Joulukuu 2002

© Anita Konkka

Copy of Joulupossu.jpg (11557 bytes)

Joulupossu. Yksityiskohta Pieter Bruegelin maalauksesta Luilekkerland

 

Ilmaisunvapaudesta

1.12.02

Nykyään kielen pitää olla keskellä suuta kirjailijalla, kun hän kirjoittaa julkisuuteen. Sitä kun ei etukäteen tiedä mistä sanoista voi joutua lakitupaan ja kenen kunniaa milloinkin tulee loukanneeksi. Joillekin kunnia on arka paikka. Yritän välttää kunnianarkoja ihmisiä jos suinkin mahdollista, koska he ovat huumorintajutonta porukkaa, niin tiukkapipoisia ettei heidän seurassaan kauan viihtyisikään.

Anja Snellman kirjoitti kaksi vuotta sitten Hesariin jutun, josta Kari Ruutu, varatuomari ja Veljesapu - nimisen järjestön hallituksen jäsen suivaantui ja nosti kunnianloukkaussyytteen Anjaa vastaan. Veljesapu hyysää entisiä SS-miehiä. Vanhoista natseista on näemmä tullut suojelukohteita, nyt kun he ovat käymässä harvinaisiksi luonnollisen poistuman kautta. Anja rinnasti jutussaan holokaust-keskustelun ja saksalaisten SS- miesten Suomen vierailun seuraavaan tapaan:

 "Jos Eurooppa ei olisi tuhonnut omia juutalaisiaan, he asuisivat nyt tyytyväisinä Varsovassa, Wienissä, Berliinissä, Pietarissa, Budapestissä, Amsterdamissa ja Vilnassa, eivätkä nousisi aamubussiin Jerusalemissa tarkastaen joka kerta ennen istuutumista, ettei penkin alla ole pommi. Miksi juutalaiset alistuivat niin nöyrästi kohtaloonsa. Miksi juutalaiset ovat niin sotaisia? Miksi juutalaiset ovat?

"Tätä sankaritekoa ei saa koskaan unohtaa", Suomen SS-miesten perinneyhdistyksen puheenjohtaja Kari Ruutu sanoi puheessaan Mannerheimin patsaalla. Suomen armeija järjesti suomalaisille ja saksalaisille SS-miehille paikalle kunniavartion

Anja jätti ( vai unohti?) Ruudun puheesta pois kaksi lausetta, jotka olisivat selittäneet mistä sankariteosta oli kysymys. Lauseet kuuluvat:

"SS-joukoissa taisteli yli 900 000 sotilasta, joista yli 200 000 eurooppalaisia vapaaehtoisia. Nämä taistelijat pelastivat Euroopan läntisen puolen aasialaisten bolsevikkien ylivallalta. Tätä sankaritekoa ei saa koskaan unohtaa."

Näiden lauseiden puuttuminen on johtanut siihen, että Ruutu on vienyt asian valtakunnansyyttäjälle joka on nostanut syytteen Anjaa vastaan ( kun kihlakunnansyyttäjä jätti syyttämättä). Lauseista päätellen Ruutu on palava aatteen mies, ja sellaiset miehet ovat vaarallisia. Hänen retoriikkansa muistuttaa 30-luvun Suur-Suomi retoriikkaa.

En mene arvailemaan, mitkä Ruudun motiivit ovat olleet, kun hän on vetänyt jutun valtakunnanoikeuteen. Paitsi se hämärä kunnia, ja se on itse kunkin kohdalla kovin subjektiivinen asia. Olisiko hän myös julkisuudenkipeä? Venäjällä Putin-jugendiksi kutsuttu järjestö (= Yhdessä kulkijat) rupesi tehtailemaan syytteitä kirjailijoita vastaan, kun huomasi että sillä tavalla he saavat julkista huomiota osakseen enemmän kuin millään muilla toimillaan Mediaa ei heidän hääräilynsä kiinnostanut ennen kuin he kävivät moskovalaisten kuuluisuuksien Vladimir Sorokinin, Viktor Pelevinin ja Viktor Jerofejevin kimppuun.

Putin, jonka steppailua alitajuntani kiinnostuneena seurailee, on joutunut toppuuttelemaan Venäjän duuman intoa kaventaa sananvapautta. Hän ei ole vahvistanut uutta tiedotuslakia, jonka mukaan kaikenlainen kirjoittelu terrorismin vastaisesta sodasta ( so. Tshetshenian sodasta) olisi kielletty.

Mutta uusia hölmöjä lakiesityksiä on tulossa Venäjällä. Jos kielilaki menee lävitse eli Putin vahvistaa sen, niin vieraskielisiä sanoja ei saa käyttää tietousvälineissä ja venäjän kieltä on käytettävä kaikissa virallisissa yhteyksissä. Se merkitsee käsittääkseni, että vähemmistökielten asema heikkenee entisestään. Lakiesityksessä sanotaan Hesarin uutisen mukaan, että typerää kieltä ja lainasanoja saa käyttää, jos ne ovat erottamaton osa taiteellista kokonaisuutta." Taitaa tulla tuomareille pähkäiltävää, että mikä on "taiteellinen kokonaisuus". Kuka sen loppujen lopuksi määrittelee.

Sanan- ja kielenvapaus ( so. ilmaisunvapaus) näyttää olevan kimurantti asia niin meillä kuin Venäjälläkin.

Kirjallisuuslistat ja -kilpailut

2.12.02

Finlandia-lista on pönäkkä lista. Ihmiset jotka eivät luota omaan makuunsa ostavat listan kirjoja itselleen tai joululahjaksi sukulaisille ja ystäville. Runeberg-lista on vastakohta sille, elävä ja aina yllättävä. Se sisältää romaanien lisäksi novelleja ja runoja, kirjallisuuden kasvukärkeä. Aikaisemmin Finlandia-listakin oli kiinnostava, mutta kun siitä tehtiin romaanikilpailu, siitä tuli pelkkä kustantajien myynninedistämiskampanja. Kustantamoissa ollaan pettyneitä, jos kukaan "heidän" kirjailijoistaan ei pääse sille listalle. Runeberg-listalla ei ole samanlaisia ulkonaisia paineita.

Minun kokemukseni mukaan on kivempi olla ehdokkaana Runeberg-listalla, siitä ehdokkuudesta ei saa ihottumaa. Kun olin Finlandia-ehdokkaana, naama tuli täyteen näppylöitä. Menin ihotautilääkäriltä kysymään, mitä tämä on. Hän sanoi, että "taliköhnärohtuma" ja määräsi monenlaista mönjää, millä naamaa piti sivellä. Ei sen näköisellä naamalla voinut esiintyä julkisuudessa. Henki kyllä oli altis rahan ja maineen viettelyksille, mutta ruumis oli viisaampi, se ei piitannut myyntihommista. Olisikohan minuun iskenyt lepra, jos olisin voittanut kisan. Sinä vuonna sen voitti Gösta Ågren. Hänestä tuli hetkeksi suosittu runoilija, sitten hänet unohdettiin eikä se tuntunut hänestä ollenkaan hyvältä. Mutta siitä on etua, kun ei ole suosittu. Kun kukaan ei odota mitään, saa tehdä rauhassa omaa juttuaan.

Tänä vuonna Runeberg-ehdokkaita on kahdeksan: Ranya ElRamly (Auringon lapset), Jaska Filppula (Chicago 1959), Catherina Gripenberg (Ödemjuka belles lettres från en till en), Kullervo Järvinen (Sonnikorven blues), Hanna Marjut Marttila (Kertoi tulleensa petetyksi), Kai Nieminen (Lopullinen totuus, Kaikesta), Pirjoliisa Tuominen(Leipäkivi) ja Arto Virtanen (Vapiseva sydän). En ole lukenut yhtään listan kirjaa, mutta ennakkosuosikkejani ovat Kai Nieminen ja Arto Virtanen sen perusteella mitä ovat kirjoittaneet aikaisemmin. Arton katkeruutta varmaan lieventää se, että hän pääsi vihdoinkin ehdokkaaksi kirjallisuuskilpailuun.

Mieshuumori voitti

4.12.02

Kerrankin veikkaukseni osui oikeaan, Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie voitti kirjallisuuden Finlandia-kisan. Olisi pitänyt lyödä pullo punaviiniä vetoa, kun ranskanope kyseli tunnilla meiltä voittajasuosikkia. Siinä vaiheessa en ollut lukenut yhtäkään ehdokasromaaneista. Minun arvaukseni perustui siihen mitä Hotakainen on aikaisemmin kirjoittanut. Jos olisin ollut kirjallisuuden tämänvuotinen diktaattori Lasse Pöystin sijasta, Hotakaisen kirja ei olisi voittanut, niin paljon kuin pidänkin Hotakaisesta sekä ihmisenä että kirjailijana. Johtuu sukupuoleni rajoituksista, ehkä, että Juoksuhaudantien huumori ei purrut minuun ollenkaan. Täytyy olla intin käynyt naimissa oleva (tai eronnut) mies, että pystyisi nauttimaan kirjan vitsikkyydestä. Pidän universaalisemmasta huumorista, vaikkapa Buster Keatonin mielettömistä gageista.

Yhden kerran aikaisemmin olen tiennyt Finlandia-voittajan etukäteen. Näin enneunen, että Kristinan Maan ääreen

Voittaa. Ja niin tapahtui. En ollut yllättänyt kirjan voitosta, koska se oli ja on edelleen hyvä kirja, mutta minua hämmästytti, että alitajunta tiesi viisi päivää ennen julkistamista, kuka on voittaja.

Ei nostalgiaa

Siirryin kellareista raivaamaan keittiön yläkaappeja. Lapsuudenkodin juhla-astiaston rippeet: säröytyneet vadit ja kulhot joutuivat saman tien mustana jätesäkkiin. En tuntenut nostalgiaa. Ei minulla ole ikävä lapsuudenkotia , vaikka vierailen siellä usein unissani. Ei ole ikävä lapsuuden joulujakaan, jolloin kultareunaisella juhla-astiastolla katettiin ruokasalin pöytä. Murrosikäisenä yritin lintsata perhejoulusta ja siitähän nousi iso huuto. Isä oli suunniltaan, kun uskalsin uhmata traditioita.

Kysyin serkultani, kun hän kävi viikonloppuna kylässä, onko hänellä ikinä ikävä entistä kotimaataan (Venäjää) ja näkeekö hän ikinä unia lapsuudenkodistaan. Hän asui varhaisvuodet Leningradissa ja myöhemmin Petroskoissa. Hän sanoi, että ei ikinä. "Saitko sinä siitä maasta niin tarpeeksesi?" minä kysyin. Hän ei vastannut. Hän ei näe edes painajaisunia, ei kerrassaan mitään siitä maasta. Minä sen sijaan näen usein unia Venäjästä, koska Venäjä oli minulle lapsena salaperäinen ja pelottava "isän maa". Nykyään se on absurdi ja mielenkiintoinen maa. Kun Euroopassa kaikki maat alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan, niin se pysyy outona ja erilaisena.

Serkun suuri unelma toteutui, kun hän pääsi Suomeen asumaan. Suomi on hänen isänmaansa, koska hänen isänsä syntyi täällä ja joutui vanhempiensa kanssa Neuvostoliittoon. He olivat punapakolaisia. Serkku vaikuttaa tyytyväiseltä, elämä on vihdoinkin mallillaan. Mutta mikä oli hinta jonka hän joutui maksamaan unelman toteutumisesta? Oliko se avioliitto suomalaisen miehen kanssa? Mies kuoli pari kolme vuotta sitten. En tiedä ikävöikö hän miestään, en tullut kysyneeksi. Hän ei puhu siitä miehestä , mutta eipä hän puhunut ensimmäisestäkään miehestään. Miehellä (tällä toisella) oli kissa, jota hän joutui sietämään niin kauan kuin mies eli. Kun mies kuoli, hän vei kissan lopetettavaksi. Hän ei todellakaan pidä kissoista. Sen näki siitä miten hän suhtautui Nooraan ja Noora häneen.

Hän on asunut Suomessa yli kymmenen vuotta.

Mutta entä jos on totta, että "elämällä, jonka olemme jättäneet taaksemme, on paha tapa nousta unohduksesta, valittaa, meistä, haastaa meidät oikeuteen", kuten Milan Kundera sanoo. Suomalainen sananparsi sanoo, että minkä taaksensa jättää, sen edestänsä löytää. Kohtalon ironiaa, että ihminen jonka jätin taakseni, muuttaa asumaan samaan taloon kuin minä.

Serkun käynnin jälkeen rupesin lukemaan Kunderan romaania Tietämättömyys. Se tarkoittaa nostalgiaa Kundera sanoo, että nostalgia on tietämättömyyden kärsimystä: "Sinä olet kaukana, en tiedä miten voit. Minun kotimaani on kaukana enkä tiedä mitä siellä tapahtuu." Kunderan romaani kuuluu Suomessa harvinaiseen lajiin. Se on esseeromaani tai ajatusromaani. Ei juonta eikä paljon toimintaakaan, mutta lähes joka sivulla on ainakin yksi ajatus, jota tekee mieli siteerata. Toisin sanoen, Kunderan kirja on hengen ravintoa. Kaikkien makuun Kunderan kepeys ei ole, muistaakseni Tietämättömyys sai nuivahkon arvostelun Hesarissa. Kundera ei ole kaikkien makuun, se mies jonka taakseni jätin, inhosi häntä syvästi. Suomalaiseen raskasmielisyyteen ei oikein sovi keskieurooppalainen ironia ja tyylin kepeys, mutta minä nautin siitä. Se on luontaista mieltymystä.

Miten pilataan hyvä kirjailija

5.12.02

Tämänpäiväisen Hesarin mukaan Kari Hotakainen kiittelee kustantamonsa (WSOY:n) myynti-ihmisiä, jotka parkaisivat tuskasta lukiessaan Buster Keaton, elämä ja teot –kirjan tajunnanvirtaa. He sanoivat: "Juoni, Hotakainen, juoni! Vasta sitten näitä aapisia voi myydä taajamiin." Hotakainen tietysti tapojensa mukaan hieman liioittelee. Mutta kilttinä poikana, hän noudatti kustantajan toiveita ja rupesi kirjoittamaan juonia teoksiinsa. Niin minä menetin yhden suomalaisista suosikkikirjailijoistani.

WSOY:lle tiedettiin 60-luvun lopussa hyvin millaiset kirjat myyvät. Kun tein vuonna 1969 kustannussopimuksen Irti- romaanista (se ilmestyi seuraavana syksynä), Ville Viksten ehdotti: "Kirjoitahan seuraavaksi nuoren naisen seksikokemuksista". Tämä tapahtui Klaus Kurjessa, jonne hän oli kutsunut kustannussopimuksen tekemisen jälkeen minut lounaalle. Parsat (tai mitä mahdoinkaan syödä silloin) menivät väärään kurkkuun ja minä menin lukkoon. En pystynyt kolmeentoista vuoteen saamaan aikaan mitään julkaisukelpoista. Tosin syitä oli muitakin kuin Villen tokaisu, sellainen kuului hänen tyylilajiinsa. Tietysti kilttinä tyttönä yritin toteuttaa kustantajan toiveita, mutta oma ääni katosi. Kun vein seuraavan käsikirjoituksen hänelle, hän sanoi: "Tämä on aivan liian autistista." Kotona tutkin sivistyssanakirjaa ja sain selville, että autismi tarkoittaa "sairaalloista uppoutumista omaan ajatusmaailmaan, joka ehkäisee realistisen asennoitumisen ulkomaailmaan."

Vaihdoin kustantajaa. Menin Tammelle ja sain kustannustoimittajaksi Matti Suurpään. Hän ei koskaan ehdotellut eikä esittänyt mitään toiveita kirjoittamiseni suhteen. Sain kirjoittaa vapaasti mitä halusin. Vähitellen oma äänikin alkoi löytyä. Se tapahtui Ravennassa. Matti ei ollut enää talossa 90-luvun loppupuolella, jolloin Tammen myyntiportaasta alkoi kuulua toiveita, että romaanissa pitäisi olla juonta ja vuoropuhelua. No, minä tein Mustan passin, mutta ei sitä myyty yhtään sen paremmin kuin juonettomia tajunnanvirtaromaanejakaan. Kustantajan kannalta olen toivoton kirjailija.

Seksi ja muisti

Luin eilisiltana Milan Kunderan Tietämättömyyden loppuun. Alku lupasi enemmän kuin loppu antoi. Kundera oli työntänyt loppuun turhia seksikohtauksia. Johtuu tietenkin taas sukupuoleni rajoituksista, että pysty käsittämään miten tärkeätä seksi on miehille - ne kuulemma ajattelee sitä joka hetki. Hemmetin hankalaa elämää.

Jokin aika sitten pohdin yhden ystäväni kanssa, mitä miehestä muistaa, kun suhde on loppunut. Sillä ei ole suurtakaan merkitystä millainen mies on sängyssä, koska se ei jää mieleen. Mutta se on tärkeätä, millainen mies on keittiössä, se on niin tärketä, että sen minä muistan. Muistan myös tavan puhua, liikkua, elehtiä, ilmehtiä Muistan millaisista kirjoista ja elokuvista mies pitää. Muistan keskustelunpätkiä, mutta parhaiten muistan yhteiset matkat. Ehkä se johtuu siitä että ulkomailla aistit terävöityvät ja niiden mukana varmaan myös muisti.

Kundera pohtii kirjassaan muistin olemusta. Hän on sitä mieltää, että "muistissa on säilynyt vain miljoonasosa, miljardisosa, toisin sanoen hyvin pieni osa eletystä elämästä…Sillä mihin muistiraukka oikeastaan pystyy? Se pystyy säilyttämään menneisyydestä surkean pienen osasen eikä kukaan tiedä, miksi juuri sen eikä mitään muuta, sillä valinta tapahtuu kunkin ihmisen sisimmässä salaperäisesti, tahdon ja kiinnostuksen ulkopuolella." En ole Kunderan kanssa täysin samaa mieltä tuosta viimeisestä kohdasta. Kyllä kiinnostus auttaa muistia säilyttämään asioita. Kiinnostus ja voimakkaat tunteet. Kun tunteet heikkenevät, muistaminen heikkenee myös. Olen huomannut sen unista, mitä suurempi tunnelataus unessa, sitä paremmin sen muistaa herättyään. Minua hämmästyttää alitajunnan kyky säilöä tapahtumien yksityiskohtia. Ne tulevat usein unissa esiin. Yksityiskohta on kuin langanpää, kun siihen tarttuu, jokin ammoin unohtunut tapahtuma palautuu muistiin. Freudia vähän muunnellakseni: unet ovat kuninkaantie menneisyyteen.

Perun aikaisemmin kirjoittamaani hieman. Kunderan kirjan kahdesta seksikohtauksesta toinen ei ollut turha, koska sen yhteydessä Kundera kiinnittää huomiota kielen merkitykseen. Hänen miespuolinen päähenkilönsä Josef tulee kahdenkymmenen emigranttivuoden jälkeen käymään Tšekissä.Kirjan lopussa hän menee sänkyyn naisen kanssa, joka on, kuten hänkin, emigrantti: "Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen Josef kuulee tšekinkieliset rivot sanat ja kiihottuu rajummin kuin koskaan tästä maasta lähdettyään, sillä rivoilla, likaisilla, hävyttömillä sanoilla ei ole häneen vaikutusta muuten kuin äidinkielellä (Ithakan kielellä) lausuttuina, koska kielen syvien juurien kautta hän yhdistyy sukupolvien ja taas sukupolvien kiihottumiseen."

Kundera sanoo tuossa jotain hyvin tärkeätä. Emigrantti on juureton siksi että hänellä ei ole enää yhteyttä omaan kieleensä. Olisin toivonut, että hän olisi kirjoittanut enemmän omasta suhteestaan kieleen. Miltä tuntuu kun kirjailija menetettyään kieliympäristönsä kahdeksikymmeneksi vuodeksi, tulee käymään ja kuulee omaa kieltään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joka paikassa, sängyssäkin. Eikö ei se ole suuri riemu korville? Hän kirjoita kielestä kovin paljon, koska hänen tarinansa henkilöt eivät ole kirjailijoita. Voi olla, että hänen suhteensa tšekinkieleen on monimutkaisempi kuin kirjan henkilöiden. Hänhän hylkäsi sen, rupesi kirjoittamaan ranskankielellä, ja menetti samalla jotain ominaislaadustaan. Toisin kuin Samuel Beckett, joka löysi oman äänensä vasta vaihdettuaan kielen englannista ranskaksi.

Lilja 4-ever

15.12.03

Amnesty International järjesti perjantaina Helsingin lukiolaisille Bio Rexiin tilaisuuden, johon osallistuin Kristinan kanssa Suomen PENin edustajana. Ensin keskusteli Anna Politskovaja Tshetshenian tilanteesta koululaisten kanssa. He tekivät hyviä kysymyksiä. Eilisiltana ( lauantaina), kun istuimme iltaa Marco Polossa, Politskovaja kertoi hämmästyneensä positiivisesti, että he tiesivät niin paljon Tshetsheniasta ja että heitä oli niin paljon paikalla, iso sali oli täynnä eivätkä kaikki mahtuneet istumaan. Hän oli odottanut näkevänsä paikalla vain kourallisen koululaisia, jotka haukottelevat ikävystyneinä. Todennäköisesti koululaiset tulivat tilaisuuteen siksi että ei tarvinnut istua perjantai-iltapäivää koulun penkillä. Ehkä heidän käsityksensä venäläisestä naisesta hieman avartui iltapäivän aikana. Venäläinen nainen voi olla intellektuelli, kuten Anna Politskovaja, eikä vain stereotypioiden lihava maatuska tai räikeästi maalattu huora.

Keskustelun jälkeen tilaisuus jatkui Lukas Moodyssonin elokuvalla Lilja 4-ever. Anna ja osa koululaisista poistuivat paikalta, Kristina ja minä jäimme katsomaan elokuvaa. Se oli rankka tarina 16-vuotiaasta äidin hylkäämästä tytöstä. Äiti lähti uuden miehensä kanssa Jenkkeihin ja jätti tytön rahattomana kotiin. Huonostihan siinä käy. Tyttö tapaa ihanan miehen, joka osoittautuu parittajien kätyriksi ( mafiamieheksi), mutta tyttö ei sitä tajua vaan ajautuu miehen lupausten houkuttelemana huoraksi Ruotsiin. Parittelukohtaukset oli esitetty tytön näkökulmasta: puuskuttavia keski-ikäisiä panomiehiä, ja seksi juuri niin äklöttävää kuin se todellisuudessakin on, kun siihen ei liity mitään inhimillistä tunnetta ( paitsi äijien nautinnonhimoa). Niistä kohtauksista jäi inhottava olo, tuntui siltä että joo, ihan oikein jos seksin ostaminen kielletään ja siitä tehdään rikos. Miksi Suomessa pitäisi sallia mafiamiesten toiminta sen takia että miehet eivät halua hoitaa seksiasioitaan inhimillisemmin.

Elokuva oli rankka senkin takia, että se oli tosi. Juuri niin kurjaa Venäjällä on ollut iät ja ajat. Ihmiset eivät välitä itsestään, toisistaan eivätkä ympäristöstään. He ryyppäävät holtittomasti , jos perheessä ei ole baabuskaa (isoäitiä)

lapset jäävät heitteille. Kukaan ei jaksa huolehtia ympäristöstä ( paitsi Moskovan keskustassa), se on sikamaisessa kunnossa. Kun kävin siinä maassa ensimmäisen kerran neuvostoaikana, minua järkytti se piittaamattomuus. Ajattelin että näiden ihmisten täytyy olla kroonisesti masentuneita, eikä ihme kun miljoonia on teloitettu, kyörätty Siperiaan tai kiskaistu kodeistaan ja heitetty johonkin vieraaseen kolkkaan, johon niillä ei ole mitään kulttuuri- eikä muitakaan siteitä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen elämä on käynyt entistä kauheammaksi siellä, koska uusrikkaiden ja köyhien välinen kuilu on revennyt ammottavaksi. Olisi ollut kiintoisaa jäädä kuuntelemaan, mitä mieltä teinit olivat elokuvasta, mutta Kristina ei jaksanut jäädä istumaan ja kuuntelemana keskustelua. Minustakin tuntui, että kaksi ja puoli tuntia riitti, silti vähän harmitti jälkeenpäin, että en jäänyt.

Venäjän seksikkäin mies

Kun istuttiin iltaa Marco Polossa PENiläisten ja Anna Politskovjan kanssa, hän kertoi että Venäjän naisten mielestä ylivoimaisesti seksikkäin mies on Vladimir Putin. Onpa heillä omituinen maku, minä ihmettelin. Putinilla on kylmät silmät ja ilmeettömät kasvot eikä hänessä ole seksikkään miehen charmia. Mutta valta tekee miehestä kuin miehestä seksikkään, niin myös naisesta. Katariina Suurellakin pyöri ympärillä rakastajia ties kuinka paljon.

Naiset ihailevat Putinia, koska hän ei ryyppää, mikä on harvinainen ominaisuus venäläisessä miehessä. Näyttää siltä kuin meidän Tarja Halosemmekin ihailee häntä. Telkkarikuvien perusteella heidän suhteensa on lämmin, se on edennyt sinutteluasteelle. Ei sinuttelu ole venäläisten keskuudessa yhtä yleistä kuin meillä.   Täytyy olla hyvä tuttava ennen kuin voi sinutella. Ranskassa on sama juttu.   Jos kerran  Halonen on niin hyvää pataa Putinin kanssa, niin miksei neuvo   miestä lopettamaan turhaa verenvuodatusta.

Anna Politskovaja sanoi Putinia pyöveliksi  Suomen television uutisissa. Entiseen aikaan sellaisesta lausunnosta olisi pää pudonnut, ja  pienin rangaistus olisi ollut 25 vuotta pakkotyötä Siperiassa. Tämänpäiväisessä Hesarissa hän sanoo, kun haastattelija kysyy häneltä, pelkääkö hän: "Tietenkin, mutta mitä sitten. Ei ole enää paluuta, en voi suostua kompromisseihin, vaikka viimeksi minua on kiristetty Nord Ostin (Moskovan teatteritragedian) tapahtumien jälkeen allekirjoittamaan viranomaisten vääriä tietoja."

Saa nähdä kuinka kauan kansainvälinen maine suojelee häntä. Ei Venäjällä ihmishenki ole minkään arvoinen, sen osoittaa joka päivä Tshetshenian kansanmurha. Ja sen osoitti Dubrovka-teatterin tragedia, jossa ainakin 120 ihmistä menetti henkensä, kun Putin ei osannut hoitaa tilannetta oikein. Sen jälkeen tshetsheenien murhaaminen on kiihtynyt. Ei mahdu minun järkeeni, mitä seksikästä on pyövelissä.

Pornoinho

18.12.02

Joulun tulo on stressaavaa, postiluukusta rapsahtaa joka päivä korttikasa, joka leviää eteismatolle ja aiheuttaa kauheata syyllisyydentuntoa. En ole lähettänyt yhtään joulukorttia! Ehkä väsään niitä ensi yönä. Tai sitten joulupyhinä. Ei, silloin ei ole aikaa. Minun täytyy kirjoittaa itseni ulos ties kuinka monelta listalta ja siirtää kotisivut MBnetiin, koska Megabaud lopettaa toimintansa tämän vuoden viimeisenä päivänä.

Kaikki muuttuu: sähköpostiosoite, kotisivuosoite, katuosoite, puhelinnumero. Kännykän numeron olen jo muuttanut. Kuulin puolella korvalla, kun joku puhui radiossa tänään, että muutto aiheuttaa yhtä paljon stressiä kuin avioero tai läheisen kuolema.

Viime yönä kun en saanut unta stressiltäni, luin Jemina Staalon Pornoinhon. Kirjan nimi kertoo mistä on kysymys. Ei mitään pönkeää Finlandia-proosaa, vaan elävää, raikasta nuoren naisen raivoa ironialla ja itseironialla taitettuna: "ikuisesti pikku nainen? kantaa rinnassaan tulipunaista kirjainta kun nai pappia? ikuisesti tyhjä astia, johon voi valaa tietoa? pygmalion? svengali? kalevala?

my fear lady my fare lady

knaps

katkaise vampin, meduusan, kuningattaren kaula [---] puhu nainen takaisin itsellesi, lupaa muuttua, kerro kuinka paljon rakastat, vain häntä, osta ne tulppaanit, ruusut, teddyt ja bodyt, kääri suklaasydän rubiininpunaiseen

folioon, osta kihlat

niin nainen on hiljaa, pehmeä myöntyväinen,[---]"

Jotkut arvostelijat ovat verranneet Pornoinhoa Rosa Liksomin proosaan, jota olen lukenut vähän (johtuen ennakkoluuloistani Pekka Tarkka kohtaan, joka ylisti maasta taivaaseen hänen lyhytproosansa, sillä kaikki mitä PT ylisti oli minusta epäilyttävää). Minulle tuli pikemminkin mieleen Ingeborg Bachmannin nuoruusnovellien tajunnanvirrallisuus ja latautunut vimma, mikä kosketti ja tuntui omalta kun olin nuori nainen. Mikään ei ole muuttunut 40-50-vuodessa. Nuoren naisen elämä, miehen määrittelemänä ja miehen halun kohteena oleminen on yhtä typerryttävää, rasittavaa ja raivostuttavaa niin nyt kuin silloinkin. Voi olla, että se on vielä pahempaa nyt kuin silloin, koska joka puolelta pursuaa pornoa, jonka ihmiskäsityksen mukaisesti nainen on vain jonkinlainen pumpattava Barbara vailla mitään ihmismäisiä ulottuvuuksia.

Enpä ihmettele ettei Pornoinho päässyt minkään kirjallisuuskisan ehdokaslistalle, mahtoiko päästä edes Helsingin Sanomien esikoiskirjakisaan. Se ei ole kilttiä eikä hyvin kasvatettua proosaa. Hyi sentään, ei nainen nyt noin räävittömästi saa kirjoittaa miehisestä panokulttuurista!! Ainoa juttu mikä minua häiritsi, oli tekijän nimimerkki "Jemina Staalo". Miksei hän kirjoita omalla nimellään. Tai no, jos hänen nimensä on Maija Virtanen, niin silloin nimimerkki on parempi. Mutta miksi Jemina Staalo? Jemina tuo mieleen Setä Tuomon tuvan –aikaisen mustan isoäidin joka paistaa maissikakkuja. Ja Staalosta tulee mieleen turistikaupassa myytävät olennot, joilla pitkä harmaa parta ja punainen tonttulakki päässä.

Laiskuuden siunaus
23.12.2002


Kunnon jouluflunssa on yrittänyt kolmatta päivää iskeä kimppuuni. Ehkä sen onnistuu kaataa minut huomenna sänkyyn, tai viimeistään ylihuomenna. jolloin olen kutsunut Jyrin ja Riikan jouluaterialle.


Olen siivonnut sylimikroa. Laiskuuttani olen jättänyt saapuneet ja lähteneet (tärkeät tai muuten vain mielenkiintoiset) viestit Eudoran kansioihin. Ei ihme, että se on viime aikoina kaatuillut ylikuormituksen takia. Ostin sylimikron kaksi ja puoli vuotta sitten, kun lähdin kiertämään kirjallisuusjunalla Eurooppaa. Olin tehnyt Hesarin kanssa diilin, että kirjoittelen matkan varrelta juttuja. Tuntuu että sen reissunjälkeen olen ollut kaiken aikaa joko lähdössä jonnekin tai tulossa jostain. Viesteissä vilahtelevat kaupunkien nimet: Luxemburg, Avignon, Pariisi, Berliini, Saransk, Salehard, Moskova. Marjatta kyseleekin yhdessä viestissä: "Mahdoitko juuttua Pietariin. Tai ehkä olet saanut aikaiseksi nyt sen junaesseen? Tai olet asettumassa esimerkiksi Berliiniin? Tai jotain muuta yhtä käänteentekevää?"


Nyt näyttää siltä, että olen asettumassa Vuosaaren Aurinkolahteen enkä pääse sieltä liikkeelle ennen kuin muutto on maksettu. Sitä varten piti ottaa lainaa. Kellarit on raivattu tyhjiksi ja olen siirtynyt setvimään yläkerran paperikasoja. Niistäkin löytyy kaikenlaista kiintoisaa, mutta enää ei ole aikaa tutkia niitä. Muuttoon on aikaa vain kuukausi.
Jotain hyötyä laiskuudestakin on. Jos olisin poistanut vanhat postit Eudorasta aikoinaan, en olisi päässyt ikinä sen miehen jäljille, joka joskus vuosi puolitoista sitten kyseli minulta Leo Lindstenin julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta. Olin unohtanut hänen nimensä. Mutta onneksi olin säästänyt viestin jossa ilmoitin, että käsikirjoitusta ei ole minulla eikä ole koskaan ollutkaan.


Pari kuukautta sitten, kun aloitin kellareiden siivouksen käsikirjoitus (Hengenheimolaiset) löytyi. Ajattelin, että se pitäisi toimittaa SKS:n kirjallisuusarkistoon, mutta ei ollut asiaa sinne päin kaupunkia ja niin asia jäi hoitamatta, onneksi.


Viime perjantaina se mies kävi hakemassa Lindstenin käsikirjoituksen. Ymmärsin hänen epäselvistä puheistaan, että hän aikoi tehdä Lindstenistä elämänkerran. Hän oli samaa tyyppiä luin Lindsten; laiha, pitkä , parrakas ja kärsivän näköinen kuin Surullisen hahmon ritari. Monet alkoholistit näyttävät samanlaisilta, ikään kuin sielu jostain kumman syystä pakottaisi heidät ankaraan juomisen urakkaan, ja siitä tulee elämäntehtävä, jota pakoon ei pääse. Pentti Saarikoski taas kuului toiseen alkoholistityyppiin, hänestä tuli vuosien mittaan yhä enemmän metsänpeikon näköinen. En tavannut häntä sitten 60-luvun alun enkä tiedä, näyttikö hän viimeisinä vuosinaan yhtä uupuneelta kuin Lindsten ja tämän elämänkerturiystävä.


Italialaista lempeä


Eudoran vanhojen postien joukossa oli hupaisa viesti. Muuan italialainen Romeo (oikealta nimeltään Giovanni, kirjallisuuden opiskelija) pyysi minua toimimaan kukkakaupan lähettinä. Hän oli tavannut kotikaupungissaan Castrossa suomalaisen au-pair tytön ja tömähtänyt rakkauteen, pudonnut siihen, kuten ranskalaiset ja englantilaiset sanovat. En tiedä miten se italian kielessä ilmaistaan, koska hän kirjoitti englanniksi.

Hän kertoi, että hän ei uskonut rakkauteen eikä halunnut rakastua enää, koska hänen tapaamillaan naisilla oli pimeä sielu - "kuten minullakin," hän lisäsi suluissa – mutta suomalaisella Mimmi H: lla oli kirkas sielu eikä hän saanut Mimmiä mielestään. Hän oli tulossa jouluksi Suomeen, mutta toivoi, että minä ostaisin sinisen ruusun ja veisin sen Mimmille Vantaalle, koska Mimmi piti sinisistä ruusuista. Hän oli löytänyt osoitteeni englanninkielisiltä nettisivuiltani, ajatteli että liikkuessani Vantaalla päin toimittaisin ruusun Mimmille tervehdyksenä Giovannilta. En sattunut liikkumaan Vantaalla päin, ja jäi ruusu viemättä. Mahdoinko edes vastata Giovannille. En löytänyt vastausta lähetettyjen viestien joukosta. Toivottavasti Giuseppe löysi jonkin toisen lähetin ruusulle.


"Hulluja nuo italialaiset suurten rakkauksien kanssa," sanoi äitini. Hänellä oli kokemusta. Parikymppinen Lorenzo lähetti hänelle hempeitä kukkakortteja ja lemmenkirjeitä. Minulla on ne tallella vieläkin Hulluja tai ei, ainakin he ovat parantumattomia romantikkoja. Missä muualla Romeon ja Julian tragedia olisi voinut tapahtua kuin Veronassa?. Äitini ihmetteli silmät pyöreinä italialaisten intoa murhata itsensä tai toisensa rakkauden takia.

joulu.jpg (14772 bytes)

mailto:akonkka(at)mbnet.fi

 

Kotisivulle