Elokuu 2003

© Anita Konkka

POMONA_small.gif (18629 bytes)

 

Katkoksia 16.8.

Kirjailijan päiväkirja on ollut katkolla kaksi kuukautta. Se olisi ollut yksitoikkoista luettavaa, tällaista:

17.6.Tänään kirjoitin 5231 merkkiä

18.6. Purin kaiken mitä eilen kirjoitin.

19.6. Työ takkuaa, kirjoitin 2456 merkkiä

20.6 Ei tästä tule mitään! Aina samat käynnistysvaikeudet.

21.6. Penelopen hommaa, kutomista ja purkamista, tämä kirjoittaminen!

22.6. Punainen lanka kadoksissa!

Kuukauden kuluttua:

20.7. Vaihdoin kolmannen persoonan ensimmäiseksi persoonaksi. Nyt tuntuu siltä kuin teksti lähtisi kulkemaan.

21.7. Vaihdoin henkilöiden nimet.

22.7. Mikä tästä tulee, romaani, muistelmat vai matkakertomus?

23.7. En tiedä tuleeko tästä yhtään mitään.

24.7. "Nyt seitsemänkymmentä täytettyäni, luulen löytäneeni ääneni ( J.L. Borges, Hiekkakirjan esipuheessa) Minulla on vielä toivoa!

16.8.Romaanin kirjoittamiseen tuli puolentoista viikon katkos, kun Alisa ja Jyry olivat täällä. Lähtivät torstaina takaisin Luxemburgiin. Eilen perjantaina kävin keräämässä vadelmia Talin puutarhassa, tänään täytyy käynnistää romaanin kirjoittaminen uudelleen. Ei taida onnistua. Kaikki mitä olen kirjoittanut kahden kuukauden aikana tuntuu roskalta. Taidan lähteä keräämään karviaismarjoja, ellei tule sadetta.

Luen päivän lehteä, sen sijaan että tekisin jotain hyödyllistä ( itselleni hyödyllistä). Jenkkilässä jatkuu "historian suurin sähkökriisi" toista päivää. Olisikohan USA:n infrastruktuurissa jotain vikaa. Siellä myös eikä vain Venäjällä missä kaikki romahtaa tai putoilee, kuten Venäjän ilmavoimien koneet tänä kesänä lehden mukaan.

Lehdessä oli syksyn kirjojen luettelo syvennyin lukemaan sitä. Runoja ilmestyy paljon, hyvä! Marcel Proustin romaanin Kadonnutta aikaa etsimässä yhdeksäs osa ilmestyy vihdoin ja viimein, hyvä! Muuten kaikki minua kiinnostavat kirjat ilmestyvät pienkustantajilta, kuten: Faridaddadin Attarin Lintujen matka, Charles Baudelairen Kurja Belgia!, William S. Burroughsin Hämy, Arthur Rimbaudin Illuminaatioita ja Kausi helvetissä uusina käännöksinä. Aion ostaa Proustin, Attarin ja Burroughsin kirjat. Luettelossa on kaksi saman nimistä romaania Juhani Salokanteleen ja Michael Cunninghamin Samaa sukua. Ovatkohan ne samaa sukua minun romaanini kanssa, jonka nimi on myös Samaa sukua. Se ilmestyi 18 vuotta sitten ja on niin kuollut kirja, ettei oma kustantajanikaan ( Tammi) muista että on jo kerran julkaissut sen nimisen romaanin. Se on kirja jonka henkiin heräämistä en edes toivo.

 

Tänä aamuna sorruin katsomaan telkkaria. Oli pakko katsoa, koska sieltä tuli Majakovski-dokumentti kello 9, (oi, miksi kaikki hyvät kulttuuriohjelmat tulevat väärään aikaan?) Vuonna 1985 toukokuussa asuin "Majakovskin selän takana" hotelli Pekingissä Moskovassa. Se oli se sama toukokuu jolloin Matias Rust lensi pienkoneella Suomesta Moskovan Punaiselle torille. Sinä päivänä kaikki rajavartioston miehet olivat humalassa. Ihmettelin tulkilleni, miksi kaduilla on niin paljon humalaisia sotilaita. Hän sanoi että on rajavartioston juhlapäivä. Tiesikö Rust sen? Moskovassa rupesin kirjoittamaan romaania Majakovskin selän takana. Se jäi kesken, osa materiaalista siirtyi romaaniin Hullun taivaassa. Neukkulassa syntyneet ja kasvaneet serkkuni ihmettelivät suuresti, kun sanoin että Majakovski on yksi mielirunoilijoitani, hänen rakkausrunonsa ovat kuin isku suorana sydämeen.. Serkut eivät tunteneet Majakovskia rakkausrunoilijana, vaan propagandarunoilijana jonka poliittisia runoja pakkosyötettiin koulussa. Stalin tappoi Majakovskin runouden. Säkeitä irrotettiin kokonaisuudesta ja niistä tehtiin iskulauseita. Ei ihme että nuoriso inhosi Majakovskia.

Ja nyt karviaisia poimimaan, vaikka taivas harmaantuukin sadetta ennakoivasti. Märässä puutarhassa on epämukavaa rähmiä.

Ahkeraa väkeä 17.8.

Ehdin kerätä kaksi litraa karviaisia ennen sateen tuloa. Nyt pitäisi keksiä mitä teen niistä - hilloa, chutneyta vai vanukasta? Pakastimeen ei mahdu enää mitään, se on täynnä vadelmia. Pakastin on alunperinkin liian pieni. Kuka lie päättänyt millaisia kalusteita ja koneita keittiössä on. Suunnittelija on kai ajatellut että taiteilijat eivät tarvitse isoa pakastinta, ne kun tekevät vain taidetta.

Taiteilijatalon väki on ahkeroinut kesän aikana. Näyttelykutsuja putoilee postiluukusta harva se päivä. Kaikkiin avajaisiin en ehdi parhaalla tahdollanikaan osallistua. Eilen oli talossa Saila Susiluodon kirjajuhla ja tyttären ristiäiset. Ensin ilmestyi tytär ja sai nimekseen Matilda, ja sitten kirja, proosarunojen kokoelma, jonka nimi on Huoneiden kirja. Molempia ilmestymisiä kannatti kyllä juhlia. Tänään on outo olo, ei varsinaista krapulaa, pääkään ei ole kipeä, ihme kyllä, mutta väsyttää ja ajatus harhailee, vaikea keskittyä lukemiseen saati sitten kirjoittamiseen. Karviaismarjojen "tupsujen" leikkaaminen kyllä käy. Se ei vaadi henkistä ponnistelua.

Avasin aamulla Huoneiden kirjaa. Mikä kirjassa yllätti ja kiinnosti ensisilmäyksellä, oli  "pohjakartta",  sen mukaan huoneita on 64. Kartta näytti kumman tutulta, mutta koska aivoni olivat hitaalla johtuen eilisestä kuohuviinin juomisesta, kesti kaksi tai kolme minuuttia ennen kuin älysin, että ai niin, sehän on I Chingin taulukko ja numerot ovat heksagrammien numeroita. Mieleen palautui vanha kirjahankkeeni, idea jonka sain kun Jacques kertoi Raymond Queneaun käyttäneen I Chingiä yhden kirjansa pohjana.

Uzèsin talvessa kolme vuotta sitten heittelin kolikoita.  Aikomukseni oli kirjoittaa satunnaismenetelmällä kertomuksia niiden heksagramminen perusteella joita sain kolikkomenetelmällä. Mutta kun samat heksagrammit alkoivat toistua - mitä niitä olikaan: Armeija, Kuilu, Odotus, Pilaantuminen, Perhe ja Ristiriita. En kylläkään muista tarkalleen mitkä heksagrammit toistuivat, pitäisi kaivaa vanhat tiedostot esiin. Joka tapauksessa hylkäsin sen idean, koska I Ching ei jostain syystä kommunikoinut alitajuntani kanssa niin kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Sailan alitajunnan kanssa I Ching on kommunikoinut oikein hyvin päätellen niistä runoista, joita on Huoneiden kirjassa. Minun hajataitteinen aamutajuntani ei kylläkään pystynyt vastaanottamaan kuin kolme runoa tänä aamuna, sitten ryhdyin etsimään I Chingiä, vaikkei sen tunteminen ole tarpeen runojen ymmärtämiselle. Löysin vain huonon suomennoksen ja puolikkaan englanninkielisestä laitoksesta, jossa on Jungin esipuhe ja Konfutsen selityksiä ja jonka pauloissa elin kuukausia.

Sattumia

18.8.

"Ratkaisut tehdään välttämättömyyden pakosta, sattumalta", kirjoittaa Saila Huoneiden kirjassa. Runon nimi on Takkahuone, jossa on maalattia. Se on 45.runo, kirjan alalaidassa on I Chingin 45. heksagrammi, jonka nimi on Ts’ui eli Kokoontuminen yhteen. Runoa ei voi lukea niin kuin proosaa, vaikka ne olisivat proosarunoa. Runo vaatii keskittymistä, se on niin tiivistä tekstiä, proosaa voi lukea puolihajamielisesti.

En lue koskaan runokirjaa järjestyksessä alusta loppuun kuten romaania. Enkä lue romaaniakaan aina järjestyksessä, joskus aloitan keskeltä, joskus lopusta. Luen sattumanvaraisesti eli aleatorisesti. Tänä aamuna kohdalle osui runon 45, kun avasin Sailan kirjan ja päätin aloittaa päivän runolla enkä sanomalehdellä. Lehtikieli on niin tylsää, se on kuollutta kieltä, se ei inspiroi kirjoittamaan, toisin kuin runokieli. Päivän aloitus oli hyvä. Kirjoitin viisi lukua tänään (lyhyitä lukuja). Ahkeruudestani ilahtuneena pyöräilin työpäivän päätteeksi Itäkeskukseen ja ostin lukulampun kahdeksalla eurolla. Ja tietysti alkoi sataa. Menin kirjastoon pitämään sadetta ja lainasin kassillisen kirjoja. Viime aikoina, joka kerta kun olen Itäkeskuksessa, tulee sadekuuro. Se on pelkkää sattumaa, sekin! Runo numero 45 päättyy sanoihin: "sattuma, välttämättömyys, se on luja rakennelma, rakkaus kahden kokoinen kauppa, ympyräksi tarkoitettu.

Yleinen syyttäjä

Eilen iltapäivällä, kun lähdin kävelemään Eiran kanssa, talon kulmalla kimppuun kävi herra ja rouva Niuho Aurinkolahden puistotie kympistä. Se on vastapäinen talo. Kysyivät olenko taiteilijatalosta, ja minä hölmö menin tunnustamaan. Mutta mistäpä tiesin etukäteen, että niitä pännii kun meidän talossa kuivatetaan pyykkiä parvekkeella, "ihan kuin Napolissa" ja tuuletetaan mattoja parvekkeilla. Rouva hymyili kuin jakoavain ja herra räksytti, kuinka sivistymätöntä on roikottaa parvekkeilla pyykkiä ja mattoja. Ja lapsiakaan ei kuulemma pidetä silmällä, vaan ne saavat kiipeillä talon seinillä. Ei mitään kuria ja järjestystä. Silloin Eira puuttui puheeseen sanoi, että tämä talo on hänestä talo on kodikkaan näköinen, Hesarin arkkitehtikriitikkokin oli sitä mieltä, että se on Aurinkorannan taloista ainoa, jossa voisi asua. Ja sellainen lausuntohan vain lisäsi herra ja rouva Niuhon tuohtumusta. Luultavasti heidän ahdistuksensa syynä on se, että he eivät tunne taiteilijoita kuin kuulopuheiden ja lehtikirjoitusten. Perusteella. Kaikki poikkeava herättää heissä turvattomuudentunnetta. Jopa parvekkeella kuivuva pyykki laukaisee ahdistuksen, mikä purkautuu niuhotuksena. Voi olla, että he pelkäävät myös osakkeensa arvon alenemista, kun naapurissa asuu kauheita taiteilijoita, nehän ovat kuin mustalaisia tai mitä lie somaleja.

Yöllä rouva Niuho ilmestyi uneeni yleisenä syyttäjänä, hän jakoi syytteitä herttaisesti hymyillen. Hän oli isoäitimäisen pyöreä, harmaatukkainen nainen. Meitä syyllisiä istui kourallinen HKL:n bussissa. Minua hän lähestyi viimeisenä. Aavistin että hän piti minua jutun pääpukarina ja saisin kovat syytteet, siksi hän oli jättänyt minut viimeiseksi. Mutta mitä ihmettä olin tehnyt, se ei selvinnyt unessa, sillä uni haihtui pois ennen kuin syyttäjä tuli luokseen. Minulle jäi epämääräinen tunne, että olin mellakoinut yleisellä paikalla. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, että en ole kaikista hyvistä yrityksistäni huolimatta pystynyt elämään kuin rouva Niuho, kunniallista naisen elämää.

Juhlaviikkoja

24.8.03

Helsingin juhlaviikot ovat alkaneet. Eilisiltana oli Taiteilijatalon "Beach Party" Mustalahden kainalossa, Miss Debbie Irrational ja Au Pair-pojat esiintyivät. Illan ohjelmassa oli muun muassa: rantalentopalloa käsitteellisellä verkolla, rusettiuintia, kuviokelluntaa, fenix-lintuja, pilvikädet, ravit, kasino tai muuta uhkapeliä, arpajaiset, astrologin konsultaatiota, paras naamiaisasu-kilpailu, ja jätesäkkijuoksu, 100: n sekunnin apuraha-anomuksen täyttökokemus, kritiikin yöastian jako, viikon taiteilijan valinta ja paljon muuta ohjelmaa. Minulle jäi epäselväksi, kuka sai kritiikin yöastian ja kenestä tuli viikon taiteilija. Parhaan asukkaan palkinnon sai Pena, häntä ei maine ja kunnia hetkauttanut, hän heilautti häntäänsä ja meni menojaan. Paras naamiaisasu, minun mielestäni, oli eräällä henkilöllä jonka Sherlock Holmes-asusteiden alta paljastui vanki numero 2364. Ilmiselvästi julkisuutta kaihteleva henkilö, hän ei paljastanut identiteettiään, ehkä vangin identiteetin takaa olisi tullut useita identiteettikerrostumia, jos olisin tutkinut asiaa tarkemmin. Muistikuvani illan tapahtumista ovat hieman sekavat. Lienen osallistunut uhkapeliin, koska käsilaukustani löytyi aamulla pataässä. Se oli litimärkä ja haisi valkoviiniltä. Pullo oli valunut käsilaukkuun. Rantajuhlien jatkoilla juutuin väittelemään jonkun kanssa siitä kumpi oli 60-luvulla merkittävämpi runoilija: Jyrki Pellinen vai Pentti Saarikoski. Minulle se oli ilman muuta Pellinen, Saarikoskea en siihen aikaan suostunut lukemaan, koska "kaikki" tunsivat hänet, jos eivät muuten niin lehtien palstoilta. Hän oli julkkis ja sen takia runoilijana epäilyttävä. Ja minä olin snobi siihen aikaan. Rupesin lukemaan Saarikoskea vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän osoittautui ihan hyväksi runoilijaksi. Hänen romaaninsa Ovat muistojemme lehdet kuolleet , luin 60-luvulla koska se oli ns. kollaasiromaani, mielenkiintoinen kokeilu jähmeän romaanimuodon hajottamiseksi. Täytyykin lukea se uudelleen torstai-iltaista Villa Kiven tilaisuutta varten, silloin on Taiteiden yö, ja olen luvannut puhua Pentti Saaritsan ja Tuulaliina Variksen kanssa 60- ja 70-lukujen helsinkiläiskirjallisuudesta. Siihen loppuvat minun juhlaviikkoni ja alkaa ankara aherrus. Tänä iltana menen Sirkan kanssa kuuntelemaan Lotta Wennäkosken sävellysteosta naisrunoilijoiden teksteihin. Teoksen nimi on N.

Aurinkorannan uneton

Muistan viime yöltä myös sen, että neuvottelin kahden poliisin kanssa pihalla. Ne eivät olleet mitään painajaisunen poliiseja, eivätkä poliisiksi naamioituneita taiteilijatalon asukkaita. Neuvottelut koskivat juhlien jatkoja viidennen kerroksen luhtikäytävällä. Naapuritalosta oli soitettu ja valitettu metelöintiä. Ilmeisesti sama henkilö, joka oli valittanut viikko sitten Sailan kirjajuhlien takia. Olen antanut hänelle nimeksi Aurinkorannan uneton. Iästä ja sukupuolesta ei ole tietoa. Oletan että hän vanhempi henkilö, joka kärsii nukahtamisvaikeuksista, ehkä stressin tai lievän masennuksen takia. Jos masennus olisi paha, hän ei pystyisi soittamaan poliisille. Taiteilijatalon arkkitehti ei taloa suunnitellessaan tullut ajatelleeksi, että naapuritalossa saattaisi asua joku joka herää herkästi. Arkkitehdin visiona oli taiteilijoiden yhteiset illanvietot luhtikäytävillä – "te voitte pitää vaikka rapujuhlia niillä", hän sanoi taiteilijatalon esittelytilaisuudessa. Rapujuhlia ei ole kyllä vielä pidetty, pitäisi saada ensin joku sponsori ostamaan ravut. Niihin juhliin voisi kutsua Aurinkorannan unettoman, ettei hänen tarvitsisi kääntelehtiä onnettomana sängyssään. Onkohan naapuritalon äänieristyksessä jotain vikaa. Tässä talossa ei kuulu juhlien hälyä, kun sulkee ovensa ja ikkunansa. On yhtä hiljaista kuin sukelluskellossa. Viime lauantaiyönä, en herännyt edes siihen, kun poliisi huusi pihalla ämyriin, että lopettakaa se metelöinti, tai tulemme tyhjentämään asunnon. Viimeöiset poliisit eivät esittäneet uhkauksia, vaan keskustelivat asiallisesti.

Lönnrotinkatu 40

25.8.03

Tämä naisen elämä on unissakin yhtä sumplaamista ihmisten, miesten, lasten kanssa. Sellaista se oli myös eilisiltaisessa esityksessä N - Naisen elämää ja rakkautta. Lotta Wennäkoski, säveltäjä on syntynyt samana vuonna kuin minun esikoisromaanini Irti. Tunnistin hänen teoksessaan samoja riitasointuja kuin omassa kirjassani - nainen näkee itsensä ja elämänsä, rakkautensa ironisesti. Ei nainen ole itselleen mikään haavekuva, kuten se on Schumannin ja Adalbert von Chamisson Frauenlieben und Leben -lauluissa, jotka Wennäkoski oli leikannut säveltämiensä nykynaislyyrikkojen tekstien väliin. Nuo entisajan miehet näkivät naisen välimatkan päästä – siis kauniina. Naiset ja miehet elivät henkisesti siihen aikaan vielä kauempana toisistaan kuin nykyään..

Kun oli aikaa ennen Wennäkosken ooppera/teatteri/musiikkiteoksen alkua Aleksanterinteatterissa, ent. Oopperassa, päätin käydä katsomassa miltä ent. kotitaloni - se minne unissa niin usein palaan - näyttää. Se näytti samalta kuin ennenkin, mutta porttikongin pihalle sulki nyt jykevä rautaportti , eivät pääse miehet enää kuseksimaan porttikonkiin. Siihen aikaan kun asuin siellä, porttikonki haisi väkevästi virtsalle, kerran oli kustu jopa lastenvaunuihin, jotka olin jättänyt rappukäytävään, kun jaksanut raahata niitä toiseen kerrokseen.

Rautaportin vieressä oli summeritaulu, luin asukkaiden nimiä. Joukossa kaksi tuttua: Borodavkin ja Sjöblom. Heidän täytyi oli yli satavuotiaita, ajattelin. Ukko-Borodavkin oli jo silloin vanha, hänellä oli harmaa parta, hän oli laihankälppeä mies, kiukkuinen luonne. Hänen vaimonsa oli leveä ja tasapaksu, tummat hiukset, ehkä hän ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt, mutta nuoren ihmisen silmissä hän oli ikivanha – minä olin siihen aikaan 25-vuotias. Rouva Sjöblom oli minusta myös hyvin vanha, isoäidin ikäinen ainakin. Hän oli ainoa joka suhtautui ystävällisesti minuun ja lapsiin siinä talossa., siltä minusta tuntui. En osannut puhua hänen kanssaan mitään, miten ihmisten kanssa olikin vaikea puhua siihen aikaan, elleivät he olleet hyviä ystäviä, ja heidänkin seurassa usein vaikenin. Täytyi olla todella hyvä ystävä, ennen kuin uskalsin olla oma itseni. Ehkä rouva Sjöblom oli nelikymppinen, nyt hän olisi noin 80-vuotias. Asunto numero kymmenen ( jossa asuin 60-luvulla) kohdalla oli summeritaulussa tyhjä paikka. Olisi pitänyt mennä kadun toiselle puolelle katsomaan asuuko siellä ketään. Me- se tarkoittaa Eskoa ja poikia – asuimme kympissä. Sinne palaan usein unissani. Tai olen palannut. Se oli inspiroivat ympäristö. Vai tekikö minun mieleni sen inspiroivaksi. Meri kulman takana, telakka ja telakan äänet, lapsuuden Savonlinnasta tutut. Kyllä paikalla on merkitystä. Se oli lyhyt intensiivinen aika elämässäni, asuin vain kaksi vuotta siellä vuodesta 1965 kesään 1967. Minusta oli kauheata muuttaa steriiliin Munkkivuoreen, kaipasin takaisin Lönnrotinkadulle. Siitä tunteesta syntyi esikoisromaani. Kaipasin takaisin menneisyyteen jo silloin, alle 30-vuotiaana!

Kun eilisiltana kävelin pitkin Lönnrotinkatua, tunsin kaipausta menneisyyteen, siitä huolimatta että se menneisyys oli niin ahdistava Lönnrotinkadun asunnossa. Ne painostavat naapurit ja talonmies jota pelkäsin, Borodavkinien alituiset valitukset ja lopulta irtisanominen asunnosta, koska "elintavat" ovat niin erilaiset. Pieniä lapsia ei ollut kellään muulla talon asukkaalla . Katu tuntui paljon kapeammalta nyt kuin nuoruudessa. Hietaniemenkadun ja Lönnrotinkadun kulmaan oli tullut liikennevalot varmaankin vuosia sitten. Silloin kun vielä asuin siellä, niitä ei ollut. Kulmasta kuului usein pellin räminää, kulmassa kolaroitiin usein.. Joka päivä ylitin Hietalahden torin, vein lapsia puistoon , toin lapsia puistosta, kaksi kertaa päivässä, toinen makasi vaunuissa, toinen istui laudan päällä. Sillä aikaa kun ne olivat puistossa, kirjoitin romaania, ensin yhtä, sitten toista, eikä kummastakaan syntynyt julkaisukelpoista kirjaa. Tuntui ankealta kun olin lähettänyt ensimmäisen käsikirjoituksen kustantajalle, Otavaan ja sieltä tuli Hannu Mäkelän penseä vastaus että hanki jokin kunnon ammatti itsellesi. Hän oli edennyt kahden romaanin kirjailijaksi ja kustannustoimittajaksi sillä aikaa kun minä hoidin lapsia ja harjoittelin kirjoittamaan. Kirjoitin nuoruusvuosistani, eräästä Annelista joka muistutti kovasti minua, sillä oli vesiliskoja purkissa ennen kuin se rupesi käymään lavatansseissa Siinailla ja Patterimäellä, mutta se ei ikinä tanssinut, se vain hengaili tyttöjengissä ja opetteli polttamaan pikku-bostonia, jne. jne. Mäkelä ei ymmärtänyt sen Annelin sielunelämää, tuskin minäkään ymmärsin enkä osannut sitä sanoiksi muille saattaa. Kympin ainekirjoittajan ja Ylioppilaslehden kirjallisuuskriitikon taidot eivät vielä riittäneet romaanin kirjoittamiseen.

 1960-luku ja Saarikoski

30.8.03

"Kolme piirrettä kovettaa sydämen: paljo syöminen, paljo nukkuminen ja paljo puhuminen", on Al-Fudail sanonut. Hän oli suufilainen viisas. Hänen viisautensa on Jaakko Hämeen-Anttilan kokoamassa ja kääntämässä kirjassa Todellisuuden maailmat.

Sydämeni on kovettunut viime päivinä, olen syönyt, nukkunut ja puhunut liikaa. Ensin äidin ja tyttären suhteesta radioon ( tulee ulos 1.9.) ja seuraavana päivänä ( =Taiteiden yönä) 60-luvusta Villa Kivessä Tuulaliina Variksen ja Pentti Saaritsan kanssa. Sitä vuosikymmentä peittää Saarikosken ja Salaman varjo, kaikki muu mitä silloin tapahtui tahtoo jäädä heidän varjonsa taakse. Olin sitä mieltä, että 60-luku oli hyvin miehistä aikaa, naiskirjailijoille ei ollut tilaa, ehkä ei tilaustakaan silloin. Vain neljä 60-luvulla aloittanutta naislyyrikkoa on päässyt antologiaan Uuden runon kauneimmat ( 1960-luku). He ovat Eira Stenberg, Maija Turunen, Brita Polttila ja Pirkko Jaakola. Keskustelun jälkeen Leena Kirstinä kertoi, että hän tutki systemaattisesti Suomen kirjailijat –teoksesta, ketkä naiskirjailijat alittivat tuolla vuosikymmenellä uransa ja totesi, että aloittaneita oli todella vähän siihen aikaan. Minunkin esikoisromaanini, joka oli kirjoitettu 60-luvulla, ilmestyi vasta 1970, koska vein WSOY:lle vasta syyskuussa 1969. Henkisesti se on täysin kuusikymmentälukulainen, sen vuosikymmenen feminismiä, laingilaisuutta, isäkapinaa, avioliiton ja perheen kritiikkiä yms. Sanoin Leena Kirstinälle, että pitäisiköhän jonkun kirjallisuussosiologin tutkia, mistä johtui että naisten esikoiskirjoja ilmestyi niin vähän siihen aikaan. Naiset saivat äänensä paremmin kuuluviin lauluissa, muistan tuolta ajalta Aulikki Oksasen ja Marja-Leena Mikkolan laulut – niitä ei ollut kelpuutettu Uuden runon kauneimpiin. Aulikki oli harvoja 60-luvulla aloittaneita naiskirjailijoita. Marja-Leena Mikkola taisi aloittaa 50-luvun lopussa. Hän oli hyvin nuori kun hänen esikoisteoksensa ilmestyi. Naiset saivat siihen aikaan tyytyä kahvinkeittäjän, muusan ja vaimon osaan ja hakea suuria kirjailijamiehiään Hansasta kotiin. Tuulaliina Varis kertoi millaista se oli. Hänen Helsinkinsä siihen aikaan oli yhtä kuin Hansa ja Saarikoski. Saaritsa puolestaan kertoi, että Saarikoski oli ilkeä nuoremmille runoilijoille, siksi hän vältteli Saarikoskea. Saarikoski ei tainnut sietää kilpailijoita.

Minä tapasin Saarikosken vain yhden ainoa kerran elämässäni, se tapahtui 60-luvun alussa, kun menin Pirkko T:n silloinen luokkatoverini, nykyisen naapurini kanssa, Haagaan hänen lastensa kaitsijaksi yhtenä iltana. Siihen aikaan oli vielä naimisissa Tuula ykkösen kanssa. Hän istui velttona kuin lapamato mustassa lepakkotuolissa ennen kuin lähti jonnekin Tuulan kanssa. Näytti olevan juovuksissa. En sanonut sanaakaan hänelle, eikä hän minulle. Muutaman päivän kuluttua hän soitti ja pyysi että tulisin Eliteen. Lupasin mennä, mutta meninkin Tarvon kallioille kävelemään. Houkutus oli kyllä suuri, olihan Saarikoski kuuluisuus, mutta kaksi syytä painoi enemmän: hän oli naimisissa ja humalassa. Humalaiset kirjailijat olivat pelottavia, kotona olin saanut kokemuksia liiankin kanssa siitä millaisia he ovat. " Se saattoi olla sinun pelastukseksi, kun et mennyt", totesi Sirkka kun kerroin tapahtuman hänelle jokin aika sitten. Niinpä niin, minusta olisi vahingossa voinut tulla vaimo numero kaksi enkä olisi päässyt Saarikosken varjosta ikinä irti, vaan olisin joutunut puhumaan hänestä kaikissa Saarikoski-seminaareissa kuten Tuulaliinalle on käynyt. Kysyin häneltä ennen Villa Kiven tilaisuuden alkamista, että eikö ole aika kauheata että ei pääse irti entisestä miehestään edes hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei suhtaudu asiaan sillä tavoin, hän käy mielellään niissä seminaareissa. Minulla vain on sellainen tuntuma, että siitä voisi olla haittaa omalle kirjailijantyölle. Itseltäni kesti kauan kamppailla Juhani Konkan varjosta irti. Vasta 80-luvun puolivälissä, kun menin Ravennaan löysin oman ääneni. Siitä huolimatta oma ääni on niin epävarma, että se sortuu tuon tuostakin.

 

Kotisivulle