Kesäkuu 2003

© Anita Konkka

Kandinsky.jpg (9358 bytes)

Vassily Kandinsky:Spitzen im Bogen

 

 

Ihmissielu kapitalismissa

1.6.

Heräsin kaikin puolin ärsyyntyneenä nykyiseen asioiden menoon eli kansainväliseen kapitalismiin. Kun osakkeenomistajat ovat ulkomailla, he lukevat vain numeroita. Yhtiöiden täytyy tuottaa kunnon osinkoa, jos se ei tuota, niin omistajat myyvät osakkeensa ja ostavat jonkun muun yhtiön paremmin tuottavia osakkeita. Jos Tammi ei tuota tarpeeksi myyviä kirjoja (= kirjallisuuden valtavirtaa sekä selvää himphamppua) niin Bonniers rupeaa hönkimään Tammen toimitusjohtajan niskana, toimitusjohtaja hönkii kustannusjohtajan niskaan, kustannusjohtaja toimituspäälliköiden ja toimittajien niskaan ja ne kirjantekijöiden niskaan, että kirjoittakaa sellaisia kirjoja jotka myyvät, tavallisia kirjoja, ei liian originellia, ei mitään taidepaskaa.

Hm, mahdoinko nähdä unta osakkeenomistajista, kun heräsin niin äkämystyneenä heihin. Saattoi mielentilaan vaikuttaa myös Oscar Wilden pieni kirjanen Ihmissielu sosialismissa, jonka lukemisen aloitin yöllä. Hän kirjoittaa mm. "Yksityisomaisuuden hallussapito on hyvin usein äärettömän demoralisoivaa...Rahan tekemiseen liittyvä toiminta on myös demoralisoivaa...Ihminen on vallitsevissa olosuhteissa myös hyvin turvaton. Äärettömän rikas liikemies voi olla - ja usein on - joka hetki sellaisten seikkojen armoilla jotka eivät ole hänen itsensä hallittavissa. Jos tuulee hieman kovempaa, tai säätila vaihtuu äkkiä, tai jokin muu yksinkertainen asia muuttuu, hänen laivansa voi upota, hänen sijoituksensa menee pieleen ja hän löytää itsensä köyhänä miehenä jonka yhteiskunnallinen asema on mennyttä." Tämä on siis kirjoitettu toissa vuosisadalla eli 1891 eli tilanne on ajautunut yhtä kurjaan jamaan kuin silloin. Silloin sosialismi oli ratkaisu ihmisten tilanteen parantamiseksi. Nyt näyttää siltä, että ei ole keinoa miten äärettömän demoralisoivasta tilanteesta voisi päästä irti.

Wilden kirjan on kustantanut pienkustantaja nimeltä Nasta Muumio ( eli Musta naamio.) En ole kuullut sen nimisestä kustantajasta ennen. Tosiasia on että mielenkiintoisin kirjallisuus ilmestyy nykyään pieniltä kustantajilta, koska niiden niskassa eivät hönkäile osakkeenomistajat. Surullinen tosiaasia sen sijaan on, että pienten kustantajien kirjoista ei saa tietoa. Löysin Wilden kirjan sattumalta Vuosaaren kirjaston esittelyhyllystä, jossa esiteltiin tällä kertaa irlantilaista kirjallisuutta.

Lehdistön moraalista Wildellä on paljonkin sanottavaa, mutta lainaan vain lyhyen pätkän: "On totta että ihmisillä on sammumaton kiinnostus tietää kaikki paitsi se mikä on tietämisen arvoista. Tiedotusvälineet, tietoisina tästä ja omaten kauppiaan vaistot, tyydyttää heidän tarpeensa. Vuosisatoja ennen meitä yleisö naulasi tiedonvälittäjät korvistaan kaivonpumppuun. Tämä oli täysin hirveätä. Tällä vuosisadalla tiedotusvälineet ovat itse naulanneet korvansa avaimenreiälle." Sama meno jatkuu tälläkin vuosisadalla. Media vaatii sananvapautta ja käyttää sitä väärin.

 Myöhästymisen pelko unissa

"Yhteisen tien kulkijat," sanoi joku unessa selvällä suomenkielellä, ei aavistustakaan mihin se liittyy. Ketkä ovat yhteisen tien kulkijoita. Avioparit? ammattitoverit? Vai ne joilla on sama kohtalo? Jos kohtalosta voi enää nykyään puhua/kirjoittaa. Se tuntuu menneen ajan sanalta. Liian kuluneelta kuten rakkaus. Merkityksestä tyhjentyneeltä, kun sitä on käytetty liian

Yhteisen tien kulkijat olivat ehkä niitä ihmisiä jotka matkustivat samassa junassa kanssani jokin yö sitten yönä. Matkan vaiheista muistan vain sen, että minä poikkesin yhdellä väliasemalla ties mitä tekemässä. Kävelin rauhallisesti pitkin laituria, kun juna lähti ilman minua. Se lipui laiturista silmieni edestä. En yrittänyt juosta sitä kiinni, vaikka olisin hyvin voinut tehdä sen. Sillä en ollut kaukana viimeisestä vaunusta. Suhtauduin kumman tyynesti - fataalisesti - tapahtumaan. Niin oli tapahtunut edelliselläkin väliasemalla, mutta olin ajanut junan kiinni, taksilla vai millä? Siitä ei ollut tietoa. Ja niin ajoin tehdä nytkin. Ainoa asia joka huolestutti lievästi, oli se että käsilaukkuni ja jäänyt junaan.

Junasta myöhästyminen ei herätä enää samanlaista ahdistusta kuin nuorempana. Lapsena oli ihan todellinen painajainen, kun piti oikeasti ehtiä oikeaan junaan tai bussiin. Koulusta puhumattakaan. Se oli jokapäiväinen pelko. Freud liittää unien myöhästymisestä johtuvan ahdistuksen kuolemanpelkoon. Simone de Beauvoir viittasi samaan asiaan muistelmissaan. Hän kertoi näkevänsä usein unia joissa myöhästyy junasta. Hänen unensa olivat tylsiä koska hän ei taustoittanut niitä, toisin sanoen ei liittänyt niitä mihinkään todellisen elämän tapahtumaan. Hänen uniensa päähenkilö - jos häntä itseään ei oteta lukuun, sillä itse on itseoikeutettu päähenkilö - oli Sartre. Ja aina hänellä tuntui olevan jotain vaikeuksia Sartren kanssa. Niitä oli varmasti jo tarpeeksi todellisessakin elämässä. Mutta ehkä hän sulki silmänsä niiltä.

Simone, Sartre ja toisena oleminen

Unet ovat siitä ikäviä, että ne näyttävät sitä miltä ihminen arkielämässä sulkee silmänsä, joko tieten tai tiedostamattomasti, niitä huomaamatta jätettyjä asioita unitajunta sitten suurentelee ja vääntää omituiseksi jotta unennäkijä varmasti huomaisi ne ja säpsähtäisi hereille miettimään, että mitä kummaa se oli. Kovapintaiset taitavat viitata kintaalla, että kaikenlaista roskaa, joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää. Unen liittyvä lievää pahempi ahdistus on sen takia unitajunnan keino saada ihminen toivon mukaan näkemään asioita, joihin hän ei haluaisi puuttua. Simone de Beauvoir halusi mieluummin säästää suhteensa Sartreen kuin tutkiskella mikä siinä on vikana. Se oli hänelle tärkeä sekä sosiaalisesti että henkisesti.

Hänen muistelmansa ovat yhtä tylsiä kuin unet, ainakin se osa minkä juuri luin Hän suhtautuu uniinsa yhtä ulkokohtaisesti kuin muihinkin elämänsä tapahtumiin. Johtuuko se siitä, että hän eli liian paljon julkisuudessa Sartren elämäntoverina. Tai siitä, että hän kirjoitti muistelmiaan suoraan julkisuuteen "omana itsenään", siis ilman fiktiivisen minän suojaverhoa. Hän kirjoitti vain faktat, tai ne asiat jotka hän käsitti faktoiksi. Hänen kirjoittajalaatunsa on aina ollut minulle vieras. Olen ikävystynyt hänen romaaniensakin parissa. Sartren kumppanuus ei tehnyt hänelle hyvää romaanikirjailijana. Hän oli parhaimmillaan kirjoittaessaan Toista sukupuolta. Tarkoitan, että se kirja teki minuun aikoinaan vaikutuksen. Ranskassa toisena oleminen voi vaikea kokemus älykkäälle naiselle, Simone jättäytyi tahallaan filosofian tutkinnossa toiseksi, ettei olisi ollut Sartrea parempi . Hän teki valinnan tietoisesti naisena - toisena, jotta Sartre olisi saanut olla ensimmäisenä. Muuten heidän rakkautensa olisi joutunut koetukselle. Sartre tuskin olisi sietänyt toiseksi jäämistä. Toisen sukupuolen kirjoittamiselle oli siten syvät henkilökohtaiset syyt, ehkä siitä tuli siksi niin hyvä kirja. En ole kylläkään lukenut sitä kokonaan, koska silloin kun se ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran siitä oli jätetty osia pois. Onko muuten Rousseaun Tunnustuksiakaan kokonaan suomennettu, vieläkään? Ne ovat minulta vieläkin lukematta.

Katoamisia

15.6.

Jos käsilaukku katoaa unissa, siinä ei ole mitään omituista, sellaista sattuu muillekin. Mutta kun kirjaimet alkavat kadota, niin se on jo huolestuttavaa.

Kun eilisaamuna avasin tietokoneen ja rupesin kirjoittamaan, tekstistä tuli tämännäköistä: "Mssä lmm ksäkn 11. ävä?" kysy Crnn. ahs, krjamt kadnnt! Kirjaimet: E, U, I, O, P olivat yön aikana kadonneet sylimikrosta. Onko tämä jokin oulipolainen rajoitus? minä ihmettelin. OuLiPo (Ouvroir de la Littérature Potentielle) -ryhmän metodeihin kun kuuluu keksiä kaikenlaisia rajoituksia ja sääntöjä, jotka hankaloittavat kirjoittamista. Ryhmän jäsen Georges Perec kirjoitti kokonaisen kirjan, ns. lipogrammi-romaanin, jossa ei ollut yhtään e-kirjainta. Kirjan nimi on La disparition (Katoaminen). Ostin sen kaksi vuotta sitten Avignonista, mutta se oli liian vaiketa ranskaa minulle. Häneltä katosi vain yksi kirjain, luultavasti mekaanisen kirjoituskoneen e-kirjasinvarsi väsyi kovassa käytössä, koska E on ranskankielen yleisin kirjain. Mutta kun viisi kirjainta katoaa ja iltapäivällä vielä kolme kirjainta( Q,W, R) lisää, niin kirjan kirjoittaminen on jokseenkin mahdotonta.

Hyvä kun on kolme tietokonetta: syli-Siemensin lisäksi tämä iso IBM, jonka ääressä nyt istun. Kolmas kone on pitkäaikaislainassa yhdellä ystävällä. Koska tietokoneet ovat niin arvaamattomia ja epäluotettavia, täytyy omistaa vähintään kaksi konetta. Kun yksi simahtaa, niin toisella voi jatkaa töitä. Viikko sitten simahti IBM:n näyttöpääte. Kuului pihahtava ääni "psshiu", päätteen viimeinen hengähdys ennen kuolemaa. Ruutu pimeni, merkkivalot välkkyivät ja pääteen takaosasta kohisi ohut sinertävä savu. Kiskoin piuhat irti. Huoneeseen levisi palaneen sähkölaitteen oudon makea lemu. Minulla oli koneessa keskeneräinen työtiedosto, johon en päässyt käsiksi, kun näyttöä ei enää ollut. Pakko lähteä launtai-iltapäivällä kaupunkiin ostamaan velaksi uusi näyttö. Vain muutama päivä aikaisemmin olin lehtihyllyä siivotessani, löytänyt vanhan Mikrobitti-lehden , jossa oli 15-tuumaisten litteiden näyttöjen vertailutesti. Olin ajatellut, että hankin tuollaisen kesäkuun lopussa, kun saan Mustan passin rojaltit. Ikäänkuin näyttöpääte olisi aavistanut aikeeni ja kiirehtinyt ennenaikaista kuolemaansa. Se oli vain 6-vuotias. Ehkä sen elinkaarta ei ollut pitemmäksi tarkoitetettukaan. Voi olla niin kin päin, että minä aavistin sen kuoleman ja rupesin siltä varalta tutkimaan litteiden näyttöjen testaustuloksia.

Kesäkuun yhdestoista

"Mssä lmm ksäkn 11. ävä?" kysy Crnn. ahs, krjamt kadnnt! tarkoittaa selvällä suomenkielellä: "Missä olimme kesäkuun 11.päivä?" kysyi Corinne. Pahus, kirjaimet kadonneet! Corinne on sveitsinranskalainen kirjailija, johon tutustuin kolme vuotta sitten suuren junamatkan aikana. En tiedä, miksi hän kysyi juuri tuota päivämäärää, kirjeessä ei ollut selitystä. En minäkään muistanut missä me silloin olimme, mutta se selvisi kun avasin syli-Siemensiin säilömäni matkapäiväkirjan.

Me olimme kesäkuun 11.päivänä vuonna 2000 lähellä Bordeauxia, ensin Chateau Smith & Lafitten viinitilalla. Omistaja nimeltä Katja, kertoi ylpeänä että myös Hilary ja Bill Clinton ovat vierailleet hänen tilallaan. Lounalla join kaksi lasia Chateau Smith Havt Lafittea -valkoviiniä sekä kaksi lasia Chateau Cantelys-punaviiniä vuodelta 1995. Lounaan jälkeen päässä hieman humisi ja minä hukkasin identiteettini - keltaisen rintakortin, jossa luki kuka ja mistä maasta olen. Se hukkui viinitarhaan, jossa keräilin Anni Sumarin kanssa kauniinvärisiä ja - muotoisia kiviä. Iltapäivällä ajoimme Malagariin, François Mauriacin tilalle, jossa söimme illallisen.

Ai niin, unohdin että Smith& Lafitten tilalla Jacques kävi antamassa runon, jonka oli kirjoittanut minun kolmen sanani "innoittamana". Hän oli poiminut sanat Hullun taivaan ranskannoksesta. Ne olivat: sieniä, varvas ja van Gogh. Runoa on mahdotonta suomentaa, tällaiselta ensimmäisen säkeistö näyttää ranskaksi:

 

D'avoir peint les mangeurs de sieniä

un soir d'hallucinations, Van Gogh
se coupa au rasoir un varvas.
C'est là une autre vie de Van Gogh
que j'ai lue dans un plat de sieniä.

Ymmärsin runosta sen verran, että sen jälkeen kun van Gogh oli maalannut sienten syöjiä, hän yhtenä hallusinaatioiltana, leikkasi partaa ajaessaan varpaansa. Se oli van Goghin toinen elämä. Seuraavassa säkeistössä Gauguin tekee ruokaa tryffeleistä, psilocybyn-sienistä ja van Goghin varpaasta.

Malagarissa, kun olin aikani tavaillut hänen runoaan, rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä, onko hän surrealisti vai dadaisti. Hän kielsi jyrkästi olevansa kumpaakaan lajia ja ilmoitti olevansa " oneiric" vai sanoiko hän "oneirotic?". Sana tuntui tutulta, muistin hämärästi, että se liittyy jollakin tavoin unien näkemiseen. Sen jo tiesinkin curriculum vitae- tietojen perusteella että hän kuuluu OuLiPo-ryhmään. Kuukauden kuluttua , kun matka oli edennyt Varsovaan asti, ostin sieltä Penguinin sanakirjan Curious and Interesting Words", josta selvisi, että "oneiric" unenkaltaisuutta ja uneksimista yleensä, kun taas "oneirotic" tarkoittaa eroottisten unien näkemistä. Surrealistit ovat suuria unennäkijöitä, olin oikeilla jäljillä, vaikka hän kieltäytyikin olemasta surrealisti.

Kadonneet kirjaimet

16.6.

Kirjaimet ovat palanneet takaisin yön aikana. Mikä ihme niitä riivasi eilen ja toissapäivänä. Oliko se jokin kirjaimia syövä virus, joka parani, kun suljin tietokoneen ja annoin sen levätä rauhassa? Arvoituksellisia ovat tietokoneet.

 

Ympäristöhavainto

Taiteilijatalon pihan syrjään, kolmen talon väliselle hiekkakentälle on ilmestynyt vihreäksi maalattuja keppejä, joissa lukee Siilikeskus. Ennen keppien pysytyttämistä miehet kävivät mittailemassa kenttää. Saa nähdä millainen keskus sinne tulee. Kahdessa kepissä lukee "Siilikeskuksen kansi." Tuskin on kysymys pienistä piikkäistä luonnonolioista, joita näkee ajoväylillä litteäksi prässättyinä. Sanakirjan mukaan siili on: iltahämärissä liikkuva pieni pallomainen lyhytraajainen nisäkäs. Lat. nimi Erinaceus europaeus, kuuluu hyöntesisyöjiin, nukkuu talviunta,.

Mutta siili voi tarkoittaa myös siivilää. Tai myllyn yläkiven silmään kiinnitettyä poikkirautaa, jonka avulla yläkivi kiinnitetään myllyn navan yläpäähän.

Kun vilkaisin aamulla ikkunasta ulos, niin näin että Siilikeskusta on jo ruvettu rakentamaan. Paikalla on vihreä kauhakuormaaja, joka kaivaa kuoppaa maahan. Aika näyttää tuleeko Siilikeskukseen siilejä, siivilöitä vai myllyn poikkirautoja.

 

Aurinkorannan lastenvihaajat

16.6.

Kuulin eilisiltaisessa nettikokouksessa, millaisia ihmisiä asuu lähitaloissa. Taiteilijatalon lapsia oli nähty leikkimässä naapuritalon pihalla,jolloin eräs talon omistaja-asukas oli ajanut heidät pois, koska he olivat vieraan talon lapsia. Outoa reviiriajattelua, eivät edes lapset saisi tutustua toisten talojen lapsiin vapaasti leikkipaikoilla. Entiseen aikaan Munkkiniemessä lapset leikkivät naapuritalojen lasten kanssa heidän pihoillaan Mitä nyt joskus joku talonmieas rähjäsii, kun kuraista palloa heitettiin seinää vasten, tai tehtiin jotain muuta talonmiehen mielestä sopimatonta.ilkivaltaa. Mutta eivät talonmiehet sillä perusteella ajaneet pois pihalta, että lapsi ei asunut siinä talossa. Munkkiniemen taloissa asui siihen aikana paljon vuokralaisia. Se ei ollut mikään yhteiskunnallisen erottelun tai ylenkatseen peruste niin kuin nykyään. Aurinkorannan omistusasunnoissa asuu kummaa porukkaa: rannalla ei saa kasvaa mäntyjä, kahvilassa ei saa olla ulkoterqassia eivätkä lapset saa leikkiä pihoilla. Joko porukalla on itsetunto-ongelmia tai sitten hermot kireällä, koska omistaminen on niin rankkaa. Vai ovatko niuhottajat kerääntyneet asumaan Aurinkorannalle jonkin satunnaisen luonnonvalinnan kautta? Tai kenties omistaminen tekee ihmisestä niuhottajan. Voisiko asiaa tutkia sosiologisesti? Pitäisi tehdä haastattelututkimus: Mutta millaisilla kysymyksillä saisi esiin sen, mitkä olivat heidän arvonsa ja asenteensa ennen muuttoa Aurinkorantaan ja millaisia ne ovat nyt. Ovatko asenteet koventuneet ja jos ovat, niin mitkä tekijät ovat kovenemiseen vaikuttaneet Tiukka taloudellinen tilanne? Vai uhkaava ympäristö - paljon vieraskielisiä ja erivärisiä ihmisiä? Enkö takia vieraat lapset omalla pihalla aiheuttavat ahdistuskohtauksen ja laukaisevat reviirireaktion?

mailto:akonkka(at)mbnet.fi