Diary2.jpg (18871 bytes)

Yksityinen ja julkinen minä

Taistolaisuuden musta kirja

Syvä tieto

Blanchotia lukiessa

Muutos

PS 18.2. Ingeborg Bachmann

Menetys

Käymälässä luettua

Blogeja

Viikon mietelause

Muuton vuosipäivä

Tietokoneista ja tunteista

Nettipuhelin

Päivän aforismi

Sielun ravintoa

Kissa

Balthus

Taiteilijan työt


Kirjailijan päiväkirja 2004 - Arkisto 1

© Anita Konkka

TAKAISIN

Kotisivulle

 

29.2.2004

Lemminkäisen äiti

Eilen oli Kalevalan päivä, Suomalaisen kulttuurin päivä, liput liehuivat, mieleeni tulivat laulun sanat:" Tuima on tuuli ja pimeä on taivo/ suuri on ulapalla aaltojen raivo…" Se oli laulu Lemminkäisen äidistä, en muista sanojen tekijää enkä säveltäjää. Se oli lempilauluni koulun alaluokilla, mutta en muista enää mikä minua siinä laulussa kiehtoi, kenties sanojen ja tunnelman dramaattisuus.

Lemminkäisen äiti on Kalevalan äideistä tunnetuin. Hän on äidinrakkauden perikuva. Hän pelastaa poikansa Tuonela joesta ja kokoaa hänet kappaleista entistä ehommaksi. Tämä tekee hänestä sankariäidin. Mutta miten on? Mitä piilee myytin takana? Millainen on tämä ylistetty ja palvottu äitihahmo. Sankariäiti vai poikansa riippa ?

Lemminkäisen äiti on yksinhuoltaja ja sotaleski. Hänellä on kaksi elossa olevaa lasta, tytär ja poika. Hän on ahdistunut äiti , joka ei halua päästää poikaa luotaan, vaan sitoo tämän itseensä arveluttavin keinoin. Hän yrittää saada poikansa pysymään kotona tarjoamalla tälle olutta:." tuon sinulle juodaksesi/ Josp on joisit kaiken päivän".

Äiti takertuu poikaansas : "Ainapa emo epäsi/ lähtemästä Lemminkäistä/ Emo kielti poikoansa" . Kun poika on lähdössä Saareen hakemaan morsianta itselleen, äiti sanoo:"Ellös menkö, poikaseni... Siellä piiat pilkkoavat/ naiset nauravat sinua."

Mitä nuori mies tässä tilanteessa voi tehdä? Ollako äidin mieliksi, jäädäkö kotiin peräkamarin pojaksi ? Hänen uhmansa nousee. Äiti ei omalta ahdistukseltaan pysty näkemään pojan itsenäistymisen tarvetta. Pelko pojan menettämisestä hallitsee hänen elämäänsä. Äiti pitää poikaansa keskenkasvuisena, jolla ei ole tietoa eikä taitoa selvitä ihmisten parissa. Kun Lemminkäinen on lähdössä kilpailemaan Pohjolan miesten kanssa laulajan taidoista, äiti ennustaa, että tapahtuu hirveitä: " Tuho ainakin tulevi/ tuho poikoa pätöistä/Hukka lieto Lemminkäistä/ Ei sinusta laulajata/Pohjan poikien sekahan."

Vanhempien ennustukset: "Ei sinusta ole mihinkään eikä sinusta tule mitään" toteutuvat valitettavan usein. Lemminkäisen äidin vähättely kasvattaa uhmaa pojassa, jolla on jo isättömyytensä takia itsetunto-ongelmia (hänellä ei ole ollut miehen mallia). Hänestä kasvaa ylimielinen kerskailija ja uhitteleva tappelupukari. Hänellä on huono viinapää ja olematon itsetunto, hän osoittaa miehisyyttään epäkypsillä tavoilla ja hän ajautuu jatkuvasti vaikeuksiin, joista äiti pelastaa hänet. Hänestä tulee hamesankari, joka ei pysty sitoutumaan aikuisella tavalla naiseen, koska äiti ei ole päästänyt otettaan irti hänestä eikä hän ole oppinut kantamaan vastuuta. Hän antaa lupauksia, joita ei pysty pitämään.

Lemminkäisen avioliitto Kyllikin kanssa epäonnistuu. Epäonnistumisen syy on tietysti Kyllikissä. Kun Lemminkäinen viipyy koko yön poissa kotoa, nuori vaimo lähtee kylälle tapaamaan muita naisia ( tyttöjen kanssa kaljalle, kuten nykyään tapahtuisi). Ehkä hän - kun tietää Lemminkäisen maineen - on mustasukkainen, ehkä hän haluaa vain pitää hauskaa ikätovereidensa kanssa. Ehkä Lemminkäinen on tahallaan provosoinut tilanteen päästäkseen lähtemään kotoa. Oli miten oli, Lemminkäisen öinen poissaolo aiheuttaa perheriidan. Lemminkäinen syyttää Kyllikkiä kyläluudaksi ( = hutsuksi) ja valanrikkojaksi. Hän uhoaa, että hän lähtee kosimaan Pohjolan tytärtä, koska Kyllikki ei pysy kotona kuten kunnon vaimon kuuluu. Eikä hän vain uhoa, vana hän myös toteuttaa aikeensa, vaikka äiti ja vaimo yrittivät estää häntä. Hän lähtee Pohjolaan sillä seurauksella, että hänelle käy huonosti, aivan kuten äiti on ennustanut. Hän l kutsuu äitiä apuun: " Oi emoni, kantajani/ vaivan nähnyt vaalijani/ tietäisitkö tuntisitko/ Miss’ on poikasi poloinen/ tokipa rientäen tulisit/ avukseni ennättäisit/ päästäisit pojan poloisen/ tältä tieltä kuolemasta..." Äiti rientää paikalle pelastamaan poikansa. Mutta poika ei opi mitään, vaan ryntää jatkuvasti vaaroihin joista ei selviä ilman äidin apua.

Lemminkäisen äidin ja hänen poikansa riippuvuussuhde on molemminpuolinen. sitä voisi myös sanoa symbioosiksi, kumpikin tarvitsee toista eikä voi elää ilman toista. Yhä uudestaan poika yrittää tempautua irti äidistään ja yhä uudestaan hän palaa äidin luokse. Napanuora pitää ja samalla poikaa kasvamasta mieheksi. "Miehet ovat sitä mitä heidän äitinsä heistä tekevät", sanoi Lönnrotin aikalainen. Ralf Waldo Emerson Amerikan mantereelta noin 70 vuotta ennen Freudia. Lemminkäisen äiti näyttää päällisin puolin olevan uhrautuvan ja anteeksiantavan äidinrakkauden perikuva, mutta kun tutkii pojan tekoja tarkemmin, niin huomaa että ihannoitu äiti-poika suhde on tuhoava suhde. Lemminkäisen äiti ei ymmärrä, että hän käyttää äidinvaltaansa väärin, kun hän yrittää sitoa pojan "esiliinansa nauhoihin", niin hänestä tulee rakastavan äidin sijasta tuhoava äiti.

Tämän pohdinnan jälkeen laitan nettipäiväkirjan hyllylle ja lähden kahdeksi viikoksi Luxemburgiin poikani lasten babysitteriksi.

22.2.04

Yksityinen ja julkinen minä

Kanerva Eskola, suomalaisten nettipäivänkirjanpitäjien veteraani pohtii tänään Agripassa Panu Rajalan naiiviutta. Kuinka ei mies aikaisemmin tajunnut, että verkkoon kirjoittaminen on julkista ( ja varsinkin kun on kansallisen iskelmäikonin kanssa naimisissa). Hän, Kanerva Eskola, sanoo miettineensä julkisuuskysymystä kirjoittamisensa alusta lähtien. Toimittajana häneltä ei kovin paljon myötätuntoa heru Rajalan tyrmistykselle, kun mies äkkiä huomaakin, että hänen nettipäiväkirjansa on joutunut iltapäivälehtien riiston kohteeksi.

Alusta asti ( kaksi vuotta sitten jolloin aloitin päiväkirjailun netissä) olen tehnyt rajan yksityisen minän ja julkisen minän välillä. Yksityisen minän elämä on kirjojeni materiaalia eikä sitä voi antaa julkiseen käyttöön ennen kuin se on saanut fiktiivisen muodon. Mutta toisinaan nettipäiväkirjassa menevät yksityisen minän ja julkisen minän rajat vähän sekaisin. Täytyy olla kieli keskellä suuta, ettei vahingossa kirjoita sellaista millä voi mahdollisesti olla käyttöä tulevassa kirjassa.

Olen viime viikolla joutunut ankarasti miettimään kannattaako nettipäiväkirjaa ollenkaan pitää, kun sitä voidaan käyttää ja lainata julkisuudessa mainitsematta lähdettä. Käsitin sen konkreettisesti vasta viime maanantaina, kun Ilta-Sanomissa ilmestyi mietteitäni Raija Siekkisen kuolemasta ikään kuin olisin antanut haastattelun, vaikka olin "vain" kirjoittanut nettipäiväkirjaan pohdiskeluja, joita mieleeni tuli kun luin uudelleen hänen kirjojaan. Olin puhunut toimittajan kanssa puhelimessa sunnuntaina, sanonut että en voi antaa haastattelua, mutta nettipäiväkirjaa saa lainata, jos mainitsee lähteen, kun se joka tapauksessa on julkisuudessa. Koska kysymys ei ollut haastattelusta, en pyytänyt että toimittaja lukee jutun puhelimessa, sitten kun se on valmis. Naiivi minäni järkyttyi kun näki maanantaina Columbuksen ostarissa Iltiksen etusivulla "repäisevän" otsikon: "Aavistiko palossa kuollut kirjailija kuolemansa?" Ensireaktioni oli, että lopetan nettikirjailun tähän paikkaan. Kyynisyyteen taipuvainen naapurini lohdutti, että älä turhasta hermostu, nythän sinun vasta kannattaakin sitä jatkaa. En ole vielä päättänyt jatkanko vai lopetanko, mutta olen huomannut että kirjoittaminen ei enää käy yhtä luontevasti kuin ennen.

Eilisiltana ajattelin, että kirjoitan muutaman sanan Jorge Semprúnin hienosta muistelmateoksesta Hyvästi, kesiemme aurinko, siitä mikä kirjassa minua kosketti, mutta huomasin, että en voikaan kirjoittaa, koska se olisi liian henkilökohtaista. Tämä on tilanne nyt, arastelen kirjoittamista, mutta luultavasti en pysty lopettamaan nettikirjailua. Olen päässyt pahasti addiktoitumaan niiden kymmenen vuoden aikana, jotka olen verkossa elänyt, alkuvuodet suljetuissa englanninkielisissä uniryhmissä, joista sain pelkkiä hyviä kokemuksia. Eikä minulla tähän asti ole ollut huonoja kokemuksia nettipäivänkirjan pidostakaan, palautetta on tullut ihmisiltä joita kirjallisuus kiinnostaa. Sitä on tullut jopa enemmän kuin kirjojeni lukijoilta ja siksi olen sitä jatkanut, vaikka välillä on tuntunut siltä, että en ehdi enkä jaksa, kun pitäisi kirjaakin kirjoittaa. Kirjan kirjoittaminen on totista työtä, raatamista otsansa hiessä että tienaisi leipänsä, mutta nettikirjailu on harrastamista, siksi se on niin hauskaa.

17.2.05

Taistolaisuuden musta kirja

Luulisi, että taistolaisuus ei jaksa enää ketään kiinnostaa, mutta Näkökulma-foorumin Torilla käydään vilkasta keskustelua siitä. Viikon aikana keskustelupuheenvuoroja on tullut lähes kolmesataa ja lukukertojakin ollut yli 4000. Keskustelu sai alkunsa kirjahankkeesta Taistolaisuuden musta kirja , jonka Tammi aikoo julkaista. Kirjan toimittajat pyytävät yleisöä lähettämään "anekdootteja, syytöksiä, tunnustuksia, lehtileikkeitä, päiväkirjoja, hetkiä jolloin totuus paljastui ja totuuksia silloin kun Neuvostoliitto kaatui." Onkohan hanke Ben Zyskowicsin masinoima? Ainakin hän on innoissaan siitä. Ehkä pahat tasilaiset kiusasivat häntä koulussa.

Epäilen, että mustasta kirjasta tulee hyvin laiha eepos. Uhreja löytynee pari kolme: itsemurhan tehnyt puoluesihteeri ja ilmiannettu unkarilainen kirjailija. Kolmas uhri on Suomen kommunistinen puolue, jonka taistolaisuus onnistui hajottamaan ennen kuin Neuvostoliitto hajosi. Taistolaisuus ei ollut mikään merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö, se kosketti aika harvoja ihmisiä ( osaa koululaisia, opiskelijoita ja nk. älymystöä), toisin kuin 90-luvun pankkikriisi, joka kosketti koko kansaa. Pankkikriisin uhreista saisi todellisen mustan kirjan.

Kulttuuriväen taistolaispuuhiin voi tutustua lukemalla Hannu Salaman Finlandia-sarjan. Se on aikalaiskuvaus, hän pyöri samoissa ympyröissä kuin Kulttuurityöntekijöiden liittoon kuuluneet Turkka, Kylätasku ja Seilonen. Ne, jotka elivät 70-lukua Helsingissä Kosmoksen ja Vanhan kahvilan liepeillä, tunnistavat kirjan henkilökunnan. Muut voivat lukea sitä postmodernina romaanina. Salama suivaantui taistolaisille, jotka haukkuivat hänen Siinä näkijä, missä tekijä – romaaninsa ja antoi heille takaisin - potut pottuina, kuten tavataan sanoa. Kirjan huumori on mustanpurevaa.

Itse olin siihen aikaan SKDL:laisen enemmistöosaston Kallen puheenjohtaja. Enemmistöläisten ( = revarit) ja vähemmistöläisten ( = taistolaiset) välinen ristiriita kävi lopulta niin repiväksi, että en pystynyt kutsumaan johtokuntaa koolle. Osasto kuoli käsiini. Olen kirjoittanut siitä viime vuoden nettipäiväkirjassa. En enää tunne tunnontuskia tapahtuneen vuoksi. Ehkä sitä vanhemmiten paatuu eikä kadu mitään - kuten Edith Piaf laulussa "Je ne regrette rien."

14.2.2004

Syvä tieto

Pistäydyin Käymälässä eilisiltana, kun olin kirjoittanut eräällä ystävälleni Kalevi Lappalaisesta, joka paloi kuoliaaksi, kuten Raija Siekkinen. Hämmästyin ja ilahduin, kun joku toinenkin oli muistanut Kalevin. Hän oli niitä 60- ja 70-lukujen hyviä runoilijoita, jotka jäivät Saarikosken pimentoon. Sven Laakso kirjoittaa, että myös Kalevi Lappalainen oli ennustanut oman kuolemansa kymmenen vuotta aikaisemmassa runossaan: "Amerikassa, nukkunut jossakin, missä tahansa hotellin ullakolla, tupakoinut, nukahtanut uudelleen, sytyttänyt hotellipalon, menehtynyt."

Tänään kävin kirjastossa ja lainasin Kalevi Lappalaisen kokoelman Avaruuden avoimet nuotit (1978) ja Kallioon maalatut kirjaimet ( 1992) joka sisältää postuumit valitut runot 1968-1988. En löytänyt sitä runoa, johon Käymälänpitäjä viittaa. Kalevi Lappalainen kuoli 21.2.1988. Muistan päivämäärän siksi, että yhteinen ystävämme kuvanveistäjä näki seuraavana yönä unta suuresta sotkasta, joka lensi taivaalla peittäen auringon. Hän yritti tinkiä lisää aikaa, mutta aikaa ei ollut. Hän ei vielä tiennyt Kalevin, että Kalevi oli kuollut tulipalossa. Kun tieto tuli, hän yhdisti unensa Kalevin kuolemaan.

Vuoden kuluttua Kalevin kuolemasta helmikuussa, tarkkaan ottaen helmikuun 14. päivänä, jota Suomessa ei vielä silloin vietetty ystävän päivänä, mutta Amerikassa vietettiin, hän soitti minulle. Se tapahtui unessa. Yhteys oli heikko. Hänen äänensä kuulosti etäiseltä, puheesta oli vaikea saada selvää. Kysyin mistä hän soittaa. Hän sanoi soittavansa - mikäli ymmärsin oikein - Lappajärveltä jonkinlaisesta varavankilasta. Kysyin miten hän voi. Hän sanoi voivansa hyvin, mutta hänen liikkumisvapautensa on rajoitettu. Muuten hän suhtautui kuolemaansa optimistisesti, milteipä hyväntuulisesti, hän ei valittanut. Meidän täytyi lopettaa puhelu, koska hänen ei enää kuullut minun ääntäni.

Unipuhelu tuli varhain aamulla suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin hänellä oli eläessään tapana soittaa minulle Amerikasta parina viimeisenä vuotena. En muistanut hänen kuolinpäiväänsä enää vuoden kuluttua, mutta alitajunta muisti sen, kuten se muistaa kaiken, jopa pienet yksityiskohdat, joista se rakentaa unia. Ortodoksit ja katolilaiset pitävät vainajan muistelujuhlan, kun hänen kuolemastaan on kulunut vuosi. Etelä-Ranskan paikallislehdistä voi lukea liikuttavia muistoilmoituksia. Eräänkin Jacquesin ystävät Café d’Orista sekä koko kahvilan henkilökunta muistivat kaipauksella häntä. Sinä iltana nostettiin kahvilassa varmaan monta Cassis-lasillista hänen muistokseen. Luterilaisilta sellaiset muistojuhlat puuttuvat.. Luterinusko suhtautuu muutenkin kovin tylysti tunteisiin, alitajuntaan ja unien viisauteen. Unista puheen ollen, jos ne kiinnostavat, mietteitä niistä voi käydä lukemassa Oneirassa . Tulkintoja siellä ei ole.

Blanchotia lukiessa

Kun luen Maurice Blanchot’in Kirjallista avaruutta, ajattelen Kalevia ja Raijaa - miten hyvin heihin sopivatkaan Blanchotin sanat: "On totta, että monet luovat henkilöt näyttävät muita ihmisiä heikommilta, kykenemättömiltä elämään ja siksi kykenevämmiltä ihmettelemään elämää. Ehkä näin on usein. Mutta pitäisi vielä lisätä, että heidän heikkoutensa on heidän voimansa ja että he löytävät uusia voimia juuri sieltä, missä he romahtavat äärimmäiseen heikkouteensa. Ja vielä on lisättävä: kun he ryhtyvät työhön piittaamatta lahjoistaan, he ovat usein normaaleja, miellyttäviä, elämänmyönteisiä ihmisiä, ja pelkästään teos ja siihen sisältyvä vaatimus aiheuttaa heissä voimistumisen, johon he voivat vastata vain suurimmalla heikkoudella, anomalialla, menettämällä maailman ja itsensä. Tämä oli Goyan ja Nervalin tilanne."

Suojattomimmillaan kirjailija on kahden kirjan välissä - kun kirja on ilmestynyt eikä hän ole vielä alkanut kirjoittaa seuraavaa kirjaa. Silloin hän romahtaa tyhjyyden kuiluun, tai ainakin hoippuu sen partaalla. Höyhenenhipaisu selkään ja hän putoaa. Hän selviää putoamisesta hengissä, jos voimia on vielä vähän jäljellä, ja tarttuu siihen ainoaan mikä suojaa häntä: kynään ( tai tietokoneeseen). Mutta ei Raija, ei hän. Häntä tuskin olisi pelastanut edes se Hesarin arvostelu, jota hän niin epätoivoisesti odotti. Hän oli liukunut avun ulottumattomiin.

12.2.2004

Muutos

Kun ihminen kuolee

Jokin muuttuu hänen kuvissaan.

Toisin katselevat silmät, ja huulillaan

Hän hymyilee toista hymyä.

(…)

Anna Ahmatova huomasi sen, kun hän kerran palasi erään runoilijan hautajaisista. Jokin muuttuu – ei vain kuvissa, vaan myös kirjoituksissa. Raija Siekkinen kirjoitti kymmenen vuotta sitten (Häiriö maisemassa 1994) tulipalosta ja naisesta: "…ikkunat räiskähtivät rikki, tulenpyörre nosti ilmaan palavat lakanat kuin niitä pudistellen, sänky paloi, kurkihirsi romahti. Hän nukahti, hän paloi.(…) Vain hormi jää näkyviin, se seisoi mustana keskellä vihreää tai talven lunta, häiriö maisemassa; ja palo jatkui." Kun tänään luin tuon kohdan, romaanin nimi ja koko romaani sai toisen merkityksen. Todellinen tulipalo loi kaamean valonsa kirjan sivuille, selkääni pitkin juoksi vilunväristys. Ja ajattelin, että taas kerran, että se ei voi olla sattuma. Kenties alitajunta pitää kätköissään kohtaloa (= päämäärää jota kohti ihminen on menossa). Tulevaisuuden varjo häivähtää joskus hetkellisesti näkyviin unissa ja intuitiossa ja siinä kirjailija kirjoittaa tietämättä miksi, mutta hänen on pakko kirjoittaa se.

PS 18.2. Ingeborg Bachmann

Äkkiä, kesken kirjoittamisen, mieleeni tulee Ingeborg Bachmann, joka kuoli tulipalossa saamiinsa palovammoihin Roomassa vuonna 1973. Hän oli yksi Raijan mielikirjailijoista. Puhuimme kerran siitä millaiset kirjat inspiroivat kirjoittamaan Hän sanoi lukevansa yhä uudelleen Bachmannin Simultaania, kun hän kirjoitti novelleja, koska silloin ei pysty lukemaan muuta kuin sellaista, mikä virittää omaa kirjoittamista. Vieraisiin fiktiomaailmoihin ei pysty menemään kesken oman kirjoitusprosessin, ne joko häiritsevät tai sitten niitä ei lainkaan käsitä. " Valitsee sielu seuransa", kirjoitti Emily Dickinson. Jonkinlainen sielunsukulaisuus Raijan ja Ingeborgin novelleiden välillä on, tai no, ainakin samanlainen maailma: matkat, naisten ja miesten suhteet, tarkkasilmäisyys yksityiskohdille ja suhteiden vivahteille, herkkyys, älyllisyys, kielen tiheys ja lyyrisyys. Molemmat olivat yhteiskunnallisesti valveutuneita, kantaaottavia ihmisinä, vaikka eivät julistakaan kirjojensa sivuilla suoraan yhteiskunnallisia näkemyksiään. Olisivat voineet olla hyviäkin ystäviä, jos olisivat olleet ikätovereita ja eläneet samassa maassa. Ja sitten tuo lopun yhteisyys: tulipalo.

10.2. 2004

Menetys

Eilen tuli surullinen uutinen. Raijan asunnossa Kotkassa oli riehunut tulipalo lauantaiyönä. Asunnosta löytyi aamulla niin pahoin palanut naisenruumis, että vainajaa ei voitu tunnistaa. Todennäköisesti se oli Raija, kuka muu hänen asunnossaan olisi ollut, vaikka hetken toivoinkin lapsellisesti, että Raija olisi matkustanut ulkomaille ja vuokrannut asuntonsa jollekin toiselle .Hän paloi loppuun, kirjaimellisesti, ja niin karmealla tavalla. Puhuin hänen kanssaan ennen joulua puhelimessa, hän soitti ja oli ahdistunut, kun hänen uusinta kirjaansa Kalliisti ostetut päivät ei ollut noteerattu Hesarissa, hänestä tuntui kuin kirja olisi tapettu hiljaisuudella. Hän kysyi voisinko vaikuttaa asiaan jotenkin, mutta en osannut tehdä mitään. Kirjoitin hänen kirjastaan marraskuun nettipäiväkirjassa seuraavaa:

Raijan Siekkisen novelleista nautin kuin lähdevedestä - tai parempi vertaus olisi hyvä punaviini, jossa on kaikki maut ja sävyt kohdallaan. Hän kirjoittaa niin kaunista suomenkieltä, se hivelee silmän korvaa. Hänen novelliensa nainen on tuttu aikaisemmista kirjoista, yksinäinen ja surullinen, jollakin tapaa vieraantuneen tuntuinen, matkalainen joka havainnoi tarkasti ympäröivää maailmaa, on maailmassa ikään kuin ihollaan. Minua ei haittaa vaikka hän kirjoittaa aina samaa kirjaa, pidän kirjailijoista jotka ovat uskollisia itselleen, pystyvät olemaan kritiikin ja/ tai kaupallisuuden paineessa.

Kun kerroin Hannulle ( naapurilleni) Raijan puhelusta ja hänen masennuksestaan, hän ehdotti, että lähdetään tapaamaan Raijaa Kotkaan, en ollut oikein innostunut ehdotuksesta, matka olisi merkinnyt parin työpäivän menetystä – voi tätä kirjailijan itsekkyyttä! – ja nyt se matka on myöhäistä. 90-luvun alkupuolella Hannu antoi minulle matkarahat Grasseen, josta Raija soitti hätäpuhelun, hän oli joutunut siellä umpisolmuun itsensä ja tekeillä olevan kirjansa kanssa. Olin siellä viikon, kai siitä jotain apua oli, koska kirja (Häiriö maisemassa) ilmestyi muistaakseni seuraavana vuonna. Viikon aikana käytiin kerran Antibesissa Picasso-museossa, juotiin rannalla punaviiniä, toisen kerran ajettiin bussilla vuorille maalaisravintolaan ja juotiin taas punaviiniä. Italian puolelle vapaamatkustettiin pari kerta ostamaan kenkiä ja syömään. Vapaamatkustettiin siksi, että ei älytty ensimmäisellä kertaa leimata lippua asemalla ja toisella kertaa päätettiin näytellä tietämättömiä turisteja, jos junassa olisi lippukontrolli. Mutta ei sitä ollut.

Kiellän kuoleman, haluan muistaa Raijan elävänä, sellaisena kuin hän oli Mihailovskojen kylässä, Venäjällä, jossa pidettiin 90-luvun alussa venäläisten ja suomalaisten naiskirjailijoiden seminaariin. Se oli absurdein kirjallisuuskokous, jossa koskaan olemme olleet. Hän kirjoitti siitä novellin Pyhä Ambrosius, se on kokoelmassa Kaunis nimi. Metrossa matkalla Suomen PENin johtokunnan kokoukseen tänä iltana luin hänen novelliaan ja muistin meidän matkamme.

Muistin kuinka meidät vietiin ensimmäisenä kokouspäivänä Svjatogorskin luostarin hautausmaalle, jonne Pushkin on haudattu. Tulkki, myyrän värinen ja näköinen nainen, kertoi että tänne on haudattu kannibaaleja, Raija hätkähti ja huudahti hämmästyneenä: " Mitä, kannibaaleja!" Kerroin hänelle, että Pushkinin äiti oli omaa sukua Hannibal, venäläiset ääntävät sen Gannibaliksi. Hänen äitinsä isä oli Pietarin suuren sihteeri, kotoisin Etiopiasta.

Seminaari kesti muistaakseni kolme päivään ja meille tehtiin niiden päivien aikana perusteellisesti selkoa Pushkinin elämästä, tuotannosta ja naissuhteista. Ei sanaakaan naiskirjallisuudesta, sitähän ei ollut Pushkinin aikana, ei ainakaan sellaista, mistä kunnianarvoisat miespuoliset esitelmöitsijät olisivat vaivautuneet meille puhumaan. Naisen tehtävä oli olla muusa miesrunoilijalle, ja niin se taitaa olla vielä nykyäänkin.

Viimeisenä iltana meille oli järjestetty yhteinen illanvietto venäläisten kollegoidemme kanssa. Pääsimme vihdoinkin tutustumaan heihin. Raija kuunteli ihmeissään naisten puheita. Eräs nainen kysyi mitä merkitsee, kun hän näki unta miesystävästään, joka muuttui torakasi ja lensi pois huonoilla siivillä. Hän ei ollut nähnyt miestä seitsemään vuoteen, koska mies asui Unkarissa.

Venäläiset naiset ovat outoja, elävät suhteessa ja uskollisia miehelle, jota eivät koskaan tapaa! Tulkki kertoi, että hänen on kokenut telepaattisen yhdynnän miehen kanssa. Raijaa alkoi naurattaa, hän sanoi: "Ajattele, jos mies yhtyy sinuun juuri kun sinä tulkkaat naiskonferenssissa, yhtäkkiä alat kesken puheen läähättää ja voihkia." Raijasta todelliset yhdynnät olivat parempia, mutta tulkki oli eri mieltä. En tiedä ymmärsikö, hän mitä Raija sanoi, mutta ainakin hän ymmärsi sen että Raija nauroi hänen pyhille uskomuksilleen. Myöhemmin tulkki kysyi Raijalta, mitä tämä tarkoittaa, kun kirjoittaa erään novellinsa alussa, että ystävyydellä ei ole päämäärää, ei täyttymystä. Hän sanoi, että ei venäjäksi voi sanoa niin. Raija selitti hänelle, että ei ystävyydellä ole muuta tarkoitusta, kuin ystävyys. Tulkin mielestä se oli mahdottomuus. Ehkä Venäjällä ystävyys merkitsee sitä, että siitä voi hyötyä jollakin tavoin, että se on vaihtokauppa. Hän mulkoili synkeänä Raijaa ja minua, kai siksi ettei hän voinut ymmärtää meidän ystävyyttämme.

Sellaisena muistin Raijan, kun luin hänen novelliaan Pyhä Ambrosius. Silloin kun se ilmestyi, ajattelin että se oli harvinaisen hilpeä ollakseen Raijan kirjoittama. Hauska se oli edelleenkin, mutta siihen oli tullut uusia sävyjä. En muistanut, että Pushkinin talo oli palanut, poltettu. En muistanut sitäkään, että taiteilijan ( jonka luokse meidät oli kutsuttu) talon oviseinä oli mustaksi hiiltynyt ja hänen saunansa oli palanut edellisenä kesänä, ja myös talon kuisti. Ne olivat yksityiskohtia, jotka eivät kiinnittäneet minun huomiotani, mutta muistin taiteilijan maalauksen suuresta punaisesta pilvestä, jonka sisässä Pushkin lensi kädet levällään. Mieleeni tuli ajatus: voiko ihminen tietämättään tietää, millainen on hänen loppunsa? Oliko Raijalla ennakkoaavistus? Novellissa Aino sanoo Marjalle: - Sinä uikutat unissasi, sinulla on ennakkoaavistus. – Niin on, sanoi Marja, joka ei vielä koskaan ollut uskonut ennakkoaavistuksiin; ei ennen tätä matkaa.

9.2.2004

Käymälässä luettua

Olen viettänyt iltaa ( ja yötä nyt jo) Käymälässä En olisi löytänyt sinne, ellei käymälänpitäjä olisi kutsunut minua paikkansa. Mistä lie arvasi että saattaisin siellä viihtyä. Hänen nimensä on Sven Laakso, mitään muuta en hänestä tiedä, paitsi että hän osallistui Kiiltomadon keskusteluihin ennen ryhtymistään käymälänpitäjäksi. Niiden keskusteluiden tekstimassasta hän - onneksi minulle, lukijalle - pelasti omaan eriöönsä mietteitä taiteesta ja kirjallisuudesta, kuten seuraavan , jota en malta olla siteeraamatta:

"Jospa ihmiset muistaisivat että kirjallisuus, ehkä siis myös runous olisi jotakin muutakin kuin harrastus tai business: että se välillä olisi estetiikkaa, siis yhteistä rakentamista, ja sitä kautta jopa taidetta: voisiko tällaista toivoa? Ja voisiko toivoa että taiteilija muistaisi antaa myös henkistä ruokaa, eikä aina pelkästään vain esittäisi toivomusta (pyövelille) tulla hyväksytyksi: voisiko tällaista toivoa! Ja voisiko toivoa että taiteilija muistaisi antaa myös henkistä ruokaa, eikä aina pelkästään vain esittäisi toivomusta (pyövelille) tulla hyväksytyksi: voisiko tällaista toivoa!

(….)

Sillä minusta tuntuu, että osa heistä jotka menevät taiteilijoina läpi, ei aina ole ymmärtänyt miksi taidetta ja kulttuuria tehdään: ei siksi että olisi jotakin omaa, ei itseilmaisun vuoksi, vaan siksi että olisi jotakin yhteistä. Aidosti omaperäisiä ollaan vahingossa, ja tällaisesta juontuva itsetietoisuus on edellytys sille että voitaisiin luoda jotakin yhteistä, aavistuksenkaltaista ja improvisaation mahdollistavaa. Stalinismin loppukausi, sekin oli yhteistä. Sellainen yhteisyys, josta puuttuu kunnioitus kaikkia jumalia kohtaan on sairaus, eikä mikään Olympos. Kurjuudessa on vähän jaettavaa ja ainoaa elämää siellä on omistusoikeuden saavuttaminen.?"

Minua viehättää Käymälänpitäjän blogissa se että hän liikkuu vaivattomasti lajista toiseen ( muuttaa muotoa kuin Hermes, tuo kyberavaruuden ja varkaiden suojelija) runosta fiktioon, fiktiosta filosofiseen esseeseen ja matkakertomukseen – hänen käyntinsä Apatian kaupungissa sai minut googlaamaan sen nimistä kaupunkia netistä. Tuloksena oli 95 000 Apatiaa! Kuinkahan kauan olisi kestänyt, kun olisin käynyt lävitse kaikki apatiat? Jäi selvittämättä, missä päin Kuolaa se sijaitsee.

Liitin hänen bloginsa ykkössuosikkeihini, koska harvoin netissä ja vielä harvemmin niin sanotussa todellisessa elämässä tapaa ihmisen , joka tuntee venäläisen kirjallisuuden ja erityisesti Isaak Babelin niin hyvin että sanoo häntä "venäläisen kirjallisuuden kruunaamattomaksi kuninkaaksi". Mikä muuten on totta, minun mielestäni. Dostojevskia ja Tolstoita en ole jaksanut /viitsinyt lukea enää vuosiin. Mutta Babeliin en ole kyllästynyt, hänen kieleensä, hänen maailmaansa. Miten hyvin hän sanoikaan: "Lause syntyy maailmaan hyvänä ja huonona samalla kertaa. Salaisuus piilee käännähdyksessä jonka vaivoin erotta. Kahvan on levättävä kädessä lämpimässä. Sitä on käännettävä vain kerran, ei kahdesti" (Odessalaisia, suom. Esa Adrian). Babel totisesti tunsi lauseen salaisuuden.

PS. 10.2.2004. Apatian kaupunki sijaitsee noin 63 km. linnuntietä Kantalahdesta koilliseen. Löysin sen tietokonekartaltani.. Englanninkielellä sen nimi on Apatity. Kun googlaa sillä nimellä, kaupungista löytyy tietoa englannin-, ruotsin- ja venäjänkielellä ( myös juna-aikataulut sinne Moskovasta, Pietarista ja Murmanskista). Ei mikään pieni kaupunki, asukkaita on 70-80.000. Tänään siellä on pakkasta miinus13-15 celsiusta.

3.2.2004

Blogeja

Kun on laajakaista, voi käydä surffailla netissä kuin entiseen hyvään aikaan joskus 90-luvun puolessa välissä, jolloin vietin unettomat yöt netin monissa uniryhmissä. Siihen aikaan Elisa eli silloinen HPY ei laskuttanut joka minuutista. Uniryhmiin en ole enää palannut, en jaksa olla enää yhtä innostunut unista kuin ennen muinoin. Eilisiltana löysin suomalaiset nettipäiväkirjat eli blogit, kuten niitä jostain syystä kutsutaan, ehkä siksi että blogia voivat miehetkin kirjoittaa vaikuttamatta neitimäisiltä. Pinserin blogilistalta löytyy lukemista kaikille. Pinserissä on paikka nimeltä Koirapuisto, siellä voi käydä keskustelemassa blogin pitämisestä.

Kirjailijaelämää vaikutti mielenkiintoiselta paikalta, siispä suuntasin ensimmäisenä sinne. Oli niin tietoteknistä tekstiä, että luulin kirjoittajaa ensin nuoreksi nörttikirjailijaksi, kunnes selvisi, että hän on Katri Manninen ( ikä 28 vuotta, 18 kirjoitettua kirjaa, 7 televisiosarjaa, huhhuh, sen ikäisenä olin saanut aikaan vasta kaksi lasta ja esikoisromaanin, joka se ei ollut vielä ilmestynyt). Hän sanoo kirjoittavansa nettipäiväkirja sen vuoksi, että haluaa purkaa kirjailijan ammattiin liittyviä myyttejä. Hänen mielestään "kirjailijana oleminen ei tunnu yhtään sen kummemmalta kuin sihteerinä oleminen." Olen ollut sihteeri, ja täytyy sanoa että kirjailijana oleminen on vähän kummempaa, kun ei pomo höngi niskaan kaiken aikaa. Aika ahdistavaakin on välillä, kun joutuu roikkumaan kokonaan omien sanojensa varassa. Usein sanatkin ovat ison kiven takana, ja täytyy ihan yksin vääntää se kivi pois tieltä.

Koska surrealismi ja beat-kirjallisuus kiinnostavat edelleen, menin seuraavaksi tutkimaan BigSur ja Surreal – nimistä surrealistisen aluksen lokkikirjaa, jota pitää Captain and Prophet Nikopolp. Hän lupaa kertoa kirjoittamisesta ja ruumista vapautuneesta poetiikasta. Hänen bloginsa oli niin lupaava, että liitin sen suosikkeihini. Hän kirjoittaa hyvin, mutta liian harvoin ja hänellä on samanlaisia kiinnostuksen kohteita kuin minulla: Borges. Kerouac, Coltrane, Tizian, Kafka. Hänen lokkikirjastaan oli linkki kirjoittamistaitojen lokiin KunKirjoitan. Sitä kirjoittaa Risto Niemi-Pynttäri. Hän on sitä mieltä, että harrastajakirjoittaja – termi pitäisi kieltää, koska se väheksyy ihmisarvoa. Hänen määritelmänsä mukaan:" harrastajakirjoittaja on nainen, jota kirjailija käy panemassa puhematkalla." Aika sovinistinen ja 60-lukulainen näkemys. Hm, mietin vähän aikaa liitänkö hänen bloginsa suosikkeihin. Päätin liittää, koska hän siteerasi Joseph Brodskyn runoa enkeleistä, joka on kokoelmassa Keskustelu taivaan asujaimien kanssa, suomentanut Jukka Mallinen.

... Siksi juuri ovat enkelit
näkymättömiä. Kylmä antaa yliotteen
niiden sotajoukoille: ne siivekkäät
löytäisimme, jos kerran katsahtaisimme
totisesti korkeuteen, missä ne kuin jäätä pitkin
ryömivät kuin lumipuvuissa valkosuomalaisina.

Lopuksi menin katsomaan, mitä maalainen kirjoittaa. Blogilla on paljon lukijoita, koskapa Googlen PageRank on antanut sille peräti seitsemän pistettä, mikä merkitsee että Googlen robotti käy joka päivä tsekkaamassa sivun. Maalaista kirjoittaa Jukka Melaranta, joka lähetti joskus vuosi sitten minulle sähköpostia ja kyseli tiedänkö muita suomalaisia nettipäiväkirjan pitäjiä. En tiennyt kuin Panu Rajalan enkä tiennyt mitään runsaana kukkivasta suomalaisesta blogimaailmasta ennen eilisiltaa, kun löysin Pinserin listan. Toinen paikka jossa kannattaa käydä on blogit.fi. Se on paremmassa järjestyksessä kuin Pinseri. Minun Opera-selaimessani osa Pinserin riveistä menee päällekkäin. Maalaisen blogista löysin linkin Markku Soikkelin sivuille. Hän pitää nettipäiväkirjaa professoriudesta. Jos käyttäisi väliotsikkoja  (aihe- tai asiasanoja), tekstiä olisi helpompi lukea. Ehkä taas jonain unettomana yönä harrastan blogien tutkimista ja raportoin löydöistä.

 

31.1.2004

Viikon mietelause

Kirjailijat ovat kuin harakoita, varastavat hopealusikoita ja kantavat omaan pesäänsä, mutta toisin kuin harakat, he osaavat muovata hopealusikoista jotain uutta. Kuuluisin harakka lienee Shakespeare. (Anita Konkka).

Muuton vuosipäivä

Tänään tammikuun viimeisenä päivänä on kulunut vuosi siitä kun muutin Vuosaaren taiteilijataloon, Korpi-Lallukaan, kuten sanoi eräs talon taiteilijoista. Pikemminkin tämä on Meri-Lallukka. Muuttopäivänä oli kauhea pakkanen, minun kohtalonköynnökseni kuoli kylmyyteen. Muutkin huonekasvit kärsivät eivätkä ole vieläkään tottuneet uuteen asuntoon. Ne pitävät valosta eikä asunnossa ole tarpeeksi valoa niille.

En viihdy kovin hyvin viihdy Vuosaaressa, mutta en kaipaa takaisin Munkkivuoreenkaan. Kaipaan Lönnrotinkadulle, viime yönä taas muutin takaisin sinne. Se on toistuva unia, jatkunut vuosikausia, ei mikään painajainen, minusta on mukavaa muuttaa entiseen asuntoon, unissa se on paljon isompi kuin todellisuudessa. Lönnrotinkadun talo oli vanha, rakennettu viime vuosisadan alussa. Viihdyn vanhoissa taloissa, niissä on hukkatilaa. Ihminen tarvitsee sekä hukkatilaa että hukka-aikaa. Lönnrotinkadulla aloitin kirjailijanurani, kirjoitin ensimmäisen version Irti-romaanista. Se on helsinkiläisin romaanini, kaikki tapahtumapaikat ovat Helsinkiä: Lönnrotinkatu, Munkkiniemi, Hesperian sairaala, jossa olin hoitoapulaisena yhtenä kesänä. Siitä on tullut pieni kulttikirja, koska sitä saa enää kuin joistakin kirjastoista lainaksi.

Unipäiväkirja on koko kuukauden ajalta päivittämättä. On ollut niin paljon töitä, kirjoittamista - ja sitten kirjailijavierailu Palmenian verkkokurssilla kahden viikon ajan. Toisen viikon aikana en jaksanut olla läsnä niin aktiivisesti kuin olisin halunnut, kauhea flunssa vei voimat. Verkkoesiintyminen sopii kirjailijalle, koska se on kirjallista kommunikaatiota. Puhuminen väsyttää enemmän, esiintyminen julkisuudessa on rankkaa eivätkä kaikki kirjailijat ole hyviä esiintyjiä, he mutisevat, änkyttävät, puhuvat sekavasti liian pitkään tai liian hiljaa. Kun saa rauhassa istua oman tietokoneen ääressä naputtelemassa mietteitä kirjailijan työstä, niin ei se ole kovin rasittavaa, ei tarvitse edes tukkaansa kammata. Viikon mietelause on peräisin noilta vierailuviikoilta.

Nyt rupean tekemään ruokaa, lupasin tarjota naapurille päivällisen tänään, koska hän kävi kaupassa, kun olin sairas. Taiteilijatalon hyvä puoli on se, että ihmiset ovat tuttuja, eräät ystäviä. Heiltä voi pyytää apua, kun sairastuu flunssaan, ruoka loppuu eikä jaksa mennä kauppaan. Vuosipäivän juhla-päivällinen: uunissa paistettua siika viherpippurisen kasvivuoan kanssa, ruokajuomana kevyttä ranskalaista punaviiniä. En pidä valkoviinistä talvella enkä yskäisenä.

25.1.2004

Tietokoneista ja tunteista

Luin aamulla Sunnuntaihesarista juttua ihmisen ja tietokoneen suhteesta. Tampereen yliopistossa opetetaan tietokoneita tunnistamaan ihmisen tunteita. "Koneet onnistuvat siinä 94-98 –prosenttisesti", sanoo yliassistentti Surakka. Hämmästyttävää! Eivät ihmisetkään (=miehet?) pääse samanlaiseen saavutukseen. Tutkijan mukaan perustunteita on vain muutama: pelko, viha, inho, suru, mielihyvä, hämmästys ja ylenkatse. Kaiketi perustunteet ovat niitä, joita sylilapsikin tuntee. Mutta osaako se jo tuntea ylenkatsetta. Ylenkatsooko se rintaa, jota äiti yrittää sille tuputtaa, silloin kun se ei sitä halua? Minusta ylenkatse on sosiaalinen tunne ja kehittyy vasta sylilapsivaiheen jälkeen. Entäs kateus, mustasukkaisuus, rakkaus. Ehkä ne eivät olekaan perustunteita, vaan niihin täytyy oppia. Tosin eräs lapsipsykologi ( jonka nimeä en muista) on väittänyt, että kuuden kuukauden ikäinen lapsi kadehtii äidin rintaa ja yrittää jopa kateusraivossaan tuhota sen.

Descartes’in mukaan yksinkertaisia perustunteita, joita hän kutsuu mielenliikkeiksi on kuusi: 1. Ihmettely (hämmästys) 2. Rakkaus 3. Viha 4. Halu 5.Ilo 6. Suru. Mahtavatko nykyiset tietokoneet tunnistaa kaikki Descartes’in luettelemat mielenliikkeet, joita ovat:

1. Ihmettely

2. Kunnioitus ja halveksunta, jalomielisyys ja ylpeys, nöyryys ja halpamielisyys

3. Ihailu ja ylenkatse

4. Rakkaus ja viha

5. Halu

6. Toivo, pelko, kateus, levollisuus, epätoivo

7 .Epäröinti, rohkeus, uskaliaisuus, kilpailu, pelkurimaisuus ja kauhu

8. Tunnonvaiva

9. Ilo ja suru

10.Iva, kateus sääli

11. Tyytyväisyys itseemme ja katumus

12. Suopeus ja kiitollisuus

13. Närkästys ja suuttumus

14. Kunnia ja häpeä

15. Ikävystyminen, kaipuu ja riemu.

Hesarin jutun mukaan ihmiset (miehet?) saattavat jopa pahoinpidellä tietokoneitaan, potkivat ja hakkaavat niitä nyrkeillä. Sietää varo sellaisia ihmisiä. Eivät ilmeisesti hallitse turhautumisen tunnetta. Kyllä tietokonekin käyttäytyy joskus irrationaalisesti, lähettää uhkaavia ilmoituksia ja kaatuilee odottamattomasti. Yleensä se rupeaa oikuttelemaan kun on töiden kanssa kiirettä ja stressiä. Se menee sekaisin ihmisen ylijännitteestä eikä tottele enää yksinkertaisia komentoja. Eikä sen "mielenliikkeitä" ymmärrä aina edes alan ammattilaiset. Kuten kertoi kälyni joka oli vienyt seonneen koneensa tietokonehuoltoliikkeeseen. Siellä oli pari päivää raaviskeltu päätä, mutta ei osattu tehdä mitään.. Hän otti koneen pois liikkeestä. Hänen poikansa pani sen järjestykseen, sanoi että sellaisia tietokoneet nyt vain ovat, että ne sekoavat. Käly arveli, että kenties sähkössä olevissa hiukkasissa on panpsyykkisiä ominaisuuksia.

 

Nettipuhelin

Eilen olin flunssan takia vähän heikossa kunnossa enkä jaksanut kirjoittaa. Näpräsin sitten aikani kuluksi tietokoneen parissa. Minussa varmaankin piilee pieni insinööri, koska tykkään näprätä koneideni kanssa. Asensin nettipuheluohjelman, että voisin puhua toisella paikkakunnalla olevan ystäväni kanssa "ilmaiseksi – hänelläkin on laajakaista, siksi nettipuhuminen on ilmaista, ei mene minuuttimaksua. Hän oli ehdottanut, että kokeiltaisiin puheyhteyttä. Illalla kokeiltiin, miten yhteys toimii. Kuului vinkumista, särinää, rätinää ja kaiken melun takaa ystävän ääni omituisena puurona. Ääni kaikui ja kiersi. Hän kysyi onko minulla auki telkkari tai radio samassa huoneessa. Telkkari oli auki. Suljin sen. Ääni kuului nyt paremmin, pientä särinää vain. Mutta ei voi sanoa, että äänenlaatu olisi oltu yhtä hyvä kuin tavallisessa puhelimessa tai kännykässä. Ehkä siihen tottuu, kun puhuu enemmän. Mutta - minähän edes pidä puhelimessa puhumisesta, en ole tottunut puhumaan. Isä ei antanut puhua puhelimessa, hänen mielestään se on laite jota käytetään vain lyhyeen viestintään. Ehkä tietokoneelle puhuminen on eri asia.

17.1.2004

Päivän aforismi

Ilman tunnetta ei ole ääriviivaa. (Jelena Guro)

**

Sain yhden luvun valmiiksi tänään. Huomenna tai ylihuomenna voi   olla jo toisin, luku  näyttää  epävalmiilta, ja se täytyy kirjoittaa uudelleen. Sanat  väärässä suhteessa toisiinsa, tai jotain muuta vikaa. Merkitys syntyy sanojen suhteista, eikä niitä suhteita mitata järjellä.Tunne löytää ne   itsestään.  Aina ja aina täytyy aloittaa alusta - kuin Penelope.

 

15.1.2004

Sielun ravintoa

Oikea kirja löytää oikealla hetkellä oikean lukijan luo salaperäisiä teitä pitkin. Se ei pidä ääntä itsestään, ei ilmoita olemassaolostaan lehdissä. "Mikä on todella sinua varten, liikkuu sinua kohti", sanoi Emerson. Joskus ystävällinen kirjastohenki kääntää silmät sitä kohti, joskus hyvä ystävä kertoo lukeneensa sen. Jelena Guron Taivaan pikkukamelit on sellainen kirja, Kristina kirjoitti sähköpostissa siitä, hänen veljensä oli sanonut, että hän saattaisi pitää siitä. En tiedä kuka on toiminut veljen sanansaattajana.Voisin valita minkä tahansa hänen runoistaan tähän näytteeksi, mutta proosarunot ovat pitkiä. Tässä yksi joka on lyhyt. Sen nimi on Ilta.

"Tätä kipua, kun sydän pakahtuakseen rakastaa ja lentää avaruksiin. Ja rakastaa puuta, iltaa, taivasta ja pensasta. Ja rakastaa, koska rakastamatta, rakastamatta ei voi olla."

Kirjasta ei ole ollut isoja juttuja lehdissä, mahtoiko olla edes silloin kun se ilmestyi viisi vuotta sitten. Se on harvinaista sielun ravintoa - täynnä sisäistä valoa ja iloa. Sitä sielu kaipaa, mutta ei saa  telkkarin Irtiotoista eikä muistakaan ohjelmista, vaikka olisi digi-boksi.  Emily Dickinsonin tai Helvi Juvosen luontorunot, nuoruudenrakkauteni, tulivat mieleen, mutta Guron proosarunot ovat liikkuvat keveämmin, ne hypähtelevät elämisen riemusta kuin nuori tyttö. Hämmästyttävää, kun tietää, että hän oli niitä kirjoittaessaan vakavasti sairas. Hän sairasti leukemian tapaista veritautia, jota hoidettiin arsenikkipistoksilla. Hän kuoli 36-vuotiaana, vuonna 1913. Hänen hautansa on Uudellakirkolla, Karjalan kannaksella. Sinne voi tehdä pyhiinvaellusmatkan samalla kun käy Edith Södergranin haudalla. He olivat aikalaisia, olisivat voineet olla sielunsukulaisia, jos olisivat tunteneet toisensa. Kissaihmisiä molemmat.

wpe2.jpg (5691 bytes)

Jelena Guro kissa sylissä. Taivaan pikkukamelien lopussa on hänen päiväkirjansa vuosilta 1909-1912, jossa hän kirjoittaa sairaasta kissastaan:" Laajenneissa silmäterissä näkyi kipu, kisuli ei sanut unt sen kuiva kuono hohkasi kuumuutta…Valmistin nhkaan hierottavaa linimenttiä, mutta kissa oli niin levoton, että W. Veti minut syrjään:"Parempi jos rukoilet sen puolesta, Nora." Tunsin oitis Kristuksen läsnäolon ja aloin rukoilla. Mutta kesken rukouksen nolostuin: Onhan kärsimys tarpeen myös pikkupedolle. Ottaisinko minä tunnolleni sen, että kehitys hidastuu."

Jelena Guro oli myös kuvataiteilija. Hän teki abstraktia taidetta   samanaikaisesti kuin Kandinsky ja Maleviths. Venäjän taiteessa oli 1900-luvun alussa  voimakas henkinen virtaus. Jelenan valon lähde oli henkisyydessä. Hän   (samoin kuin  hänen miehensä, säveltäjä Mihail Matjushin) olivat antroposofeja, mikä näkyy töidensä ei-esittävissä muodoissa ja kirkkaissa väreissä. Hänen piirustuksiaan ja maalauksiaan on parastaikaa  näytteillä Moskovassa Neglinnija-kadun Taidekeskuksessa. Netissä on kaksi hänen työtään:Kompositio ja Hevonen.

11.1.2004

Kissa

Taiteilijatalon portaassa on koko päivän kyhjöttänyt riuskeanharmaaraitainen kissa selkä lämpöputkea vasten. Kissan tilanne huolettaa minua kuin muitakin talon asukkaita. Kukaan ei tiedä kenen kissa se on. Se vaikuttaa sairaalta. Joku ystävällinen sielu on tuonut sille ruokaa ja vettä ja tyynyn, ettei sen tarvitsisi maata kylmällä lattialla, mutta ei se ole mennyt tyynyn päälle, ei syönyt eikä juonut. Kuulin Mikko Rimmiseltä, jonka tapasin portaassa, että hän on soittanut kissasta Eläinsuojeluyhdistyksen päivystävään numeroon, mutta ei sieltä vastata viikonloppuna. Ehkä kissa kissan supervaistolla tiesi että talossa asuu ystävällismielisiä ihmisiä ja hakeutui sen takia meidän rappuun kylmältä suojaan. Talossa asuu paljon kissaihmisiä, mutta he eivät voi ottaa kissaa kotiin, koska omat kissat nostaisivat rähinän.

Balthus

Olen jatkanut Balthusin omaelämäkerran lukemista, vaikka välillä hänen snobistisuutensa ärsyttääkin minua. Hän oli todellinen kissaihminen, hänen tauluissaan on kissoja (ja peilejä). Hän kirjoittaa: "Itse uskoisin, että peili ja kissa auttavat sisäisellä matkalla… Taiteilija toteuttaa kuuliaisesti sen mikä hänen sisältään nousee. Niinpä kissat ja peilit ja peilit eivät ole esineitä, jotka olen asettanut mihin halusin, vaan sisäinen välttämättömyys. Kokemukseni kissoista todistavat sen: ne ovat kotimme kesytettyjä henkiä, niiden on ehdottomasti annettava toimia omalla tyynellä varmuudellaan. Ne elävät talossamme kuninkaina."

Minun äitini maalasi paljon kissoja, lähes kaikissa maalauksissa joiden mallina istuin, minulla oli sylissäni kissa, joku meidän kissoistamme. Nykyinen Noora-kissa makaa näyttöpäätteen ja näppiksen välissä aina kun kirjoitan. Se on minun superviisorini matkalla sisäiseen maailmaan. Osaisinko edes kirjoittaa ilman kissaa?

PS (13.1.04) Seuraavana aamuna asukkaat päättivät viedä kissan Eläinsuojeluyhdistyksen löytökissataloon. Juuri kun sitä oltiin työntämässä kuljetuslaatikkoon, paikalle ilmaantui talon koira Pena. Kissa sai jalat alleen ja pinkaisi pakoon eikä sitä nähty sen koommin. Meni todennäköisesti kotiinsa, kun oli kerännyt voimia vuorokauden ajan meidän portaassa. Se oli kuulemma yöllä piristynyt, ruvennut liikkumaan ja syönyt.

PS 2 (13.1.04) Balthusin snobismista. Hänestä Pompidou-keskuksen jonot ja hälinä olivat inhottavia Hän kertoo, kuinka Marguerite Duras suuttui hänelle ja lähti tiehensä, kun hän sanoi, että Pompidou-keskukseen pitäisi päästää vain 30 ihmistä kuussa. Duras oli sitä mieltä, että taiteen täytyy olla vallankumouksellista, kaikille avointa, sen on laskeuduttava kadulle. Minä viihdyin Pompidou-keskuksessa hälinästä ja jonoista huolimatta. Kun asuin kuukauden Pariisissa, kävin siellä usein kirjastossa, taidenäyttelyissä ja katsomassa vanhoja ranskalaisia klassikkofilmejä.

9.1.2004

Kleen nukke.jpg (30838 bytes)

Taiteilijan työt

Yllä on Paul Kleen maalaus Nukketeatteri - Puppentheater, jonka saa isommaksi klikkaamalla kuvaa. Äitini lähetti kuvan yli neljäkymmentä vuotta sitten Ravennasta. Siihen aikaan Klee oli mielitaiteilijani, makuni ei ole muuttunut, pidän hänen töistään vieläkin. En ole vielä löytänyt näytönsäästäjää, joka esittelisi hänen maalauksiaan, mutta enpä ole ehtinyt etsiä. Taitelijatalossa on ollut laajakaista vasta neljä päivää. Heti kun kaistan toimimaan, latasin netistä näytönsäästäjäksi Cézannen maalauksia. Luin hänen elämänkertansa ennen joulua. Hän sanoi olevansa mies, jota ei ole olemassa ja " ihminen on hallitsematon väliaikaistila". Hän oli hidas maalari. Kun hän aloitti uuden asetelman paksu pöly ehti kasaantua asetelman esineiden päälle ennen kuin hän pääsi kunnolla alkuun. Hän käytti paperikukkia ja vahahedelmiä asetelmiensa malleina, koska oikeat kukat ja hedelmät olisivat kuihtuneet ja nahistuneen moneen kertaan ennen kuin työ oli valmis. Näytönsäästäjässä hänen omenansa näyttävät syötävän raikkailta. Yhden maalauksen valmistuminen saattoi kestää. Työskentelyä hidasti sekä sisäiset estot sekä se että hahmotti näkemäänsä aivan uudella tavalla. Hänestä tuli modernin taiteen isä, vaikkei sitä kukaan hänen elinaikanaan voinut aavistaa, tuskin hän itsekään. Ainoa asia mikä hänelle merkitsi, oli maalaaminen, ei se mitä hänen tauluistaan sanottiin. Todennäköisesti myös tämän ajan merkittävin taide syntyy hiljaisuudessa, ulkopuolella mediakohun, jonkun yksinäisen puurtajan työhuoneella.

"Opin Boileaulta paremman neuvon kuin yksikään koulu tai akatemia voi tarjota: työ pitää aloittaa sata kertaa alusta," kirjoitti Balthus omaelämäkerrassaan Elämäni taiteilijana. Hänen kirjansa

osui sattumalta silmiini kirjastossa. Se on ilmestynyt viime vuonna Art-Housen kustantamana, mutta mennyt silmieni ohitse. Ehkä sitä ei ole esitelty Helsingin Sanomissa, siellä esitellään tai arvostellaan vain kolmannes ilmestyneistä kirjoista, käännöskirjoista ei edes senkään vertaa. On onnellinen sattuma, kun löytää kirjastosta sellaisen kirjan josta ei ole ikinä kuullut mitään. Silloin ajattelee, että jokin ystävällinen henki on asettanut sen hyllyyn varta vasten niin, että minä huomasin sen.

Kirjan esipuheen kirjoittaja sanoo: "Kun uuden vuosituhannen lapset kerran katsovat aikamme maalaustaidetta, he huomaavat hämmästyen, että 20. vuosisataa, jolloin niin monet koulukunnat rehvastelivat, hallitsikin kaksi yksinäistä: Balthus ja Picasso."

En ole aivan samaa mieltä esipuheen kirjoittajan kanssa, Picassoa en ole koskaan ihaillut enkö rakastanut yhtä paljon kuin Kleeta. Balthusia en ole tuntenut, en ole nähnyt maalauksiaan elävänä Kun avasin hänen kirjansa katsoin ensimmäisenä kuvat. Hänen tyttönsä ovat viehkon eroottisia, hänen maisemansa surrealistia, mikä johtunee valon ja varjon käytöstä. Mutta hän kieltää kirjassaan sekä surrealismin että erotiikan. Kumpaa uskoa - omia silmiäni vai taiteilijan sanoja?

Mutta Boileaun neuvo on hyvä, se sopii myös kirjailijalle:" työ täytyy aloittaa sata kertaa alusta."

En ole laskenut kuinka monta kertaa olen aloittanut työn alusta viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana, en nyt sataa kertaa, mutta lukemattomia kertoja. Enkä tiedä kuinka monta kertaa vielä on aloitettava alusta. Minulla on sellainen tuntuma, että nettikirjan pito jää tänä vuonna vähemmälle. Kun kaiket päivät puurtaa toisenlaisen lajityypin parissa ( so. romaanin), niin ei ole helppoa kääntää vaihdetta nettipäiväkirjan raiteelle. Siinä voi käydä niin että menee romaani ja nettipäiväkirja sekaisin, tai ne törmäävät toisiinsa.

TAKAISIN KIRJAILIJAN PÄIVÄKIRJAAN