruhjelmilta. Mutta ne taitavat ollakin syntymämerkkejä. Hän on tapellut jo ennen maailmaan tuloaan.

Eilisiltana Malagarissa François Mauriacin talon pihalla oli spontaani runonlausuntatilaisuus sen jälkeen kun oli syöty talon tarjoamia herkkuja – juustoja oli 20-30 lajia – viinejä ei aivan yhtä monta lajia – mutta ihmiset humaltuivat niitä iloisesti ja alkoivat lausua vanhan hevosrattaan päällä runoja, jokainen omalla kielellään. Paitsi Peeter Sauter joka lausui englanniksi. Hän oli tavannut Madridissa kadulla naisen, ja luullut että nainen kuuluu meidän ryhmään. Nainen puhui espanjaa, hän englantia, he tulivat hyvin juttuun. Nainen kysyi mitä hän haluaa, ymmärsi että nainen on prostituoitu. Runo päättyi siihen, että myös runoilija on prostituoitu Myös runoilija myy itseään, tai yrittää ainakin. ( Minun lisäykseni: runoilijaa myy itsensä alihinnasta, mitä ammattihuora ei tee, paitsi sitten kun hänestä tulee vanha eikä kukaan huoli häntä. Mitä runoilija tekee vanhana?. Puhuin Peeter Sauterin kanssa Juhan Viidingin kohtalosta. Muistelin, että hän tappoi itsensä. Niin tapahtui, monet virolaiset runoilijat ovat tehneet sen.

Minun piti kirjoittaa siitä spontaanista runonlausuntatilaisuudesta, vanhojen puiden varjossa, ilta-aurinko paistoi, ihmiset istuivat nurmikolla, kuuntelivat. Kun runoja oli esitetty muutamalla kielellä, ihmiset alkoivat huutaa missä on suomalaiset , unkarilaiset, eestiläiset, armenialaiset. Anni Sumari meni nurkan taakse kirjoittamaan runonpätkän ja lausui sen. Sanoi antavansa pienen kielinäytteen suomenkielestä.

Ihmiset loikoivat nurmikolla, istuivat puiden juurilla, kaksi nuorta kirjailijaa soitti heinän lehdellä kuulosti kuin kaksi kimeä-äänistä lintua olisi vaihtanut viestejä keskenään. Tai esittänyt kilpalaulantaa.

Mitähän minä tältä matkalta odotan? Ei mitään odotuksia. Kiinnostaa mitä tapahtuu missäkin maassa, miten meidät odotetaan vastaan Venäjällä, josta on tullut markkinatalous maa. Entä Saksa, maa josta en ole pitänyt. Opinko pitämään siitä nyt.

Eurooppalaista kirjallisuutta

Pariisiin on aina iloa tulla, Mutta nautintoa pilaa se että minulla on esiintyminen Kansalliskirjastossa. Olen puhunut Annille, että jospa hän menisi minun tilastani sinne, sanoisi että minulle tuli paniikkihäiriö. Toisaalta kun nimeni on ohjelmassa, niin jotkut ihmiset voivat mennä sinne koska haluavat tavata minut, esimerkiksi se tyttö joka on kääntänyt Hullun taivaassa -romaanin ranskaksi. En pysty puhumaan englantia niin sujuvasti, että selviytyisin siitä tilaisuudesta, jonka teema on:" Y-a-t-il encore une litterature europeenne de l’ utopie?" En osaa vastata tuollaiseen kysymykseen.

Meillä on ollut eurooppalaista kirjallisuutta Iliaasta ja Odysseuksesta alkaen? Odysseus oli kirjallisuuden ensimmäinen matkailija ja matkailijoita tässä maanosassa riittää. Ei me olla hukassa: juna vie meitä raiteita pitkin eikä ole mahdollisuuksia eksyä niin kuin merellä – ei olla tuulten kuljettavina. Odysseuksen harharetket on ollut yksi Euroopan kirjallisuuden suosituimmista teemoista. Miehen harharetket. Naisen harharetket ovat toinen juttu. Kuinka moni eksyy tällä matkalla , kohtaa kykloopin, joutuu Kirken saarelle, rakastuu Kalypsoon. Ja palaa lopulta Penelopensa luo. Matka mielikuvituksessa. Maata pitkin.

Heinäpaaleja rullalla. Voisin kehitellä vähän eteenpäin Odysseus-teemaa. Entä kirjallisuus? Onko eurooppalaista kirjallisuutta? Eurooppalainen kirjallisuus on Ranskan, Saksan, Englannin ja Italian ja Espanjan kirjallisuutta. Skandinaviasta eurooppalaiseen kirjallisuuteen ovat päässeet Ibsen, Hamsun ja Strindberg, sekä satusetä Andersen., Pienet maat eivät kuulu Euroopan kirjallisuuteen.. Lönnrotin Kalevala on suomalaisten eurooppalainen kirja.

Koska junan pysähdyspaikoilla – kaupungeissa on niin paljon sosiaalisia tapahtumia, junassa ei haluta jutella kenenkään kanssa, vaan haluaa olla yksin, omissa mietteissään, haluaa rauhoittua hetkeksi.

Pariisissa alkaa taas hajoaminen. Ensin on löydettävä rahanvaihtopaikka, sitten ruokakauppa, sitten tupakkakauppa, ostettava viiniä ja kolmen päivän metrolippu, koska on helpompaa liikkua metrolla. Muistaakseni siellä myydään kolmen päivän lippuja. Ostettava myös lämmittävä hartiahuivi tai viitta.

Vierauden tunne on se perusvire, perustunne – kirjoittamisen lähde, josta kirjat syntyvät, minun kirjani. En voi yleistää sitä kaikkiin kirjailijoihin. François Mauriac viihtyi omassa talossaan, kirjoitti siellä tuotantoaan. Tolstoi kirjoitti Jasnaja Polnajassa. Dostojevski ei voinut kirjoittaa muualla kuin kulmatalossa. Kai se riippuu luonteesta, tai jostain muusta. Ehkä lapsuuden perustunteesta. Toiset ovat luonteeltaan Odysseuksia, toiset eivät.

Pariisissa

Bussissa matkalla jollekin iltavastaanotolle, jossa toivottavasti saa syödäkseen. Teatteriseurue esitti tekstiäni Montparnassen torilla aseman edessä, mutta en onnistunut kuulemaan sitä, vaikka juoksin ( ajoin metrolla) hotellilta kello viiden aikaan kuuntelemaan sitä. He eivät esittäneet ohjelman mukaisessa järjestyksessä. Minulla ei ollut aikaa jäädä kuuntelemaan, piti etsiä rahanvaihtopaikka. Ei löytynyt. Helluntaimaanantain takia pankit olivat kiinni, tupakkakaupat näyttivät olevan myös    (nuo tekopyhät!) Ostin tupakka-askin yhdestä kulmabrasseriasta. Mies kaivoi tiskin alta punaista Marlboroa. Pariisi on täynnä ihania kauppoja, mutta ei ole aikaa käydä niissä.

Bussi ajaa entistä "kotikatuani" rue La Fayettea pitkin. Ainoa asia mitä elämässäni olen katunut, on se että en lähtenyt nuorena Maxin kanssa Pariisiin. Olisin silloin rakastunut tähän kaupunkiin ja jäänyt tänne. Takapenkillä Locus-mies pitää monologia englanninkielellä. Hän puhuu tummalle naiselle. Ensin hän puhuu huorista, ne kiinnostavat kaikkia miehiä. Ja sitten hän kertoo elämänkertaansa, missä on ollut töissä jne. Ollut johtajana jossakin companyssa. Miehellä on tumma puku päällä, ja mustat kengät jalassa, ei Locus- lenkkareita tänään.

Paikka johon meidät  kuskattiin bussilla oli nimeltään Cabaret Savage Villeten puistossa, oven päällä sydän jonka veitsi lävistää. Se on disko. Kirjailijat innostuivat tanssimaan, myös minä. Siitä on vuosia kun olen viimeksi tanssinut.

Pienessä kodikkaassa hotellissa

Näkymä hotellin ikkunasta. Kerrostaloalue, uusia taloja, eivät ole seinät mustuneet, ne ovat vaaleaa beesiä, valkoista, okraa. Parvekkeilla pelargonioita. Yhdellä parvekkeella seisoo iso pikkupalmu. Pihalla itkuraitoja tai jotain muita puita joiden oksat roikkuvat alaspäin. Asukkaiden autoja, kaksi vihreää roskista kumollaan maassa ja tavallisia pariisilaisia menossa aamulla töihin. Harmaa taivas . Ehei tule yhtä kaunista päivää kuin oli eilinen.

Lissabonissa oli flunssa ja Pariisissa tuli rakot varpaisiin. Ne tulivat kun tanssin sandaaleissa, jotka ostin Madridista. Eivät ne ole tanssikengät, ne on tehty kävelyä’ varten. Verenpaine on varmaan noussut hurjiin lukemiin, kun oikeassa korvassa tykyttää sydän. Parasta rauhoittua vähäksi aikaa, levätä vaikka olenkin Pariisissa. Iltapäivällä voin yrittää taas dollarien vaihtoa. Helluntai on vihdoin ja viimein ohi ja pankit palanneet päiväjärjestykseen.

Hotellin nimi on Ibis Alesia. Seinällä on pastellimaalaus muinaisesta Iibis-hotellista Fontainellebleussa. Hotelli on pieni ja kodikas. Niin vaatimaton, että ei ole edes kynää eikä hotellin kirjekuoria ja paperia pöydällä. Olin ajatellut, että otan jokaisesta hotellista kynän matkamuistoksi. Tämän matkan aikana ensimmäinen yö jonka nukuin hyvin. Johtuuko se Pariisista vai hotellista. Täällä ei humise ilmanvaihtolaitteet niin kuin suuremmissa ja komeammissa hoteleissa. Ei ole minibaariakaan, mutta alakerrassa on baaritiski.

Innokkaat siivoojat ryntäävät huoneeseen, vaikka olen laittanut ovelle lapun, että ei saa häiritä. Sotken heidän päiväjärjestystään, mutta en aio sen takia nousta sängystä ja poistua huoneesta. Entiseen aikaan lähdin kiltisti siivoojia pakoon, lampsimaan pitkin Pariisin katuja. Nyt en jaksa, eikä minua huvita jalat rakoilla. Siivooja oli hyvin tumma tyttö Ranskan entisistä alusmaista.

Katukahvilassa

Jalkoja lepuuttamassa Seinen rannan kahvilassa, siinä joka on kukkien ja eläinkauppojen vieressä. Kävin Samartinessa ostamassa hiusharjan ja muistikirjan. Muistikirjoja kuluu tällä matkalla. Virnistelevä monsieur toi minulle lasillisen Coca-Colaa, kun näytin hänelle viereisessä pöydässä lasia ja sanoin että " je voudrais ce-la (ehkä se oli väärin sanottu). Hän ei käsittänyt mitä sanoin, kohotteli kulmakarvojaan, kunnes ymmärsi. Puhun niin huonosti kaikkia kieliä, ettei kukaan ymmärrä minua. Olin sortua ostamaan vihreän mustekynän Samartainesta. Se oli alennusmyynnissä ja maksoi vain 58 frangia. Mutta kun sitä ei voinut kokeilla, en ostanut.

Jalat väsyivät kulttuuriministerin vastaanotolla Palais Royalissa. Inhottavia tilaisuuksia, en osaa seurustella kevyesti ihmisten kanssa. Pieni paksu mies luki rintamerkistä nimeni ja innostui puhumaan suomea. Kertoi että hän on saksalainen, suomalaisen kanssa naimisissa. Jonkun saksalaisen kulttuuri-instituutin johtaja sanoi olevansa. Hän luuli että olen Helsingin Sanomien toimittaja. Hän alkoi puhua englantia, vai minäkö se aloin. Toisinaan osaan puhua, toisinaan en osaa puhua ihmisten kanssa.

Kielet sekaantuvat toisiinsa. Kun tulin kulttuuriministerin iltavastaanotolta , jossa ministeriä itseään ei näkynyt ( päivävastaanotolla hän oli), kävelin leipäkaupan ohitse. Sen nimi oli "Le pain au naturel." Mutta minun mielessäni se kääntyi "Luonnolliseksi tuskaksi". Ikkunassa luki "une autre idee du pain naturel" eli "toinen idea tuskasta." Varpaita kivisti rakot paljosta tanssimisesta. Se oli luonnollista tuskaa. Mutta mikä se toinen idea tuskasta on ? Pitäisi käydä katsomassa millaista tuskaa he myyvät siinä kaupassa.

Romaanihenkilöitä kävelee kadulla, tänään näin Notre Damen kellonsoittajan rue d’ Alesialla, kun olin palaamassa sitä pitkin takaisin. Näin surullisen näköisen susikoiran, joka oli jätetty vartioimaan kulmakuppilaa yön ajaksi. Se katsahti minua ja laski sitten päänsä etukäpälien päälle sen näköisenä kuin oli huokaissut: voi tätä koiranelämää, tänne minut on jätetty yksin, ilman laumaani.

Ypresin ( Yversin) sotamuseo

Louis-Ferninad Céline haavoittui lähellä tätä paikkaa, samoin Remarque. Robert Graves ja Graham Greene eivät haavoittuneet, mutta he sotivat täällä. Flanderin tie, le route de Flanders, kirjoittanut Claude Simon. "Kauneus oli ainoa lohtu tuona kauheana aikana", siteeraa opas jotain kirjailijaa. Kirjailijat kirjoittivat koska eivät voineet tehdä mitään muuta, sanoo opas. Siitä syystä kirjailijat kirjoittavat aina, oli sota tai ei. " My mind is a corridor", kirjoitti joku ystävä Eszra Poundille.

Käynti sotamuseossa oli niin painostava – täynnä painajaisunieni kuvia – että juoksin kolmen huoneen lävitse katsomatta. Yhdessä huoneessa pelasin vähän aikaa "computerin" kanssa, josta sai ruutua sormella koskettamalla aikaan sodan ääniä ja kuvia. Sen jälkeen istuin Anni Sumarin ja Markus Jääskeläisen kanssa museon vieressä olevassa katukahvilassa. He tilasivat oluen, minä kirin. Lasku oli 280 frangia yhteensä. Kauhistuksen hetki, kunnes tajusimme että ne ovat Belgian frangeja eivätkä Ranskan. Olimme luulleet koko ajan että olemme Ranskassa. Onneksi saatiin maksaa Ranskan rahalla. Laskussa oli kummankin maan hinta kahdesta oluesta ja yhdestä kiristä. Pöytään tuli Sabine, pariisilainen, ranskalaisen järjestäjäorganisaation tyttöjä, asuu lähellä Luxemburgin puistoa, on töissä kulttuuriministeriössä. Hän ihmetteli kuinka minä juon kiriä tähän aikaan. Asia jäi vaivaamaan minua. Jonkin ajan kuluttua kysyin häneltä, mihin aikaan Ranskassa on sallittua juoda kiriä. Hän sanoi, että puoli seitsemän jälkeen illalla. Sanoin että olen suomalainen ja juon kiriä milloin tahansa. Turistit voivat juoda milloin vain.

Het Labyrinth

Kemmel-niminen paikka Flaaminmaalla, Flanderissa Belgiassa. Ulkoilmaravintolan nimi on Het Labyrinth (Kuuma labyrintti?) Flaaminkielestä ei saa mitään selvää. Runoilija M. Dries de Hollander lausui juuri tervehdyssanat ja kirjoittamansa runon flaamiksi, ranskaksi ja englanniksi. Hanuriorkesteri soittaa, nurmikolla on tummapintaisia, kuluneita puupöytiä. Tuolit ovat vihreätä muovia. Ilta-aurinko lämmittää selkää. Kadun varressa on kyltti, jossa lukee valkoisilla kirjaimilla " UITRIT VRIJLATEN". Talot kadun varrella ovat punaisia tiilitaloja, joissa on pykäreunaiset päädyt. Ikkunapuitteet on maalattu valkoisiksi, jotkut puitteet ovat vihreitä. Ikkunoissa on pitsiverhot.

Parin kolmen kilometrin päässä täältä, keskellä aurinkoista peltoa, kulki ensimmäisen maailmansodan rintamalinja (niitty eikä pelto, siellä oli valkoisia lehmiä). Nyt n soittaa pillipiipari. Soitin on kuin skottilainen säkkipilli, ja harmonikka säestää. Tämä siis on flaaminmaata, isoäitini suvun juuret ovat jossain täällä, tummia pitkiä, isonenäisiä miehiä ja naisia, kuten hänen isoisänsä Tilman.

Kaksi possunnäköistä miestä leikkaa kokonaisena käristettyä possua lautasille. Heidän vieressään pöydällä on ruskeaksi käristetty possunpää. Yhdennäköisyys on hätkähdyttävä. Söin yhden kuoriperunan ilman kuoria ja vähän papuja ja valkoisen sämpylän. Ja sitten minuun iski yhtäkkiä kuvotus ja ruokafobia enkä pystynyt syömään enää yhtään mitään, vaikka oli nälkä. Mahtoiko se johtua kahdesta possumiehestä. Niillä on valkoiset paidat, toisella henkselit. Molemmat ovat yhtä paksuja.

Mies laulaa viisuja merimiehistä. Laulut ovat kuin suomenruotsalaisten juomalauluja. Saaristossa lauletaan samanlaisia viisuja, samanlaisia rallatuksia " falleraa, hurraa, falleraa". Ei ihme että isoäidin muinaiset sukulaiset päätyivät ensin Ruotsiin ja sieltä sitten ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Tunsivat olonsa kotoisaksi siinä kieliympäristössä.

Tämä on Proviencie West-Vlaanderen. Yhden ruokakortin ( vihreä) ja neljä juomakorttia ( keltaista) on tarjonnut Provinciehuis Boeverbos, Koning Leopold III –laan 41, B-8200 Sint-Andries. Pyhä on flaaminkielellä sint , melkein kuin synti. Ruokalapuissa lukee " Bon voor één avondmaal". Juomalapuissa lukee: "Bon voor één consumptie" ja molemmissa lapuissa: in ’Het Labyrint’ te Kemmel op vrijdag 16 juni 2000 vanaf 19 uur". Muistuttaa kirjoitettunakin ruotsia. Nyt mies laulaa yhden "historisk ballad" oman ilmoituksensa mukaan. Balladi kertoo ajasta jolloin espanjalaiset tulivat Flaaminmaalle ja Hollantiin ja asukkaat pakenivat Reinin toiselle puolelle.

Yper on flaamiksi Ieper. Bussin ikkunasta näkyy pieni kulmatalo ( punaisesta tiilestä muurattu) jonka nurkkaerkkerissä on vuosiluku 1914-22 ja sen takaa nousee kirkontorni, jonka huipussa on kukkoviiri. Bussi seisoo kadunkulmauksessa odottamassa ihmisiä. Kadun toisella puolella on tienviitat Lokeriin ja Poperingiin . Flaaminmaa haisee lehmältä. Lehmiä näkyy paljon bussin ikkunasta. Kissa juoksee aidan viertä omilla asioillaan. Aurinko on punainen kiekko niittyjen ja peltojen yllä.

Ollaan jo Ranskanmaalla tien varren kylteistä päätelleen. Missään ei näy rajaa, ei rajapuomeja. "Sortie Hopital". Siitä näin että Ranskassa ollaan. Talot ovat aivan samannäköisiä kuin Belgian puolella. Mennään pitkin jonkin pikkukaupungin katuja. Rue d’Ypres on kadun nimi. " College Immaculie Conception" lukee yhdessä viitassa. Tarkoittaako se, että siellä opetetaan synnitöntä sikiämistä. Ranskan puolella ei haise enää lehmältä. Lilleen vie pomppuinen moottoritie. On vaikea kirjoittaa.

Turvamiehet

Lillessä oli turvamiehet vartioimassa meidän syömistä kaupungintalolla. Samoin oli Mont-Noirissa. Ne tarkkailivat silmä kovana tapahtumia. Kun Mont-Noirissa ruokailupaikan eteen ajoi auto, josta nousi monsieur puku ja solmio päällä, toinen turvamiehistä nousi heti pöydästä ja meni kysymään mieheltä, millä asioilla hän liikkuu.

Mistä syystä Lillessä ollaan niin tarkkoja kirjailijoiden turvallisuudesta, kun ei muualla ole tähän mennessä oltu. Baskimaa tosin jäi väliin turvallisuussyistä. Onko Lillessä ollut koskaan attentaatteja. Ehkä täällä pelätään, että joku sekopää räjäyttää sata kirjailijaa ilmaan ja pääsee sillä tavoin kirjallisuushistoriaan. Joku katkeroitunut ja kateellinen kirjailijaksi halunnut, jonka käsikirjoitusta ei ole julkaistu?

Hotelli Lille-Europessa yöllä

On jo lauantai 17.6. Joku saakelin Jesmida tai Jasmida Yahoomailista ja John Pantiers Hotmailista ovat käyneet sotkemassa yhteydet, niin että en päässyt lukemaan sähköpostejani. Jesmida ei olke kirjoittautunut ulos Yahoomailista. Kun luin ensimmäistä viestiä, huomasin että ei tämä ole minulle. Kirjasin Jasmidan ulos ja yritin uudelleen, mutta en päässyt omalle postilaatikolleni. Ruutuun ilmestyi tervehdys " Hello Jasmida". Sen jälkeen yritin Hotmailiin. Siellä ilmestyi ruutuun: " Hello Pantsier" ja pyydettiin salasanaa samoin kuin Yahoomailissa. Yritin monta kertaa, aina sama juttu. Puheluyksiköitä ( units) kului telekortista. Pahuksen harmittavaa.

 

                                                       

Matkan aikana olen alkanut ymmärtää millaista on kauppamatkustajan ( kaupparatsun, liikemiehen, myyntiedustajan) elämä. Se on hotellista toiseen matkustamista, matkalaukun purkamista ja pakkaamista, puhumista, edustamista,esiintymistä.                                                       

Matkailussa on hauskinta se että tekee kaiken aikaa typeriä erehdyksiä, joille voi nauraa jälkeenpäin.

 Bryssel

Illalla Hôtel Ustel 6-8, square de l’Aviation Brysselissä. Päivä alkoi kurjasti. Bussi tuli aamupäivällä kello 11 kaupunkiin, mutta hotelliin pääsi vasta klo 3. Vietin neljä tuntia Brysselin kirjallisuusjunatoimistossa, kirjoitin Hesariin. Kolmelta joku toimiston virkailijoista heitti minut autollaan hotelliin. Kävin suihkussa, vaihdoin vaatteet ja sitten minibussiin, joka vei minut hyvin viehättävään pikkupuutarhaan. Se oli Les Etangs –kirjakaupan takapihalla . Mainosti olevansa kansainvälinen kirjakauppa, muttei siellä ollut yhtään suomalaista kirjaa.

"A Literary Journey in our Garden" Yleisö oli keski-ikäisiä naisia suurimmaksi osaksi, kaikki eivät mahtuneet istumaan, joukossa muutama mies. Lämminhenkinen tilaisuus, yleisö ihan oikeasti mukana, kyseli, kuunteli, osallistui, nauroi, taputti. Se oli sellainen luentatilaisuus, jossa oli hyvä henki, hyvä olla. Johtui ehkä siitä että mukana tilaisuudessa oli Jacques Jouet ja Kamiel Vanhole, joka on belgialainen kirjailija, kirjoittaa flaaminkielellä. Hän on pitkä ja laiha. Naama on samannäköinen kuin kirjoituksensa, teksti jota hän luki – hauska, semmoinen naama josta pidin ensi silmäyksellä. Hän oli se joka sanoi minulle hotelli Lille-Europan aulassa hyvää aamua, vaikka oli ilta ja sitten keskustelimme hetken ontuvalla englanninkielellä, miten kaikki menee sekaisin päässä, kun on niin paljon ohjelmaa. Kohta unohtuu oma nimikin. Tänään jatkoimme samasta teemasta minibussimatkalla Les Etangsiin. Hän sanoi, että ehkä emme enää Berliinissä tiedä keitä me olemme. Olemme hukanneet itsemme, vaihtuneet joiksikin toisiksi. Hänen naamassaan on surullisen klovnin ilmeikkyyttä. Hän näyttää vanhemmalta kuin on.

Junassa

18.6. 2000 Vihdoinkin istutaan oikeassa kirjallisuusjunassa! Junan kyljissä keltaiset kyltit. Tähän asti meitä on kuljettanut Portugalin, Espanjan ja Ranskan rautatieyhtiöt, jotka eivät ole halunneet mitään erikoiskylttejä vaunujen ulkoseiniin. Samassa hytissä on kolme suomalaista – me kaikki kerrankin yhdessä - ja kaksi muunmaalaista, en tiedä mistä he ovat, heitä ei ole näkynyt sen koommin kun he kävivät jättämässä laukkunsa.

Juna seisoo Leuven- nimisen paikan asemalla. Anni Sumari istuu baarivaunussa ja kirjoittaa muistikirjaa. Markus Jääskeläinen istuu samassa hytissä kuin minä ja kirjoittaa muistikirjaa. Hän kertoi että Nicolaj Stockholm Kööpenhaminasta on jo alkanut miettiä kannattaako olla mukana loppuun asti, jaksaako hän ja ajaako juna kirjallisuuden asiaa ollenkaan, kun näyttää siltä että tämä on yhtä vastaanotto- ja cocktailpartya koko matka. Vastaanotot ovat hänestä yhtä tylsiä kuin minustakin.

Brysselissä oli paljon poliiseja joka paikassa jalkapallomellakoiden takia. Möykkääviä miesjoukkoja näkyi myös Brysselin kaduilla – nuoria miehiä jotka käyttäytyivät kuin mölyapinaurokset. Miehet ovat outo laji, varsinkin ne jotka lähtevät uhoamaan ja tappelemaan jalkapallomatseihin. Näin pari hyvin kiihkeätä kohtausta tuolit eivät sentään lennelleet niin kuin television uutiskuvissa. Kun tulin hotelliin kolme lyhyttä, hyvin tummaa kiharatukkaista matalaotsaista miestä kävi meluisaa ja kiivasta sanasotaa vastaanottovirkailijan kanssa ( miespuolisen), kädet heiluivat kiihkeästi ja ilmeet olivat tuiman äkäiset. En ymmärtänyt mistä oli kyse. Näytti siltä että miehet olivat hyvin loukkaantuneita – ehkä heidän perusmiehisyyttään ja kunniaansa oli loukattu. Voiko miehiä – tarkoitan jalkiopallohuligaaneja rakasta. Entä jos ajattelisi että ne ovat luonnollisia eläimiä kuten koirat ja kissat? Ne tekevät juuri sitä mitä luonnollisille eläimille kuuluukin. Mutta miksi niillä sitten on ihmistajunta, kieli, mieli ja järki jota ne eivät käytä?

Unikkoja peltojen ojissa. Kysyin asemalla ennen lähtöä armenialaiselta Davidilta, onko hän onnellinen. Hän sanoi että se on filosofinen kysymys ja alkoi pohtia voiko tietää olevansa onnellinen nyt juuri tällä hetkellä. Menneisyydestä voi sanoa, että " oi noita onnen päiviä". Sitten hän sanoi että hän on onnellinen aina kun näkee kauniin naisen. Sanoin, että sitten hän on onnellinen aina, koska maailma on täynnä kauniita naisia.

Ravintolavaunussa

Toivoton yritys saada ruokaa ravintolavaunusta. Paksu vaalea tarjoilijatar ei huomaa minua, hänellä on niin kiire. Samassa pöydässä istuu mies Moldaviasta, hän kertoo käyneensä kymmenen vuotta sitten Suomessa. "Nice country", hän sanoo. Kerron, että tätini asui ja kuoli Moldaviassa ja serkkuni asuu siellä jossain, en tiedä missä. Mies Moldaviasta ei reagoinut, ehkä hän ei ymmärtänyt englantiani. Naistarjoilija vain juoksee ohitse. Se näkee kyllä, että viittoilen.

Miestarjoilija toi heti paikalla viiniä ja italialaisen mozzarella- tomaattileivän, kun menin keittiöön valittamaan, että olen istunut ties kuinka kauan. Naiset eivät näe naisia, miehet näkevät. Mielenkiintoinen tämä sukupuolten välinen jännite.

Joku saksalainen teollisuuskaupunki lipuu ikkunoiden ohitse, ravintolavaunussa puhutaan noin 57 kieltä .Ranskalaisten mukaan kieliä on 98. Mitähän saksalaiset ovat siitä asiasta tilastoineet. Joki jonka juna ylitti juuri. Mikä mahtoi olla? Rein? Yes, se oli Rein. "Rheinthurm Yahting" luki joen rannalla yhden talon seinässä. Samanlaiset graffitit kaikkien maiden asemaseuduilla. Korkea vesitorni, suippo huippu. Joku iso kaupunki. Se oli Dusseldorf.

Kello on viisi vailla viisi. Junan pitäisi olla 20 minuutin kuluttua Dortmundissa, jossa vietämme kaksi yötä. Juna seisoo jonkun kaupungin asemalla. Koira retkottaa pitkällään laiturilla helteen uuvuttamana. Hihnan päässä kököttää kyykkysillään nuori nainen, joka nojaa kättään otsaansa ja miettii ankarasti. Äsken hän puhui kännykkään. Iso koira, tummanruskean harmaa, heräsi rapsuttamaan korvaansa. Paikan nimi on Bochung, josta juna lähti juuri liikkeelle.

Selän takana olevasta osastosta, seinä on välissä, kuuluu turkkilaisen naisen noita-akkamainen käkätys – hän on keski-ikäinen nainen, en tiedä vieläkään hänen nimeään, vaikka olen tavannut hänet jo Pariisissa viime kesänä. En kehtaa enää kysyä, kun olen kysynyt niin monta kertaa. Se on niin outo nimi, ettei se helposti jää mieleen  (kaikki turkkilaiset nimet ovat outoja). Hän on vapautunut kaikista naisellisista estoista – on jo siinä iässä – siksi hän nauraa niin vapautuneesti, että se kuulostaa noita-akan käkätykseltä. Hän nauraa melkein aina, hänen äänensä on aika käheä. Matkatovereita: turkkilainen seinän takana ja kaksi hiljaista miestä samassa osastossa, puhuvat jotain outoa kieltä keskenään – niin lyhyen aikaa että en ehdi arvailla heidän kieltään. Toinen kirjoittaa muistikirjaa, toinen näppäilee testiviestejä kännykkäänsä. Juna saapuu Dortmundiin.

© Anita Konkka

Lisää Kirjallisuusjunasta osoitteessa: www.literaturexpress.org/

  Kotisivulle