Huhtikuu 2003

© Anita Konkka

Kleen taiteilija.jpg (22142 bytes)

 

Elämää taiteilijatalossa

5.3.03

Paul Kleen kuvan nimi tuossa yllä on Kulkija-Taiteilija (Wander-Artist). Näin hänen töitään ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa. Ateneumissa oli suuri näyttely. Olin nähnyt paljon kuvia, kaikenlaisia kuvia lapsuuden ja nuoruuden aikana, mutta Kleen näyttely oli ensimmäinen joka kolahti, kuten nykyään sanotaan. Ennen sanottiin vaisusti, että teki vaikutuksen, silloin vain huume kolahti, pilvi päähän. Nyt voisin sanoa,. että Klee teki lähtemättömän vaikutuksen - ellei se olisi klisee - sillä hän on edelleen mielitaiteilijani. Heh, olen uskollinen nuoruuden rakkauksilleni, heille kaikille paitsi Goethen Faustille, häntä en enää rakasta. Kleessa ei ole tippaakaan mahtipontisuutta. Hänen töissään minuun vaikuttivat värit, muodot, huumori, rytmi, ihan kaikki. Hän on värin ja viivan runoilija.

**

Eilen oli taiteilijatalon vihkiäiset, paikalla kaupungin isiä ja äitejä sekä kulttuuriväkeä, ynnä muuta silmäntekevää Porraskäytävässä paljastettiin viisi kerrosta korkea valopatsas. Helena Hietanen (alkuvaiheessa, niin vakavasti että hän oli miettinyt sairaalassa pitääkö hänen luopua työstä - ja joutuuko hän luopumaan koko elämästään. Sairauden synkimmässä vaiheessa hän oli nähnyt vision, hän myrskyn ytimessä, pimeyden keskellä. Myrsky riepottelee häntä miten tahtoo, hän taistelee sitä vastaan, mutta voimat alkavat käydä vähiin, silloin hän näkee maasta taivaaseen ulottuvan valopatsaan ja tarttuu siihen, pitelee lujasti kiinni, niin ei myrsky pääse viemään häntä mukanaan. Sairauden takia hän ei itse voinut olla mukana teoksensa käytännön toteutuksessa. Sitä tekivät hänen isänsä ja koko perheensä sekä kutojat jotka ovat punoneet valokuituja yhteen. Kun hän lopulta näki valopatsaan valmiina, hän meni hämmästyksestä ja liikutuksesta sanattomaksi, sehän oli juuri se sama valopatsas jonka hän oli nähnyt visiossa! Ihmeellisellä tavalla se oli siirtynyt taiteilijatalon seinään.

**

Illalla seisoin pitkään porraskäytävässä katselemassa Hietasen Valopatsasta, valo kulki pitkin kuituja, pienet valopisteet syttyivät ja sammuivat. Se oli kuin öinen tähtitaivas. Se eli ja liikkui joka hetki. Jos en olisi kuullut taitelijan tarinaa, hänen teoksensa olisi ollut silmää ilahduttavan kaunis teknistaiteellinen kokonaisuus, mutta tarinan kera, se oli vielä kauniimpi, siinä oli inhimillinen syvyys mukana. Ne jotka eivät kuulleet tarinaa näkevät valopatsaan erilaisena. En voinut olla ajattelematta äitiäni, jonka piti saada tehtäväkseen Munkkivuoren kirkon alttarimosaiikki, mutta työstä ei tullut mitään, sillä hän sairastui vakavasti ennen kuin oli ehtinyt tehdä työstä ensimmäistäkään luonnosta. Ensimmäisen sairausvuotensa aikana hän uskoi vielä parantuvansa ja tekevänsä mosaiikin, joka olisi ollut hänen elämänsä suurin julkinen työ. Toisen vuoden aikana hän alkoi menettää toivonsa parantumisesta. Neljäkymmentä vuotta sitten ei vielä osattu pysäyttää syöpää, ei edes äidin kilpirauhassyöpää, joka ei enää nykyään ole yhtä kohtalokas tauti.

6.4.03

On sunnuntaiaamu. Taivas oli vaniljakiisselin värinen ennen kuin se muuttui harmaaksi. Jossain soi piano, ei hullummin. Ehkä soittaja on Jyrki Pellinen. Hän asuu minun alapuolellani. Häntä ei tässä talossa ole juuri kuuluut eikä näkyyt. Ehkä hän on Kulkija-Taiteilija. Joku tiesi vihkiäisjuhlien kokkareilla, että hänellä on monta vara-asuntoa, tämä taiteilijatalon asunto on yksi niistä. Varsinaisesti hän asuu keskustassa. Hän on kuin Picasso aikoinaan, kun yksi asunto täyttyi maalauksista, hän vuokrasi uuden. Hän ei koskaan luopunut vanhoista asunnoistaan, sama käytöntä hänellä oli naistenkin suhteen. Kun hän rakastui uuteen naiseen, hän piti yllä entistä suhdetta/ entisiä suhteita, ei sen takia että hän olisi säälinyt naisia, vaan siksi että luopuminen oli hänelle niin vaikeata. Pellisestä en tiedä. Vahinko, että hän jättänyt runojen kirjoittamisen ja ruvennut maalariksi. En ole nähnyt hänen maalauksiaan, mutta runojaan olen lukenut paljon. Ne ovat hyviä. Kun olin nuorempi ne irrottivat omaa kieltäni. Niin päinvastoin kuin kukaan hän kirjoitti. Luin hänen tekstejään aina kun olin ryhtymässä oman kirjan tekoon. Saarikoskea ehkä lukuun ottamatta ei kukaan ole vaikuttanut minuun kielellisesti yhtä vapauttavasti kuin Pellinen. En tiedä millainen hän on ihmisenä, voi olla ikävä tyyppi, niin kuin hyvät kirjailijat usein ovat, varsinkin vanhemmiten, kun niistä alkaa tuntua yhä pahemmin siltä, että ne ovat väärinymmärrettyjä eikä niitä arvosteta tarpeeksi.

**

Tuntuu siltä, että alan pikkuhiljaa viihtyä täällä. Ahdistus katosi viime viikolla, kun kaksi lasimiestä kävi irrottamassa panssarilasin ja toi tilalle tavallisen ikkunalasin. Noora valtasi heti ikkunalaudan omaksi paikakseen. Sekin oli kärsinyt näköalojen puutteesta. Panssarilasi sulki maiseman ja sai aikaan ahdistuksen ja tunteen, että asun laitoksessa - hullujenhuoneella tai vankilassa. Nyt näen merenlahden, aallonmurtajan kärjen ja kaksi pikkupoikaa leikkimässä lumen peittämällä jäällä. Tuuli pöllyttää lunta korkeuksiin ja huojuttaa rannan mäntyjä. Minua ei häiritse vaikka naapurit ja postimies nyt näkevätkin sisään. Parempi niin päin kuin että kissa ja minä emme näkisi ulos.

Sattuman oikusta Hannun asunto sijaitsee samassa kerroksessa, mutta eri siivessä niin että kun avaan ulko-oveni minulla on suora näkymä hänen olohuoneeseensa, tai olisi, jollei hän pitäisi ikkunaverhojaan visusti suljettuina yötä päivää. Hän mieluummin vaalii yksityisyyttään kuin katselee ikkunasta avautuvaa merinäköalaa. Tosin siinä ei ole talviaikaan paljon katsottavaa, kun se on pelkkää jäätä ja näyttää pikemminkin pellolta kuin mereltä.

Sanon sattuma, mutta itseasiassa se oli taiteilijatalon asiamies( =nainen) joka meidät valitsi ja sijoitti asuntoihin. Sattuman ironiaa silti joutua saman katon alle Hannun kanssa. Kolmekymmentä vuotta sitten hän maalaili tulevaisuuden näkymiä: kuinka me vanhoina asumme saman kadun varrella kuin Sartre ja Simone de Beauvoir, sen kadun varrella pitää olla kaksi kahvilaa jossa kumpikin pitää omaa seuraansa, kun ollaan riitaväleissä. Toivekuva kävi toteen, saman kadun varrella asutaan, mutta sattuma pani vielä paremmaksi, kun se pani meidät asumaan saman katon alle. Täällä nyt vanhetaan yhdessä, kuten hän totesi kun tuli pihalla vastaan. En kyllä usko että hän ehtii täällä vanheta, sillä hän ei ole sitten avioliittonsa missään paikassa viihtynyt kahta vuotta pitempään. Kadun varrella on vain yksi Loisto, suomalais-intialainen ravintola, josta ei saa haudutettua vihreää teetä eikä ruokaa kello yhdeksän jälkeen illalla, koska kokki on lähtenyt kotiin. Siellä saa vain ryypätä, siksi se on tyhjä iltaisin. Taiteilijat eivät ole enää niin kovia ryyppäämään kuin entiseen aikaan. Ravintoloissa en ole viihtynyt koskaan, niissä on meluisaa ja kallista sitä paitsi juomisesta tulee humalaan ja sitä rupeaa puhumaan vieraille tai puolitutuille asioita, joiden kertomista häpeää seuraavana päivänä. Mutta jos kertoo samat asiat selvin päin, niin ei hävetä yhtään. Mistähän sekin johtuu? Ihmismielessä on arvoituksia, joita en ymmärrä. Kun ne eivät ole tähän ikään mennessä selvinneet, niin tuskin ne selviävät koskaan.

**

Viime yönä ilmestyi uneen ensimmäisen kerran taiteilijatalon asukkaita, tarkemmin sanottuna Saila Susiluoto, hänen kolme lastaan ja miehensä tai elämänkumppaninsa, kumpi hän nyt onkaan. Olimme menossa Tampereelle esiintymään. Mies veti kelkalla lapsia, heillä oli käsissään värikkäät kyltit, joihin mies oli maalannut kuvat ja Saila kirjoittanut runot. Tampereella oli matinea, juontajana Jarmo Papinniemi telkkarin kulttuuritoimituksesta. Iso sali oli täynnä kuulijoita. Minä jäin istumaa salin takaosaan, pöytään jossa istui kaksi tuttua miestä, mutta ei niin tuttua että muistaisin heidän nimensä. Saila esiintyi ensiksi, hänen jälkeensä esiintyi Merja Huttunen, " illan yllätysvieras", kuten kuuluttaja sanoi. Minun vuoroni oli seuraavaksi eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä esittäisin tai sanoisin.

Saman luhtikäytävän varrella kuin minä asuu joku jonka nimi on Huttunen, mutta ei Merja Huttunen, tietääkseni. En tiedä onko hän mies vai nainen, sillä en ole nähnyt häntä kertaakaan. Ellei hän ole se tuntematon nälkäinen, joka vihkiäiskokkareilla ryntäsi täyttämään lautasensa ja syventyi syömään ennen virallisia puheita ja maljoja. Seinänaapurini Tülay ei myöskään ei ole tehnyt yhtään havaintoa Huttusesta. Ehkä hän liikkuu öisin, jolloin minä liikun muissa maailmoissa. Saila asuu ylimmässä kerroksessa, hänellä on talon isoin asunto, koska lapsia on monta ja tulossa on yksi lisää.. Hänet tunnen ennestään. Tapasimme ensimmäisen kerran puolitoista vuotta, kun hän esiintyi Lasipalatsin Meteorin runoklubilla ja istuimme sen jälkeen jatkoilla Bottan ravintolassa. Hänen proosarunokokoelmansa Siivekkäitä ja hännäkkäitä oli ilmestynyt sinä syksynä. Toisen kerran tapasimme telkkarin Kirja A&Ö:n lukupiirissä. Keskustelun aiheena oli Toivo Pekkasen Inkerin romaani. Ellen ihan väärin muista joku Sailan esiäiti on ollut inkeriläinen syntyjään. Hänen iso äitinsä Laura Susiluoto oli satukirjailija ja isänsä Ahti kirjoitti nuorena runoja ja maalasi. Runot jäivät mutta ei maalaaminen.

Saa nähdä kenestä naapurista näen seuraavaksi unta. Alitajunnalla on omat perusteensa, millä se valitsee henkilöitä unen näyttämölle. Sillä on joka yö erilaiset esitykset. Tavallisesti minä olen päähenkilö, toisin kuin koulun näytelmissä joissa sain aina sivuosan, . kerran olin tattina, kerran kuusena. Hannu esiintyi unihenkilönä ahkerasti vuosikaudet, etten sanoisi vuosikymmenet, mutta ilmeisesti alitajunta antoi hänelle potkut noin kolme vuotta sitten, koska en muista nähneeni hänestä unia sen jälkeen. Saattaa olla, että hän on esiintynyt jossakin vaatimattomassa sivuroolissa, mikä on jäänyt minulta havaitsematta. Alitajunnalla on omat inhokkinsa ja lemmikkinsä. Minun lemmikkejäni tässä talossa tulevat varmaankin olemaan kissaihmiset, kuvataiteilijat ja nuoret runoilijat. Inhokeista en osaa sanoa mitään, kun en tiedä asuuko tässä talossa niuhoja paskantärkeitä tyyppejä. Jos heitä on, niin en ole heihin vielä törmännyt, ja toivon että en tulisi ikiä törmäämäänkään.

Vastapäätä kapakka

11.04.03

Kuinka ollakaan viistosti vastapäätä taiteilijataloa on kapakka, se samainen Loisto josta kirjoitin muutama päivä sitten. Nimi ei taida viitata pokkarisarja Loistoon, vaan niihin loistoihin, jotka ohjaavat merenkulkijoiden reittiä. Illan pimeydessä Loiston ikkunassa loistaa punaisilla neonkirjaimilla sana Open. Olen käynyt kapakassa pari kolme kertaa syömässä, ja muutaman kerran talon asukastoimikunnan ja "nettivaliokunnan" kokouksissa. Alkuun sieltä ei saanut vihreätä teetä, mutta kun jaksoin huomauttaa asiasta tarpeeksi monta kertaa, sitä alkoi saada, mutta vain pussiteenä kuten missä tahansa bensa-aseman kuppilassa. Mieluummin sitä juo kotona kunnolla haudutettua teetä kuin lähtee Loistoon viruttamaan pussia kuumassa vedessä joka on laskettu kuppiin boilerin kraanasta.

Vuoden alussa kirjoitin Santokan kerjuupäiväkirjasta, jonka nimi on Vastapäätä kapakka. Kai Nieminen sai sen kääntämisestä toissapäivää Agricola-palkinnon ( samalla hänet palkittiin myös Anselm Hollon Corvus-kokoelman kääntämisestä). Santokan kirjan alakuloiset tunnelmat muistuttavat suomalaisia tunnelmia, samanlaista on täällä taiteilijatalon tienoilla ollut viime aikoina kuin seuraavassa runossa:

tänäänkin

kävelin koko päivän

tuulessa

- - -

lumisateella

ostan viiniä

sekin on kallistunut

- - -

lohduton

talvinen taivas

vetäytyy pilveen.

 

Kreikkalainen pylväikkö

Nyt näyttää siltä että pilvet vetäytyvät pois, taivas kirkastuu. Kaksi joutsenta lentää vettyneen jään ylitse. Näen niiden lennon tupakeittiön ikkunasta, nyt kun panssarilasi on poistettu. Ikkunan takana huojuvat männyt kuin humalassa. Mahtaa huomenna olla kova krapula, kun tuuli lopulta laantuu. Männyn runkojen välistä pilkistää vanhan huvilan keltainen seinä. Se huvila on jo päässyt kirjallisuuteen. Markku Pääskynen kuvaa sitä romaaninsa. Viidenkymmenen metrin päässä keltaisesta huvilasta on kreikkalainen pylväikkö, jota Pääskynen kuvaa kirjassaan seuraavasti: "Keskellä puistikkoa seisoo yhä joonialainen pylväskaari, merkillinen, jotenkin paikkaan kuulumaton rakennelma vesakon kätkössä."

Muutama päivä sitten lumisateen jälkeen kävelin metsikön kautta kauppaan. Pylväät kohosivat puhtaan lumen, kaatuneiden puiden ja katkenneiden oksien välistä likaisen harmaina. Pari tyhjää kaljapulloa seisoi orpona kaaren reunalla. Jonkun kaunosieluisen huvilanomistajan toteutunut unelma ( paitsi he kaljapullot). Ehkä hän oli antiikin kulttuurin ihailija, kuka ties Kreikan ja Rooman kirjallisuuden professori yliopistolla, joku V.A. Koskenniemen hengenheimolainen. Joku varmaan tietää pylväikön tarinan ja kertoo sen toivon mukaan minulle.. Kuinkahan monta kirjailijaa ja taiteilijaa se pylväikkö vielä inspiroi. Kun kesällä kävin tutustumassa tulevana kotiseutuuni, Eira oli oppaana. Hän vei minut ensimmäiseksi katsomaan tuota ryteikön keskeltä kohoavaa monumenttia, joka näytti onnettoman sivulliselta koivujen ja mäntyjen keskellä. Vähän niin kuin tummaihoinen maahanmuuttaja Munkkivuoressa.

Sattuma vai suunnitelma?

13.4.03

Markku Pääskysen romaani oli virkistävä poikkeus suomalaisessa miesproosassa, tosin loppupuoli meni liiaksi toiminnan puolelle, kun venäläismafia ajoi takaa nuorta naista joka kuljetti huumeita. takaa-ajo päätyi tuohon naapurimetsikköön ja ruumiitakin rupesi syntymään. Pidin enemmän elämän ja kuoleman sattumanvaraisuutta pohdiskelevasta alusta, jossa Niklas Sahlgrenin päälle ajaa raitiovaunu, jota kuljettaa Niklas Sahlgren. Minulle tuli mieleen Saatana saapuu Moskovaan -romaanin alku. Raitiovaunu ajaa Malaja Bronnajalla kriitikko Berliozin päälle, koska palvelijatar Marushka tai Annushka tai mikä hänen nimensä nyt olikaan, on vahingossa läikyttänyt auringonkukkaöljyä kadulle ja Berlioz liukastuu siihen kohtalokkain seurauksin. Raitiovaunu leikkaa Berliotzin pään irti. Tämän kaiken oli outo ulkomaalaisesta vaikuttava mies kertonut hänelle muutamaa hetkeä aikaisemmin Patriarakan lampien puistikossa, mutta hän ei ollut uskonut. Moskovassa ei mikään tapahtunut sattumalta vaikka siltä saattoikin näyttää. Bulgakovin maailmassa tapahtumat olivat olemassa henkisellä tasolla ennen kuin ne materialisoituivat. En ole ihan varma miten on Niklas Sahlgrenin Göteborgissa, hän kirjoittaa huomisen päivän päiväkirjaa, mutta häneltä jää kirjoittamatta huomisen päivän raitiovaunuonnettomuus. Hän kirjoittaa epätoivonsa.

Romaanin kirjoittaja minä arvelee epätoivon ennakoineen onnettomuutta. Niin arveli jo Freud aikoinaan, että sattumanvaraisia onnettomuuksia ei ole. Sielulla on syvät syynsä joita järki ei tunne.

Pääskysen romaanimaailmassa sattumaa ei ole, koska hän sitoo tapahtumat ja henkilöt juonella toisiinsa. Juonellisuus on aina suunnitelmallisuutta. Siksi en pidä juoniromaaneista enkä varsinkaan dekkareista. En ymmärrä miksi kirjoissa pitää olla juoni, ei elämässäkään ole, eivätkä yhteensattumat tapahdu minkään logiikan mukaan. Kun kirjailija rakentaa tiukkaa juonta, minusta lukijana tuntuu kuin olisin ravihevonen, jolle on pantu silmäsuojukset ettei se näkisi sivuilleen. Sitä pitää juosta vain yhtä rataa pitkin, seurata juonta, ja niin paljon muuta mielenkiintoista jää näkemättä. Haluan että kirjassa on viheriöitä, joille lukijan mieli voi poiketa mietiskelemään. Pääskysen kirjassa sellainen viheriö minulle oli kuvitteellinen Jung istumassa kuvitteellisen päärynäpuun juurella ja siirtelemässä tikkuja kasasta toiseen ja tökkimässä niitä sormiensa väliin

Jollekin muulle joka ei ikinä ole kuullutkaan I Chingistä ja sen ennustusmenetelmästä, on varmaan koko se kohtaus ihan turha poikkeama juonesta, mutta minut se pysähtymään ja muistelemaan omia kokemuksiani I Chingin parissa.

I Chingin tikkumenetelmä on niin hidasta ja meditatiivista toimintaa, että kun sen on suorittanut loppuun, niin mikä tahansa kirjan antama vastaus, tuntuu merkitykselliseltä yhteensattumalta. Saman voi tehdä myös kolmella kolikolla, mutta se tapahtuu niin nopeasti, että vastaukset ovat pelkkää hölynpölyä. Muistan vieläkin ensimmäisen vastauksen jonka sain I Chingiltä, kun käytin tikkumenetelmää. Olin joutunut työttömäksi ja aloittelemassa kirjailijan uraani yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. I Ching vastasi:

Kurki kutsuu siimeksestä

Sen poikanen vastaa kutsuun

Minulla on hyvä viinipikari

Jaan sen sinun kanssasi.

Itse Kungfutse selitti tämän vastauksen merkitsevän sitä, että vaikka ihminen istuisi huoneessaan, mutta, jos hänen sanansa ovat oikeita ne kuullaan tuhansien kilometrien päässä. Minä ymmärsin tämän ohjeena tulevalle kirjailijanuralleni ja olin erittäin tyytyväinen I Chingiin. Mutta kun siirryin kolikkomenetelmään, se ei antanut enää yhtä päteviä vastauksia. Yritin vuosikausia saada tuota kurkisäkeistöä, mutta ei vai onnistanut. Siitäkin huomaa, miten raha ja kiire pilaa kaiken.

Muuten, rahasta puheen ollen. Luin taas kerran jostakin lehdestä epätoden väitteen, että kirja elää vain syksystä jouluun. Ei se pidä paikkaansa. Kirjan oikea elämä alkaa vasta joulun jälkeen, kun se pääsee kirjastoihin. Pääskysen kirja ilmestyi vuosi sitten, minä lainasin sen viime viikolla kirjastosta. Kirja vaikutti elävältä, sen selässä oli keltainen Pikalaina-Snabblån -tarra. Vain kustantajien ja kirjakauppiaiden mielissä kirja elää syksystä jouluun siksi, että he tekevät kirjalla rahaa.

Viikon mietelmä

Luin sen samaisella kirjastoreissulla Taide -lehdestä ( 1/03). Se koskee taiteen hyödyttömyyden hyödyllisyyttä. Olin kirjoittanut sen lainauskuitin takapuolelle, löysin kuitin eilen lompakostani. Rahaa siellä ei ollut. Näin pohtii Beryl Furman:

"Taiteen tulee olla kaiken hyödyllisen ulkopuolella. Sen hyödyttömyydessä on sen ratkaisematon arvoitus ja tosi merkitys, joka on sama kuin kauneuden, rakkauden, rakkauden ja tiedostamattoman tahdon. Täysin hyödyttöminä ja joskus jopa haitallisina ne ovat meille silti elintärkeitä. Sielumme janoaa niitä!"

Siunattuja olkoon kaikki hyödyttömät kirjat, hyödyttömät taideteokset, ja hyödyttömät unet. Rahaa ei voi tehdä niillä, siksi nekin ovat niin tuiki tarpeellisia. Joku rajoittunut toimittaja rinnastaa unet humpuukiin eilisessä Hesarissa kun kirjoittaa että "... pienemmät kuuluisuudet eivät tahdo pysyä nahoissaan löytäessään vaihtoehtoautuuden tai omat unensa." Ennakkoluulot elävät sitkeästi. Freud taisi aikoinaan uhrata koko uskottavuutensa lääkärinä ja tiedemiehenä, kun rupesi tutkimaan unia.

Kirjoitusvaikeuksia

Viime yönä minulla oli kirjoitusvaikeuksia kirjastossa. Olin juuri muuttanut Lappiin eikä minulla ollut kirjastokorttia vielä. Kahlasin lumen halki kirjastoauton luo joka oli pysähtynyt tien laitaan ja kysyin pitääkö minun täyttää jokin kaavake, että saisin kortin. Autonkuljettaja antoi minulle kaavakkeen. Pöydällä oli kasoittain hyvin teroitettuja lyijykynän pätkiä. Rupesin kirjoittamaan nimeäni. Kirjoitin AKKN ja huomasin että väärin menee. Kaavakkeessa kysyttiin, mitä teen päivisin. Mietin vähän aikaa, pitääkö minun kirjoittaa siihen kohtaan ammatti vai mitä kaikkea teen päivän aikana. Siitä olisi tullut pitkä luettelo. Lopulta päätin kirjoittaa paperiin ammattini.

Romaanin kirjoittaminen tauon jälkeen on alussa aina joka kerta samanlaista epätoivoista räpiköintiä. Tuntuu että ei osaa kirjoittaa mitään, en edes omaa nimeään oikein Joidenkin kirjojen kanssa joutuu räpiköimään pitkään ennen kuin alkaa selvitä miten ne pitää kirjoittaa. "Aina ja aina on aloitettava alusta", sanoi Gunnar Ekelöfkin aikoinaan. Ihmiset luulevat että kirjan kirjoittaminen on helppoa, kun ne näkevät vain valmiin tuotteen. Mutta se on yhtä vaikeata kuin elokuvan teko, jossa samaa kohtausta otetaan yhä uudestaan kymmeniä kertoja ennen kuin ohjaaja on tyytyväinen. Vain kaksi kirjaani ovat olleet valmiit yhdellä kirjoittamalla. Ne ovat Talvi Ravennassa ja Kolme muistikirjaa.

Nyt täytyy lopettaa ja lähteä ulos pyöräilemään. Se on sitten tämän kauden ensimmäinen pyöräily, ellen laske mukaan pikapyöräilyä aamupäivällä, kun piti äkkiä mennä hakemaan R-kioskilta lisää pääsiäismunia pienille noita-akoille ja -ukoille, jotka kävivät virpomassa minua terveeksi ja tuoreeksi, vai sanoivatko he nuoreeksi. Heitä riitti pitkälle iltapäivään. Ensimmäiset innokkaat tulivat kun en ollut vielä ehtinyt pukea päälleni. Mistäpä he olisivat tienneet, että kirjoitan sängyssä mieluummin kuin pukeissa pöydän ääressä, tapa jonka opin kylmänä Ravennan talvena. Omalla tavallani olen sänkykirjailija. Olisikohan se pitänyt kirjoittaa ammatiksi unikirjastoauton kaavakkeeseen?

Runoilijan ruusu

24.4.

Eilen oli Kirjan ja ruusun päivä, mutta ei sitä vietetty Espalla niin kuin aikaisempina vuosina. Kustantajilla on ollut liian siellä kylmä eivätkä kirjat ole menneet kaupaksi. He peruivat päivän Suomen ilmasto-oloihin soveltumattomana. Minä vietin päivää niin, että en mennyt puutarhaan, vaikka se kiljui koko päivän, että tänne heti tekemään töitä, haravoimaan kuolleita lehtiä ja levittämään haketta vadelmapensaille. Puutarha on kauhea tyranni keväällä.

Puutarhan sijasta menin kirjastoon ja lainasin Leif Färdingin runot, koska olin tavannut hänet edellisenä yönä TV:n suuren kirjallisuusvisan nauhoituksessa. Tapaamisen ilo oli molemminpuolinen. - Arvaa missä asun nykyään? kysyin häneltä. - Sen kuulee sinun äänestäsi, hän vastasi, mutta ei hän silti osannut sanoa, missä asun. Kerroin asuvani Vuosaaren taiteilijatalossa. Hän tunsi talosta monta ihmistä ja luetteli nimiä, jotka eivät sanoneet minulle mitään. Ehkä he olivat tanssitaitelijoita, sillä se on taiteenlaji jota en tunne. Ihmettelin, missä kummassa hän on ollut, kun en ole nähnyt häntä vuosiin

Mietin sitä vielä herättyäni, kunnes lyhyen muistikatkoksen jälkeen mieleen tuli, että hänhän kuoli kaksikymmentä vuotta sitten. Hän meni metsään talvella, sytytti kynttilän ja asettui kynttilän viereen makaamaan. Hänen ruumiinsa löydettiin keväällä lumien sulettua. Hän oli tehnyt itsemurhan.

Hän kirjoitti ennen kuolemaansa runon:

Tahdon koivuun, tahdon kiveen,

tahdon sammaleen syleilyyn,

tahdon myyräksi maan multiin.

Tahdon muuttua ääniksi kaikkialla

ja lakata olemasta tämä kipu.

Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hänellä oli ruusu hiuksissa. Hiukset olivat taipuisat, väriltään tummanruskeat. En muista silmien väriä, en katsonut niitä niin syvälle ja kauan, että väri olisi jäänyt mieleen. Hän oli yhdeksän vuotta nuorempi kuin minä, liian nuori minulle. Jollakin tapaa Peter Panimainen olento, ties vaikka hänellä olisi ollut suipot korvat . Niitä ei näkynyt pitkien hiusten alta. Oli alkukesä 1970, hän oli päässyt ylioppilaaksi Vaasan lyseosta (muistaakseni) ja matkustanut Helsinkiin runokokoelma kassissa.

Minä istuin runoilijatuttujen kanssa Vanhan kuppilassa, joka oli siihen aikaan nuoren intelligentsijan suosima paikka. Kaikki kirjoittivat runoja, minä kirjoitin kirjallisuuskritiikkiä ja romaania. Se oli valmis, WSOY oli hyväksynyt sen ja se ilmestyisi syksyllä. Pelkkä julkaisupäätös oli nostanut arvoa omissa silmissäni, kenties muidenkin enkä ollut enää mikä tahansa epämääräinen kirjoittelija.

Lefa tuli samaan pöytään istumaan. Hän oli juovuksissa ja sanoi tai teki jotain sellaista, mikä tuntui minusta seksuaalisesti loukkaavalta. Tarttuiko hän rintoihini? Minähän alan unohtaa asioita. Pakko ruveta kirjoittamaan muistelmia ennen kuin unohdan kaiken. Joka tapauksessa hän teki jotain sellaista, joka sai minut kimmastumaan. Läimäisin häntä korville ja ruusu putosi pöydälle.

Hän ojensi ruusun minulle. Sillä tavalla alkoi meidän ystävyytemme.

Hän oli buddhalainen taolainen tai päinvastoin, ja ainoa tuntemani nuori mies, joka oli lukenut Emersonin esseet, nuoruuteni mielikirjan. Hän opetti minulle jiniä ja jangia. Jin oli aine, Jang henki. Jin oli pimeä, väistyvä, märkä, passiivinen, naisellinen elementti eli kaikkea sitä mitä en halunnut olla. Kun taas jang oli valoisa, kuiva, aktiivinen, etenevä, miehinen elementti. Jang oli kaikkea sitä mitä halusin olla, mutta e voinut olla ja tuomitsin taolaisuuden sen takia naisia sortavana maailmankatsomuksena. Aina kun tapasimme, kävimme kiihkeitä maailmankatsomuskeskusteluja. Hänen kanssaan oli hauska väitellä. Olimme perusteellisesti eri mieltä yhteiskunnasta. Hänelle yhteiskunta oli henkisyyden ilmentymä, minulle materiaalisuuden. Hänen mukaansa yhteiskunnan tila vastasi ihmisten henkisen kehittyneisyyden tilaa. Henkisesti kehittyneitä oli liian vähän, siksi sotaa, sortoa ja väkivaltaa oli niin paljon. Hänen päämääränsä oli tulla valaistuneeksi olennoksi. En tiedä mitä hänelle tapahtui, kun hän päättikin mennä metsään kuolemaan. En tavannut häntä sen jälkeen, kun menin kihloihin ja hän meni takaisin Vaasaan. Ei kannattaisi palata sinne mistä on kerran lähtenyt pois.

Ei aavistustakaan, mistä ja miksi Lefa ilmestyi uneen juuri nyt. Ei hän tavallisesti esiinny unissani, en muista olisiko esiintynyt koskaan aikaisemmin. Jospa hän halusi muistuttaa, että on korkea aika jatkaa unimuistelmia. Aloitin ne viisi vuotta sitten, mutta en jatkanut, koska oikeudelliset kysymykset alkoivat vaivata mieltä. Entä jos joku nostaa kunnianloukkaussyytteen sen takia, että hänen nimensä esiintyy muistelmissa sellaisessa yhteydessä, mitä hän ei pidä sopivana. Unethan ovat usein sopimattomia. Niillä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja. Ne näyttävät asioita joita ei ole ikinä tapahtunut ja joita ei voisi ikinä tapahtua, mutta silti ne ovat joskus kummalla tavalla kiusallisen tosia. Minun pitäisi odottaa, että ihmiset joista useimmiten näen unia, kuolisivat ja siinä voisi käydä niin, että kuolisin itse ensin. Olisi aika ikävää odottaa, että joku kuolisi vain siksi että pääsisin kirjoittamaan hänestä. Sitä paitsi eräs tärkeimmistä unihenkilöistäni on kieltänyt kirjoittamasta hänestä edes hänen kuolemansa jälkeen. Miten hän pystyy estämään sen? Rankaiseeko hän minua henkien valtakunnasta? Panee kirjoituslukkoon. Viskaa minut auton eteen, kun ajan polkupyörällä Taliin? Pudottaa päähäni tiiliskiven katolta? En tiedä miten ratkaista muistelmien kirjoittamista koskeva ongelma. Jos muita ihmisiä ei olisi, mitään ongelmaa ei olisi, mutta ei olisi mitään kirjoitettavakaan. Pitäisi kirjoittaa pelkkää fiktiota, mutta todelliset ihmiset ovat mielenkiintoisempia, myös unissa jotka ovat puhdasta fiktiota.

 mailto:akonkka(at)mbnet.fi