Helmikuu 2003

© Anita Konkka

 

Muuton jälkeen

9.2.03

Muutosta taiteilijataloon on kulunut viikko, viimeinenkin laatikko purettu, tavarat paikoillaan, lattia pesty ja puunattu. Kaikki on järjestyksessä, asuminen voi alkaa.

 

 

Kuvassa Henri Matisse ja hänen mallinsa. Kuva löytyi , kun purin muuttolaatikoita. Se on Jacquesin "kollaasi", jonka valitsin hänen kuviensa joukosta pari vuotta sitten, kun kävin Pariisissa. Silloin minulla oli mielessä aihe naistaiteilijasta ja hänen miesmallistaan. Aloitin jutun Uzèsissa, mutta se jäi kesken. Aihe palautui mieleen, kun löysin kuvan ja satuin samoihin aikoihin kuulemaan, kun Pekka Ruohoranta todisteli jossakin telkkarin keskusteluohjelmassa Venny Soldan-Brofeldtin mahdollista lesboutta sillä perusteella, että hänen alastonmalliluonnoksensa ovat eroottisia. Minusta se oli huono perustelu. Mistä Venny olisi saanut miehiä alastonmalleiksi? Eivät miehet ryhdy siihen hommaan, se on huonosti palkattua ja tylsää. Miehet poseeraavat kokopuvussa kunniamerkit rintapielessä, silloin kun heistä tehdään muotokuvaa johtokunnan huoneen seinälle. Tosin Urho Kekkonen ehdotti kerran leikillään äidilleni, että tulisi mielellään alastonmalliksi hänelle.

Muuttolaatikoita purkaessa olen kuunnellut entistä Ylen ykköstä ( nyk. Yle Radio 1). Sen ohjelmatarjonta on muuttunut kehnommaksi. Musiikkia on vähemmän, hartaita säveliä ja turhaa puheen hölpötystä taas enemmän kuin ennen. Kuulostaa siltä kuin filosofi Timo Airaksinen olisi mukana jokaisessa keskusteluohjelmassa. Ei minulla ole miestä vastaan mitään, mutta vaihtelu ei olisi pahitteeksi. Eikö tästä maasta muka löydy muita keskustelijoita? Vai onko se vain toimittajien mielikuvituksen puutetta?

En ole ehtinyt lukea lehtiä enkä katsella telkkaria , paitsi Venny-sarjaa. Se kiinnostaa koska se kuvaa naistaitelijan elämää, tuttua minulle lapsuudesta, kun äiti aina vain maalasi. Hän ei lähtemään kesäisin Koskenpesään lasten ja isä-Juhanin kanssa, koska siellä ei voinut maalata. Isän mielestä taiteilija tekee töitä vaikka puun oksalla, jos hänellä on henki päällä. Äiti oli eri mieltä. Puun oksalle oli paha kiivetä maalaustelineen kanssa. Isä-Juhani ei kestänyt yksinäisyyttä, seurauksena oli samankaltainen triangeli kuin Venny-sarjassa, sillä erotuksella että toinen nainen ei ollut minun tätini. Vaikuttaa vähän siltä, että miehillä yleisemminkin on taipumusta järjestää elämäänsä triangelidraamoja. Yksi nainen ei riitä, pitää olla kaksi, ja siitä ei miehelle seuraa muuta kuin kärsimystä. Mutta jokin kärsimyksessä kiehtoo, koska niin moni hakeutuu siihen ehdoin tahdoin.

Sähköpostiakaan en ole ehtinyt kuin vilkaista. Hoonin ( nettiystävän) pitkä ja huolestunut posti Irakin sodan uhasta odottaa tarkempaa lukemista. Hänen kaltaisensa amerikkalaiset intellektuellit eivät ole yhtä innostuneita sodasta kuin George W.Bush ja muut poliitikot. Kamiel odottaa ( ehkä) vastausta, hän kysyy miksi vaihdoin asuntoa. Hänestä asunto on kuin ihmisen toinen nahka. Kun sen vaihtaa, niin vaihtaa nahkansa. Minulta hilseilee iho silmien ympäriltä pois. Se on vanhaa tuttua taliköhnärohtuma- ihottumaa, joka ilmestyy naamaan ja muuallekin aina kun olen stressaantunut. Kun täytyy pakata ja purkaa 80 muuttolaatikkoa pelkkiä kirjoja ja käsikirjoituksia ja niiden lisäksi kaikki muut romppeet ( kuten astiat, taulut, vaatteet jne) ei ihme että stressi painaa päälle.

Mutta nyt muutto on ohi. Kissan kanssa ihmetellään uutta ympäristöä. Yhdestä ikkunasta näkyy luhtikäytävän betonipalkkikatto, toisesta ikkunasta yksi koivu ja pari kolme mäntyä sekä naapuritalon ikkunoita oksien välistä. Ikkunat ovat niin kaukana että sisälle ei näy. Pitäisi olla kiikarit, että voisi tirkistellä miten siellä eletään. Meri on melkein käden ulottuvilla, mutta ei sitä ikkunasta näe. Täytyy mennä parvekkeelle, tai nousta taloustikkaille nähdäkseen sen. Kissasta varmaan tämä on täysin mielenkiinnoton paikka, kun se ei voi katsella kadulla liikkuvia ihmisiä ja autoja, ei vahtia keittiön ikkunasta keitä nousee bussi numero 18:sta, jonka pysäkki oli entisen kodin ikkunan alla. Puiden oksilla ei pyrähtele lintuja, varikset eivät vaaku eivätkä talitintit kutsu kevään henkeä esiin tilkuttamalla kiihkeästi: "Spiritus, spiritus, spiritus." Outoa tämä hiljaisuus, yhtenä yönä sentään ulvoi myrskytuuli hormeissa, se toi mieleen lapsuuden. Ainoa ääni joka talosta arkisin kantautuu on sähköporan ääni. Tänään, sunnuntaina ei kuulu edes sitä. Kohta tulee Kristina katsomaan uutta kotiani/nahkaani. Täytyy lopettaa tämä kirjoitusharjoittelu ja ruveta tekemään ruokaa, intialaista linssimuhennosta riisin kera ja mangovanukasta jälkiruuaksi nautittuna makean italialaisen kuohuviinin kera.

Miesten kielestä, ja vähän naistenkin

12.2.03

Tuulaliina Varis sanoi jokin aika sitten Hesarin haastattelussa suunnilleen niin että miesten kirjoittama kieli on yksipuista kuin koivuklapi, kun taas naisten kirjoittama kieli on vivahteikkaampaa. En ehtinyt paneutua juttuun muuton tuiskinnassa sen tarkemmin vaikka aihe kiinnostaa minua. En tullut säästäneeksi sitä lehteä, joten en voi siteerata häntä sanatarkasti.

Se koira älähti johon klapi kalahti. Hannu Raittila kirjoitti (tai hänen vastauksensa julkaistiin) viikko pari myöhemmin, että Varis tekee epäoikeutta miehille, hän yleistää. Eivät kaikki miehet ole yksipuisia ja veistä kielestä koivuklapeja. Liikuttavasti asian vieritse hän sanoo puheenvuoronsa lopussa:

" Olen koko kirjailijuuteni tehnyt puolet ajasta töitä klassisessa naispuolisen yksinhuoltajakirjailijan tilanteessa: ilman omaa huonetta, jopa ilman omaa pöytää pienessä asunnossa keittiön pöydän kulmalla tiskien ja pyykkien keskellä siivoamisen, ruuanlaiton, silittämisen ja läksyjen kuulustelun lomassa."

Ihmeellinen keskittymiskyky! Mitä isäni sanoikaan: " Jos henki on päällä, kirjailija kirjoittaa vaikka puun oksalla". Minä en samaan ole pystynyt. Mutta vaikuttavatko kirjoittamisen olosuhteet kielenkäyttöön? Ja jos niin millä tavalla? Sukupuoli kyllä vaikuttaa, sen kuulee jokainen omilla korvillaan, jos viitsii kuunnella. Myös se vaikuttaa onko ihminen Länsi- tai Itä-Suomesta. Itäsuomalaiset puhuvat puhumisen ilosta, puhuvat puuta heinää, kunhan kieli käy, koska puhuminen on tapa olla yhdessä olemisen, kun taas länsisuomalaiset puhuvat asiaa. Heille kieli on heille toimintaa, ei olemista varten. Länsisuomalaisen niukka ja ekonominen kieli-ihanne on vallinnut suomalaisessa kirjallisuudessa niin kauan sitä on kirjoitettu.

"Sinä kirjoitat kuin mies", sanoi Jussi Kylätasku luettuaan esikoisteokseni. Se oli tarkoitettu kiitokseksi, mutta minulle se aiheutti ristiriitaisen olon. Jos Suomessa haluaa olla hyvä kirjailija täytyy kirjoittaa tiukkaa lausetta kuin Hemingway. Jos kirjoittaa kuin nainen, silloin on lörpöttelijä ei hyvä kirjailija, eikä ole mitään mahdollisuuksia päästä kirjallisuuden kaanoniin. Normit ovat tiukat suomalaisessa kirjallisuuden kielessä. Se on sukupuoletonta kieltä, hankalaa käytössä, kun oletusarvoisesti " hän" on aina mies ellei yhteydestä selviä, että "hän" onkin nainen. Suomenkielessä kaikki mikä viittaa naiseen, kuten tar-pääte (esim. kirjailijatar) saa halventavan merkityksen. Naispäätettä ei voi liittää sanan vartaloon yhtä luontevasti kuin ranskankielessä.

Minusta Suomessa ei ole kielellistä tasa-arvoa. Ei tasa-arvo ole sitä että nainen kirjoittaa kuin mies. Yritin päästä siitä kielen ikeestä irti tietoisesti, kun kirjoitin Talvi Ravennassa - romaania. Omasta mielestäni onnistuin. Pidän siitä kirjastani edelleen eniten.

Hannu Raittila mainitsee keskustelupuheenvuorossaan, että "toimintaa kuvailun sijasta suosiva kieli" on ollut vallitseva koko tyylisuunta koko viime vuosisadan ajan Tshehovista ja Hemingwaysta alkaen. Suomessa modernismi nosti niukan ja tiukan kielen tyyli-ihanteeksi 50-luvulla. Kun olin lukenut venäläisiä klassikoita, Tšehoviakin, suomalainen modernismi tuntui kauhean tylsältä ja verettömältä heidän jälkeensä. Pääsin suomalaisen kirjallisuuden makuun vasta 80-luvulla yliopistossa, kun rupesin lukemaan pääaineena kotimaista kirjallisuutta. Ei se ollutkaan niin tylsää kuin olin koko ikäni luullut, harmaassa oli paljon vivahteita.

Ikävä ihminen

21.2.03

Kissa mököttää sängyn alla. Se loukkaantui minulle kun unohdin sen parvekkeelle siksi aikaa kun kävin saunassa. Olen alkanut pitää saunomisesta, vanhentumisen merkki sekin kuten rypyt naamassa ja kesakot kädenselässä. En aikaisemmin pitänyt saunasta, kävin siellä vain välttämättömyyden pakosta, ellei kylpyammetta ei ollut. Mökillä sitä ei ollut eikä isoäidin luona. Siitäkö johtui että en viihtynyt kummassakaan paikassa, enkä maaseudulla ylipäätään. Uudessa asunnossa ei ole ammetta, on vain suihku. Kylpyammeessa löhöily oli yksi elämän pieniä nautintoja., sekin nautinto on nyt poissa elämästäni. Eikä seksikään maistu, pelkkä ajatuksin nostattaa vastenmielisyyden tunteen, niin perusteellisen yliannostuksen sain, kun seurustelin miehen kanssa, joka oli ja on kai edelleenkin parantumaton seksiaddikti. Tupakanpoltto loppui syyskuussa, punaviiniä ei voi enää juoda kuin kaksi lasillista. Jos juon enemmän, tulee huono olo ja migreeni, jota kestää kolme päivää. Minusta on tulossa ikävä ihminen, jolla ei ole paheita, ei edes pelihimoa ja joka paheksuu ja moralisoi ihmisiä .joilla niitä on. Marihuanaa haluaisin kyllä joskus polttaa, koska se tekee mielen hilpeäksi ja aistit, varsinkin näön, teräväksi. Mutta pelkästään sen nautinnon takia en viitsisi matkustaa Amsterdamiin, josta sitä saa laillisesti. Seuraavaksi menee muisti ja rupean saarnaamaan, miten turmeltunutta nykyajan nuoriso on miten hyvin kaikki asiat olivat entiseen hyvään aikaan. So. minun nuoruudessani.

Mark Twain kuvaa ikävää ihmistä tarinassa Vastauksia lukijakirjeisiin. Hän vastaa moraaliselle tilastomiehelle tähän tapaan: "Te olette aina laskemassa, miten paljon miehen terveys vahingoittuu ja paljonko hänen älynsä heikkenee ja montako surkeaa dollaria ja senttiä hän tuhlaa siksi, että hän harjoittaa yhdeksänkymmenenkahden vuoden ajan tupakoinnin turmiollista pahetta ja yhtä turmiollista kahvinjuonnin pahetta ja pelaa satunnaisesti biljardia ja juo illalla lasillisen viiniä jne. jne. jne….No hyvä: mitä iloa teille on siitä että pitkitätte kurjaa elämäänne laihaan ja kuihtuneeseen vanhuuteen saakka… Sanalla sanoen, miksette ryömi jonnekin kuolemaan, niine että päästään niistä loputtomista ja viheliäisistä "moraalisista tilastoista" joilla te yritätte viekoitella ihmisiä tulemaan yhtä häijyiksi ja luotaantyöntäviksi kuin itse olette."

Luen Mark Twainin tarinoita kokoelmasta Kannibalismia junavaunussa metrojunassa. Matkan aikana on hyvä lukea, koska metro ei tärise ja rytkähtele niin kuin bussi numero 18 jota käytin ennen. Tasaisesta menosta huolimatta helsinkiläisessä metrossa näkee aika harvoin kirjaa lukevia ihmisiä He lukevat mieluummin iltalehtiä tai tuijottavat seinää ja ikkunoita. Ehkä metromatkat ovat päivän ainoita hetkiä, jolloin he voivat olla omissa ajatuksissaan , ei tarvitse olla sosiaalinen eikä puhua kenenkään kanssa, paitsi jos oma kännykkä sattuu soimaan. Metron hiljaiset meditoijat katsovat äkäisesti vilkaisevat äkäisesti tyyppiä joka puhua pälpättää kovalla äänellä kännykkään. Sellainen häiritsee aivojen tyhjentämistä.

Olen lukenut metrossa unkarilaisen Örkenyn Minuuttinovellit ja Outi Nyytäjän Maailman laidalta. Minkähän takia sillä on sellainen nimi, sillä ei Bretagne ole maailman laidalla, vaan keskellä maailmaa. Jamal ( suomeksi Maailman loppu) jossa kävin toissa kesänä, oli totisesti maailman ääressä matka sinne kesti viisi päivää junalla.. Molemmat kirjat, samoin kuin Twainin tarinat, sopivat metromatkalle, ne ovat kevyitä ( kantaa) eivätkä niin puuduttavan tylsiä kuten iltapäivälehdet.

Austerlitz ja aseman palo

22.2.03

W.G. Sebaldin romaani Austerlitz ei ole kevyttä metrolukemista. Sitä ei voi hotkaista hetkessä kuin Mäkkärin hampurilaisia, sillä sen lukeminen vaatii keskittymistä. Se on harvinaista sielunruokaa, esseeromaani jollaisia Suomessa ei juuri kirjoiteta eikä julkaista. Lauseet ovat pitkiä, pohdiskelevia, kuvailevia. Jokin romaanin tyylissä toi mieleeni V.S. Naipaulin Saapumisen arvoituksen, joka on yksi mielikirjoistani. Sebaldin romaani ei sisällä "actionia" eikä se ole hauska kirja, on siis harvojen herkkua. On virkistävää lukea välillä vakava kirja, jonka kirjoittaja ei yritä mielistellä lukijaa. Hauskuuteen kyllästyy samoin kuin seksiin, jos sitä on liikaa. Miksi muuten kaiken pitääkin olla niin hemmetin hilpeätä nykyään?

Austerlitz ei ole se paikkakunta Tšekissä, jossa Napoleon löi venäläiset ja itävaltalaiset, eikä se ole pariisilainen rautatieasema, vaan tšekinjuutalainen mies, joka kypsässä keski-iässä lähtee etsimään juuriaan. Ne katkesivat nelivuotiaana, jolloin äiti lähetti hänet toisen maailmansodan aikana juutalaisvainoja pakoon Englantiin. Hänelle tapahtui samoin kuin suomalaisille sotalapsille, jotka lähetettiin Ruotsiin. Muistan miten Martine, Jacquesin ystävä ja ateljeekriitikko, kertoi lukeneensa järkyttyneenä artikkelin suomalaisista sotalapsista. Hän kysyi, miten oli mahdollista että äidit voivat lähettää pienet lapsensa pois kotoa, vieraaseen maahan. Sanoin, että äidit ajattelivat silloinkin lastensa parasta. Jos he kuolisivat sodassa, niin ainakin lapset jäisivät henkiin. – Mutta miten se vaikutti lapsiin? kysyi Martine, itsekin äiti, huolestuneena. En osannut vastata kuin epämääräisesti, että kyllä siitä tunnevammoja varmasti jäi, jonkinlainen henkinen sotainvaliditeetti, kuten kaikille sodan kokeneille. Sebaldin romaanista voi lukea miten sellaiselle lapselle sitten aikuisena kävikään.

Austerlitz menetti sekä kielensä, vanhempansa että menneisyytensä. Lapsuuden siteiden äkillinen katkeaminen oli niin suuri järkytys, että hän ei toipunut siitä ikinä. Hän kehitti jonkinlaisen karanteeni- ja immuunijärjestelmän, joka suojasi häntä vaikka vain etäisestikin kaikelta mikä liittyi hänen persoonansa esihistoriaan, kuten hän sanoo. Hänen rakastettunsa Marie kysyy miksi häntä on niin vaikea lähestyä, mitä hän pelkää, miksi hän on "kuin umpeen jäätynyt lampi." Austerlitz tunnustaa myöhemmin romaanin kertojalle, että hän ei ole pitkiin aikoihin pystynyt solmimaan henkilökohtaisia ystävyyssuhteita. "Olin tuskin tutustunut johonkuhun, kun jo ajattelin, että olin loukannut häntä, tunkenut liian lähelle, ja kun joku kääntyi minun puoleeni, minä heti aloin ottaa etäisyyttä." Tunnistin Austerlitzin tutukseni en vain läheisyydenpelossa vaan myös ulkopuolisuuden tunteessa. Austerlitz sanoo pitäneensä välimatkaa ihmisiin siksi että se oli " keino kieltäytyä tajuamasta, että olin aina, niin kauan kuin saatan muistaa, tuntenut olevani vääjäämättömän epätoivon vallassa." Minä en ole itseanalyysissani päässyt noin pitkälle.

Austerlitzin suojausjärjestelmä alkaa murtua, kun hän matkustaa Tšekkiin etsimään kadonneiden vanhempiensa jälkiä. Kun juna kulkee Saksan metsämaiden halki, hän muistaa nähneensä usein unta "rajattomasta ja nimettömästä ja synkän metsän peittämästä maasta", jonka halki hän joutui matkaamaan tietämättä minne on menossa. Kun hän katselee maisema junan ikkunasta, hän tajuaa häntä " niin monet vuodet piinanneiden unikuvien lähtökohdan ja alkuperän." Hän on tehnyt saman matkan ennenkin, nelivuotiaana. Niin se on, vaikka ihmisen onnistuisi torjua tai unohtaa menneisyyden muistot pois tietoisesta mielestään, niin alitajunta ei unohda mitään, ei pienintäkään yksityiskohtaa, vaan luo unohtuneista tapahtumista unia, joita ihminen ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään.

Austerlitz kokee ensimmäisen déja-vunsa Liverpool Streetin rautatieaseman vanhassa odotussalissa. Hän näkee itsensä nelivuotiaana , hän näkee tulevat kasvatusvanhempansa jotka ovat tulleet noutamaan häntä. Hän kertoo, että siinä odotussalissa olivat " olivat kaikki minun menneisyyteni hetket, kaikki minun vuosien varrella tukahdetut ja torjutut pelkoni ja toiveeni ja hän jatkaa: " Tietääkseni ensimmäistä kertaa itseni lapsena sillä hetkellä kun tajusin että juuri tässä odotussalissa olin istunut lapsena saavuttuani Englantiin yli puolivuosisataa sitten." Austerlitz sanoo, että hän ei pysty kuvailemaan sitä tunnetilaa johon hän joutui muistaessaan tuon saapumisen hetkeä: "Tunsin sisälläni vihlaisun, ja häpeää ja murhetta, tai ehkä jotain aivan muuta, sellaista mistä ei voi puhua, koska sille ei ole sanoja silloin kun nuo kakis vierasta ihmistä tulivat luokseni enkä ymmärtänyt heidän kieltään" Hänet valtasi turruttava huumaus, jonka läpi " tajusin, mitä minussa oli aiheuttanut sen että olin monet vuodet ollut yksinäinen ja hylätty, ja tunsin hirvittävää väsymystä ajatellessani, etten ollut oikein koskaan ollut todella elossa ja että olin syntymässä vasta nyt… En muista pitkiin aikoihin lukeneeni näin hienolla tavalla, näin sisäistyneesti kirjoitettua tekstiä siitä mitä ihmisen mielessä tapahtuu, kun muistot pääsevät torjunnan lävitse tietoisuuteen. Se on niin rankka kokemus, että Austerlitz joutuu muutamaksi viikoksi St. Clementin mielisairaalaan.

Asemarakennuksia ja niiden arkkitehtonisten yksityiskohtien kuvailua kirjassa on paljon johtuen Austerlitzin ammatista ja henkilökohtauksesta. Minua kosketti henkilökohtaisesti kirjan alussa oleva alaviitteen detalji. Romaanin kertoja, ei siis Austerlitz, kertoo Luzernin asemarakennuksen palosta helmikuun 5.päivän vastaisena yönä 1971. Kertoja sanoo, että hänen seuraavana päivänä televisiossa ja lehdissä näkemänsä kuvat saivat hänet tuntemaan olonsa levottomaksi ja ahdistuneeksi, niin että hänestä tuntui lopulta, että hän oli syyllinen Luzernin aseman tulipaloon. Melkein kuin olisin tavannut sielunsukulaisen, tuntui minusta. En muista minä vuonna Helsingin aseman toinen siipi paloi, mutta olin lapsi siihen aikaan, ellen väärin muista. Minulla oli taipumusta unissa kävelyyn, ja kun sitten lehdissä kirjoitettiin aseman palosta, luulin lapsen kaikkivoipaisuudella että olin kävellyt unissani sytyttämään aseman ja minut valtasi kauhea syyllisyys ja kiinnijäämisen pelko. Näin vielä vuosia myöhemmin unia Helsingin aseman palosta aivan kuten Sebaldin kertoja oli nähnyt Luzernin aseman palosta, joka sattumoisin paloi samana päivänä kun oli minun syntymäpäiväni.

Patasuti

24.2.03

Kirjoitin Kristinalle tänään sähköpostia, että jotkut muutkin kuin me pitävät pienistä hyödyllisistä taloustavaroista. Näin yksi kirjailija, joka vuokrasi itselleen mökin Big Surista kirjoitustarkoituksessa, kuvailee miten hän tiskaa astioita: "…pidän aina pannun tulella ja kun täytyy ruveta pesemään astioita kaadan tulikuumaa vettä vatiin jossa on Tide-saippuan palanen ja annan tiskien liota rauhassa ja pyyhin ne sitten puhtaaksi hangattuani niitä pienellä patasudilla - iltakausia jolloin vain mietiskelen kuinka hyödyllinen tuo pieni teräsvillainen patasuti on, tai ne pienet kupariset, joita kaupasta saa 10 sentillä, ne ovat äärettömän paljon mielenkiintoisempia kuin mökistä löytämäni järjetön ja typerä romaani Arosusi jonka lukaisin läpi olkiani kohauttaen, vanha pieru valittelee nykyajan "yhdenmukaisuutta" mutta kuvittelee samalla itse olevansa suuri Nietzsche, matkii Dostojevskia viisikymmentä vuotta liian myöhään ( tuntee olevansa piinattu "yksityisessä helvetissä, koska ei pidä siitä mistä muut pitävät!)"

Minua riemastutti Jack Kerouacin "kirjallisuuskritiikki", se miten hän rinnastaa ja arvottaa patasutia ja Arosutta. Itse olin aivan otettu kun lukiolaisena luin Arosuden, sen koommin en ole sitä lukenut, enkä Hesseä muutenkaan. Lasihelmipeliä yritin joku vuosi sitten lukea silloin kun osallistuin netissä lasihelmipeliin, mutta kesken jäi. Ajattelin silloin, että minusta on tullut vanha kun Hesse ei kiinnosta enää, eikä muuten Dostojevskikaan, molemmat ovat nuorten kirjailijoita.

Tuuliajolla Big Surissa on ollut metrolukemistani kahtena päivänä, en ole ehtinyt neljääkymmentä sivua pitemmälle, mutta nyt jo tuntuu siltä, että tämä on kirja josta saatan pitää. Innostuin aikoinaan hänen esikoisromaanistaan Matkalla ja hänen jälkeensä Allen Ginsbergistä sekä muistakin beatnik-kirjailijoista. Heitä alettiin julkaista Suomessa, tosin harvakseltaan, 60-luvulla. Oli pakko lukea englanniksi lisää. He olivat niin raikkaita ja runsaita, omakohtaisia ja epäesteettisiä verrattuna suomalaisen kirjallisuuden aneemiseen modernismiin, joka 50-luvun hallitseva tyyli ja vaikutti vielä 50-luvun alkupuolellakin ennen kuin Saarikoski rupesi arkipäivästämään ja yhteiskunnallistamaan runoa. Kadehdin Kerouacin elämää, olisin halunnut olla mies, käydä kaljalla kavereiden kanssa ja ajella heidän kanssaan pitkin Eurooppaa. Amerikasta en haaveillut, mutta Siperian halki Vladivostokiin olisin halunnut matkustaa junalla. Kukaan ei ollut innostunut siitä ajatuksesta, en muista mahtoiko edes Max olla, vaikka hän oli muuten innokas matkustaja.

mailto:akonkka(at)mbnet.fi