Heinäkuu 2002

Kirjailijan päiväkirja

© Anita Konkka

1.7.02

Käynti Kuhmoisissa

Maanantaiaamuna on töiden aloittaminen vaikeata, jos on keskeyttänyt ne viikonlopuksi. Siksi kirjoitan mieluiten ulkomailla. Siellä ei ole viikonloppuja. Tai jos onkin, ne eivät haittaa, koska olen täysin irrallani sosiaalisesta verkostosta. Ulkomailla en ole kukaan, kirjoittamisen kannalta se on ihanteellinen olotila.

**

Kävin viikonlopulla Kuhmoisissa, esiinnyin pääkirjastossa ja Pihlajakosken Taiteiden yössä, tosin se yö jäi näkemättä ja kokematta, koska lähdin sieltä jo kahdeksan maissa Koskenpesän savusaunaan. Mutta eiköhän se jatkunut kaljan juomisen, karaoken ja tanssimisen merkeissä. En nähnyt, että siellä olisi myyty sahtia. Olisin juonut mielelläni yhden tuopillisen. Enempää ei kannata juoda, koska se menee jalkoihin ja tuntuu seuraavana aamuna päässä. Istuin esiintymisen jälkeen hetken aikaa kaljaterassilla ja kuuntelin Saarikosken runoja, joita nuori fiksun näköinen mies esitti samassa pöydässä. Hän kaivoi nahkatakin taskusta Tanssilattia vuorella -kokoelman ja luki pari runoa, sanoi sitten että enempää ei voi lukea, koska täällä on liian rauhatonta.

Pieni kuriositeetti: Pihlajakosken kyläkaupassa myytiin Espanjan loma-asuntoja, olisi saanut huvilan muun muassa Ibizalta. Se on vihoviimeisin paikka, mistä ostaisin loma-asunnon, jos minulla sattuisi olemaan rahaa. Vietin siellä yhden talven enkä viihtynyt. Se oli se talvi, jolloin  Persinalahdella käytiin sotaa ja  suihkuhävittäjät jylisivät yötä päivää  saaren ylitse. Ja satoi niin että ibizalaiset   valittivat ettei sellaista talvea ei ole ollut miesmuistiin. Tosin miesmuisti on paljon lyhyempi kuin naismuisti.

Kuhmoisten pääkirjastossa oli väkeä hämmästyttävän paljon - peräti 22 kuulijaa - siihen nähden, että samaan aikaan oli jalkapallon MM- kisojen pronssiottelu. Pihlajakoskella heitä oli vielä enemmän, nelisenkymmentä ellei enemmänkin. Olin kuvitellut, että paikalla on vain pari kolme vanhaa naista, jotka muistavat isäni noin neljänkymmenen vuoden takaa ja ovat tulleet sen takia paikalle. Pääkirjaston kuulijakunta oli naisvaltaista kuten aina kun kulttuuria on tarjolla, oli joukossa sentään kolme neljä miestäkin. Yksi heistä oli Teknillisen korkeakoulun entinen opettaja, tottunut puhumaan ja halusi nytkin olla kaiken aikaa äänessä. Hän on kirjoittanut aikoinaan kirjan Puhetaito, ja sai nyt oivan tilaisuuden harjoittaa sitä taitoa. Huomasin kun naiset alkoivat siirrellä jalkojaan ja liikehtiä levottomasti, kun mies vain puhui puhumistaan. Eiväthän he häntä olleet tulleet kuuntelemaan. En tiennyt mitä olisin tehnyt, kun olen saanut sen verran vanhanaikaisen kasvatuksen, että en osaa/ uskalla keskeyttää vanhoja ( isäni kaltaisia) miehiä. Onneksi joukossa oli eräs naisopettaja, joka uskalsi keskeyttää hänet kysymällä hyviä kysymyksiä. Hän kutsui minut tilaisuuden jälkeen kotiinsa syömään Päijänteen muikkuja, joita hänen miehensä oli jäänyt savustamaan. En ole aikoihin syönyt niin herkullista kalaa. Hän kertoi, että oli käynyt miehensä kanssa Koskenpesässä siihen aikaan kun isäni vielä eli. Isä oli tarjonnut hänelle karjalanpaistia. Hän sanoi, että ei ole koskaan syönyt yhtä herkullista paistia. Ei varmasti kehunut turhaan, isä oli hyvä ruuanlaittaja, kun sille päälle sattui. Isä väitti sen taidon olevan perua omalta isältään, joka oli ollut tsaarin armeijan kokkina 30 vuotta ennen kuin ryhtyi maanviljelijäksi.

Kuhmoisissa muistin, että tavallaan kirjailijanurani alkoi siellä. Kesällä 1969 kirjoitin esikoisromaanin (Irti) lopullisen version Koskenpesässä. Isä oli lapsenkaitsijana sillä aikaa. Hän hoiti Jyrkiä ja Jarkoa ja teki ruokaa. Isä uteli, että mitä minä kirjoitan. Vastasin ympäripyöreästi, että romaania elämästä. Hän ehdotti, että näyttäisin sitä hänelle, hän voisi antaa kokeneempana kirjailijana minulle hyviä neuvoja, mutta kieltäydyin jyrkästi näyttämästä hänelle. Kun kävin postia hakemassa, piilotin käsikirjoituksen patjan alle, sikäli huono piilo, että sieltä kuka tahansa arvaa etsiä. Käsikirjoitus valmistui kesän lopussa ja ilmestyi seuraavana vuonna. Isä ei ehtinyt koskaan nähdä romaania (onneksi, ellei käynyt kurkistamassa patjan alle). Sain kirjan oikovedokset Koskenpesään viikko sen jälkeen, kun isä oli kuollut. En pystynyt lukemaan vedoksia. Kalevi Seilonen luki ne.

Seuraavan kerran kirjoitin Koskenpesässä vasta 25 vuoden kuluttua kesällä 1994. Silloin kirjoitin elämänkertaromaania isästä. Yritin pysytellä tosiasioissa, mutta kuvittelin sen mitä en tiennyt hänen elämästään. Joskus fiktio voi olla todempi kuin fakta. Kirjan nimeksi tuli Johanneksen tunnustukset. Sinä kesänä satoi elokuussa lähes joka päivä enkä minä viihtynyt Koskenpesässä, enää. Olin kasvanut ulos siitä paikasta niin kuin kasvetaan ulos vanhoista kengistä. Lapsuudenpaikat ovat sellaisia. Kun niissä käy aikuisena, tulee helposti ahtaan paikan kauhu - ja halu päästä äkkiä pois. Kaikki on siellä niin pientä. Unissa ja muistoissa ne paikat ovat paljon avarampia. Mikään ei ole samoin kuin ennen, lehmänkellot eivät kalkata rauhoittavasti metsässä iltayöstä eikä kylätieltä kuulu mopojen pärinää. Ainoa asia mikä oli entisellään: hyttysten ininä korvan juuressa, kun yritin saada unen päästä kiinni. En muistanutkaan että niitä on siellä niin paljon. Yhtä paljon kuin tundralla  viime  juhannuksena.

Käynti Kuhmoisissa oli kuin aikamatka lapsuuteen jota ei enää ole. Mutta ehkä minä vielä joskus palaan sinne etsimään kadonnutta aikaa ja kirjoittamaan siitä. Sitten joskus kun olen niin vanha, että en muista enää ikäviä asioita. Olkoon se sitten viimeisin kirjani, koska ensimmäinenkin kirja sai siellä syntynsä.

**

Nyt täytyy lähteä palauttamaan puutarhatrimmeri, jonka ostin viisi päivää sitten Hobby Hallista. Käytin sitä kerran ja se lakkasi toimimasta. Automaattinen langansyöttäjä ei syöttänyt lankaa. Tutkin ohjekirjan, mutta ei siinä kerrottu mitä pitää tehdä ongelmatilanteissa. Trimmeri osoittautui muutenkin ärsyttäväksi laitteeksi, se piti liian kovaa meteliä. Kuulosuojaimet olisi pitänyt olla samassa pakkauksessa. Ohjekirja kyllä väitti että meluraja ei ylitä suomalaisia normeja. Täytynee trimmata nurmikon reunat tavallisilla puutarhasaksilla. Tosin rakastan kaikenlaisia koneita, mutta ne eivät saa metelöidä.

7.7.02

Runoja ja vadelmia

Sadonkorjuu alkaa. Vadelmat kypsyvät hyvää vauhtia puutarhassa. Niitä tulee paljon tänä vuonna eivätkä näytä olevan kovin matoisia, ainakaan vielä Perjantai-iltana söin Eiran ja Kristinan kanssa kauden ensimmäiset vadelmat maissilettujen ja valkoviinin kera. Satoi synkeästi koko illan, mutta mökin verannalla oli lämmintä ja viihtyisää. Eira toi tuliaisiksi uuden runokokoelmansa Siksi seurustelen varkaiden kanssa. Luin hänen Afrikka-runonsa, mutta en ole vielä ehtinyt. Afrikka on lumonnut hänet. Hän yritti houkutella Kristinaa ja minua sinne, mutta ei me oikein lämmetty ajatukselle. Kaikista ikävyyksistä - kosteudesta, kuumuudesta, muurahaisista, moskiitoista ja malariasta - huolimatta hän lähtisi sinne uudelleen ja vuokraisi sieltä talon, vain 400 vanhaa rahaa kuukaudessa, että pääsisi takaisin siihen mitä hän kuvailee runossa:

Atlantti hikoilee painonsa alla, tuskastuu ja raivoaa

Pöytä on kostea, muistikirjan lehdet pehmenneet ja nahkeat.

Kynä painuu paperiin kuin tatuoisi ihon.

Yöllä muurahaiset tunkeutuvat sivujen väliin,

pienet millinmittaiset ja kellertävät,

juoksevat kirjoituksen silmukoissa.

Näin kohtaavat täällä sana ja todellisuus.

(© Eira Stenberg)

Toinen Afrikan lumoama, Jacques Jouet, lähti huhtikuun alussa Burkina Fasoon. Ajattelin, että hän on joko rakastunut, eksynyt viidakkoon tai sairastunut malariaan, kun hänestä ei kuulu mitään kolmeen kuukauteen. Mutta perjantaina häneltä tuli postissa vasta ilmestynyt runokirja Poèmes avec partenaires. Luin sitä lauantaina, Runon ja suven päivänä, puutarhassa vadelmien poimimisen lomassa.

Hän oli kirjoittanut runot Kirjallisuusjunan matkan aikana kesällä 2000, kaksi tai kolme runoa joka päivä joka kaupungissa missä juna pysähtyi, Pariisia lukuun ottamatta. Siellä hän oli kotonaan ja nukkui, luultavasti. Matkan aikana hän keräsi noin sadalta kirjailijalta kolme sanaa heidän omalla kielellään ja kirjoitti runot tiukkaan redonde-muotoon ( jokaisessa runossa kolme säkeistöä, jokaisessa säkeistössä viisi riviä). En ole tehnyt tilastollista tutkimusta, mutta näyttää siltä kuin suosituimmat sanat olisivat olleet: rakkaus, leipä ja taivas.

Kun luin hänen runojaan mielessä heräsi eloisia muistikuvia ihmisistä ja kaupungeista. Näin Kamiel Vanholen seisovan bedremmeld (epäröivänä) hotelli Lille-Europen aulassa, Nicolaj Stockholmin hukkuvan begæriin (haluun) Pariisissa ja pikku Mike McCormackin eksyvän rakkauden labyrinttiin Kaliningradissa.

Quand j'entre le corps de mon love

Je n'explore de son labyrinth

que trois entrées, c'est déjà ça; you

ne pénètres dans mon labyrinth

que par deux, mutualité de love

 

inégale. Un autre labyrinth

est celui que nous bâtissons, you

et moi lorsque nous faisons le love

lorsque c'est moi et puisque c'est you

nous totalisons trois labyrinths

 

Ça m'intéresse, à la longue. You

aussi, plus tôt, peut-être. Le love

lévite au-dessus du labyrinth

grâce aux petites ailes de Love

qui battent le nuage. Où es-you?

(© Jacques Jouet)

En yritä suomentaa tuota runoa, sillä se on mahdottomuus, vaan panen pakastimen sulamaan ja lähden puutarhaan kitkemään rikkaruohoja sekä keräämään lisää vadelmia.

8.7.02

Mellakointia

Heräsin ahdistukseen kahden maissa yöllä enkä saanut unta, vaan menin keittiöön lukemaan kirjaa Londoners. Olin nähnyt unta rajamellakoista ja poliiseista jotka piirittivät taloni niin että en päässyt hakemaan pyykkejä narulta. Piiritys tuntui niin ahdistavalta, että minun oli pakko herätä päästäkseni tilanteesta eroon. Mutta ahdistui jatkui senkin jälkeen.

Katsoin edellisenä iltana telkkariuutisia pitkästä aikaa, niissä näytettiin pohjois- irlantilaisen oranialaisveljeskunnan perinnemarssia, joka aiheutti pahan mellakan. Poliiseja loukkaantui yli 20. Joku vuosi sama juttu. Joka vuosi toistuu sama juttu. Kaivavat verta nenästään niillä nurkilla. Oranialaisveljeskunta koostuu vanhoista itsepäisistä miehistä. he haluavat noudattaa 300 vuotta vanhaa traditiota kaiken uhallakin. Minun mielestäni he ovat jästipäitä.. Vanhat miehet ovat yleensäkin rasittavia, varsinkin ne jotka pitivät tiukasti kiinni periaatteista. Vanhalle miehelle tekisi hyvää rakastua nuoreen naiseen siksi että hänen jäykät periaatteensa alkaisivat horjua siinä tilassa.

Mutta miksi uutiskuvat vaikuttivat alitajuntaan niin että ahdistuin? Asuuko minussa pieni oranilaisveli ? Vai pyrkikö jonkin muu tiedostamattoman uhka esiin?

Eilisiltana luin loppuun John Steinbeckin kirjan Matka Charleyn kanssa. Charley on ranskalainen villakoira, jonka kanssa Steinbeck tekee matkaa läpi Amerikan katetulla kuorma- autolla. Auton nimi on Rocinante, Don Quijoten hevosen mukaan. Matka tapahtuu 60-luvun alussa ja sillä on tarkoitus: Steinbeck haluaa nähdä millainen on nykypäivän Amerikka ja millaisia ovat amerikkalaiset. Matka päättyy ankeisiin tunnelmiin, kun Steinbeck näkee rotumellakointia New Orleansissa. Valkoihoiset, etupäässä keskiluokkaiset ja keski-ikäiset naiset vastustuvat raivokkaasti mustaihoisten lasten koulunkäyntiä valkoisten lasten kanssa. Steinbeck sanoo, että hän oli matkustanut huvikseen siihen asti kunnes hän näki nuo naiset, joita kutsuttiin "riemunjohtajiksi".

Hänen matkastaan katosi ilo New Orleansissa. Matka päättyi ennen kuin hän palasi kotiin. Hän pohtii matkojen luonnetta ja päätyy siihen tulokseen, että "ihmiset eivät ryhdy matkaan - matka ryhtyy heihin... moni matka jatkuu vielä kauan sen jälkeen, kun liike ajassa ja tilassa on lakannut." Mutta hänen matkansa kuoli kesken kaiken, kun hän otti kyytiinsä nuoren miehen joka osoittautui yhtä raivokkaaksi rasistiksi kuin New Orleansin mellakoivat naiset. Hän heitti miehen ulos autostaan. Se tapahtui Virginiassa, lähellä Abingdonia. Hän toteaa masentuneena: Virginian valtion "koiranjalassa" kello neljä eräänä tuulisena iltapäivänä, ilman edellä käypää varoitusta, hyvästejä sanomatta matkani lähti tiehensä ja jätti minut tuuliajolle kaukana kotoa. Koetin kutsua sitä takaisin, saada sen kiinni - typerä ja toivoton yritys, koska se oli lopullisesti ja pysyvästi päättynyt. Tie muuttui loputtomaksi kivinauhaksi, kukkulat esteiksi, puut vihreäksi sekasotkuksi, ihmiset liikkuviksi kuvioiksi, joilla oli pää mutta ei kasvoja. Kaikki ruoka siitä lähtien maistui samalle eli ei millekään."

13.7.02

Lentoa unessa

Näin villin lentounen yöllä. Lensin päin myrskyä, tapasin Jacquesin joka muuttui Charlesiksi ja kaikkea muutakin kummallista tapahtui. Ties kuinka monta vuotta on siitä kun olen viimeksi lentänyt unessa! Tuskin uneen vaikutti illalla katsomani Varkaiden paratiisi ja Gary Grant. Se oli 50-lukulainen elokuva, siihen aikaan miehet olivat komeita ja naiset kauniita ja kieroja, tai viattomia. Grant toi mieleen P:n, joka oli nuorena melkein yhtä komea. Eilen en tavannut ketään, ei tapahtunut mitään, mikä antanut aiheen uneen. Oli tavallinen työpäivä, romaani liikkui eteenpäin. Kävin kirjastossa, lainasin Amerikan matkaoppaita, kaksi kuvakirjaa New Yorkista Thomas Wolfen Turhuuksien rovion ( hyvä että lainasin, koska heti kävi selväksi että Julie ei voi asua Bronxissa).

Uni voi liittyä romaanin, koska Charles on yksi sen henkilöistä. Uni yhdisti hänet ja Jacquesin. Heissä on se yhteistä, että he eivät vastaa sähköpostiin.. Charles kyllä lupasi vastata, sitten kun hänellä on aikaa enemmän. Siitä on kulunut yli puoli vuotta eikä vastausta ole kuulunut. Unen kielisuudelma liittyy kieleen eikä seksiin. Kielivaikeuksia on ollut kummankin kanssa, koska minun on vaikea puhua englanninkieltä, en löydä sanoja kaikelle sille mitä haluaisin sanoa - enkä muuten suomenkielelläkään. Voin kirjoittaa samaa lausetta kymmeniä kertoja ja hylätä sen yhtä monta kertaa, koska se ei vastaa sitä mitä haluaisin sanoa.

Kerrankin muistin katsoa kelloa. Se oli puoli neljä, kun aloin kirjoittaa unta muistikirjaan. Kirjoittamiseen kului ¾ tuntia, kuinkahan kauan meni näkemiseen? Ilmeisesti tärkeä uni, koska muistin sen yksityiskohtaisesti. Yleensä muistan ne unet, joissa esiintyy tärkeitä henkilöitä tai jotka rakentuvat kertomuksiksi. Kertomusrakenne auttaa muistia, samoin toisto.

Oliskohan 26.7.02

Lume ja romaani

Romaanin kirjoittaminen ollut sen verran intensiivistä, että en ole ehtinyt pitää päivistä lukua. Romaani on kuin mustasukkainen rakastaja, ei halua päästää otteestaan hetkeksikään. Tänään oli pakko karata sen käsistä keittiöön vadelmahilloa tekemään. Pikkupakastin on täynnä vadelmia, sinne ei mahdu yhtään enempää. Osa on seissyt jääkaapissa mehustumassa ties kuinka monta päivää. Kohta olisivat homehtuneet, ellen olisi keittänyt niitä äsken. Kiehuvan vadelmahillon tuoksusta tuli lapsuus isoäidin luona mieleen. Hän hillosi, säilöi, keitti mehuja, kutoi mattoja, ei varmaan ikinä istunut laiskana miettimässä maailman menoa. Hän oli täydellinen pohjalaisnainen. Olisi taatusti pitänyt pystyssä ison maalaistalon, mutta joutui Savonlinnaan rakennusmestarin vaimoksi. Hän kyllä haaveili kasvitieteilijän urasta, mutta rahat eivät riittäneet lukion käymiseen ja hän meni kotiopettajakeksi tulevan piispan perheeseen.

Vadelmia tulee tänä vuonna hirmuisesti, en ehdi poimia niitä kaikkia. Ja niiden jälkeen alkaa karviaiskausi. Ne ovat työläämpiä kuin vadelmat, koska niiden pienet karvatupsut pitää leikata ennen pakastamista. En ehdi tehdä sitä, en ehdi mitään, en edes kirjoittaa päivä- saati sitten yökirjaa, heinäkuun unetkin on päivittämättä. Ensin meni kuukausia ennen kuin sain romaanin käyntiin ja nyt se hallitsee monomaanisesti elämääni. Mikään muu ei ole kiinnostavaa, ei ihmiset, ei kesän festivaalit ja kulttuuritapahtumat. Kesä vilahtaa ohitse romaanihenkilöiden kanssa näyttöpäätteen ääressä.. Onko se pelkkää lumetodellisuutta? Luin eilisiltana Osmo Pekosen kääntämää kirjaa Le virtuel: vertus et vertiges, kirjoittanut Philippe Quéau. Minua ärsyttää, että hän kääntää virtual -sanan lumeeksi. Miksei hänelle kelpaa virtuaalitodellisuus. Suomalaiseen lume-sanaan sisältyy liikaa negatiivista moralismia. Silmänkääntäjät tulevat mieleen. Ei virtuaalitodellisuus ole silmänkääntämistä. Pekonen perustelee esipuheessa miksi hän käyttää sitä sanaa virtuaalisen sijasta. Jos sana on hyvä eli se vastaa alkuperäistä, niin ei mitään perusteluja ja selityksiä tarvita.

 

mailto:akonkka(at)mbnet.fi