Huhtikuu 2002

©Anita Konkka

1.4.02

Heräsin aamuyöstä, en saanut unta ja luin loppuun Nikolai Shmeljovin romaanin Matkalla minä sairastuin. Se oli aluksi kiinnostava, mutta pian kyllästyin sen perivenäläiseen tyyliin, huudahduksiin, kysymyksiin, puhutteluun, hellittelynimiin, "varpuseni, kultaseni " jne., ja ennen kaikkea kyllästyin sen saarnaaviin filosofointeihin uskontopohdiskeluihin ja yhteiskuntakritiikkiin. Venäjällä on juuri sellaista kuin kirjassa: miehet ryyppäävät votkaa, filosofoivat, istuskelevat puiston penkeillä, naiset hössöttävät ja voihkivat. 55-vuotias nainen on ämmä, samanikäinen mies vanhus, elämä on eletty, kaikki hauska on takanapäin, eikä edessä ole muu kuin viinaan kuoleminen tai itsemurha. Kirja oli täynnä paksua venäläistä henkeä - sielusta ei ihme kyllä puhuttu paljon, tai sitten hyppäsin ne kohdat yli. Kun olin lukenut kirjan, nukahdin ja näin unta Suvikunnasta, taas! Meni telttaan nukkumaan yhden saksalaisen naiskirjailijan kanssa.

2.4.02

Tänään on PENin johtokunnan kokous, kauhea määrä englanninkielistä paperia luettava sitä ennen Raijalle kirjoitettava kirje, kirjastossa käytävä. Ehkä minun ei kannata aloittaa ensimmäistäkään lausetta tänään. Tai jos mieleen tulee hyvä lause, niin sitten kannattaa.

Ensimmäinen lause ei kuitenkaan ole se mikä kirjaan jää. Jotenka on aivan samantekevää millä lauseella aloittaa:" Meitä oli kuusitoista. Tai tarkkaan kuusitoista plus yksi. Hän oli meidän pelimestarimme.

Kirjasto jäi käymättä. Mutta muut asiat hoituvat, se pikaluin PENin paperit lävitse, kirjoitin Raijalle, lisäksi Corinnelle ja korjasin kolme web-sivua. Corinne lähetti kortin työpöytänsä yläpuolella olevasta seinästä ja ilmoitti että nyt hänelläkin on sähköposti. Mielenkiintoinen seinä - vesiväreillä siniselle pohjalle maalattuja hämähäkkejä, kuvia, kirjeitä, pöydällä jotain pikkukamaa. Corinne on sveitsiläinen kirjailija , joka asuu Ranskan puolella, matkatovereitani suurelta junamatkalta. Ei olla oltu yhteydessä kuin parin postikortin verran ja siitäkin jo aikaa.

4.4.02

Peilikuva ja minän rajat

Otin unitabletin ja sen vaikutusta odottaessani luin pätkän Stuart Hallin kirjaa Identiteetti, kohtaa muun maailman ja lännen stereotypioista, jotka halkovat ja typistävät todellisuutta." Tämän... vaikutuksesta muu maailma tulee kuvatuksi kaikeksi siksi mitä länsi ei ole - sen peilikuvaksi." ( s.123).m Siis - peilikuva on se mikä minä en ole. Se on minun vastakohtani. Se on toinen. Se on muu, vaikka se näyttää minulta.

Kerran pääsin meditaatiossa niin pitkälle, että en nähnyt peilissä omaa kuvaani. Peili oli tyhjä, kuva kadonnut. Olinko minä olemassa? Se oli säikähdyttävä kokemus. En yrittänyt koskaan sen jälkeen peilimeditaatiota.

Pohtimisen arvoinen asia sekin, missä menee raja minun ja muiden välillä. Fyysisesti se on selvää, iho on minun rajani. Iho eristää minut maailmasta. Mutta henkisesti, psyykkisesti . se ei ole yhtä selvärajainen asia. Keitä kaikkia, tai osia kenestä kaikista on säilöttynä minun sieluuni - kuin punaisia säilykekirsikoita, tai jo itäneitä perunoita - äidin sanoja, isän mielipiteitä. Joskus äiti katsoo minun silmistäni, joskus taas isä puhuu minun suullani, jopas isoäitikin rypistää minun kulmiani, kun ei hyväksy jotain asiaa. Todella vaikea erottaa mikä minussa on äitiä, isoäitiä ja isää

Identiteetti

Työ ei maistu tänä aamuna, johtuneeko valvomisesta, alitajunnassakaan ei tapahtunut mitään muistamisen arvoista yöllä. Jatkan Identiteetin lukemista. Vastakohtaparit musta/valkoinen yö/päivä ovat välttämättömiä eron käsittämiseksi. Kieliteorian mukaan "eroa tarvitaan, koska merkityksiä on mahdotonta rakentaa ainoastaan dialogissa Toisen kanssa. Bahtinin mukaan merkitys toteutuu ainoastaan kahden tai useamman dialogissa. Merkitys ei kuulu kenellekään puhujalle erityisesti. se syntyy eri puhujien välisessä antamisessa ja vastaanottamisessa." ( Niin syntyy myös identiteetti)... Bahtin: "sanaa ei ole olemassa jossakin neutraalissa ja persoonattomassa kielessä". Merkitys on dialogista. Toinen on merkityksen kannalta olennainen.

Kielenkäyttö sijoittuu aina johonkin paikkaan, sanoo Stuart Hall. Sitä ei voi irrottaa kontekstista. Hänen kielenkäyttönsä kontekstia on se, että hän syntyi mustana jamaikalaisena ja on asunut lähes koko ikänsä Briteissä "diasporan varjossa - pedon vatsassa." Kollektiivinen ja "todellinen" minuus kätkee sisälleen monia muita minuuksia. Hallin mukaan identiteetti on jotain joka on prosessissa kaiken aikaa, se muodostuu jatkuvasti. Sen yhtenäisyys on kuvilteltua.

5.4.02

Unkarilaiselta kääntäjältä tuli tänään postia. Olin unohtanut kokonaan Istvan Dabin. Joskus vuosia sitten lähetin hänelle Johanneksen tunnustukset. Nyt hän kirjoittaa, että "maailmanantologia on melkein valmis, mutta kustantajien finanssiasema on traagillinen, tarvitsevat sponsorissa ja pitää kauan odottaa". Toissapäivänä Iris Schwank lähetti sähköpostia, ilmoitti lähettäneensä Mustan passin ranskalaisille kustantajalle joka oli siitä kiinnostunut Pariisin kirjamessuilla. Saa nähdä säilyykö kiinnostus niin kauan, että kirja joskus ilmestyy ranskankielellä.

Mistä unet tulevat? Kissatkin näkevät unia, samoin koirat. Ne juoksevat, murisevat, haukkuvat, naukuvat unissaan. Mutta muistavatko ne unensa herättyään. Ovatko ihmisen unet sielun tapa ilmaista itseään? Silloinhan kissoilla ja koirillakin on sielu.

Radiossa soi Tasmanian sinfoniaorkesteri. Tunnen saaren otuksesta jonka nimi on Tasmanian piru. se huutaa kamalalla äänellä. Paljon muuta en siitä saaresta tiedäkään. Luen vuoden 1996 päiväkirjoja. Vanhat päiväkirjat ovat masentavaa luettavaa. Mitään kivaa ei koskaan tapahtunut, H. oli hankala, valehteli jatkuvasti ja minä siedin sitä vuodesta toiseen. Jälkeenpäin se tuntuu todella omituiselta. Ja nyt radiossa Istvan Örkenyn minuuttinovelli Erään lätäkön muistelmat. Minuuttinovellit ilmestyvät ensi viikolla. Taidanpa ostaa. Niin hauska oli kuulla lätäkön muistelmia, etenkin sen jälkeen kun oli kahlannut päiväkirjojen synkeydessä.

 6.4.02

Rasittava yö, insestiä ja muuta ikävää tapahtui. Heräsin kaksi kertaa . Luin Australian matkaopasta suomalaisille, kun en saanut unta. Hermot olivat ylirasittuneet. mahtoiko johtua siitä, että kirjoitin myöhään illalla sähköposteja ja vastasin Jacquesin viestiin. Hän kirjoitti :

Dear Anita,

L'Afrique va, hélas, passer avant Helsinki. Je dois aller travailler un mois et demi à Ouagadougou (théâtre) et ça repousse ma venue par chez toi.

Je ne suis pas content de moi, cette année, pas assez libre d'assurer les choses prévues.

Seules satisfactions :

1)je vais publier les poèmes du train. Remember : les varvas et les sieniä.

2) j'ai rêvé de sanglier. Je pêchais du poisson en amorçant avec une tête de sanglier.

Love. jj

Tiesin ettei hän tule Suomeen, tiesin sen jo silloin kun hän kirjoitti että nyt hänen tulonsa näyttää yhä varmemmalta . Silloin kysyin, että "miten niin varmemmalta", mutta hän ei vastannut. Voi olla että tunnen hänet nykyään paremmin kuin hän tuntee itsensä. Kun hän sanoo ettei ole kyllin vapaa, hän tarkoittaa tyttöystäväänsä., jota hän ei koskaan mainitse. Kun tyttöystävän kanssa menee huonosti, hän on tulossa Suomeen. Kun menee hyvin, hän peruu tulonsa. Vastasin hänelle eilisiltana:

Hou la, Jacques, quel rêve!

You're a true Gallic man ( like Asterix and Obelix together) - since you have as a bait une tête de sanglier! You're going to catch a real big proie, maybe a whale. The Englishmen say "to have a whale of a time. It means something like "s'amuser comme un fou". They say also " a whale of a difference/story" that is une super difference/histoire. Do you know that one of Vishnu's incarnation was in the form of un sanglier? When did you catch ( pêchais)this dream - the date, the context and your associations?

Don't be worry, I am not sorry that you prefer L'Afrique to Helsinki. That is the law of gravitation. It is easier to descend southwards and downwards than to rise norhtwards, upwards. That's why I, too, always go to the south. The last summer was exceptional, then I was at the first time in my life above the Polar circle.

-* SMACK (a kiss)

Anita who is a mere writebeing nowadays

Kun sielu mykistyy

Luin edellisenä iltana Julia Kristevan kirjaa New Maladies of the Soul. Otteita sieltä täältä. Etsin kohtaa jossa hän kirjoitti sielun mykistymisestä - kun sielu ei pysty ilmaisemaan enää itseään ei kuvissa, ei symboleissa, ei kielen avulla, ei millään tavalla. Onko sielu silloin kuollut. Onko sitä olemassa jos ei kykene ilmaisemaan itseään. Luin tapausselostuksen Didieristä, jonka kielestä oli katkennut yhteys tunteisiin. Hän puhui, mutta puheesta puuttui merkityssisältö, hän puhui kuin puherobotti, kieliopillisesti ja lauseopillisesti korrektia kieltä. Kristevan käsityksen mukaan sielu, joka on menettänyt kyvyn symboli-ilmaisuun alkaa ilmaista itseään ruumiin kautta, ruumis sairastuu. Didier-parka poti ihottumaa. Ja sehän sai minut kiinnostumaan hänestä. Vaikka sieluni ei ole ollut kuin hetkittäin ilmaisukyvytön - yleensä se on nähnyt paljon unia ja purkanut sillä tavoin ahdistuksia joita en ole pystynyt sanoittamaan. Ihottuman lisäksi olen potenut migreeniä, ja vuonna 1995 podin selkäsärkyä, sellaista ei ole ollut sitä ennen eikä sen jälkeen. Silloin suhde H:hon oli ajautunut pahaan kriisiin. Yritin päästä hänestä eroon mutta en päässyt. Tilanne oli hyvin hankala. Kristevan mukana psykosomaattiset sairaudet ovat lisääntyneet siksi, että sielu on menettänyt ilmaisukykynsä. Luin Kristevaa siksi, että löysin vuoden 1996 päiväkirjasta merkinnän joka liittyi kieleen. Hän on pohtinut merkkikieltä paljon, oli muistaakseni semiootikko ennen kuin hänestä tuli psykoanalyytikko. Hän kirjoitit Didieristä:... linguistic signs were cut off from meaning, cut from his actions, and cut away from affect - they became ritualistic, empty, abstract signs." / s. 18) Didier näki unta, että hän kumartui ulos lapsuudenkotinsa ikkunasta. Hän tunsi itsensä sairaaksi, ehkä joku työnsi häntä ja hän putosi tyhjään tilaan. Hän tunsi intensiivistä ahdistusta, mikä sai hänet huutamaan pelosta. Äkkiä hän löysi itsensä peilin edestä ja näki peilikuvassa sisarensa kasvot. Tämä teki hänet hieman levottomaksi (agitate, myös kiihottaa) ja hän heräsi. Hän kertoi unen neutraalilla äänellä, ilman tunteita.

Didierin uni teki näköjään vaikutuksen minun alitajuntaani ja sai yhden sielun sulun avautumaan. Niinpä vain voi kirjoitettu sana saada aikaan vahvan vaikutuksen. Ei ole yhtään yhdentekevää, miten sanoja käyttää. Jos niillä on merkitys, ne saavat aikaan reaktion sielun tasolla. Kieli ei voi koskettaa, ellei se synny tunteista - tarkoitan todellisia tunteita, en paatosta enkä sentimentaalisuutta, tosin sekin voi vaikuttaa. Siksi poliitikkojen kieli niin harvoin on vaikuttavaa. He eivät puhu siitä mitä ovat itse kokeneet ja tunteneet.

Päivän aforismi

"In our minds we all have private museums, secret places for our mostvivid memories, imagination and dreams" -Doctor Hugo

Doctor Hugo is a painter, new media researcher and professor at theRoyal Academy for Fine Arts in Antwerp, Belgium.

7.4.02

Näin unta kuudesta karhusta, jotka nukkuivat metsätien varrella. Kävin niiden viereen makaamaan, niin että karhut olivat selkäni takana. ne kaikki olivat ruskeita ja erikokoisia, eri-ikäisiä. Nuorin ja pienin karhu puraisi minua käteen ja takamukseen. Tajusin unessa, että karhut ovat vaarallisia jos ne herätetään kesken unien. heräsin lievästi ahdistuneena. Unessa tapahtui muutakin, mutta tämä karhukohtaus jäi voimakkaimmin mieleen. se liittyi minusta Jacquesin villisika-uneen. Oli kenties alitajunnan vastaus hänen uneensa, ajattelin kun keksin sanaleikin "boar and bears". Kirjoitin hänelle aamulla:

Dear JJ,

Hear, hear - last night there were six (6) bears in my dream! They slept by a forest roadside. I lied down close to them. The youngest and smallest one awoke up and bit me on the hand and buttocks.

I think that the bear dream is reply to your boar dream. Un sanglier is in English a wild boar. Six bears - that's why you have said that I always exaggrate. There seems to be a dialogue going on between the subconsciouses - and why not the dream game, too. So we have already two moves your sanglier and my bears - links are the wild and the bestiality! Let's go on, or no?

 Boar and bear

Tein Google-haun sanoilla:"boar+bear+dream+myth". Tuloksena oli 1060 tiedostoa, joissa esiintyi karhu ja karju ( villisika) sekä uni ja myytti, alkaen Shakespearen Henry V:stä! The Encyclopedia of Celts: kertoo karjusta mm. seuraavaa.

Few animals are more important for the Celts than the boar; it was a sacred, supernatural, magical creature, symbolizing the warrior, warfare, the hunt, protection, hospitality and fertility. The boar's head signifies health and preservation from danger, it contains the power of the life-force and vitality. The boar and the Bear together represent Spiritual and Temporal Power.

Myöhemmin tarkistin saalistani. Henry V- tiedostossa esiintyi *bear* kaksi kertaa merkityksessä to bear = kantaa, kestää, "boar" samoin kaksi kertaa kapakan nimessä Boar's Head Inn ja * dream* yhden kerran merkityksessä "unelmoida". Johtopäätös: useimmiten hakukoneen tulokset ovat satunnaisia, todellista linkkiä ei löydy, sanat vain sattuivat olemana samassa tiedostossa. Hakukone ei osaa hakea merkityksellisiä yhteyksiä kuten ihmisen aivot.

 9.4.02

Ovatko unet fiktiota vai totta? Sirkka saneli ehdot, millainen kirja minun on kirjoitettava, että saisin/ voisin jatkaa Tammen kirjailijana. Kirjassa ei saa olla ironiaa, siinä pitää olla selvä teema ja minun on kirjoitettava joulusta. Viimeinen ehto pani arvelemaan, että onkohan tuo totta. Tämä tapahtui viime yönä, ja oli unta. Kun luen vanhoja päiväkirjoja en ole aina varma mikä on unta mikä totta, koska en ole merkinnyt unia niin että ne erottuisivat ns. todellisista tapahtumista. Siitä syntyy jännä epävarmuuden vaikutelma. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa seuraava romaani samalla tavalla. Häivyttää unen ja todellisuuden raja joissakin kohdissa. Sopisi siihen romaaniin.

Paternoster

Kirjan tekeminen rassaa unitajuntaa. Aloittaminen pelottaa, olen aloittanut monta kertaa, pieniä aloituksia, kuin pistäisi varpaansa kylmään veteen ja vetäisi sen äkkiä pois. Nyt pitää vain uskaltaa hypätä, vaikkei tiedä miten käy, kolhiiko sitä itsensä pahastikin kiveen.

Paternoster- pelko edelleen totta? Viime yönä jouduin hyppäämään paternosterista päästäkseni kotiin Lönnrotinkadulle. Oli kolme vaihtoehtoa: nousta hissillä, portaita pitkin tai paternosterilla. Esko valitsi paternosterin, koska se oli nopein.

Kun olin Postisäätöpankissa töissä postisiirtoja laskemassa, mikä oli siihen aikaan vielä käsityötä vanhanaikaisen veivattavan laskukoneen kanssa, siellä oli Paternoster-hissi, jota en uskaltanut käyttää. Olin kai kerran kokeillut ja jännittänyt hirveästi että osaanko hypätä ulos oikean kerroksen kohdalla. Toista kertaa en (muistaakseni) uskaltanut kokeilla, vana käytin portaita. Se oli semmoinen avohissi, melkein kuin ikiliikkuja. Ehkä se pysähtyi öisin.

Johtopäätös: viime yön unissa oli kysymys valinnoista, kuka valitsee, mitä valitsee ja mitä uskallan tehdä. Uskalsin sanoa Sirkalle, että en kirjoita kirjaa toisten sanelemien ehtojen mukaan, uskalsin jopa hypätä paternosterista. Hienoa!

10.4.02

Hittojen hitto!!!. Jarte suoritti "laittoman toiminnon" ja saman tien lensi taivaan tuuliin aamupäivän työ jota en ollut tallentanut. Siis omaa tyhmyyttä, joka johtui siitä että en keksinyt tiedostelle nimeä. Ajattelin että kyllä se nimi kohta tulee ja jatkoin hajallaan olevien romaanin palasten siirtoa uuteen nimettömään tiedostoon. Koko työ täytyy tehdä uudestaan! Jarte rankaisi minua. Se on yhtä epäluotettava kuin Word.

Ratkaisin ongelman, toivottavasti. Syy miksi Jarte rupesi aamupäivällä kaatuilemaan jatkuvasti oli GID-tiedosto joka ties mistä oli ilmestynyt Jarten kansioon. Poistin sen, minkä jälkeen sekoilua ei ole enää tapahtunut.

11.4.02

Etsin Erik Satien Muistamattoman miehen muistelmia. Se ei löytynyt tavallisesta paikastaan hyllystä, ei myöskään epätavallista paikoista. Se on ottanut ja kadonnut... suureksi harmikseni. Olisin halunnut lukea sen uudestaan varmistaakseni vieläkö se kuuluu kymmenen mielikirjani joukkoon. Eilen siihen ryhmään pääsi Julio Cortázarin kirja Tarinoita kronoopeista ja faameista, ne ovat ihanan hulluja tarinoita. Minun täytyy mennä ja ostaa se kirja. Hyvä syy lähteä kaupunkiin pyöräilemään. Pakollinen syy lähteä sinne - Ylioppiolaskunnan kirjasto karhuaa Tulisen järjen aikaa. Jotenka en yritäkään aloittaa tänä aamuna töiden tekoa.

Eilisiltana oli "kirjallisuuskertsi" Marjan luona ja sen jälkeen yö jolta en muista yhtään unta. Joko nukuin niin sikeästi tai sitten en nähnyt mitään kiinnostavaa. Ennen nukkumaan menoa kirjoitin islantilaiselle Einar Örnille vastausviestin. Hän oli lähettänyt minun emali-osoitteeseeni viestin, joka alkoi sanoilla "Der Anni". Vastasin hänelle, että en ole Anni, olen se vanhempi suomalainen kirjailija junamatkalta, se jolla on punainen tukka. Annilla on vaalea pitkä tukka. Lähetin Einar Örnen viestin edelleen Annille. Mutta enkö minä tässä joku yö sitten nähnyt unta Einarista? Kyllä vain näinkin. Uni oli seuraavanlainen:

Kohtaaminen Reykjavikin lentoasemalla, nähty 21.3.02

Tapasin viime yönä Einar Örn Gunnarsonin, islantilaisen kirjailijan, junamatkatoverin Reykjavikin lentoasemalla. Tapasin siellä toisenkin kirjallisuusjunakirjailijan, mutta en muista kuka hän oli, koska en jutellut hänen kanssaan. Jäin juttelemaan Einarin kanssa. Hän ei ensin tuntenut minua, mutta kun sanoin nimeni hänen kasvoilleen levisi hymy ja hän tunnistit minut. Vaihdoimme kuulumisia. Kysyin espanjalaisesta kirjailijasta Xavier Moretista joka oli käynyt hänen luonansa toissa kesänä. Hän kertoi että Xavier oli ollut Helsingissä kuukausi sitten ja minä ihmettelin, miksei hän ottanut minuun yhteyttä.

Osaavatko islantilaiset lähettää etiäisiä kuten lappalaiset? Einar kertoi viestissään, että Xavier oli helmikuussa Reykjavikissa, he tapasivat ja heillä oli hauskaa yhdessä. Hän kertoi myös omia kuulumisiaan, kesäkuussa syntyy toinen lapsi ja hän tekee näytelmää kirjailijasta ja taiteilijasta jotka tulevat Helsinkiin. Hän kyseli Annilta tietoja helsinkiläisista taidegallerioista ja kapakoista.

Kävin Ylioppilaskunnan kirjastossa palauttamassa karhutun kirjan, samalla lainasin Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat. Se on niin ohut kirja, että se on voinut piiloutua jonkin toisen kirjan väliin, ei vihkoa paksumpi, sivuja vain 64. Silmiini tarttui hyllystä kirja jonka, jonka nimi on Dreaming with Open eyes: The shamanic spirit on twentieth century art and culture. Kirjassa on paljon nykytaiteen kuivia, Matissea, Kleeta, Miroa, Picassoa. Lainasin kirjan ja avasin sen sivulta jossa luki: " Such an open-yeyd dream ( a dream of the inner eye of soul and spirit) cannot but help recall Arp's desire to help people to dream themselves free of the alienating consequences of post-Cartesian rationalism." ( s. 188)

12.4.02

Joutavat unet

Maan kellanrusahtava väri muuttuu pikkuhiljaa, kun menneen vuoden ruohon alta kasvaa uuusi ruoho. Talon seinustalla maa jo vihertää. Ovatko unet pelkkää mielikuvituksen tuotetta, pohdin taas tänä aamuna, kun en löydä viimeöisestä unesta minkäänlaista yhteyttä todelliseen elämääni, en eilisen enkä sitä edellisen päivän tapahtumiin. Onko unella mitään yhteyttä tunteisiinkaan, vai onko se noita tilapäistuotteita joita mieli öiseen aikaan niin runsaasti tuottaa. Joutavaa ajanvietettä, sanoisi isoäitini jos eläisi. Hän piti unia täysin joutavina, niihin uskoivat piikatytöt ( tämän olen tainnut kirjoittaa jo jossain kirjassani, kauheata tulla vanhaksi ja alkaa toistaa itseään!). Olin viime yönä nuorukainen joka ryösti viinaksia tavaratalosta ja aikoi räjäyttää sen, mutta joka tuli toisiin mietteisiin ( eettisiltä syistä!) ja pakeni tavaratalosta, että suunnitelmaa ei olisi tarvinnut panna täytäntöön.

Harhainen minä?

Unen linkki eiliseen: Kävin Stockmannin "Hulluilla päivillä" ja ostin kaksi muistikirjaa. ne ovat niin kauniita ja hyviä, että aion mennä tänään ostamaan kaksi lisää. samalla reissulla kävin myös kirjastossa, lainasin C.WS. Lewisin kirjan Neljä rakkautta, josta Helka on joskus puhunut, mutta kirja taitaa jäädä lukematta, kun heti johdannossa törmään ikävään diagnoosiin: " Koska me todellisuudessa tarvitsemme tosiamme ( > ihmisen ei ole hyvä olla yksin<), silloin tämän tarpeen- tämän tarverakkauden - pois jääminen tietoisuudesta - tosin sanoen se harhainen tunne, että meidän on hyvä olla yksin - on hengellisesti huono oire, samoin kun ruokahalun puute on lääketieteellisesti huono oire, koska ihminen todellisuudessa tarvitsee ruokaa." ( s. 7) Siis olen harhainen, koska minä tunnen oloni hyväksi, kun olen yksin, mutta ihmisten seurassa ahdistun. harhaisuuden lisäksi olen hengellisesti sairas, koska..."ihmisen hengellinen terveys on täsmälleen verrannollinen siihen rakkauteen, jota hän tuntee Jumalaa kohtaan." Kirjallisuuden professori kirjoittaa näin epäanalyyttisesti! Hän kääntyi ateistista kristityksi, siksi hänen on kai pakko puhua Jumalasta joka yhteydessä. Hänen kirjansa Muistinpanoja surun ajalta on parempi. Siinä hän ei yritä määritellä lukijansa henkisen terveyden tilaa tai harhaisuuden astetta.

Peipponen lauloi tien varressa Pikku-Huopalahden rannassa, kun ajoin kaupunkiin päin. Se oli tämän kevään ensimmäinen peipponen. -kesään on siis puoli kuuta. Entisen Wulffin, nykyisen Stockmannin kulmalle olivat ilmestyneet pöydät ja tuolit. Ihmiset istuivat auringossa, kaksi lihavaa miestä yhdessä pöydässä, toinen heistä taidemaalari V., vastenmielinen mies. Voi tietysti olla mukavakin ihminen, mutta minä olen tavannut sen vain yhden kerran elämässäni ja silloin hän puhua pälpätti kaiken aikaa kuin hysteerikko tai maanikko. Kaiken lisäksi hän kertoi tyhmiä vitsejä. Vähemmästäkin saa elämänikäisen vastenmielisyyden ihmistä kohtaan. Siitä on kulunut noin 30 vuotta. Pahinta on että jouduin hänen kanssaan samaan taksiin, tai hän tunkeutui samaan taksiin, jossa istuin Hannun ja Pekka Parkkisen kanssa, oltiin matkalla yhden keraamikon luo jonnekin Liljendahliin Porvoosta, ja V. pälpätti koko matkan ajan. Poiskaan ei voinut hypätä, kun kaikkialla oli pelkkää lunta ja pimeyttä. Se oli epätoivoinen reissu, enkä olisi ikinä lähtenyt sille, ellei Hannu olisi pyytänyt minua mukaan. Minkähän takia miehistä tulee itsekkäitä paskoja, kun ne saavat kuuluisuutta. Kuulemma naisetkin muuttuvat itsekkäiksi paskoiksi, kuten kävi ilmi eilisestä Onerva- ohjelmasta. Onerva ei välittänyt kenestäkään muista kuin Eino Leinosta ja itsestään

Rakastan sanakirjoja. Ostin Hulluilta päiviltä sanakirjan All American eli amerikkalaisuuksien sanakirjan. Kunpa joku tekisi suomalaisuuksien sanakirjan. Vai pitäisikö se tehdä itse. Opin että "bear market "( karhumarkkinat) tarkoittaa pessimistisiä markkinaodotuksia ja "bearish" pessimististä näkemystä. Siis, jos amerikkalainen näkee karhuista unta, niin asiat ovat menossa huonoon jamaan. En ole tiennyt sitäkään ennen että "Alice B. Toklas brownies" ovat marihuanaa sisältäviä suklaaleivoksia. Niitä olisi mukava joskus tehdä. Mutta mistä saisi marihuanaa?

13.4.02

Kas kummaa, tänä aamuna aurinko ei paistakaan. Se paistoi niin monta viikkoa yhtä perää, että siihen tottui. Ja minun kun piti mennä tänään puutarhaan leikkaamaan vadelmapensaista viime kesän kuivuneet oksat pois. Kai sen voi tehdä pilviselläkin säällä. Ellei sada. Puutarhassa kukkivat eilen krookukset. Toisilla pihoilla näkyi lumikelloja, skilloja en nähnyt, ne tulevat ehkä myöhemmin.

Yöllä ei tapahtunut mitään merkittävää. valmistin herkullisen pataruuan, vai oliko se wokkiruoka. Vahinko että en muista reseptiä, sillä ruoka oli todella onnistunutta. Ikävä, että hyödylliset unet unohtuvat niin nopeasti. Olisi mielenkiintoista tietää millaisia ruokia valmistan ja syön unimaailmassa. Se on niin sanottua hengenravintoa.

14.4.02

Siperian muistoja

Sunnuntaiaamupäivä meni siihen, että korjasin kotisivuja. Puuhailu netissä on yhdenlaista pakoa romaanin kirjoittamisesta. Jos rupean kirjoittamaan niin koko kevät katoaa. Mielessä pyörii vain romaanin henkilöt, en näe, en kuule mitään mitä tapahtuu ympärillä.. Tänään näin valkovuokkoja, kun pyöräilin kotiin Annantalon Siperia-illasta, joka oli oikeastaan iltapäivä, koska se alkoi kello 16. Siellä näytettiin viimekesäisen Siperian-matkan valokuvia ja Markku Lehmuskallion Seitsemän tarinaa tundralta . Tuli kuunneltua nenetsikieltä, koska tekstitys oli venäjäksi. Yksi tuttu sana vilahti puheessa, se oli "junku". Se tarttui viime kesänä korvaani Laborovajan kylässä, en tiedä mitä se merkitsee. Elokuvaa katseli eri tavalla kun paikat olivat tuttuja. Kalkinvalkoinen Lenin-patsas on todella olemassa ( eikä vain elokuvan lavasteena). Se seisoo Salehardin kalakombinaatin pihalla pajupöheikössä kuin kummitus. Se yhtä valkoinen kuin lumi on valkoista tundralla. Viime vuosina sillä ei ole nähtävästi pidetty seremonioita, koska pöheikkö on päässyt kaikessa rauhassa kasvamaan ympärille. Sen edessä kaksi hieman rähjääntynyttä elokuvan nenetsimiestä joi ja söi "uhriateriaa" Leninille. Ei siinä mitään, sillä tavalla nenetsien keskuudessa kunnioitetaan jumalien ja vainajien muistoa, että heidän seurassaan hautausmailla tai muilla pyhillä paikoilla ryypätään votkaa ja syödään raakaa kalaa. Mutta neuvostoviranomaiset eivät ymmärtäneet kunnianosoitusta, vana tulivat komentamaan miehet pois, vaikka he ystävällisesti pyysivät miliisejä osallistumaan heidän pieneen uhriinsa.

Siperia-illan jälkeen istuin M:n kanssa Lasipalatsin terassilla viileässä auringonpaisteessa. Rakkaudesta oli puhe, mistäpä muusta keväällä. Totesin ( en apeana) että siitä on toista vuotta kun viimeksi ihastuin. Vaikuttaa vähän siltä, että ne ajat ovat ohitse. Vanhuus tulee väistämättä, sen huomaa siitä, että kevät tuntuu hyvältä vuodenajalta. Ennen se oli pelkkää kaihoa ja tuskaa, migreenikohtauksia ja painajaisunia. M. kertoi, mitä hänelle oli sattunut. Siperian matkalla. Yhtenä yönä hän heräsi siihen, että humalainen Hanna kuristaa häntä kurkusta ja syyttää häntä ties mistä laiminlyönneistä. Hän puhuu Hannalle rauhoittavasti ja tämä irrottaa kädet kurkulta. Samalla hetkellä huoneeseen töytää yhtä humalainen Tampereen Erkki, joka istuu sängyn reunalle ja alkaa tehdä tunnustusta M:lle, kertoo istuneensa vankilassa miehentaposta. Puukko oli osunut sydämeen, mies kuollut, tapon syynä oli ollut mustasukkaisuus. Minä kun olin luullut kaiken aikaa, että Erkki vain kertoo tarinoita. Kun kysyin matkalla häneltä, mistä nuo tatuoinnit ovat peräisin, hän sanoi että Seutulasta. Hän oli ollut siellä lentokenttää rakentamassa joskus 60-luvun lopussa. Miehen taposta hän ei puhunut mitään. Ajattelin että hän oli siellä rattijuopumuksen takia. Erkki yritti iskeä jokaista naisenpuolta junamatkan aikana, M:ltä hän vaati että tämän pitää matkanjohtajana olla hänen käytettävissään, aina kun häntä panettaa. Onneksi hän löysi lopulta naisen joka ymmärsi hänen vaikean tilanteensa. Ja me muut saimme olla rauhassa loppumatkan ajan.

Nyt telkkarista tulee mongolielokuva, sehän sopii nenetsielokuvan jatkoksi. Mutta sitä ennen täytyy lähettää nettiin kaksi uusittua kotisivua. Se homma jäi kesken, kun piti lähteä veljen luo sukulounaalle. Sain sieltä mukaani kasan äidin papereita, enimmäkseen apurahahakemuksia sekä hänen luonnoslehtiöitään.

15.4.02

Nukuin huonosti, heräilin. Tällaisina öinä en näe selviä unia. Unien tarinat tarvitsevat kehittyäkseen pitkiä rauhallisia öitä. Mielessä pyöri tietokoneasiat. Korjailin kotisivuja myöhään illalla ja mongolielokuva jäi katsomatta. Tietokoneen kanssa puuhastelu vaikuttaa hermoihin kiihdyttävästi. Tuntuu siltä kuin kaikki tunteet ja ajatukset liikkuisivat pinnalla eikä niillä olisi mitään syväkosketusta itsen kanssa. Tietokone supistaa tajuntaa - ei tietysti kone itse, vaan ohjelmien rassaaminen ja virheiden etsiminen, samoin kuin uusien ohjelmien kokeileminen.

 Chattia virtuaalihuoneessa

Koska minä olen vähän nörtti, niin seurasin sivusta Heikin luona käydessäni suurella kiinnostuksella, kun Heidi ( veljentytär, ikä 13 v.) chattasi. Hänellä oli roolihahmo, pörröhiuksinen tyttö. Hahmo meni chatti-huoneeseen ja sanoi "moi". Huoneessa oli paljon porukkaa, osa istui osa käveli. Kaikki olivat kuin pieniä paperinukkehahmoja, sillä erotuksella että niiden kasvojen ilmeet vaihtelivat, jos klikkasi hiirellä. Ne puhuivat puhekuplilla. Tuhmia sanoja ei käytetty, chatti-ohjelmassa on sellainen "bot" joka estää niiden pääsyn ruudulle. Kaikki kommunikaatio tapahtui sanoja näppäilemällä. Arvelin, että ei täällä varmaan mitään syvällisiä keskusteluja käydä. Heidi sanoi, että jos haluaa puhua syvällisiä, voi siirtyä omaan huoneeseen ja kutsua kaverinsa sinne juttelemaan. Virtuaalitaloon voi perustaa omia huoneita ja kalustaa ne mielensä mukaisesti, kännykällä voi ostaa huonekalut, takka vai oliko se tietokone maksoi 84 centtiä. Vessanpytynkin voi ostaa huoneeseensa. Se on kuin entisaikaista nukkekotileikkiä virtuaalimaailmassa. Kysyin Heidiltä käykö chatti-huoneissa koskaan vanhempaa väkeä. Hän sanoi, että kerran käsi yksi 70- luvulla syntynyt. Varmaan netistä löytyy myös vanhuksille

Lapsuuden leikit ovat siirtyneet Nettiin. Kiehtovia niin kauan kun on senikäinen, että pelit ja leikit huvittavat. Kolmetoistavuotiaana on kiva luoda itselleen erilaisia henkilöllisyyksiä, kokeilla niillä. Mutta minä olisin varmaankin jäänyt kurkistelemaan chatti-huoneen ovelle, en olisi uskaltanut kävellä huoneen poikki ja sanoi "moi" tai siis kirjoittaa " moi", koska kaikki kommunikaatio tapahtuu kirjoittamalla. Henkilöt ovat sanoja. "maailma on sana", kuten Samuli Paronen aikoinaan totesi monimielisesti.

Kirjan henkilöiden luominen tapahtuu toisella tapaa kuin MUD:ssa tai chatti-huoneissa. Se lähtee syvemmältä. Romaanin maailma on toisella tapaa virtuaalinen, kuviteltu maailma, jonka syntyy sanoista ja mielikuvituksesta. Mutta niin syntyy MUD:. Vissi ero niillä kyllä on. Jos henkilö on pelkästään päässä keksitty, se on ohut kuin paperinukke, yhtä yksiulotteinen.

Hyvä kun katsoin sähköpostin ennen juuri ranskantunnille lähtöä. Siellä oli ilmoitus, että tunti on tänään peruutettu open sairastumisien takia. Olin tehnyt läksyt ja kaikki! Tuntui siltä kuin aamupäivä olisi mennyt hukkaan. Mutta viis siitä, tuskin olisin pystynyt mitään kirjoittamaan. Ovat tahmeat, kuten aina huonosti nukutun yön jälkeen. Ei pitäisi lorvia netissä iltamyöhään, koska se käy hermoille.

16.4.02

Syyllisyydestä

Radiossa nainen kertoo, miten hän lapsena vihasi isää niin paljon, että olisi halunnut kiertää haarukkaa isänsä silmässä. nainen kertoi tätä samaan aikaan terapeutilleen, kun hänen isänsä kuoli sairaalassa, samaan aikaan kun hän tappoi sanoillaan isää. Minä en ole vihannut isää yhtä voimakkaasti, en vain mennyt katsomaan häntä Kuhmoisten sairaalaan, jossa hän teki kuolemaa. Radion nainen sanoo aina uskoneensa ajatuksen voimaan, hän uskoi tappaneensa isänsä ajatuksillaan. Niin minäkin uskoin ja tunsin valtavaa syyllisyyttä. En tunne edes sitä, en tunne kaipausta, en yhtään mitään. Kun menen kesällä Kuhmoisiin, käyn hänen haudallaan, vien kukan. Hänen kuolemansa jälkeen olen käynyt siellä vain kerran. Siitä on lähes kymmenen vuotta, ja hänen kuolemastaan 32 vuotta. Kaikki tärkeä on tapahtunut kauan sitten.

Viime yönä Jarko sai loton päävoiton, ja siitä seurasi paljon harmia ja huolta, koko elämä meni risaksi. Mitä tämä on? Miksi en tunne ahdistusta ja hätää, kun perhepiirissä sattuu tällistä Olenko tunteeton äitihirviö. Ei mitään syyllisyyttä. En tietystikään, kaikkien ongelmien aiheuttaja kun oli lottovoitto, en minä. Mitä A.Tajunta nyt esittää? ajattelin herättyäni. A. Tajunta niputtaa tapahtumat toisiinsa ( henkilöt ja ajat, tahallaan sekoittaa ne toisiinsa), minustahan unessa on kysymys, minä olen päähenkilö. Onko tämä varoitusuni? Hullusti voi käydä, jos saa lottovoiton!! A.Tajunta valitsi lapsen unen päähenkilöksi, että sanoma menisi varmasti perille. Siis - mitä pitää varoa, lottovoittoako? Siitä tuskin on vaaraa, koska en lottoa. Ehkä se tarkoittaa sellaista voittoa, jonka eteen ei ole nähnyt vaivaa ja joka tulee kuin itsestään. Loppuyön unet olivat mukavampia, mutta muistan vain, että Musta passi oli vuoden huumorikirja, tai yksi niistä, mikä tietysti ilahdutti minua. Ja sitten osallistuin johonkin kirjalliseen tapahtumaan, joka pidettiin jossakin maaseudulla. Se liittyi eiliseen puhelinsoittoon, joka tuli Kuhmoisista, haluavat minut sinne esiintymään Taiteiden yöhön, tapahtuma on juhannuksen jälkeisenä viklonloppuna. Lupasin esiintyä kahdessa paikassa, puoli tuntia. Kuhmoisiin menen mielelläni, toivottavasti Heikki päästää minut Koskenpesään yhdeksi yöksi.

17.4.02

Projektio

Kas vain, maailma kirkastui, kun pesin silmälasit Fairylla. Sitä siis tarkoittaa malka omissa silmissä. Niissä on vika jos maailma näyttää samealta. Vanhat miehet eivät näe malkaa omassa silmässään. Tänään taas yksi "vanhus" valittaa 60-vuotispäivähaastattelussaan Hesarissa, että "nyt taiteet ovat menettäneet leipälajinsa muille välineille, ja aatteet joista aikoinaan tehtiin kirjoja ja näytelmiä, ovat hävinneet...Ennen oli tunnistettavat hierarkiat. Oli paljon nähneet ja kokeneet johtajat, ja heille nuori oppositio." Ennen oli 70-luvulla, taistolaisaikana, jolloin tämä mies oli nuori. Tietysti myös vanhat naiset osaavat valittaa nykyistä surkeutta, mutta he eivät pääse julkisuuteen saarnaamaan.

Yöllä Hannu Raittila häiriköi unessani, potkaisi oven auki ja tuli kutsumatta naisten huoneeseen. En heti herättyäni muistanut, kuka oli soittanut minulle edellisenä päivänä (soittaja oli Hannu), vaan ajattelin että Raittila ei olekaan aikaisemmin esiintynyt uninäyttämölläni. Sai hankalan miehen rooliin eli joutui projektion kohteeksi vihamielisille tunteilleni varmaankin sen takia haukkui Finlandia-puheessaan kirjallisuudentutkijoita (jollainen minäkin olin nuoruudessani) ja narisi mieskirjailijaksi leimaamisen kurjuudesta. Ties miten mukava mies hän on julkisuuden ulkopuolella. En tunne häntä henkilökohtaisesti. Ajattelin, että näin syntyvät projektiot - omat huonot tunteet sijoitetaan henkilöön, joka sanoo tai tekee jotain ärsyttävää. Projektion syntyminen on automaattista. Vaarallista se on silloin kun se tapahtuu massamitassa ja poliittisia ulottuvuuksia, niin kuin tapahtui Saksassa 30-luvulla ja tapahtuu nyt Palestiinassa Kun erilaiset kansanryhmät eristäytyvät tai heidät pakotetaan eristäytymään toisistaan, seuraukset ovat usein tuhoisia. Jos he tuntisivat toisiaan paremmin, tuskin he rupeaisivat tappamaan yhtä suurella innolla.

Ja nyt pitää ruveta selvittämään sähköpostisotkuja. Laatikko on pullollaan PsyArtin posteja, jotka rupesivat tulemaan kaksin kappalein, kun kirjauduin listalle uudella osoitteella. Yahoon osoitteesta ei ulos kirjoittautuminen näköjään onnistunut.

18.4.02

Sitä sanotaan ukottumiseksi, jos alkaa tuntua, että ennen oli kaikkia asiat paremmin. Jouko Turkka on ukottunut. Akoittuminen taas merkitsee Karjalassa päin sitä, että mies menee naimisiin. Se siitä eilisestä Turkan syntymäpäivähaastattelusta.

Kirjoittajan oppaita

Tämän päivän lehdessä kirjailijat kertovat, millaisia kirjoittajaoppaita he ovat lukeneet harjaantuessaan ammattiin. Matti Mäkelä on niin suuri kirjailija- ainakin ulkomitallisesti - että hän ei ole tarvinnut minkäänlaisia oppaita. Anja Snellmanin oppi-isä on ollut Mika Waltari, Sinikka Nopola ammensi oppinsa Pahkasiasta, Kari Hotakainen Sirkka Turkalta. Sirkka muuten kävi aikoinaan Oriveden kirjoittajakurssilla, minä en uskaltanut edes hakea sinne, koska pelkäsin että minut hylätään karsinnassa. Sen pelon takia en ole käynyt minkäänlaisia kursseja. Minun oppaani on ollut Dorothea Branden Becoming a Writer. Se on kirjoitettu 1930-luvulla, kenties samoihin aikoihin kuin Waltarin Aiotko kirjailijaksi. Ostin sen 80-luvun alussa muistaakseni lontoolaisesta kirjakaupasta. Siitä oli paljon hyötyä, varsinkin Ravennassa, jossa olin ajautumassa taas kirjoittajan blokkiin. Miten paljon hyötyä siitä olisikaan ollut 70-luvun alussa, jolloin jouduin ensimmäisen kerran kirjoittajan blokkiin! John Braine kertoo johdannossa olleensa samassa tilassa - hän ei pystynyt kirjoittamaan: "Now there was nothing, not even pain or despair. I didn't actually wish to die, but honestly didn't care whether I continued to live. There's no purpose for me being on this earth if I can't write." Mutta sitten Branden kirja joutui jotenkin hänen käsiinsä, ehkä se oli seissyt vuosikaudet hyllyssä jossa oli muita saman lajin kirjoja, myös hänen oma kirjoittajaoppaansa. Hän avasi kirjan ja alkoi lukea - ja kirja auttoi. Hän alkoi taas kirjoittaa: " It is the only book of writing which has been of practical help to me", hän sanoo. Minä olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan, se on ainoa todella hyödyllinen kirja elämässäni, ellei keittokirjoja ja lastenhoito-oppaita oteta lukuun. Taidankin ryhtyä lukemaan sitä nyt, koska romaaninteko on jumiutunut. Pakoilen sitä kaikenlaiseen puuhasteluun netissä.

Nettikaista

Eilen rupesin väsäämään kehyssivua nettipäiväkirjaa varten. Laitoin vasempaan kehykseen aiheluettelon, ettei satunnaisen lukijan tarvitse kahlata lävitse kaikkia juttuja. Homma onnistui, mutta kun avasin kotisivun niin sen otsikko oli muuttunut! Se oli "Kirjailijan päiväkirja". Sama oli tapahtunut jokaiselle sivulle. Kun istuin tietokoneen ääressä pähkäilemässä ongelmaa, soitit Eira ja kyseli tämän iltaisesta Afrikka-illasta Villa Kivessä. Puhuin sekavia ja hän ihmetteli, mikä minua vaivaa. sanoin, että minulla on kauhea nettiongelma jota yritän juuri ratkaista. Tuli puheeksi se miten tietokone vaikuttaa tajuntaan. Hänellä on samanlaisia kokemuksia kuin minulla - se supistaa tajuntaa, sen lisäksi että sähkömagneettisuus vaikuttaa hermoihin niin että kaikki hermot tuntuvat nousevan pintaan. Sitä tulee jotenkin kaistapääksi. Parasta lääkettä olisi kytkeä itsensä irti tietokoneesta ja lähteä ulos, mutta siihen ei pysty jos ongelma on ratkaisematta. Sitä pohtii yön läpeensä, nukkuu pari tuntia huonosti ja ryntää tietokoneen ääreen heti herättyään. Samanlainen vaikutus on ollut joillakin listoilla, joiden jäsen olen ollut. Nykyään olen vain passiivinen jäsen. Toisinaan harkitsen laajakaistayhteyden hankkimista, mutta vielä on järjen ääni voittanut. Laajakaistayhteys tekisi minusta lopullisesti netti-addiktin.

19.4.02

Mielikirjoja

Pyöräilin kirjastoon ja lainasin Voittokulun. Miten enteellinen nimi! Markku Paasonen sai siitä kirjasta eilen kirjallisuuden valtionpalkinnon. Kirjastosta pyöräilin puutarhamökille ja rupesin lukemaan Voittokulkua, pienet tarinat tuntuivat kumman tuilta. Luin eteenpäin ja sitten muistin, että minähän olen lukenut tämän kirjan. Pidin jutuista ensimmäisellä kerralla, ja pidin niistä nytkin, koska ne ovat surrealismia. Se on Suomessa harvinaista herkkua. Ei tule mieleen tällä hetkellä kuin Kalevi Seilosen 60-luvun runot. Hyvä, että tällaisiakin kirjoja vielä julkaistaan, ja vielä parempi että ne saavat palkintoja. Ei kaiken tarvitse olla tylsää realismia, jollaista myös minä olen hätäpäissäni sortunut kirjoittamaan. Tuli mieleen H. joka valitit eilen, kun tavattiin, että hän ei ole lukenut aikakausiin mitään hyvää, ehkä hyviä kirjoja ei enää julkaista. Sanoin, että minä olen lukenut viimeksi Rumin rakkausrunoja, tosin ne on kirjoitettu jo 1200-luvulla, mutta julkaistu vasta tänä keväänä suomeksi. Ja toisenkin hyvä kirjan olen lukenut kuukauden sisällä. Se oli Tarinoita Kronoopeista ja faameista, kirjoittanut Julio Cortázar. Niin hyvä kirja, että olen valmis korottamaan sen 10 mielikirjani listalle. Tein listan joskus joulun tienoilla, mutta en enää muista mitä kirjoja sille pääsi. Varmasti mukana oli Painovoima ja armo, kirjoittaja Simone Weil, ranskalainen naisfilosofi joka kuoli nälkään, koska ei suostunut syömään, oli ehkä oman aikansa anorektikko. Todennäköisesti myös Samuel Beckettin Ensimmäinen rakkaus, Gunnar Ekelöfin runoja, Fernando Pessoan Levottomuuden kirja, Seilosen Julkisesti karkuun, ehkä. Ingeborg Bachmannin Kolmaskymmenes vuosi ja V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitus. Eikö yhtään kotimaista kertojaa? Taatusti listalla ei ollut Volter Kiven Alastalon salissa, mutta sillä saattoi olla Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia. Hyvän kirjan tuntomerkki on sellainen, että se panee mielikuvituksen liikkeelle ja innostaa kirjoittamaan.

H:n elämä vaikutti aika ilottomalta, hän sanoi vihaansa kulttuuria, varsinkin kirjallisuutta. Olisi pitänyt kysyä vihaako hän myös omia kirjojaan. Hän suhtautuu kaikkeen hirveän negatiivisesti, on miltei yhtä turhautunut kuin Paavo Haavikko joka valitti telkkarissa, että häntä ei arvosteta Suomessa. Johtuisiko katkeroituminen siitä, että ympärillä ei pyöri enää nuoria ihailevia naisia. Palkitseminen pilaa mieskirjailijat. Kun ei ole tottunut nuorena ihailuun eikä ylistykseen, ei katkeroidu vanhana. Tapaamiset H:n kanssa eivät ole hauskoja hänen negatiivisuutensa takia. Tulee vain paha mieli. Onneksi se suhde on, muuten olisi paha mieli joka päivä.

20.4.02

Unohdin mielikirjalistasta James Joycen Taitelijan omakuvan nuoruudenvuosilta. Alitajunta korjasi unohduksen yöllä. Se pani minut kopioimaan Joycen käsikirjoitusta. Käsikirjoitus oli nimeltään Odysseus ja päähenkilö oli Stephen Dedalus, Joycen alter ego. Käsikirjoitus oli kellastunut, haurasta paperia, kirjasintyyppi Courier, paljon x:llä peitettyjä sanoja ( nuoruuteni käsikirjoitukset ovat samannäköisiä, niihin ei kannata kajota, paperi murenee sormiin) Kopioiminen oli aikamoinen urakka. Minua auttoi joku nuori mies, saattoi olla itse Stephen Dedalus. En kysynyt hänen nimeään, en tuntenut häntä eikä hän kuulunut niihin henkilöihin, jotka elävät myös todellisuudessa. Mutta hän oli vaalea ja sinisilmäinen. Minun mielikuvani kirjan Stephenistä on erilainen: hänellä on tummankastanjanruskeat hiukset, heleä iho ja pisamia naamassa. Hän ei näytä Joycelta, siltä kuikelolta. En ole lukenut Omakuvaa vuosikausiin, voi olla, että enää pitäisikään siitä yhtä paljon kuin nuorena.

Alitajunta teki toisenkin korjauksen viime yönä. Se korjasi näkemystäni Hannu Raittilasta. Hän oli nyt miellyttävämpi kuin ensiesiintymisellä. tapasin hänet koulun ala-aulassa, naulakoiden luona ja kysyin onko hänen isänsä Tapani Raittila, kesti kauan ennen kuin hän vastasi, että ei tapani, vaan Ville (tai Olli).

Kirjastot

Ehkä asioita voi korjata, jos tarttuu niihin ajoissa, mutta se vaatii huomattavaa itsevalpautta. Saa nähdä miten Helsingin kirjastoasian käy. Lehdessä oli tänään kirjailijoiden julkilausuma Käpylän kirjaston puolesta. Ihmettelin vähän mikseivät ottaneet kantaa kaikkien lakkautettavien kirjastojen puolesta, kunnes tajusin, että hehän asuvat Käpylässä.(En soisi sen kirjaston katoavan, koska  siellä on äidin fresko Urhosta ja minusta, tosin se on pimeässä henkilökunnan käytävässä. Mutta kaikkien helsinkiläisten kirjailijoiden pitäisi vedota kirjastojen puolesta. Onhan se sikamaista että kaupunkiin haalitaan kalliit MM-kisat ja stadion pitää kattaa lasi(tms.)kuvulla, että urheilijat eivät kastuisi sateen sattuessa, ja siihen menee rutosti rahaa. Mutta neljää kirjastoa ei voi säilyttää, koska käyttäjämäärään verrattuna ylläpitokustannukset ovat liian korkeat! Tuhoisaa tulosajattelua kulttuurin alalla. Se on sekä tyhmää, että lyhytnäköistä. Minusta jokaisessa kaupunginosassa tarvitaan ruokakauppa ja kirjasto. Ihminen tarvitsee sekä ruumiin että hengen ravintoa, mutta ei välttämättä MM-kisoja.

22.4.02

Aamulla kissa hyppäsi sänkyyn ja herätti minut kesken eroottisen unen. Sitten se hyppäsi lipaston päälle. Telkkarin kaukosäädin kolahti lattialle ja pöytä lamppu keikahti uhkaavasti. Pelastin sen viime tingassa. Kello oli puoli kahdeksan. Kissa halusi ruokaa tai huomiota, luultavasti molempia. Harmillista, kun olin juuri pääsemässä unen huippuhetkeen. Kevät vaikuttaa näköjään minuunkin (ainakin unimaailmaan), eikä vain vanhoihin miehiin, jotka kaivautuvat ulos naftaliinista ja alkavat soitella entisille heiloilleen nostalgian vallassa. Myös koit ovat heränneet. Ja rapunoven vieressä kukkii kolme voikukkaa. Kävin eilen puutarhassa maata kääntämässä ja nyt se tuntuu jäsenissä. Kun ajelin vanhaa Talin tietä, näin että valkovuokot kukkivat rinteessä. Ne ovat kolme viikkoa etuajassa. Entiseen aikaan, jota jotkut sanovat hyväksi, ne kukkivat vasta äitien päivän aikoihin.

Finger me

Walterilta tuli sähköpostia, sillä aikaa kun tutkin hänen Weblogiaan. ( Pelkkä yhteensattuma, ei sen syvällisempää merkitystä!) Häntä kiinnostaa teknologia ja psyyken suhde. Miten techne vaikuttaa psycheen. Entäs päinvastoin? Mistä hän löytääkin kaikki ne jutut? Hänen täytyy surffailla ahkerasti netissä.

Hän kirjoitti olevansa lomalla Australiassa, entisillä asuinsijoillaan tapaamassa serkkujaan. Ei sanakakan Katesta. Mitä hänelle on tapahtunut. Ennen hän aina kirjoitti: "Kate ja minä olemme lomalla". Walter-parka hän ei osaa olla edes lomalla ilman nettiyhteyttä. Hän kirjoitti, että virtuaalimatkailu sopii paremmin hänen tyyliinsä kuin vaivalloinen ja kallis todellisuusmatkailu. Minä puolestani rakastan enemmän maan päällistä matkailua kaikista sen rasituksista huolimatta. Ikävä vain että rahat eivät riitä siihen. Sen korvikkeeksi kuljeskelen kyberavaruudessa , eikä sekään ole ihan halpaa, kun on hidas modeemi. Weblogissa hän kyselee John Markoffin artikkelin Microsoft Has Sleved Its Internet 'Persona' Service ( ilmestynyt NY Timesissa) innostamana mm. What happens when you finger me? How can that be done. How does my virtual ID relate to me?

Kirjoitin hänelle: What happens when you finger me? Ouch, I don't even know when it happens. How does my my virtual ID relate to me? I remember René Magritte's image about a pipe. At the bottom of the image there are word:" Ceci n' est pas une pipe". Magritte has commented that this image is not a pipe: "Just try to stuff it with tobacco". I put my picture to the Yahoo Member Profile . It has been snapped in Paris almost two year ago. But it is not me. You can finger it, and it will not respond. No giggling, no yelp: "hands off".Now I go to my garden, to take a look if daffodils already are in flower. Anita

Nyt täytyy kokeilla mitä tapahtuu kun kosketan sormella sanaa finger, jonka Walter on linkittänyt. Ei tullut hänen kuvaansa, ei omaelämäkertaa - voi miten tylsää - vaan sanakirjamääritelmä:

[WAITS, via BSD Unix] 1. n. A program that displays information about a particular user or all users logged on the system, or a remote system. Typically shows full name, last login time, idle time, terminal line, and terminal location (where applicable). May also display a plan file left by the user (see also Hacking X for Y). 2. vt. To apply finger to a username. 3. vt. By extension, to check a human's current state by any means. "Foodp?" "T!" "OK, finger Lisa and see if she's idle." 4. Any picture (composed of ASCII characters) depicting `the finger'. Originally a humorous component of one's plan file to deter the curious fingerer (sense 2), it has entered the arsenal of some flamers

Eli Finger on ohjelma, joka näyttää käyttäjätiedot, kun käyttäjä on kytkeytynyt vaikkapa verkkoon. Kolmatta kohtaa en käsitä - kuinka mikään ohjelmanlaajennus pystyy tsekkaamaan jonkun ihmisen tilan/tilanteen, vaikkapa vain sen onko Lisa parastaikaa joutilas. En ymmärrä tietokonekieltä. se on yhden lajin jargonia, johon täytyy harjaantua samalla tavoin kuin yliopistolla harjaannuin aikoinaan kirjallisuustieteelliseen jargoniin.

23.4.02

Rakkaus

Kas vain, menin yöllä kihloihin H:n parannetun painoksen, ihanne-H:n kanssa Rakkaus oli syvää ja voimakasta, miltei palvoin häntä. Muistan tunteen, en tapahtumia, paitsi että suutelin hänen karvaista reittään, sarja intohimoisia suudelmia reidelle.

Olin illalla Eino Leinon seuran kokouksessa Villa Kivessä. puhuttiin Mukkulan kirjailijakokouksen mahdollisista teemoista, yksi niistä rakkaus. Kirjallisuus (kirjoittaminen) rakkauden tekona. Hieman hämmästyin kun kuulin teeman - se kuulosti jollakin tapaa sopimattomalta intellektuaalikokoukseen. Rakkauteen on vaikea suhtautua kiemurtelematta sisäisesti, se on liian keskeinen asia ihmisen, tai sanotaan naisen, elämässä. Olin vaistoavani lievää hämmennystä muissakin kuulijoissa. Myös pojat jotka olivat teemoja kehitelleet arvelivat hieman vaivautuneina, että ehkä se on liian siirappinen ja sokerinen, liian imelä, aivan liian viehättävä aihe Mukkulan tammien alle juhannuksen aikaan. Rakkaus ei ole ollut teemana aikaisemmin. "Paitsi saunassa", totesi Torsti Lehtinen. Minusta olisi hyvinkin aika puhua siitä. Kirjailijan rakkaus on intohimoa kieleen, kaikki muut intohimot jäävät sen varjoon. Mutta luulenpa että se ei tule olemaan seuraavan Mukkula-seminaarin teema. Mitenkä puhujapedot pääsisivät heiluttamaan sanan säilää, jos aiheena olisi jokaiselle ihmiselle tuttu lempi, eros, agape, rakkaus? Siitä aiheesta on hankala mennä sanomaan mitään uutta. Silti olisi mielenkiintoista kuulla ja nähdä mitenkä intellektuaalit suhtautuvat asiaan nykyään. Tuskin suhde rakkauteen on paljonkaan muuttunut sitten 70-luvun. Tai on se vähän, kun pojat uskaltavat tuoda niin "banaalin" teeman Eino Leino-seuran kokoukseen pelkäämättä, että he menettävät kasvonsa. Seurassa kun aina vallinnut puhtaasti miehinen meininki ( = henki),  myös silloin kun Kristina oli puheenjohtaja.

Huonoja uutisia

 Huonoja uutisia taas. Lisää kirjastoja lakkautetaan Helsingissä. Se oli Hesarin etusivun pääjuttu tänään. Kulosaaressa koululaiset osoittivat eilen mieltään kirjastojen puolesta ja Käpylässä vallattiin kirjasto. Miten ihmeessä kirjastoja pystyttiin pitämään yllä köyhempinä vuosikymmeninä, mutta ei enää, kun Helsinki on paljon varakkaampi? Päättäjien päässä mättää pahasti.

Lehdessä oli sentään yksi hyväkin uutinen: Tekninen korkeakoulu aikoo lisätä kaunokirjallisuuden opetusohjelmaansa... "Kulttuurin lisäämistä insinöörikoulutukseen pidetään erityisen tärkeänä sähkö- ja tietotekniikan osastolla, sillä useat osaston opiskelijoista sijoittuvat kansainvälisiin yrityksiin. Teknillisessä korkeakoulussa myös uskotaan, että kirjallisuus voi ruokkia insinööriopiskelijoiden luovuutta", luki lehdessä.

Päivän aforismi: Lukeminen on näkemistä.

24.4.02

Ennen kuutta aamulla takapihalta alkaa kuulua jyrinää Kuulostaa siltä että moottoripyörä on lähdössä liikkeelle, mutta mitään ei tapahdu, jyrinä jatkuu, moottori ärjähtelee välillä kuin ajaja painaisi kaasupoljinta. Menen ikkunana katsomaan, näen sumua ja postimiehen joka nojailee oven pieleen tupakkaa poltellen. Postin kuljetusauto ajaa oven eteen. Jyrinä jatkuu tasaisena, mutta en näe jyrinän lähdettä. Menen takaisin sänkyyn, mutta en saa unta. Mielessä pyörii seuraava romaani. Alan epäillä idean kestävyyttä luettuani aamun lehdestä kaksi kirjallisuusarvostelua, joissa moititaan toisen kirjan heikkoa rakennetta ja toisen kummallisia kielikuvia. masennun kirjoittaen puolesta. Minusta tuntuu, että minäkään en osaa kirjoittaa. Sellainen vaikutus on arvostelulla silloinkin kun kohteena ei ole oma kirjan. Aina löytyy jotain vikaa. Täydellistä kirjaa ei ehkä ole olemassakaan. Masentavinta on kun esikoiskirjailija haukutaan. Joko hän lopettaa kirjoittamisen tai sitten sisuuntuu ja päättää näyttää. Rupesin lukemaan Magrista ja nukahdin hänen tekstinsä rauhoittamana.

Claudio Magris

Lainasin Magrisin Mikrokosmoksia viime viikolla kirjastosta, koska olin lukenut hänen Tonavansa ja pitänyt siitä paljon. Se oli sellainen kirja, jota teki mieli alleviivailla, mutta ei kirjaston kirjoja voi mennä alleviivaamaan, jotkut tosin tekevät sitä, mikä on todella ärsyttävää. Ei minua huvita lukea jonkun tuntemattoman ihmisen mieltymyksiä. Mikrokosmoksia taitaa olla samanlainen kirja. Olen lukenut vain 17 sivua ja heti tekee mieli alleviivata seuraava kohta: "Kahvilassa istuessa ollaan matkalla; kuin junassa, hotellissa ja kadulla, mukana niukalti omaisuutta, mihinkään ei voi jättää omaa turhamaista jälkeään, ei olla ketään. Tuohon tuttuun anonyymiyteen voi sulautua, heittää yltään minuuden kuin kuoren". Juuri siksi pidän kahviloista, hotelleista, vieraiden kaupunkien kaduista. Mutta en ole varma voiko minuutta heittää yltään, ehkä Magris tarkoittaa identiteettiä, johon kuuluu nimi, kotipaikka, ammatti, syntymäpaikka. Jukka Petäjä sanoi arvostelussaan, että "Magris pohtii kirjassaan oivaltavasti raja-alueen identiteettiä ja identiteetin raja-alueita". Minuus seuraa mukana istui missä kahvilassa ja maankolkassa tahansa. Minä on se joka katselee kahvilassa ihmisiä, lukee lehteä, kirjoittaa muistikirjaa. Löysin muuten Pariisin muistikirjani yli kymmenen vuoden takaa. Pitäisi siirtää se tietokoneelle, jos vain ehtisi jossain välissä. Puutarhatyöt, pyöräily, lukeminen ja nettipäiväkirja vievät aikaa. Kunpa kirjoittaisin romaania yhtä ahkerasti kuin kirjoitan yö- ja päiväkirjaa.

Minua kiinnostaa identiteetin raja-alueet (unet, matkat, netti) ja raja-alueiden identiteetti ( mm. inkerinsuomalaiset). Hatsinassa olisi toukokuun lopulla kirjallisuusseminaari, jonka yhtenä teemana on inkerinsuomalaisten identiteetti, mutta kutsu seminaariin tuli liian myöhään. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Pen-klubin matkalle Moskovan taakse, Vladimiriin jossa  kuvattiin Tarkovskin elokuva Andrei Rublev.

Junamatkan toveri

Näin Kamielista unta. Hän oli matkatoverini Kirjallisuusjunasta. En ole kuullut hänestä sitten viime kesän, jolloin hän lähetti minulle Bloomin päivän tervehdyksen. En soittanut hänelle, kun kävin joulun aikaan Brysselissä, vaikka hän oli sanonut että voin soittaa hänelle aina, kun liikun siellä päin. Mutta mistä minä tiesin millainen elämäntilanne hänellä on, kun hän oli vaiennut puoli vuotta. Sitä ennen hän kirjoitti usein.

Sovimme että lähdemme yhdessä kiertämään Eurooppaa. Tai tehdään ainakin pieni matka Tanskaan, jos ei muualle. Tämä tapahtui siis unessa, ei todellisuudessa. Äkkiä Kamiel synkistyi ja sanoi, että "sinä et sitten saa olla kuin Sibelius." Kysyin hämmästyneenä millainen Sibelius sitten oli. Kamiel ei vastannut. Luin hänen ajatuksiaan telepaattisesti ( unessa sellainen on mahdollista). Toisin sanoen luin omia ajatuksiani. Kamiel oli vain niiden heijastuspinta. Hän tarkoitti, että Sibelius unohti kaiken muun silloin kun hän sävelsi, myös Ainon. Ja minä tiesin jättäisin Kamielin, koska kirjoittaminen olisi tärkeämpää kuin mikään muu. Mutta sitä ennen me rakastelimme hotellissa. Täydellinen yhdyntä, joka päättyi siihen että huudahdin "ah" ja heräsin.

Kamiel ei ollut ( todellisuudessa) sillä tavalla viettelevä kuin JJ, eikä millään muullakaan tavoin, mutta pidin hänestä kovasti ja viihdyin hänen seurassaan. Hän muistutti hieman H:ta, pitkä, laiha ja kasvoilla alakuloinen ilme. Hän on yhden naisen mies, vastakohta JJ:lle, sitä miestyyppiä, joka on uskollinen vaimolleen eikä kestäisi yksinelämistä, Hän taisi sanokin sen kun tapasimme junamatkan jälkeen Pariisissa ja vietimme puoli päivää yhdessä. Tein ruokaa JJ:n asunnossa. Syötiin ja juotiin yhdessä. Hän sanoi että tällaista olisi pitänyt olla junamatkan aikana. Se matka oli yhtä ryntäämistä paikasta toiseen pää kolmantena jalkana. Kehenkään ei ehtinyt tutustua kunnolla.

Muistan, että etsin Kamielin kanssa Hannoverissa nettikahvilaa, että kumpikin voisi lähettää jutun omana lehteen. Kysyttiin vastaantulevilta ihmisiltä, tietävätkö he missä on lähin nettikahvila, mutta eivät ne tietäneet. "Parasta kysyä nuorilta pojilta", minä ehdotin, "ne tietävät kaiken". Niin tehtiin ja lopulta nettikahvila löytyi tavaratalon ylimmästä kerroksesta.

Miksi minusta tuli kirjailija

Anna, yhdeksännen luokan oppilas, lähetti eilen sähköpostia. Hän kirjoitti pitävänsä ylihuomenna esitelmän kahdesta kirjastani (Hullun taivaassa ja Rakkaus, kestävä kiusaus) ja halusi vähän taustatietoja. Hän kysyi: "Miksi teistä tuli kirjailija. Mikä "viehätysvoima" kirjoittamisella on että te kirjoitatte koko ajan? Miksi te kirjoitatte monissa kirjoissa unista?" Hyviä kysymyksiä. Kukaan aikuinen ei sellaisia ole osannut kysyäkään. Poltin tupakan, mietin ja vastasin välittömästi, koska hänen esitelmänsä on niin pian:

Ensinnäkin: Luulen, että se on geeneissä. Isäni suvussa on paljon kirjoittavia ihmisiä. Isäni Juhani Konkka oli kirjailija ja kääntäjä. Hänen isänsä ( minun isoisäni) kirjoitti Neva-lehteen, joka ilmestyi Pietarissa 1900-luvun alussa pieniä pakinoita. Tätini Unelma Konkka on runoilija ja kansanrunouden tutkija, serkkuni Arvi Perttu (Unelman poika) on kirjailija. Isäni veli, sodassa kuollut Urho kirjoitti ja julkaisi runoja, tätini Saima kirjoitti satuja. Äitini oli taidemaalari, murrosikäisenä minäkin maalasin öljyväreillä, mutta kirjoittaminen veti minua kuitenkin enemmän.

Toiseksi: Olin intohimoinen lukija jo lapsena, osaksi siitä syystä että olin yksinäinen lapsi. minulla oli kyllä kaksi veljeä, mutta ei samanikäisiä tyttöystäviä. Olen kuvannut lapsuuttani kirjassa Tytär, joka on aika synkkä kirja. Olin satujen kertoja, meillä oli kansakoulussa - nykyisellä ala-asteella - niin sanottu vapaan esiintymisen tunti kerran viikossa. Oppilaat saivat esittää mitä halusivat. Minä kerroin aina jonkun sadun, jonka olin itse keksinyt. Olin muuten ujo ja hiljainen alaluokilla, mutta satuja kertoessani ikään kuin unohdin itseni ja vapauduin. 9-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen satuni ja lähetin sen Lasten maailma -lehteen, jonka päätoimittaja oli Markus-setä ( hän piti radiossa legendaarisia Lasten tunteja) Satuni julkaistiin nimimerkillä Nuhanenä ja minä olin ikionnellinen. Silloin tiesin, että minusta tulee isona kirjailija.

Kolmanneksi: Olen joskus ihmetellyt itsekin, miksi minusta tuli kirjailija, koska suhteeni kieleen oli niin vaikea. Minulla oli luki-häiriö, sitä sanottiin ennen sanasokeudeksi. Luin ja kirjoitin sanat väärin - teen sitä vieläkin ( mutta onneksi tietokoneessa on oikolukuohjelma!) Kaiken lisäksi minulla oli dysfasia, se tarkoittaa että hahmotan väärin puhuttua kieltä. Kun olin lapsi, vanhempani luulivat että minulla on korvissa jotain vikaa ja veivät minut korvalääkäriin, mutta ei niistä mitään vikaa löytynyt. Minun oli vaikea oppia puhumaan, opin vasta 3-vuotiaana. Luultavasti en selviäisi ylioppilaskirjoituksissa kuullun ymmärtämiskokeesta, onneksi niitä ei kokeita ollut silloin kun kirjoitin ylioppilaaksi. Esimerkiksi puhuttua ranskankieltä en ymmärrä, mutta pystyn lukemaan kirjallisuutta sillä kielellä.

Neljänneksi: En ole varma, mutta luultavasti kirjoittamisesta on tullut minulle tapa elää sen takia, että puhuminen oli niin vaikeata lapsena ja nuorena - olin myös yhdessä vaiheessa änkyttäjä. Nykyään puhun kyllä ihan sujuvasti , mutta en vieläkään puhu mielelläni puhelimessa, vaan kirjoitan mieluummin sähköposteja. Siksi minulla on niin sanottuja virtuaaliystäviä eri puolella maailmaa. Olisin ollut onnellinen nuorena, jos silloin olisi ollut tietokoneet ja nettiyhteydet ja koko jännittävä kyberavaruus, jossa olisin voinut seikkailla.

Unista: Kiinnostuin unista jo lukioluokilla, noin 16-17 -vuotiaana. Minusta ne olivat jännittäviä ja ihmeellisiä, ja halusin kiihkeästi oppia tuntemaan unimaailmaa. Luin freudilaisia ja jungilaisia uniteorioita ja rupesin kirjoittamaan unia muistiin. Myöhemmin ajattelin, että niistä voisi tehdä tarinoita. Lähetin tarinat kustantajalle ja sieltä sain vastauksen:" Nämä tarinat ovat aivan liian kafkalaisia". En ole sen jälkeen yrittänyt tehdä unitarinoita, mutta kirjoitan niitä edelleen muistiin ns. "yökirjaan". Olen julkaissut yhden unikirjan, jossa on omia uniani selityksineen. Sen nimi on Nainen unen peilissä. Minua viehättää unissa eniten niiden yllätyksellisyys. En ikinä pystyisi päivätajunnassani keksimään sellaisia mielikuvituksellisia juttuja, joita näen unissa. Mitä hurjempi juttu, sitä tyytyväisempi olen aamulla. Mutta joskus on kausia, jolloin en pysty muistamaan yhtään unta, kun herään. Silloin minusta tuntuu, että yö on mennyt hukkaan, koska ei ole tapahtunut mitään omituista.

25.4.02

Kirjastoasiassa tuli eilen ratkaisu. Pikkukirjastoja ei lakkauteta, lukuun ottamatta Toukolan kirjastoa. Kansalaisten aktiivisuus, manifestaatiot ja julkilausumat kannattivat. Kirjastotoimenjohtaja Maija Berndtson ei tiennyt mihin pisti lusikkansa, kun ehdotti pikkukirjastojen lakkauttamista. Hän joutui vastaamaan ehdotuksestaan mm. Tapanilan kirjastossa. Ihmiset sekoittivat hänen mielestään asioita, kun ne puhuivat keskuskirjastohankkeesta ja lasten ja nuorten syrjäytymisestä, ne eivät kuuluneet lakkauttamisehdotuksen yhteyteen, hän sanoi. Mutta luulenpa että paikalla ollut väki, oli oikeassa. Kyllä ne kuuluvat. Ehkä kohtaamiset tavallisten lainaajien kanssa saivat kirjastotoimenjohtajan toisiin aatoksiin, koskapa hän tämän päivän lehden mukaan oli itku kurkussa puhuessaan kirjastojen yhteisöllisestä merkityksestä. "Sivukirjasto on olohuone, lastenhuone, työhuone. Eikö kaupungin pitäisi pikemminkin ylläpitää tällaista? Muutokset ovat rajuja, ja saadut säästöt pieniä". Minun lapsuuteni ja nuoruuteni olisi ollut paljon ankeampi, jos naapurikorttelissa ( Alvar Aallon talon vieressä) ei olisi ollut kirjastoa. Kotona oli kyllä paljon kirjoja, mutta ne olivat isän ja äidin, minä löysin omat kirjani kirjastosta.

PS.Kaksi päivää myöhemmin tuli tieto, että   lakkauttamsisuunnitelman oli tehnyt konsulttitoimisto. Niinpä tietysti. Ei näillä toimistoilla ole minkäänlaista tajua ihmisten todellisuudesta. Mutta eipä sitä ollit kirjastotoimenjohtajallakaan, koska nielaisi konsulttien ehdotuksen kakistelematta.

26.4.02

Päivän kysymys: Miten totuus on tehty?

Yritän houkutella vastausta esiin puoliunen hämärätilasta. Mutta vastausta ei tule. Kysymys kuuluu kirkkaaseen päivätajuntaan,. rationaalisuuden piiriin. Alitajunta viis veisaa siitä, miten ja mistä totuus on tehty. Se tekee omia kuviaan. Ne ovat tosia niin kauan kun ne kuuluvat uneen. Hereillä niiden totuus häviää, kuten K:n oranssinvärinen samettipusero viime yön unessa - hän ei ikinä käyttäisi sellaista puseroa todellisuudessa. Hänen värejään ovat harmaa ja harmaanvihreä, suojavärejä, joihin voi piiloutua.

Lukija

Miten fiktio on tehty? Se ei ole totta, siksi sitä sanotaan fiktioksi. Mutta jos se on valetta, se on viihdettä. Hyvä fiktio muuttuu todeksi. Kuin Raskolnikov joka ei koskaan elänyt muualla kuin Dostojevskin mielikuvitusmaailmassa..

Luin illalla loppuun Bernhard Schlinkin Lukijan. Nelisen vuotta sitten luin sen ensimmäisen kerran. Se kesti hyvin toisenkin lukukerran. On siis hyvä fiktio, koska se tuntuu todelta. Näin olisi voinut tapahtua myös todellisuudessa: Nuori poika ( 15 v.) tapaa sattumalta 20 vuotta itseään vanhemman naisen. Heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Se on harvinaista, mutta ei epätodennäköistä. Poika lukee naiselle kirjoja ääneen, sillä nainen on lukutaidoton, mutta poika ei tiedä sitä. Ja sitten nainen katoaa pojan elämästä. Niin useimmiten käy. Pojasta kasvaa mies, joka ei pysty rakastamaan ketään naista yhtä antaumuksellisesti kuin rakasti tätä outoa naista.

Naisen menneisyys paljastuu miehelle opiskeluaikana, kun hän seuraa natsioikeudenkäyntiä, jossa hänen entinen rakastettunsa on yksi syytetyistä ja loppujen lopuksi ainoa joka saa elinkautisen tuomion. Muutu syytetyt vannovat että hän oli se joka teki päätökset ja kirjoitti raskauttavan raportin keskitysleirillä tapahtuneesta onnettomuudesta. Hän olisi selvinnyt pienemmällä tuomiolla, jos hän olisi kertonut oikeudessa että hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Mutta hän otti mieluummin elinkautisen.

Kumma kyllä minä olin unohtanut naisen lukutaidottomuuden, vaikka se oli niin keskeinen asia romaanissa - naisen kaikki elämänvalinnat perustuvat sille, että hän yrittää salata häpeällisen puutteensa. Kun hänelle tarjotaan Siemensillä ylennystä työnjohtajaksi, hän menee mieluummin keskitysleirin vartijaksi, koska siinä hommassa ei tarvitse lukutaitoa. Mutta muistan rakkaustarinan. Se on vain lähtökohtana paljon vaikeammin kerrottaville tunteille; häpeälle ja syyllisyydelle. Poikana mies tunsi häpeää, että rakasti itseään niin paljon vanhempaa naista. Aikuisena hän tuntee syyllisyyttä sen takia, että on rakastanut natsirikollista.

Syyllisyys oli Saksan koko sodanjälkeisen sukupolven yhteistunne, joka purkautui raivona isiä kohtaan. Myös minä tunsin samaa raivoa, koska isä oli ollut nuorena kansallissosialisti. Mutta vasta nyt kun luin Schlinkin kirjaa, mieleeni tuli paljon sen raivon takana oli myös syyllisyyttä rakkauden tähden. Häpeän muistan kyllä. Minä häpesin isän menneisyyttä, vaikka hän oli sanoutunut irti kansallissosialismista jo 30-luvun puolivälissä. Häpesin rakkauttani häntä kohtaan. En nyt täysin poliittista syistä, vaan oli siinä mukana freudilainenkin juonne. Mutta psykoanalyysi taisi olla Suomessa siihen aikaan vielä suurempi tabu kuin kansallissosialismi.

Oikeudenkäynnin aikana mies ei tunne yhtään mitään (masennuksen merkki?). Hän on sisäisesti turta, mutta häntä alkaa vaivata oikeudenmukaisuuden ongelma, kun hänelle valkenee että nainen on lukutaidoton eikä ole voinut kirjoittaa raporttia, jonka vuoksi hän on saamassa elinkautisen. Hän pohtii pitäisikö hänen kertoa asia tutkintotuomarille ja kysyy neuvoa isältä ( joka filosofian professori ja viisas mies) Isä neuvoo häntä puhumaan naisen kanssa, koska kenelläkään toisella ei ole oikeutta päättää aikuisen ihmisen puolesta, mikä on hänelle hyväksi, mikä ei. Jokaisen on tehtävä päätös itse. Mies ei pystynyt käymään naisen luona, mutta käy tutkintotuomarin luona eikä loppujen lopuksi kerro naisen salaisuutta, koska, niin luulen, hän olisi samalla joutunut paljastamaan oman salaisuutensa. Schlink ei sano sitä suoraan, mutta se käy selväksi rivien välistä.

Mies yrittää kuvitella Hanna ( se on naisen nimi) keskitysleirin vartijana," kasvot, kovina, mustassa univormussa ja ratsupiiska kädessä". Mutta nuo " mielikuvituksen kuvat olivat surkeita kliseitä". Kliseitä ne olivat siksi että sellaisena mies ei ollut Hannaa nähnyt eikä kokenut. Tässä Schlink tulee sanoneeksi ohimennen tärkeän asian. Mielikuvitus ei pysty tuottamaan muuta kuin kliseitä, jos kokemuksellista taustaa ei ole. Tarkoitan jonkinlaista tunnepohjaa tapahtumiin, eikä sitä voinut olla kirjan nuorella miehellä. Kirjan totuudellisuus syntyy tunteiden rehellisyydestä. Henkilöt ja tapahtumat voivat olla keksittyjä, mutta niistä tulee pelkkiä onttoja kuoria, jos kirjailija ei pane niihin omia kokemuksiaan ja tunteitaan, eivätkä ne jää elämään niin kuin Raskolnikov, joka nykyään elää omaa elämäänsä Heinätorin liepeillä Pietarissa. Turistiopas vie kirjallisuutta harrastavan ryhmän kerrostalon pihamaalle, osoittaa piharakennusta ja sanoo tuolla asui se leski, jonka Raskolnikov murhasi kirveellä. Turistiryhmä nousee samoja kapeita ja kuluneita portaita kuin Raskolnikov neljänteen kerrokseen ja hetken aikaa tuijottaa ovea jonka takan surmatyö tapahtui. Portaissa haisee kissanpissa. Ei Dostojevski keksinyt näitä portaita, ne ovat todella olemassa. Niin kuin uni on tosi, koska unen tunteet ovat tosia.

PS. 3.5.02 Tämän päivän lehdessä kerrottiin, että Lukija on noussut Englannissa ja Saksassa uudelleen puheenaiheeksi. Englantilaiset kriitikot haukkuvat nyt "kliseitä ja puolitotuuksia täynnä olevaksi postmoderniksi puuroksi." Saksassa sitä sanotaan "holokitsciksi joka pyrkii vähättelemään sodanaikaista syyllisyyttä. Minusta se ei tee sitä. Spiegel-lehden toimittaja Volker Hage toteaa, että Saksassa saa menneisyydestä nähtävästi kertoa edelleen vain poliittisesti korrektilla tavalla.

27.4.02

Popcornia ja politiikkaa

Kävin eilen Kristina Carlsonin kanssa Kiasmassa katsomassa Popcorn-näyttelyn. Nostalgisoimassa, kuten totesin, koska moni näyttelyn taiteilijoista oli tuttu nuoruudenvuosilta. Inari Krohnin ateljeessa Herttoniemessä kävin viettämässä jotain vappua tai juhannusta poikieni kanssa. Rauni Liukon ateljee Sammatissa oli myös tuttu paikka. Hän teki siellä lapsiveistoksiaan, niitä jotka seisovat rivissä yhdessä Kiasman salissa. parikymmentä vuotta sitten nuoret kirjailijat ja taiteilijat taisivat seurustella enemmän toistensa kanssa, oli yhteisiä juhlia, mielenosoituksia, muutettiin yhdessä maailmaa Leo Linstenille annoin äidin kankaita, kiilakehyksiä ja värejä. Äiti oli kuollut enkä minä tehnyt taiteilijatarvikkeita mitään, koska en maalannut itse. Linsten maalasi niille kankaille Mannerheimin kuvia, mutta niitä ei näkynyt Kiasman näyttelyssä. Eikä näkynyt Kalevi Seilosen kollaaseja, vaikka hän teki niitä siihen aikaan. Mutta J.O.Mallanderin käsitetaidetta oli. Hän oli siihen aikaan Iris-lehden päätoimittaja. Hän pyysi, että kääntäisin hänen taide-esseitään lehteen. Tein työtä käskettyä, mutta niin huonosti, että meidän työsuhde loppui yhteen artikkeliin. Enkä ole sen koommin yrittänyt kääntää mitään mistään kielestä.

Nostalgia vain syveni, kun lähdettiin Kiasmasta. Mannerheimintiellä oli menneillään ydinvoiman vastustajien mielenosoitus. Kulkue käveli kohti eduskuntataloa. Peltipurkit rämisivät. Mielensoittaja huutelivat: "Viides virhe" ja "Ei ydinvoimaa". Yksi ryhmä oli pukeutunut mustiin hautajaisvaatteisiin, tytöillä oli leskenhunnut. Nuoret vanhemmat työnsivät lastenvaunuja. Osmo Soininvaara käveli lapsi harteillaan. Minulla oli myös aikoinaan lapset mukana, kun osallistuin Vietnam-mielenosoituksiin. Kahdeksankymmentä luvun rauhanmielenosoituksiin he eivät enää tulleet, olivat itsenäistyneet. Yhtä isoja mielenosoituksia kuin eilinen, ei ole ollutkaan sitten 70- ja 80-luvun alun. Nuoret ihmiset ovat vihdoinkin heränneet yli kymmenen vuotta kestäneestä lamatilasta, jaksavat taas osallistua. Katseltiin Kristinan kanssa kadun varrella kulkueen ohimenoa. Totesin haikeana, että olisipa kiva olla nuori. Ei ole sellaista tunnetta aikaisemmin ollut.

Kulkue oli järjestetty Tšernobylin onnettomuuden 16-vuotismuistopäivänä. Kristina muisti, että sinä päivänä oli yhtä lämmintä kuin tänään. Hän oli puutarhatöissä ja kuuli onnettomuudesta illalla radiosta. Minäkin muistan, että silloin oli harvinaisen lämmin huhtikuun loppu, mutta en ehtinyt nauttia lämpimistä säistä, koska minun piti saada Talvi Ravennassa -romaani valmiiksi. Kristinan esikoisrunokokoelma Hämärän valo ilmestyi samana syksynä 16 vuotta sitten, ja nyt tuli toinen painos. Hän oli juuri saanut tekijänkappaleet. Hän antoi minulle yhden kappaleen. Avasin sen raitiovaunussa ja luin:

"Yksinolossa näyttäytyi kadonnut ilo, ei lokin varjo

Aurinkoisella seinällä, vaan pääsky. Musta, kirkas."

Viime keväänä kävin Valko-Venäjällä lähellä Ukrainan rajaa niillä seuduilla jotka saastuivat pahiten ydinvoimalaonnettomuudessa. Paikalliset kertoivat, että saastepilvi oli menossa kohti Moskovaa. Venäläiset ampuivat sen hajalle ja saasteet putosivat Valko-Venäjälle. Ne seudut evakuoitiin myöhemmin. Mutta joitakin vanhoja ihmisiä jäi koteihinsa. Siellä ne asuivat vieläkin ja väittivät että ei heitä mikään vaivaa. Joku meidän ryhmästämme epäili, että ne olivat Lukasenkan propagandisteja jotka oli varta vasten lähetetty paikalle vakuuttamaan turisteille, että kyllä täällä voi elää, syödä sieniä ja kalaakin, kunhan liottaa sitä ensin etikassa muutaman päivän. Karjaa laidunsi niityllä iso lauma, vilja kasvoi laajoina peltoina ja perunanvarret kohosivat maasta rehevinä. Minskiläinen oppaamme sanoi, että täällä luonnossa värit hehkuivat ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen entistäkin kirkkaampina. Minä en nähnyt muuta kuin tavallista alkukesän kirkkautta. Minä en Ihmiset eivät osanneet pelätä onnettomuuden jälkeen, koska missään ei näkynyt kuoleman merkkejä. Pääkallon kuvat ja ydinvaaran merkit ilmestyivät teiden varsiin paljon myöhemmin, sitten vasta kun ihmiset alkoivat sairastella outoja tauteja ja lapsia syntyi epämuotoisina.

30.4.02

Metafyysinen kabaree

Kuskasin vadelmapensaille kottikärryillä kompostimultaa. Haluan että pensaat kukoistavat kesällä, haluan paljon vadelmia! Kylläpä kottikärryjen työntäminen multalastissa( varsinkin kun kumipyörässä ei ollut ilmaa) otti harteille. Puutarhassa on ollut niin paljon töitä, että en ole ehtinyt pariin päivään kirjoittaa muuta kuin yökirjaa.

Rupesin lukemaan illalla Metafyysistä kabareeta. Pieni punainen kirja, joka kertoo Beba Mazeppon rakkaudesta. Beba antaa pariisilaisessa kabareessa näytöksiä täydellisestä orgasmista Hän on neitsyt jolla ei ole immenkalvoa, mutta hänellä on kaksi klitorista.. Ehkä uni otti vaikutteensa kirjasta. Kirjoittaja on puolalainen Manuela Gretkowska. Voi olla että kirja vaikutti unimaailmaan, koska vierailin yöllä ranskalaisessa bordellissa.

Mikä oli minun paikkani bordellissa? Olinko kärpänen katossa? Vai kissa pöydällä? Miehen ja naisen seksuaalinen toiminta ei kiihottanut minua, en nähnyt mitä he tekivät mustan sänkyverhon takana enkä kuullut rakastelun ääniä, mutta kuulin heidän puheensa ja rääkäisyt naapurihuoneesta. Minä olin tarkkailija, en kovin utelias, pikemminkin välinpitämätön, ei se minua koskettanut, mitä bordellissa tapahtui Mies oli ensikertalainen, vaalea nuori, ehkä saksalainen, nainen tumma ja kaita ranskatar, jolla oli sellainen ongelma, että hän ei pystynyt nukkumaan öisin. Hänen yönsä olivat olleet kauhua täynnä ennen kuin hän ryhtyi yötyöläiseksi. Mies kysyi, missä on vessa. Nainen neuvoi. Naisen nimi taisi olla Lily. Hän ei ollut mikään liljankukka, hento valkoinen. Hän vaikutti pariisittarelta.

Ehkä hän oli minun sivupersoonani. Mutta en silti tiedä miksi hän ei uskalla nukkua öisin. On varmaankin epämukavaa olla huora, eivät kaikki miehet ole yhtä miellyttäviä, yhtä puhtaan viattomia kuin hänen tämänöinen asiakkaansa, joka rakastuu häneen siksi, että pääsee elämänsä ensimmäisen kerran sänkyyn naisen kanssa. Nainen ei rakastu. Hän ei pysty siihen tunteisiin. Hänelle on tapahtunut jotain. Ehkä hän potee aleksitymiaa. Pihalla alkaa laulaa mustarastas. Tämä ei ole unta. Linnut laulavat harvoin unessa. Siitä harvinainen kevät, että ei romaania eikä romanssia tänä vuonna. Koivut ovat nyt kauneimmillaan, hennon vihreät kuin hunnutetut morsiamet. Kevät menee nopeasti ohi, vain talvi on pitkä ja hidas.

Heräsin siihen että Nestori ajoi Nooran pois vierestäni ja hyppäsi sitten lipaston päälle, yritti kääntää käpälällä peiliä ja katsoa sen taakse. Peili kolisi seinää vasten. Nestori on nyt vasta huomannut, että peilissä on kissa. Entinen kissa Tsita saattoi istua tunninkin peilin edessä ihailemassa itseään pää kenossa, mutta se ei yrittänyt kaivaa itseään esiin peilin takaa.

Päivän aforismi: "Runous ja elokuvat ovat taidemuoto, jossa ratkaisevaa on totuuden tarkkuus." (Werner Herzog, elokuvaohjaaja)

 

© Anita Konkka

mailto:akonkka(at)mbnet.fii