Anita Konkka * Kirjallisuussivut

Pariisissa_2.jpg (11243 bytes)

akonkka( at)mbnet.fi

Kirjailijan päiväkirja 2005
Kirjailijan päiväkirja 2004 

  Arkisto 1

   Arkisto 2

Kirjailijan   päiväkirja 2003


Kirjailijan päiväkirja 2002
   
Julkaisuluettelo  

Irti
   
Talvi Ravennassa
   
Hullun taivaassa
   
Kolme muistikirjaa
   
Halujen puutarha
   
Nainen unen peilissä
   
Rakkaus, kestävä kiusaus
   
Musta passi
   
Kirjallisuuslinkkejä

Nedstat Basic - Free web site statistics
Personal homepage website counter

 

Kirjailijan päiväkirja 2004 - Arkisto 2

  © Anita Konkka

Kotisivulle

 

Seitsemänkymmentäluk

Taiteiden yössä 27.8.04

Krapulainen olo. Eilisiltana esiinnyin Villa Kiven taiteiden yön tilaisuudessa ruoka- ja juomapalkalla. Teemana oli Erilainen Helsinki. Koska esikoiskirjani ilmestyi vuonna 1970, jouduin puhumaan seitsemänkymmentäluvusta, joka ei totisesti ole minun vuosikymmeneni, en pystynyt kirjoittamaan sillä vuosikymmenellä yhtään kirjaa. Esikoisromaani oli kirjoitettu 60-luvulla ja oli hengeltään sen vuosikymmenen lapsi. Seksuaalinen vapautuminen ja isänvallan murtaminen olivat kuusikymmentälukulaisten juttuja, mutta 70 -luvulla isänvalta ja auktoriteettiusko taas kukoistivat taistolaisuutena ja Kekkosen palvontana. Päähän pantiin tiukka pipo, ruohot vedettiin alas vessanpöntöstä ja taistelulauluja laulettiin. Jos arvosteli Neuvostoliittoa, oli luokkavihollinen. Minulle kahdeksankymmentäluku, "se kauhea kasinotalouden vuosikymmen," oli vapautumisen ja avautumisen aikaa. Silloin minusta tuli kirjailija.

Arja Tiainen oli kertoi omasta seitsemänkymmentäluvusta. Hänen esikoiskokoelmansa ilmestyi 1971. Hänelle se vuosikymmen oli yhtä juhlaa. Äiti hoiti hänen poikaansa kun hän loi uraa.. Nuorten menestyvien naiskirjailijoiden taustalla oli äiti siihen aikaan. Minulla ei ollut äitiä hoitamassa lapsia, hän oli kuollut 60-luvun alussa. Kirjoitin esikoisromaanin niiden tuntien aikana kun pojat olivat puistotädillä. 70-luvulla olin töissä. Juhliminen ja julkisuus jäi vähälle. Vanhan kuppilassa istuin ruokatunnilla, Kosmoksessa joskus KTL:n opintopiirien jälkeen, mutta tavallisesti minulla oli kiire kotiin. Nais- ja mieskirjailijoita kohdeltiin siihen aikaan eri tavalla, mistään tasa- arvosta ei ollut puhettakaan. Miesten kirjoittamat saivat palstatilaa runsaasti, naisten kirjat niputettiin yhteen. Esikoisromaanini arvosteltiin Hesarissa Iiris Kähärin romaanin kanssa, yhdenpalstan juttu otsikolla Turhaa lemmen touhua. Saman syksynä ilmestynyt Hans Selon esikoisromaani sai koko sivun. Se oli kohtuutonta, mutta sitä silloin ajatellut. Myöhemmin naiskirjailijat nostivat metelin siitä miten heitä kohdeltiin Hesarissa, mutta se taisi tapahtua vasta 80-luvulla.. Nuoret älypääpojat hallitsivat kritiikin kenttää 70-luvulla. He palvoivat mieskirjailijoita, Saarikoskea etenkin. Minusta Saarikosken ylimielisyys ja julkisuudenkipeys olivat vastenmielisiä. En ymmärtänyt sellaista palvontaa, enkä pystynyt lukemaan häntä kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Oma julkisuuteni supistui yhteen haastatteluun Me naiset –lehdessä, senkin onnistuin pilaamaan hihittelemällä omituisesti haastattelijan kysymyksille. En tiennyt miten julkisuudessa pitää esiintyä. Hannu Salama antoi Vanhan kuppilassa neuvon: " älä rupea huoramaan julkisuuden kanssa, ettet mene pilalle." Siitä ei ollut pelkoa, koska en ollut mikään raflaava persoona. Minulla oli kaksi julkista esiintymistä: toinen oli Krimin järjestämä vankilavierailu Sörkassa, toinen oli vierailu Munkkivuoren seurakunnan kirjallisuuspiirissä. Yhteenvetona subjektiivinen näkemykseni 70-luvusta: se oli pimeä vuosikymmenen. Se oli sitä myös tosiasiallisesti. Energiakriisin aikana joka toinen Helsingin katulamppu oli sammutettu.

 

Vastoinkäymisiä

26.8.04

Päivä alkoi huonosti, luin lehden. Kaksi Tupolevia on pudonnut Venäjällä samaan aikaan. Vajaan kuukauden kuluttua minun pitäisi lentää Tupolevilla Siperiaan, suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden konferenssiin, joka pidetään Hanti Mansiskissa. Matka ei nyt houkuttele yhtään, mutta ei kai sitä voi perua lentopelon takia. Jörn Donner tulee samaan konferenssiin. Tapasin hänet eilen Villa Kivessä ( hän puhui 60-luvusta). Häntä ei lentopelko vaivannut. Hän aikoo lentää Moskovaan, kun me muut mennään sinne junalla ja lennetään sieltä Hanti-Mansiskiin.

Rupesin viikon alussa tulostamaan tekstiä jota olen kirjoittanut koko kesän pienellä ja hitaalla matkaprintterillä. Kissa kaatoi viinilasin koneen päälle. Kone vinkaisi, korahti ja sammui. Eikä ole sen jälkeen suostunut toimimaan. Se sai etanolimyrkytyksen ja kuoli. Ehdi tulostaa sen verran liuskoja, että niistä näki: romaani ei toimi. Se oli toinen yritys kirjoittaa äitini tarina ja sekin epäonnistui. Masentava huomio. Kun kirjoitin isän tarinaa, se ei ollut yhtä vaikeata. Hän jätti niin paljon papereita jälkeensä. Äidistä minulla ei ole muuta aineistoa kuin hänen luonnoslehtiönsä, keskeneräiset maalauksensa, joitakin lehtileikkeitä ja kirjeet joita hän lähetti Ravennasta. Joko luovun tai kirjoitan rehelliset muistelmat hänestä, mutta pystynkö kirjoittamaan muistelmia, kun olen niin kauan kirjoittanut fiktiota. Lähden pyöräilemään, jos se selventäisi päätä.

 

Perjantai 13.päivä

En ole päivä- enkä numerotaikauskoinen, mutta tänään ei työ sujunut. Päkersin kuusi tuntia ja sain aikaan vain vajaan liuskan, ja sekin kurjaa tekstiä. Uskokaa unianne, ne tietävät: jos näkee unta madoista, ei seuraavalta päivältä ole paljon hyvää odotettavissa. Tein tattarijauhoista lettutaikinan, ja kun rupesin paistamaan lettuja, huomasin että taikinassa kiemurteli keltaisia matoja, inhottavaa! Heittelin matoja parvekkeelta kadulla hoilaavan mullahin päälle. Se mullah tuli uneen eilisiltaisesta telkkarielokuvasta Kandahar –aurinko kuun takana.  Se oli kertomus siitä mitä nainen sai kokea talebanien hallitsemassa Afganistanissa, kun hän matkusti sinne pelastamaan sisartaan, joka on kirjoittanut hänelle tappavansa itsensä seuraavan auringonpimennyksen aikana. Siinä maassa ei talebanien aikana ollut ajattelevalla naisella elämisen mahdollisuuksia. Mahtaako olla nykyäänkään? Sen elokuvan nähtyäni olin valmis allekirjoittamaan maapalloa polkupyörällä kiertävän Marketan sanat: " Miesten seksuaalihimo on portti helvettiin". Se on sitä sekä naisille että miehille itselleen. Ja lapsille, joita miehet käyttävät hyväkseen siinä missä naisiakin. Ei länsimaalainen kaupallinen seksikulttuuri ole siinä asiassa sen parempi kuin talebanien naisen alistamiskulttuurikaan. Länsimaissa naiset ovat aivopestyjä, mutta eivät tiedä olevansa, vaan luulevat olevansa vapaita toisin kuin islamilaiset sisarensa.

Olen lukenut Marketan nettipäiväkirjaa parin kuukauden ajan. Hän on viisikymppinen valtiotieteen tohtori. Tällä hetkellä hän matkaa pitkin Intiaa ashramista toiseen. Noin viikko sitten hän vietti yön  Bodhgayassa Buddhan pipal-puun juurella. Hän kuvaa kokemusta näin:" Kuu nousee täysin siniselle taivaalle. Näen sen maatessani Buddhapuun oksien raoista. On äärettömän rauhallista, kaunista ja pyhyys leviää porttien sisälle…" Siellä minäkin haluaisin nukkua yöni, mutta tuskin se tässä elämässä toteutuu. Nukuttuaan Buddhapuun juurella hän kirjasi päiväkirjaansa seuraavat ohjeet luovan innoituksen säilyttämiseksi:

1. Aamulla herätessäsi on mielessä joku asia työn ohella tai sen puitteissa mitä haluat ehdottomasti saavuttaa. Maltat tuskin odottaa, että päivä alkaa.

2. Se mitä teet on oltava niin nautittavaa, että se vie kaiken huomiosi. Olet tyytyväinen lopputulokseen.

3. Jotta voit pysyä innostuneena ja iloita tehtävistäsi, on niiden tultava koko ajan monimutkaisemmiksi. Samassa joessa ei voi uida kahdesti.

4. Turvaa luova energiasi, muuten entropia murtaa keskittymisesi. Ala anna ulkopuolisten häiritä.

5. Aseta ympärillesi esineitä, joihin haluat huomiosi kiintyvän, jotka edistävät luovaa voimaasi.

6. Tarkista yhä uudestaan, mistä pidät ja mistä et pidä. On tiedettävä, miksi tekee jotain ja muistaa, että tunteet kuten pitkästyminen, kiinnostus, ilo, kipu vaikuttavat toimintaan.

7. Tee vähemmän semmoista, josta et pidä.

Marketta kirjoittaa matkapäiväkirjaansa nettikahviloissa, joissa on vaikea keskittyä ajatuksen selkeään muotoiluun, skandien puuttuminenkin haittaa kirjoittamista, tiedän sen kokemuksesta, kun itse kirjoitin Eurooppaa kiertäessäni matkapäiväkirjaa Hesarille. Mikä työ ja tuska oli nettikahvilan löytämisessä ja kun sellaisen löysi, se oli yleensä niin meluisa paikka että siellä oli vaikea keskittyä kirjoittamiseen.

Marketan matka on edennyt Brahma Kumaris -ashramiin. Eilen hän kirjoitti sieltä, että "mieleen tulee keskimäärin 25-40 ajatusta minuutissa. Niistä alle 10 % on positiivisia!" Hän ei kerro onko se tutkimustulos vai perustuuko se hänen omiin kokemuksiinsa. Jos se on tutkimustulos, minua mietityttää, mistä johtuu että ihminen pystyy ajattelemaan niin vähän positiivisia ajatuksia. Onko se geneettinen ominaisuus – kuten afrikkalaisten älykkyys Tatu Vanhasen tutkimusten mukaan. Kun kuuntelen nuorten naisten puheita metrossa, bussissa ja raitiovaunussa - muualla en heitä kuulekaan - toisilleen - niin he haukkuvat poissaolevaa kolmatta joka on heidän oman sukupuolensa edustaja. Minä ihmettelen mikä on se generaattori joka tuottaa negatiivisia ajatuksia, joiden vallassa minäkin olen ollut koko tämän päivän. Se ei liity naishormonin kuukausittaiseen vaihteluun, edes, koska minulla ei sitä vaihtelua enää ole. Eikä se voi johtua siitäkään, että tänään on perjantai ja 13 päivä. Marketta kysyy: " Eikö ole tärkeä alkaa ohjata ajatuksia. Ja antaa välillä tilaa jollekin korkeammalle aivoissa?" Minun on ruvettava taas meditoimaan. Olen laiminlyönyt meditoimista jo pari vuotta pelkkää hengen laiskuuttani, mikä on yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

 

Muusan kuolema

9.8.04

Viime yönä näin unta kuvanveistäjästä Näppäilin hänen kännykkänsä ja sain näyttöruudulle luettelon kirjoista, joita hän oli viimeksi lukenut, yksi niistä oli Immanuel Kantin kirja muusuudesta. Kuvanveistäjä ilmestyi paikalle ja sanoi jotain osuvan huumorintajuista aiheesta. - Sinähän puhut kuin olisit elävä, minä totesin.

"Kuollut muusa on paras muusa," kirjoitin Kiiltomadon keskustelupalstalla suunnilleen viikko sitten tietämättä, että Hullun taivaassa - kirjan muusa - toisin sanoen muusus, koska innoittaja oli miespuolinen henkilö - oli kuollut pari viikkoa aikaisemmin. Enkä tietäisi sitä vieläkään ellei taiteilijatalon grillijuhlissa perjantai-iltaa naapuri olisi ohimennen maininnut lukeneensa Aamulehdestä, että Heikki Virolainen on kuollut. Hän ei muistanut milloin oli se lukenut. En uskonut ( = tyypillinen suomalainen) ennen kuin olin googlannut netistä esiin MTV:n kuolinuutisen. Ehkä Hesarissa ei nekrologia ole ollutkaan, tai en ole huomannut sitä, kun olen lukenut huonosti lehtiä viime aikoina. Virolainen kuoli 16.7. sairaskohtaukseen kotonaan, luki uutissivulla. Luultavasti sydänkohtaukseen, minä arvelen.

Elämä on täynnä yhteensattumia, mutta vain harvoin yhteensattumat ovat merkitseviä. Virolaiselle kaikilla yhteensattumilla oli jokin salainen merkitys. Ihmiset eivät tapaa sattumalta, ei mikään tapahdu sattumalta, vaan taustalla vaikuttavat henkiset voimat. Hänellä oli iso ja sekava esoteerisen kirjallisuuden kirjasto, joka alussa kiinnosti minua enemmän kuin itse mies. Hänen oppi-isänsä oli Pekka Ervast ja oppiäitinsä madame Blavatsky. Kun kuuntelin häntä vähän aikaa, aloin kiinnostua myös hänen puheistaan, vaikken ymmärtänyt niistä puoliakaan. Hänessä henkisyys ja fyysisyys olivat jännittävässä ristiriidassa. Siitä jännitteestä syntyi hänen veistotaiteensa, 60-luvun värikkäät Kalevala-aiheiset puuveistokset, joista hänet tunnetaan parhaiten. Myöhemmin hän teki abstrakteja metalliveistoksia, joilla oli pitkiä ja omituisia nimiä. Viimeiset teokset liittyivät Leo Tolstoin kirkonkiroukseen. Ne muutamat kerrat jolloin tapasin hänet yhdeksänkymmentäluvulla, hän puhui siitä miten törkeästi ortodoksinen kirkko kohteli Leo Tolstoita, ei ollut vapauttanut Venäjän suurinta henkeä edes kuoleman jälkeenkään kirkonkirouksesta. Virolainen oli lukenut Leo Tolstoilta vain yhden kirjan. Se oli Ylösnousemus, ilmeisesti kirja oli tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen, että Tolstoin kirkonkirouksesta oli tullut hänelle jonkinlainen fiksaatio. Hän kampanjoi veistoksillaan Tolstoin puolesta..

Hän oli antelias mies mitä tulee henkisiin ideoihin, kaikin puolin runsas ja rönsyilevä. Hän lahjoitti minulle Blavatskyn Hunnutetun Isiksen, joka oli hänen ensimmäisen vaimonsa suomentama. Se oli kaikessa sekavuudessaan inspiroiva kirja. Sieltä löysin puhuvat ja paikasta toiseen siirtyilevät kivet ja muitakin tarinoita, jotka kiehtoivat mielikuvitustani. Sieltä löytyi myös nimi kirjalle: Hullun taivaassa, josta piti alun perin tulla suuri yhteiskunnallinen romaani, mutta siitä tulikin pieni hullu kirja. Muusan – tässä tapauksessa muusuksen – merkitystä ei voi vähätellä. Hänen ajatuksillaan voi olla ratkaisevan tärkeä vaikutus kirjan sisältöön ja henkeen. Ilman häntä siitä kirjasta olisi tullut paljon tylsempi eikä amerikkalainen kustantaja Dalkey Archive Press olisi ostanut sitä. Yhteensattuma tai ei, mutta kustantaja allekirjoitti sopimuksen ja pani shekin postiin kaksi päivää ennen hänen kuolemaansa. Yksi ympyrä elämässä kiertyi umpeen.

Hän oli suuri unien näkijä ja tulkitsija, aidosti kiinnostunut asiasta ja jaksoi aamuisin kuunnella kun kerroin uniani. Kun olin saanut kun olin saanut Hullun taivaassa –kirjan valmiiksi, näin unta että kaadoin vahingossa huussin ja paskaa valui pitkin maata. Hän tulkitsi, että se tietää rahantuloa. Ja tulihan sitä jonkin verran enemmän kuin normaalisti , kun siitä otettiin toinen painos siksi että se oli Finlandia-ehdokas. Hänen tulkintansa palasi mieleeni tämän heinäkuun alussa, kun näin unta likaisista vessapytyistä. Olin saanut vähän aikaisemmin tarjouksen Dalkey Archive Pressiltä. Jos uneen ja tulkintaan on uskomista niin rahaa ei ole tulossa paljon, kun ei paskaakaan ollut paljon.

Näin hänet ensimmäisen bussissa numero 36, nykyään se on numero 14 juhannuspyhien jälkeen vuonna 1986 Hän tunsi minut, mutta minä en häntä. Olimme käyneet samaa koulua 30 vuotta aikaisemmin ja kirjoittaneet samaan aikaan 60-luvulla Ylioppilaslehteen arvosteluja, hän kuvataiteesta, minä kirjallisuudesta. Ehkä en ollut muuttunut sitten koulu- ja opiskeluvuosien, koska hän tunnisti minut ja vinkkasi vierelleen istumaan. Lopun voi lukea Hullun taivaasta.

Viimeisen kerran näin hänet Kampin metroasemalla viime toukokuussa, kun olin menossa ranskantunnille. Hän istui penkillä, sanoi lepäävänsä hetken ennen kuin menee katsomaan Sanomatoria. Hän kysyi onko minulla Gerald Gaben kirja Onnellisten muistojen puutarhasta, osa 1. Pari vuotta aikaisemmin hän oli lahjoittanut minulle kakkososan, joka oli jostain syytä ilmestynyt aikaisemmin. Kun minulla ei ollut ykkösosaa, hän halusi lahjoittaa sen minulle. Sovittiin että hän soittaa Aatmaan ( kirjakauppaan) ja minä käyn hakemassa sen sieltä. Hän soitti noin viikon kuluttua kysyäkseen joko olen hakenut ja lukenut sen kirjan. Mutisin epämääräisesti, en ole ehtinyt lukea sitä, kun kirjoitan romaania ( tai mikä lie se nyt onkaan). Ehkä hän kaikesta huolimatta piti minua kehityskelpoisena sieluna ja toivoi sen takia että lukisin Gaben kirjan. Se on ikään kuin hänen testamenttinsa minulle. Otin kirjan tänä aamuna hyllystä ja katselin ensimmäistä lukua joka käsittelee jälleensyntymää. Kirjan mukaan, Gaben sanoin: "ihmisen todellinen olemus on se joka jälleensyntyy, joka on kuin suuri näyttelijä elämän suuressa draamassa. Aina se esiintyy uudessa osassa, uudessa ruumiin puvussa ja uusissa olosuhteissa, ja kuitenkin se on aina oma itsensä. Se ei koskaan voi sekoittaa itseään esittämiinsä erilaisiin osiin. Se kerää kaikkien osiensa kokemukset ja tiedot niin kuin helmet nauhaan, toistamatta entisten osien elämäntapoja." Se minua ihmetyttää, miksi todelliset olemukset eivät opi mitään kokemuksista. Vaikka ne eivät niitä toista, niin ne tekevät uusia tyhmyyksiä.

Virolaisen kala.jpg (14219 bytes)

Heikki W.Virolainen: Sinikeltainen  kala 1977

(Amos Andersonin museo)

Kirjallisuustesti - mikä kirjallisuuden klassikko sinä olet?

3.8.04

Kun kirjoitustyö ei viikon katkoksen jälkeen lähde sujuakseen, niinpä sitä sortuu nettiin huvittelemaan. Sieltä löytyy kirjallisuustestejä, kuten seuraava: Mikä kirjallisuuden klassikko sinä olet ? Testata voi tästä osoitteesta hyvällä onnella, ellei palvelin ole tilapäisesti tukossa. Testin tulos: Olen Virginia Woolfin Orlando.

1091195146_orlando.gif (4771 bytes)

Woolf on yksi mieliklassikoistani, oppiäitini. Siis ei mikään turha testi.. Ulkoisilla tapahtumilla ei todellakaan ole merkitystä. Se mitä pää sisällä tapahtuu, mitä unissa tapahtuu on paljon tärkeämpää kuin ns. objektiivien todellisuus, joka o pelkkää harhaa. Kirjoittajalle kirjoittaminen on todellista elämää. Mitä sanoikaan Kafka: "Kirjailijan elämä on todella riippuvainen kirjoituspöydästä; jos hän aikoo välttää hulluuden, hän ei saa oikeastaan koskaan loitontua kirjoituspöytänsä luota, hampaillaan hänen täytyy pitää kiinni siitä. ( Briefe 5.7.1922) En tosin riipu hampaillani kirjoituspöydän reunasta, mutta pöytä on sänkyni vieressä niin että pääsen töihin välittömästi aamulla, ei tarvitse pukea päälle, ei kammata hiuksiaan, ei meikata tai ajaa partaa.

Vinkki klassikkotestistä löytyi Enimmäkseen nimetön - blogista

 

Byrokraattista virkakankeutta - ei kun heitteillejättö

1.8.04

Minun tätini Unelma, joka täyttää tässä kuussa 83 vuotta, ei pääse muuttamaan Suomeen, jossa hänen lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat, koska hän pystyy liikkumaan asunnossaan eikä niin ollen ole välittömän avun tarpeessa. Suunnilleen noilla perusteilla ulkomaalaisviraston byrokraatit hylkäsivät hänen anomuksensa. Hän asuu Petroskoissa hissittömän talon viidennessä kerroksessa eikä korkean ikänsä ja sydänvaivojensa takia jaksa kiivetä portaita. Jonkun täytyy käydä hänen puolestaan kaupassa ja apteekissa. Suomalaiset viranomaiset kai ajattelevat että menkööt vanhainkotiin, jos ei jaksa. Venäläiset vanhainkodit ovat vielä kauheampia kuin suomalaiset, jotka ovat myös aivan hirveitä paikkoja. Kävin toissa talvena kirjailijavierailulla sellaisessa paikassa ja järkytyin, kun näin miten täyteen vanhukset oli pumpattu täyteen rauhoittavia lääkkeitä, ettei heistä olisi häiriötä vähäiselle hoitohenkilökunnalle.

Unelman poika, minun serkkuni Arvi Perttu, haluaisi ottaa vanhan äitinsä luokseen asumaan, mutta ei se byrokraattien mielestä käy, koska Unelma on inkeriläinen. Pelkäävätkö he että kunnianarvoisa tätini rupeaa diilaamaan huumeita kadulla? Unelma osaa täydellisesti suomea, hän on julkaissut useita runokirjoja suomenkielellä. Hän on tehnyt elämäntyönsä folkloristina, hänen väitöskirjansa itkuviristä Ikuinen itku kuuluu kansanrunouden opiskelijoiden tutkintovaatimuksiin, ja on alallaan klassikko. Hän on hyödyttänyt suomalaista folkloristiikkaa paljon, mutta ei se ole byrokraattien mielestä mikään meriitti eikä syy päästää häntä Suomeen vakituisesti asumaan. Hän sai vain kolmen kuukauden viisumin tähän maahan. Hänen on matkustettava Petroskoihin uusimaan se lokakuun lopussa. Konsulaatissa jonottaminen ja matka edestakaisin on rasittavaa niin vanhalle ihmiselle.

PS. Tein pyörälenkin Itä-Helsingin rannoilla, ajoin Kivinokkaa ja takaisin. Matkalla ajatteli Unelman kohtaloa ja tulin yhä vihaisemmaksi byrokraateille. Mietin mitä voisi tehdä. Heidän päätökseensä ei ole muutoksenhakuoikeutta. He ovat viisaissa päissään miettineet asia loppuun asti. Minun mielestäni heidän päätöksensä merkitsee heitteillejättöä. Lisäsi sen otsikkoon pyöräilylenkiltä palattuani Suomi on oikeusvaltio. Kun kerran on päätetty että inkeriläisiä päästetään Suomeen jonotusjärjestyksessä, niin ei kellään saa olla oikeutta ohittaa jonoa. Järjestelmän mukaan hän pääsee muuttamaan Suomeen noin kymmenen vuoden kuluttua, silloin hän on 93-vuotias. Hänen edellään ovat jonotusnumeronsa säällisessä järjestyksessä hankkineet kaverit, joilla yksi isovanhempi on inkeriläinen ja jotka eivät osaa suomea eivät tiedä suomalaiset kulttuurista mitään eivätkä ole tehneet sen kulttuuri eteen mitään, kuten Unelma, eivätkä ikinä ole olleet suomalaisuutensa takia Siperiassa, kuten Unelma. Näin toteutuu Mauno Koiviston kaunis ajatus inkeriläisten paluumuutosta. Byrokraatit toteuttavat ajatusta täysin mekaanisesti ottamatta huomioon sen enempää inhimillisiä kuin kulttuurillisia näkökohtia.

 

Unien taustaa

1.8.04

Minun käsilaukkuni tyhjennettiin berliiniläisessä taidemuseossa. Joku vei lompakon ja pankki- sekä luottokorttini. Eikä siinä kaikki viime yön vastoinkäymiset. Taidemuseon edustalla seuraani lyöttäytyi tungetteleva mies. Kun torjuin hänet, hän kävi väkivaltaisesti kimppuuni. Pakenin lapsuuteni Munkkiniemeen, mies perässä. Onnistuin pääsemään miehestä eroon Puistotiellä, kun hakeuduin tukevahkon keski-ikäisen herrasmiehen turviin, joka saattoi minut Perustielle. Hän ihmetteli miksi minulla on kivi kädessä. Selitin, että se on puolustustarkoituksiin.

Eilen, deadline-päivänä, sain valmiiksi jutun suhteesta isään, siitä miten hän on vaikuttanut uraani, ja vaikuttaa edelleen, vaikka onkin ollut kuolleena 34 vuotta. Juttu oli tilaustyö Tammen antologiaan Isä, tytär ja teksti. Minulta meni viikko sen kirjoittamiseen, tuloksena vajaat kuusi liuskaa. Alkuun pääseminen oli vaikeata, koska en ole mikään ammattikirjailija, joka pystyy vaivattomasti siirtymään lajityypistä toiseen. Piti keskeyttää romaanin kirjoittaminen, mikä aiheutti huomattavaa kitkaa. Aihekin oli vaikea. Olen kyllä kirjoittanut isästäni paljon, mutta aina fiktion suojassa. Kun juttu oli viimeistä viilausta vaille valmis, tuntui siltä että nyt on rahkeet lopussa, en jaksa enempää. Tyhjä käsilaukku kuvaa hyvin tilannetta, kaikki on viety, resurssit ja energia lopussa. Voi sen tulkita freudilaisittain, että libidooli lopussa. Varsinkin, kun ei minua lainkaan kiinnostanut tutun miehen puhelimessa tökerösti esittämä rakasteluehdotus, joka tuli juuri kun olin kirjoittamassa viimeistä kappaletta. Hänen osoittamansa mielenkiinto minun ruumiillisuuttani kohtaan ei imarrellut, vaan ärsytti. Torjuin hänet ilman toivoa tulevaisuudesta, ja sain kuulla vitsiksi kai tarkoitetun tokaisun: "Pidä vittusi ja ne nailonsukatkin." Siinä taustaa unen tungettelevalle tuntemattomalle.

Jokin aika sitten ihmettelin nettipäiväkirjassa, näkevätkö miehet unia takaa-ajavista naisista. Kukaan mies ei ole vielä tunnustanut näkevänsä. Entä näkevätkö miehet unia väkivaltaisista naisista? Naiset, varsinkin kun ovat nuoria, joutuvat kokemaan niin paljon henkistä väkivaltaa = panopuheita ja huorittelua kaduilla, ravintoloissa ja melkein missä tahansa liikkuvatkin, että ei ihme jos heidän unissaan esiintyy väkivaltaisia miehiä ja takaa-ajotilanteita. Vanhenemisessa on ainakin se ilo, että saa kulkea rauhassa kadulla, mitä nyt joskus keskenkasvuiset pojat mummottelevat, jolloin totean: En ole tiennytkään että minulla on noin paljon komeita lapsenlapsia. Pojat hiljenevät ällistyneinä. Joskus joku vielä erehtyy huorittelemaankin , mikä tuntuu aika lapselliselta, ihan kuin ei huutelijalla olisi silmiä päässä. Naisvihan juuret täytyy olla omassa epävarmuudessa, jos kaikki naiset näyttävät huorilta ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Nyt on edessä hankala siirtyminen takaisin romaaniin. Kiiltomadon yleisönpalstalla velloo keskustelu siitä, miten päästä kirjoitustyöhön käsiksi. Keskustelu liikkuu aiheesta ja aiheen vierestä, ja yhtäkkiä ihmiset alkavat sättiä toisiaan, kuten aina netin keskustelupalstoilla. Netti kuumentaa kummasti tunteita. Jokaisella on kai omat niksinsä millä päästä työnteon vireeseen. Yksi siivoaa ja toinen kuuntelee musiikkia, kolmas lukee jotain inspiroivaa. Minulla työntekoon auttaa kasvava ahdistus, johtuu se sitten rahapulasta, deadlinesta tai jostain sisäisemmästä tekijästä. Ahdistukseen ei ole muuta helpotusta kuin kirjoittaminen. Kannattaisi ottaa puhelin irti seinästä, katkaista nettiyhteys, jättää sanomalehdet lukematta , telkkari katsomatta, ystävät tapaamatta, päällystää seinät korkilla ja käydä ulkona vain yön hiljaisten tuntien aikana, niin eiköhän kirjoittaminen siitä alkaisi sujua omalla paineellaan.

Kahden luvun välissä

23.7.94

Kahden luvun välissä kävin pankissa. Viime käynnistä oli kulunut lähes pari vuotta ja olin ehtinyt unohtaa, että siellä kuluu aikaa, eikä ole aikakauslehtiä tarjolla kuten apteekeissa ja terveyskeskuksissa. En ollut ottanut edes kirjaa mukaan, kun luulin että amerikkalaisen kustantajan shekin muuttaminen rahaksi käy kädenkäänteessä - ja pääsen vihdoinkin ostamaan ison pullon aitoa samppanjaa. Mutta ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Kaikilla pankin asiakkailla tuntui olevan monimutkaisia raha-asioita, joiden selvittämiseen meni aikaa. Hikisen jonottamisen jälkeen pääsin vihdoin tiskille ja sain kuulla, että pankki lähettää shekin perintään, se maksaa 80 euroa ja kestää kaksi viikkoa! En voinut suostua sellaiseen. - Ehkä joku toinen pankki lunastaa sen, virkailija sanoi toiveikkaasti. Menin toiseen pankkiin. Siellä oli kunnon ilmastointi, ei jonottaminen ollut yhtä hikistä, mutta kyllä se kesti. Tiskillä selvisi, että minun täytyy mennä tilipankkiin, ehkä shekki lunastetaan siellä. Siis Munkkivuoreen, kaupungin toiselle laidalle. Ehdin sinne niukin naukin ennen sulkemisaikaa ja olin onneksi ainoa asiakas. He suostuivat lunastamaan shekin ilman perintämaksua, mutta rahat tulisivat vasta muutaman päivän kuluttua. Mutta mikäli shekki osoittautuisi katteettomaksi, tililtäni veloitettaisiin rahat pois. No, toivottavasti ei osoittaudu ja saan sen samppanjapulloni joskus ensi viikolla..

Pankissa käynnin jälkeen istuin Munkkivuoren ostarin penkille, eikä tullut yhtään nostalginen olo. Tuli mieleen, että ehkä kaikki amerikkalaiset kustantamot eivät ajattele yhtä kaupallisesti kuin suomalaiset, kun ottavat ohjelmistoonsa 16 vuotta vanhan kirjan. Olisikohan niin että kirjan elinkaari on sittenkin pitempi kuin syksystä jouluun? Viereeni penkille lennähti naakka, jolla oli kiiltävän mustat jalat. Se katsoi minua kuin vanhaa tuttuaan. Ehkä me olimme tavanneet toissa keväänä Talin siirtolapuutarhassa, kun olin kääntänyt maata ja naakka kavereineen oli tullut käännökselle norkkomaan matoja. Ei tullut ikävä Talin siirtolapuutarhaakaan. Mikä helpotus, että olen päässyt siitä eroon. Naakalla ja minulla oli sanaton yhteisymmärrys. Kun lähdin sekin lähti.

Kävelin lapsuuteni Munkkiniemeen ihan sen takia että saisin ajaa raitiovaunulla keskustaan. Ei nostalgiaa Munkkiniemessä, mutta keskustassa se iski. Asvaltti tuoksui siellä kuin 60-luvin kesinä, jolloin osallistuin kaikkiin Vietnam-mielenosoituksiin ja istuin Vanhan terassilla parantamassa maailmaa. Hieman haikeana totesin, että ne ajat ovat iäksi menneet, enkä mennyt Vanhan terassille, koska se ei olisi kumminkaan ollut se sama terassi kuin silloin kauan sitten nuoruudessa, jolloin kaikki mahdollisuudet olivat edessäpäin ja se oikea istua terassilla tai tulla vastaan minkä tahansa kadun kulman takaa. Kun ajattelin vähän tarkemmin, muistin että sehän oli hirveän tuskallista aikaa, annoin mahdollisuuksien mennä ohitse enkä osannut nauttia hetkestä, kun en ollut Zen-buddhisti, vaan maolainen; lippiksessä oli Maon kuva ja taskussa Maon pieni punainen kirja. Oi niitä aikoja. Se oli siis eilen, kun olin kahdennentoista ja kolmannentoista luvun välissä.

Tänään aloitin kolmannentoista luvun. Sen kirjoittamiseen menee suunnilleen viikko. Kirja jonka lajityyppiä en vielä uskalla määritellä, etenee hitaasti yhtä hitaasti edellisetkin kirjat, vaikka enää ei ole vaivana hirveitä kolmen päivän migreenejä, joskus vain silmissä välähtelevät valokaaret ja salamat, mutta ne menevät nopeasti ohitse. Migreenikohtaukset palvelivat kirjan tekemistä, oli pakko kolmeksi päiväksi lakata kirjoittamasta, mennä itseensä, mennä kipuun. Niiden päivien aikana jotain kirkastui ja kirjoittaminen eteni seuraavaan migreenikohtaukseen asti.

Nyt puurran tasaisesti päivästä päivään ja tekstiä kertyy, mutta enemmän lukuisiin varastoihin ja välivarastoihin kuin itse kirjaan. Heitän varastoihin lauseita, kappaleita, kokonaisia lukuja (= viikon työn). Varastoissa vallitsee paljon pahempi sekasotku kuin vaatekaapissani, jossa t-paidat on yhdellä hyllyllä, alushousut toisella, sukat kolmannella jne. En ole vielä keksinyt sellaista lajittelujärjestelmää, jolla löytäisin tietokoneen varastotiedostoista vähällä vaivalla lauseen tai kappaleen, jonka olen sinne tallentanut ja jota myöhemmin tarvitsen.

Ennen tietokoneaikaa minulla oli iso paperikori kirjoituspöydän alla, josta kaivelin hylättyjä liuskoja. Tyhjensin paperikorin vasta kun kirja oli valmis. Nykyään menee yhtä paljon aikaa hylättyjen, mutta käyttökelpoisten lauseiden etsimiseen kuin ennen tietokoneaikaa, vaikka minulla on AltaVistan hakurobotin "Private Extension", joka tosin toimii kunnolla vain kaikkein vanhimmassa koneessani, missä on Windowsin 95-käyttöjärjestelmä. Kone on kymmenen vuotta vanha on sylimikro. Se on ihana kone, se on pieni eikä se kuumene liikaa. Kirjoitan sillä aamut sängyssä. Puolen päivän jälkeen siirryn ison koneen ääreen ja editoin aamulla kirjoittamani. Lopetan editoimisen kuuden maissa illalla ja lähden pyöräilylenkille. Jotenkin täytyy pitää kuntoa yllä, muuten tätä työtä ei jaksaisi. Ihmettelen ihmisiä jotka sanovat, että sitten kun he pääsevät eläkkeelle, he rupeavat kirjoittamaan. He kai kuvittelevat että kirjoittaminen on kevyttä sisätyötä, ja se sujuu yhtä helposti kuin lukeminen. Kirjoittaminen on rekkakuskin, kivenhakkaajan ja kirurgin työtä, ei niitä hommia ruveta hoitamaan vasta eläkepäivillä.

Illalla kun en enää jaksa kirjoittaa, siirryn kolmannen tietokoneen ääreen, se on yhteydessä nettiin, luen sähköpostit, Kiiltomadon ja Kirjailijaliiton keskustelupalstat sekä noin kymmenkunta blogia, jotka olen tilannut Pinserin kautta. Käymälä on edelleen suosikkilistani kärjessä. Lukekaa ihmiset, mitä hän kirjoittaa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä viimeksi suomennetusta osasta Vanki. En ole sitä osaa vielä itse lukenut, enkä pysty lukemaankaan niin kauan aikaa kun kirjoitan omaa kirjaa.

 

Kirjoittaminen rakkauden tekona

5.7.04

Tänään allekirjoitin sopimuksen amerikkalaisen kustantajan kanssa ja ostin sen kunniaksi pienen pullon (200 cl) ranskalaista samppanjaa. Ison pullon ostan sitten kun saan etumaksun kirjasta. Join samppanjaa luhtipuutarhassani ja luin vanhoja lehtiä. Silmiin osui pieni uutinen: ensi kesänä Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen teemana on Kirjoittaminen rakkauden tekona. Suomalaiset eivät tee rakkautta, englantilaiset ( make love) ja ranskalaiset ( faire l’amour) tekevät sitä.

Nykysuomen sanakirjan mukaan: Rakkaus on syvä eroottinen kiintymys toiseen henkilöön, vrt. lempi. Rakkauden alalajeja ovat: aistillinen, henkinen, platoninen r. Sekä ensi-, palava, puhdas, onneton, toivoton r. Vapaa r. mainitaan myöhemmin. On olemassa myös äidin- isän-, vanhempain- suku-, isänmaan-, veljes-, sisarus-, ihmis-, naapuri- ja vastarakkaus. Lapsirakkautta ei mainita luettelossa. Sanakirjan mukaan Rakkaus syttyy, sammuu, kuolee. Siinä rakkauden elämänkaari lyhyesti. Kiintymys tarkoittaa tunnepohjaista kiintymystä, kiinnittyneisyyttä, vetovoimaa jhk., rakkautta. Esimerkkinä lause: "Tunsi väkevää kiintymystä tyttöä kohtaan."

Websterin sanakirja määrittelee, että rakkaus on: "1. Profoundly tender or passionate affection for a person of opposite sex." Näin ajattelivat sanakirjan konservatiiviset tekijät 1980-luvulla. Eroottinen rakkaus ei voinut millään muotoa kohdistua samaan sukupuoleen. Mahdoton ajatus. Tekijät olivat todellisuudelle vieraita. Kovin hartaita kristittyjä he eivät tainneet olla, koska rakkaus Jumalaan on heidän luettelossaan vasta 11. sijalla ja heti sen jälkeen seuraa rakkaus tennikseen. Kas kun ei poolo-peliin tai rugbyyn.

Miten minä määrittelisin rakkauden? Kokemukseni mukaan eroottinen rakkaus on häiriötila ruumiissa, joka vaikuttaa voimakkaasti aivojen tilaan. Se kaventaa ajattelukykyä, toisin sanoen tyhmistää, aiheuttaa aistiharhoja, arvostelukyvyn menetystä, keskittymiskyvyttömyyttä, unettomuutta, hermostuneisuutta, levottomuutta, sekavaa puhetta, änkytystä, punastumista, vatsavaivoja, painajaisunia, mielikuvituksen voimakasta lentoa, siksi se on niin tavoiteltu tila runoilijoiden ja romaanikirjailijoiden keskuudessa. Se poistaa ikävystyneisyyden - elämällä on tarkoitus, joka on rakkauden kohteen tapaaminen - kaamea tunne: "en voi elää ilman sinua". Mitä positiivista voisi sanoa tunteessa, joka sekoittaa sekä pään että elämän? Siinä tilassa rupeaa käyttäytymään vastoin kaikkia periaatteitaan. Sitä hylkää itsensä ja ystävänsä, jopa perheensä sen vaikutuksen alaisena. Vahvasta humalasta selviää vuorokaudessa, vahvasta rakkaudesta ei vuodessa eikä parissakaan. Ja krapula, joka siitä seuraa on hirveää tyhjyyttä ja toivottomuutta.

Penguinin Wordmaster -sanakirjan mukaan rakkaus on 1. strong or deep-seated affection, devotion 2. a strong liking or interest. Minulla on vahva kiinnostus kirjoittamista kohtaan. Olen rakastunut, en pysty ajattelemaan mitään muuta, aamulla kirja on ensimmäisenä mielessäni, illalla viimeisenä. Näen painajaisunia ja pelkään, että se hylkää minut. En välitä ystävistäni, en perheestä, en rakastajastani, hän tulee mustasukkaiseksi ja onnettomaksi, kun huomaa että ajattelen jotain muuta kuin enemmän kuin häntä. Hän pettää minua, minä tulen onnettomaksi ja kirjoitan hulluna rakkaudesta. Annan kaiken itsestäni ihmisille joita en edes tunne, mutta rakastajalle en mitään. Hänellä on täysi syy olla mustasukkainen ja pettää minua Jonain päivänä rakkaus hylkää minut, kirja on valmis. Olen tyhjä ja toivoton, itsemurhan partaalla. En pysty kirjoittamaan. Sitä voi kestää kuukausia, vuosia. Ja sitten jostain käsittämättömästä syystä  rakastun taas sanoihin, rupea kirjoittamaan kirjaa enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin seuraava lausetta. Se on rakkauden tekemistä.

Shakespeare sanoi että rakkaus on "merely a madness,and, I tell you, deserves as well a dark house and a whip as madmen do. Eikä tosi rakkaus ( true love) hänen mukaansa never did run smooth. Kirjoittaminen ei ole kitkatonta, tasaista, siloista ja suloista. Se on intohimoa, hulluutta, epätoivoa, hurmiota. Se on tosi rakkautta.

 

Saudi-arabialaisia kissoja

30.6.04

Yhdeksän yötä sitten minua ajoi takaa kaksi saudi-arabialaista miestä, saattoivat olla al-Qaidan miehiä, tai sitten eivät. Alitajunta reagoi maailman tapahtumiin. Uutiset naisten vainosta painuvat alitajunnan syvyyksiin ja kohoavat unissa esiin sopivan ärsykkeen vaikutuksesta. Koska olen suuri kissojen ystävä, laitan saudi-arabilaisten kissojen kuvan tähän.

Lisää saudi-arabialaisia kissoja löytyy Alhamedi Alanezin nettipäiväkirjasta, jonka nimi on The Religious Police. Nettipäiväkirja on omistettu niiden viidentoista koulutytön muistolle, jotka kuolivat koulupalossa kaksi vuotta sitten, kun uskonpoliisi ei päästänyt heitä ulos palavasta rakennuksesta, koska he eivät olleet asianmukaisesti pukeutuneita huntuihin ja kaapuihin. Uskonpoliisi ei päästänyt myöskään palomiehiä kouluun sammuttamaan tulipaloa. Linkki saudi- miehen päiväkirjaan löytyi Vera’s logista.

 

Kirjan matka maailmalle ( mainoskatko)

29.6.04

Juhannusaattona tuli tarjous amerikkalaiselta kustantajalta Dalkey Arcive Pressiltä. Se on epäkaupallinen kustannustalo, joka julkaisee eurooppalaista ja amerikkalaista laatukirjallisuutta. Heidän kirjailijoitaan ovat muun muassa Louis –Ferninand Céline, Michel Butor, Claude Simon, Nathalie Sarraute, Violette Leduc, Boris Vian, Raymond Queneau ja Jacques Jouet Ranskasta, Andrei Bitov Venäjältä, Camile Jose Cela ja Juan Goytisola Espanjasta, Carlos Fuentes latinalaisesta- Amerikasta. Hullun taivaassa -romaani, jonka he aikovat julkaista, pääsee hyvään seuraan. Hyväksyin tarjouksen tänään, sopimus tulee myöhemmin postissa. Toivottavasti. En ole tehnyt mitään kirjan markkinoimiseksi, ei ole Tammikaan tehnyt. Dalkeyn toimittajat löysivät sen ihan itse, kun kävivät Suomessa keväällä ja saivat Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskukselta englanninkielisen antologian, jossa oli katkelma siitä kirjasta. Naispuolinen toimittaja ihastui katkelmaan, googlasi englanninkieliset kotisivuni ja lähetti kyselyn, onko Hullun taivaassa käännetty englanniksi. Jotain hyötyä on siitä, että osoite löytyy netistä, vaikka riesaakin on, noin 150 roskapostia päivittäin. Jos sivut olisivat suositummat, sitä tulisi monta kertaa enemmän..

Agatha Haun käänsi kirjani kymmenen vuotta sitten, kun opiskeli Helsingin yliopistossa suomenkieltä, teki käännöksen omaksi ilokseen eikä tarjonnut (tietääkseni) sitä kellekään kustantajalle. Hän lähti Suomesta enkä ole kuullut hänestä sen koommin mitään. Minulta meni juhannuspyhät siihen kun jäljitin häntä. Lopulta hän löytyi Etelä-Koreasta, netin avulla. Hänestä riippuu suostuuko hän antamaan käännöksen oikeudet Dalkey Archive Pressille pientä palkkiota vastaan.

En usko kirjan ilmestymiseen, ennen kuin näen kädessäni kirjan englanninkielisen laitoksen. Olen tyypillinen suomalainen, se ei usko ennen kuin näkee. Jotain voi aina tapahtua. Kun Taira – en edes yritä kirjoittaa hänen sukunimeään, se menisi kuitenkin väärin - käänsi Hullun taivaan 90-luvun alussa venäjäksi, sopimus oli allekirjoitettu ja kirjan piti ilmestyä syksyllä, niin mitenkäs siinä kävikään - junavaunu jossa oli kustantamon painopaperti, varastettiin. Minun olisi pitanyt hankkia paperia Suomnesta, että kirja olisi voitu painaa, mutta en ruvennut siihen hommaan. Vuoden tai parin kuluttua se ilmestyi bakulaisessa kirjallisessa aikakauslehdessä. Sain palkkioksi yhdne vodkapullon ja kaksi kappaletta lehden numeroa.

Kun kirjan nimenä on Hullun taivaassa sille voi tapahtua mitä tahansa. Se elää omaa salaperäistä elämäänsä kuusitoista vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sen kirjoittaminen oli kyllä aika epätoivoinen urakka. Rupesin kirjoittamaan suurta yhteiskunnallista romaania työttömyydestä. Aloitin ainakin sata kertaa uudelleen, eikä se vain ottanut sujuakseen. Epätoivo oli lopult niin synkeän syvä, että luovuin suuresta suunnitelmasta ja silloin se alkoi liikkua kuin itsestään. Siitä tuli pieni kertomus hullusta rakkaudesta.

 

Takaa-ajajat unissa

21.6.05

Minut yritettiin hukuttaa ja minua ajettiin takaa viime yönä Riadissa, Saudi-Arabiasta. Ei käynyt ilmi olivatko vainoojani terroristeja. Miksi unissa takaa-ajajat ovat aina miehiä? Onko niin miestenkin unissa, vai ajavatko naiset heitä takaa? Joku viisaampi ( Jung?) on sanonut, että unien takaa-ajajat ovat niitä persoonallisuuden puolia, joita ihminen ei halua itsessään kohdata - hänen aliminänsä henkilöitymiä. Minun aliminäni on väkivaltainen mies. Animus on äitynyt unien häiriköksi. Johtuisiko se isä-esseestä, jonka olen luvannut kirjoittaa heinäkuun loppuun mennessä, mutta jota en ole vielä edes aloittanut, koska en keksi mitään positiivista sanottavaa hänen vaikutuksestaan uraani.

Riadissa en ole ennen ollutkaan. Siellä on naisten asema kurja, he ovat niin vaarallisia miehille, että heidät pitää eristää miehistä julkisissa tiloissa. Heillä on oma tavaratalot.. Heidän vaarallisuudellaan ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, se on miesten projektiota, mutta sitä pidetään objektiivisena totuutena. Ei minunkaan isäkuvallani ole mitään tekemistä sen kanssa millainen mies hän todellisuudessa oli, mutta minä näin ja koin hänet vaarallisena miehenä räjähdysalttiutensa takia. Häntä piti käsitellä varoen kuin dynamiittia. Kotona hän oli diktaattori. Minussa on puolet häntä, mutta en pysty olemaan diktaattori edes kissalleni. Se saa aina tahtonsa lävitse.

Bloomin päivänä

16.6. 2004

Piti lähteä pyöräilemään työpäivän jälkeen, mutta alkoi sataa eikä sateessa näe ajaa, kun silmälasit kastuvat. Pitäisi keksiä silmälasinpyyhkijät. Miksei niitä ole kukaan jo keksinyt. Kun en päässyt liikkeelle, istuin nettikoneen ääreen ja kokeilin Klassikkoautomaattia, josta oli juttua tämän päivän lehdessä. Ensimmäisen haun kymmenen parhaimman joukkoon listautuivat:

1. Raamattu

2. Augustinuksen tunnustukset

3. Nuoren Wertherin kärsimykset

4. Antigone.

Olin etsinyt hirmuhauskaa ja syvällistä luettavaa. Klassikkoautomaatilla on todella syvällinen näkemys huumorista, paljon syvällisempi kuin olisin osannut aavistaa. Olen lukenut Augustinuksen tunnustukset ja Nuoren Wertherin kärsimykset kauan aikaa sitten, eivät olleet minusta mitenkään hauskoja kirjoja, ehkä huumorintajuni oli kehittämätön.

Tein uuden haun, tarkensin kriteerejäni. Huomioin lajityypistä sisäisen maailman ja satiirin, kaikki muut alueet paitsi Suomen. Halusin runsaasti erotiikkaa, syvällisyyttä, hirmuhauskuutta ja ohuutta ( =vähän sivuja), muut hakukriteerit jätin huomioimatta. Tuloksena lista:

 

1. Pidot

(Symposion)

Platon

Joukko miehiä kokoontuu juhlimaan ja käymään filosofista dialogia rakkaudesta ja ideoiden maailmasta.Ilmestymisvuosi , Otava, 60 sivua.

2. Putoaminen

(La chute)

Albert Camus

Pariisilaisen asianajajan huikea katumusmonologi amsterdamilaisessa kuppilassa. Kirja kolkuttelee paatuneimmankin länsimaisen ihmisen omaatuntoa sekä herättelee sosiaaliseen ja moraaliseen vastuuseen.

Ilmestymisvuosi 1957, Otava, 163 sivua.

3. Tarjoilin Englannin kuninkaalle

(Obsluhoval jseni anglického krále)

Bohumil Hrabal

Parodinen ja lempeän ironinen romaani Ditiestä, joka maailmansotien välisessä Tshekkoslovakiassa kohoaa juoksupojasta hotellinomistajaksi. Ilmestymisvuosi 1989, WSOY, 260 sivua.

4. Ihmisiä sillalla

Wislawa Szymborska

Puolalaisen Nobel-runoilijan inhimillisen olemassaolon arvoituksellisuutta, yksilön suojattomuutta historian ruhjonnassa. Moraalisesti kantaaottavia runoja, joissa mukana huumoria ja ironiaa. Ilmestymisvuosi 1998, WSOY, 111 sivua.

5. Alcools

(Alcools)

Guillaume Apollinaire

Avantgardistinen runoilija poisti runoistaan kaikki välimerkit tarpeettomina. Klassiseen runoilmaisuun on yhdistetty modernin maailman kuvastoa ja ääniä, kuten kadulla sattumanvaraisesti kuultua puhetta. Ilmestymisvuosi 1913, Otava, 82 sivua.

6. Kaikki runous

Gaius Valerius Catullus

Roomalaisen runoilijan hävyttömän teräviä poliittisia pilkka- ja rakkausrunoja - tuskaa ja pettymystä ylevästi ja roisin anaalisesti. Ilmestymisvuosi 60-50 e.a.a., WSOY, 126 sivua.

7. Levottomuuden kirja

(Livro do Desassossego por Bernardo Soares)

Fernando Pessoa

Neuroottisuuteen saakka herkkä mies määrittelee minäänsä ja linnoittautuu nälkätaiteilijan elämänpakoisuuteen. Ilmestymisvuosi 1982, Andalusialainen koira, 418 sivua.

8. Runoja

Anna Ahmatova

Pietarin itkijänaisen runoja majesteettisen klassisesta kaupungista, sen puistoista ja rantakaduista. Ahmatovalle 1900-luvun alkuvuosikymmenten kaupunki on rakkauden näyttämö: jatkuvien erojen ja kohtaamisten tapahtumapaikka. Ilmestymisvuosi 1992, Orient Express, 153 sivua.

9. Niin kauas kuin yötä riittää

(Le voyage au bout de la nuit)

Louis Ferdinand Céline

Osin elämäkerrallinen romaani, joka on sekoitus hallusinaatiota ja terävää ajankuvaa. Kirjan moderni antisankari liikkuu ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa ja Ranskan Afrikan-siirtomaissa. Ilmestymisvuosi 1932, Tammi, 520 sivua.

10. Pantagruel

(Pantagruel, roy de Dipsodes)

Francois Rabelais

Kansantarinoihin perustuva kertomus Pantagruelista, tavallisten ihmisten parissa liikkuvasta jättiläisestä, jolla on valtava ruokahalu ja jano. Rabelaisin karnevalistisessa naurussa on läsnä rajaton, joka suuntaan räjähtävä kaaos. Ilmestymisvuosi 1532, Gummerus, 173 sivua.

Olen lukenut kaikki muut listan kirjat paitsi Pantagruelin. Pessoan Levottomuuden kirjaa luen parhaillaan uudelleen. Se on niitä harvoja kirjoja joita pystyn lukemaan, kun kirjoitan romaania, se ei sotke omaa kielimaailmaani. Ahmatovan ja Célinen kirjat ovat kotisivujeni suosikkilistalla, olen lukenut ne monta kertaa, samoin Camusin Putoamisen ja Platonin Pidot. Täytyy todeta että klassikkoautomaatin käsitys huumorista on todella avara, eikä se ole turhantarkka sivumäärän suhteen, en sanoisi Pessoan ja Célinen kirjoja ohuiksi.

Bloomin päivän kunniaksi taiteilijatalon klassikko kävi juomassa teetä ja hakemassa Viking-lottorivin telkkarista. Minä avasin satunnaismenetelmä Joycen Odysseuksen, tökkäsin sormeni sivulle. Sormi osui rouva Breenin repliikin kohdalle :"Vanhat hyvät ajat jotka eivät palaja koskaan. Laulu vanha suloinen on rakkauden." Miten lie alkutekstissä, minulla ei ole sitä, on vain Thomas

Warburtonin ruotsinnos ja Saarikosken suomennos. Ostin Warburtonin ennen kuin Saarikosken käännös oli ilmestynyt, mutta hyydyin sivulle 389, sen jälkeen en ole leikannut auki nidotun painoksen sivuja. Suomennosta olen lukenut niin uutterasti, että sen kannet ovat irtomassa ja se on muutenkin rähjääntyneen näköinen. Jokaisen itseään kunnioittavan snobin piti lukea se 60-luvulla. Kun Leevi Lehdon suomennos ilmestyy, luen sen uudelleen. - Saa nähdä jääkö Saarikosken kääntäjämaineesta jäljelle mitään sen jälkeen, arveli  klassikkovieraani.

Kafkan isä

12.6.04

Luen päivän Hesaria illalla, niin aina nykyään, koska aamua ei kannata tuhlata lehden lukuun, jos haluaa saada jotain aikaan. Minua kiinnostaa kulttuurisivujen uutinen, jonka mukaan Hermann Kafka ei ollutkaan tyranni, vaan hienotunteinen, huumorintajuinen mies, joka piti huolta perheestään ja alaisistaan. Näin kertoo hänen alaisensa Frantisek Basikin, muistelmissaan. Hän oli työskenteli Hermann Kafkan liikkeessä kaksi vuotta. Mikä ihme tuo nyt on, että ihminen on erilainen eri ihmisten seurassa ja eri ympäristöissä. Ei se tee tyhjäksi Kafkan kokemusta, että hänen isänsä oli kotityranni ja hirviö. Kotityrannit voivat olla hurmaavia ihmisiä ulkopuolisten silmissä. Ja perheen sisälläkin tytär voi nähdä isänsä eri ihmisenä kuin hänen veljensä näkee.

Kafkan isä kiinnostaa minua siksi, että hän muistuttaa kummasti omaa isääni, joka oli hurmaava mies, varsinkin naiset rakastivat häntä, mutta elämä hänen kanssaan oli aika sietämätöntä, hän lannisti naisensa, myös minut,. En ole koskaan käsittänyt mistä hänen naisväheksyntänsä johtui, oliko se jokin yleiskulttuurinen ilmiö hänen ikäpolvensa miehillä. Vai oliko hän niin pettynyt, kun naiset eivät olleetkaan arkielämässä yhtä ihania kuin hänen romanttisissa kuvitelmissaan? Humalassa hän oli ylenpalttisen antelias, ylitsepursuavan hellä ja hilpeä, rakasti koko maailmaa, jakeli märkiä pusuja ja karhun halauksia ja tarjosi kapakassa kierroksen kaikille. Mutta krapulassa hänestä tuli pihi kuin Pljushkinista , hän laski jopa vessapaperien käytön. Hänen sielunsa lysähti kasaan, hän vaipui synkkyyteen ja poti maailmantuskaa, hänestä tulee äreä ja arvaamaton ja sai hillittömiä raivokohtauksia. Minä pelkäsin häntä kuin Jumalaa. Kaksi- kolmetoistavuotiaana käytyäni hänen kanssaan katsomassa Ibsenin Brandia, sanoin ( äidin kertoman mukaan): "Seuraavaksi haluaisin nähdä Molièren Lannistetun aviomiehen."

Suvikunta

12.6.04

 Eilisen Hesarista luen Paikan henki -otsikon alla juttua Suvikunnasta. Minulle se oli varhaisnuoruuden paratiisi. Ei tarvinnut kitkeä, kastella, rakentaa kiviaitaa, vetää rankoja metsästä, ei hakea maitoa kahden ja puolen kilometrin päästä joka päivä eikä pelätä isän raivokohtauksia. Siellä sai olla vapaasti se mikä oli. Siellä oli Söderströmin kirjailijoiden ja työntekijöiden lapsille siirtola, jonne vanhemmat voivat lähettää lapsensa pois jaloista kesän ajaksi. Samaan aikaan siirtolassa oli Eila Pennasen ja Oiva Paloheimon lapset. Vietin kolme kesää Suvikunnassa, toimitin seinälehteä jonka nimi oli Suvikunnan Sanomat. Kun muita kirjoittajia ei ilmaantunut, täytin lehden omilla jutuillani ja kömpelöillä kuvillani. Siellä koin ensimmäiset eroottiset väristykseni, kun luin Waltarin Sinuhe egyptiläistä, kirjaa jota isoäitini oli kieltänyt lukemasta, koska se ei ollut sopivaa luettavaa minun ikäiselleni.

Toimittajan, Irma Stenbäckin mukaan "Suvikunnassa ovat sieluaan ( ja krapulaansa) voidelleet monet kuuluisuudet. Mika Waltari viimeisteli Suvikunnassa Sinuhe egyptiläistä ja Väinö Linna Tuntematonta sotilasta." Se ilmestyi vuonna 1954, sinä kesänä olin viimeistä kertaa Suvikunnan lastensiirtolassa, mutta en muista Väinö Linnaa. Sen sijaan muistan Oiva Paloheimon. Hän asui punaisessa "kirjailijan mökissä", jonka nimi on nykyään Heikintalo, ja kirjoitti Tirlittania. Hän pyysi minua kerran elokuviin katsomaan jotain länkkäriä. Vai olikohan se Ratsupoliisi King? Sitä esitettiin Jeppaksen vanhassa tallissa. Hevosen haju oli aitoa. En muista elokuvasta mitään, mutta muistan kävelymatkan Suvikunnasta Jeppakseen, ja sieltä takaisin. Olin jotenkin ylpeä siitä, että hän jutteli kanssani kirjoista ihan kuin olisin ollut aikuinen, jonka mielipiteitä kannattaa kuunnella.

Hassuja heräämisiä

12.6.04

Kun olen lukenut eilisen ja tämän päivän Hesarin siirryn lukemaan blogeja. Uusin ihastukseni on blogi, jonka nimi on Hassuja heräämisiä. Ihanaa lukea nuorta ( minun näkökulmastani) naista, joka kirjoittaa luontevan humoristisesti. Pieniä, mutta ah niin nautittavia huomioita ja asioita naisen absurdista arjesta. Pidän pienieleisestä kerronnasta, arjen tilanteista, kyökkirealismista, vaikka se haukkumasana onkin. Huumoria ei voi tehdä, se syntyy itsestään. Kaikki riippuu siitä miten maailmaa katselee, suhteellisuudentajusta. Rasittavimpia ovat ne jotka saarnaavat ihmissuhteista, parisuhteista, ylempi ja alempiarvosista naista ja miehistä ilman hymynhäiväää. Eivät ihmis- ja parisuhteet sentään niin vakavia juttuja ole, ettei niille voisi välillä nauraa.

Luopumisia 11.5.04

Olen kuin piesty koira tänään, työtkään eivät tahtoneet sujua, kun harteita ja käsivarsia on pakottanut.. Kannoin eilen Talin puutarhamökistä äidin taulut pois. Kehykset painoivat. Allekirjoitin ( valtakirjalla) kauppakirjan ja luovutin mökin avaimet uudelle omistajalle. Hän olisi ajanut minut kotiin, mutta sanoin että haluan jäädä jättämään puutarhalle hyvästit. Hänen vaimonsa, joka aikoinaan asui naapuritalossa Puistotiellä ja kävi samaa koulua kuin minä, kutsui käymään, jos nostalgia käy kimppuun. Tuskinpa menen käymään. Jos on jotain jättänyt taakseen, ei pidä kääntyä katsomaan taakseen. Orfeuksen opetus. Istuin mökin portailla viimeisen kerran, tuli kauhean haikea olo. Olen kuin kissa, kiinnyn paikkaan. Ukkosen jälkeen puutarha tuoksui tuoreelta koivuvihdalta ja tuomenkukilta, puron rannassa lauloivat satakielet. Työleirihän se puutarha oli, tai olisi ollut jos olisin viitsinyt raataa siellä. Viime kesänä kävin siellä vain leikkaamassa nurmikon ja poimimassa marjat. Tänä kesänä en olisi ehtinyt käydä senkään vertaa.

Tänään soitti serkku, hänen isänsä, ainoa enoni, on kuollut. Kun olin lapsi, halusin mennä naimisiin hänen kanssaan sitten kun olen iso, koska hän osasi soittaa klarinettia, puhaltaa savurenkaita nenästä ja tehdä taikatemppuja. Kun hän meni kihloihin vieraan naisen kanssa, olin naiselle mustasukkainen ja tunsin itseni hylätyksi. En suunnitellut meneväni isän kanssa naimisiin, koska ymmärsin hänen olevan varattu mies.

Eno sairasti Alzheimerin tautia, karkasi hoitolaitoksesta, vilustui, sai keuhkokuumeen ja kuoli. Äidin suvussa on sitä tautia, isän suvussa ei ole. Jos olen tullut äidin sukuun, minusta tulee parinkymmenen vuoden sisällä vanhuudenhöperö, alan keksiä ikiliikkujaa kuten ukki ja riidellä Patentti- ja Rekisterihallituksen kanssa. Pojillani on pelkkää riesaa minusta. Ehkä en lopetakaan tupakanpoltto, koska jonkun tutkimuksen mukaan nikotiini ehkäisee Alzheimerin taudin syntymistä. Kuolen täysipäisenä keuhkosyöpään. Kuolen joka tapauksessa, kuten jokainen ihminen.

Palautin kirjastoon lukemattomia kirjoja, lainasin Péter Esterházyn matkakirjan Pitkin Tonavaa ja uudistin Sándor Marain Mietteiden kirjan, en pystynyt luopumaan siitä vielä. Marai antaa ohjeen kirjoittajalle :"Pese kätesi ennen kuin ryhdyt kirjoittamaan. Puhdista myös sielusi. Unohda huone, jossa juuri olet, ja elämä, jota elät. Älä näe äläkä kuule muuta kuin ne ilmiöt ja viestit, jotka juuri nyt sinut täyttävät. Sinulla ei ole enää mitään tekemistä ihmisten kanssa. Niin että nyt voit ryhtyä kirjoittamaan, ihmisille, ja ihmisten puolesta." (s. 49)

Kirjailijan lähimmäisille neuvossa on nielemistä. Avioliitto kariutuu, rakastaja/ rakastajatar karkaa, ystävyyssuhteet rämettyvät, lapset vieraantuvat, kun kirjailija unohtaa elämän jota elää ja alkaa elää henkilöidensä kanssa. Ei sellaista kukaan normaali elämänkumppani, mies tai nainen, kestä. Lapset kyllä, jos ovat murrosikäisiä, osaavat käyttää tilaisuutta hyväkseen ja nauttia vapaudesta, mutta nuorempina he kärsivät huomion- ja hoivanpuutteesta. Ihmissuhdeihmisten pitää varoa visusti kirjailijaa, koska hän ei muutu. hän lankeaa yhä uudelleen kirjoittamaan ja silloin ei mikään muu merkitse hänelle mitään.

 

Matka lapsuuden maahan

25.4. 2004

 

Eilen kävin Savonlinnassa, harrastajakirjoittajien yhdistys Akseli oli kutsunut minut puhumaan omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. En olisi lähtenyt Savonlinnaan kesken romaanin kirjoittamisen, ellei se olisi yksi vielä kirjoittamattoman omaelämäkerran paikoista. Se on yksi niistä neljästä paikasta, joissa käyn usein, unissa. Kolme muuta ovat: Koskenpesä Lummenen rannalla, Suvikunta Porvoon ulkosaaristossa ja Puistotie Munkkiniemessä.

En ole käynyt Savonlinnassa sitten isoäidin kuoleman, ja siitä on lähes kolmekymmentä vuotta. Olavinkadulta oli kadonnut And. Auvisen talo. Lapsena ihmettelin, miten jonkun nimi on And piste. Auvisen taloa vastapäätä oli KOP:n punatiilitalo. Se oli tallella, myös jyhkeä puuovi, sen korkokuvat - leijonan- ja koiranpää, mutta koiralta oli kuono lohjennut pois. En kylläkään ole, mikä elukka se oli, mutta koirana minä sen lapsena näin.

Linnakatu oli muuttunut, ei ollut enää mukulakiviä kadulla ja vanhat puutalot kadun alkupäästä olivat kadonneet, paitsi Koistisen talo. Siinä talossa tuskailin yhden helteisen kesäkuun matikan tehtävien kimpussa. Minulla oli ehdot, tein tehtäviä ison ruokapöydän ääressä. Se oli keskellä hämärää ruskeansävyistä salia, ikkunoissa pitsiverhot, ikkunan edessä palmu, ellei mielikuvitukseni ole lisännyt sitä sinne. ja seinällä hitaasti raksuttava kello. Ne olivat pitkiä ne matikan tunnit. Opettaja oli leveä kuin proomu, hän laahusti tohveleissa, päällä oli harmaa säkkimäinen mekko. Hän hikoili ja huokaili - en tiedä lihavuuden vaiko minun tyhmyyteni takia. Hän oli eläkkeellä oleva lehtori, Koistinen nimeltään, saattoi olla jotain sukua ukilleni, joka oli myös Koistinen. Minulle serkkua etäisemmät sukulaisuussuhteet ovat jääneet epäselviksi. Hänen etunimensä oli Iida, ellei se ollut Anna.

Kun kävelin Kyrönsalmen alikulkukäytävän lävitse Kalkkuinniemelle, tuntui kuin olisin kävellyt kiviportin lävitse kadonneeseen aikaan. Kumma tunne, sukua nostalgialle, ehkä. Portin pielessä oli mäki jolla olin seissyt veljieni kanssa laskemassa tavarajunien vaunuja, oppinut numerot yhdestä sataan, mäellä Lutikkalinnaksi kutsuttu iso puutalo ja mäen toisella puolella ukin rakennuttamat portaat alas Ruislahden kainaloon. Ukki oli siihen aikaan kaupungin rakennusmestari. Niitä portaita pitemmälle en murrosiässä päästänyt poikaystäviä ettei isoäiti olisi saanut tietää, mutta aina hän sai tietää, viimeistään silloin kun kävi torilla ostamassa muikkuja.

Ruislahti oli kadonnut, sen tilalla oli tullut valtatie, jonka reunaan ukin portaat johtivat nyt hyödyttöminä, sillä valtatien reunassa ei ollut jalkakäytävää eikä ylimenopaikkaa. Linnanrakentajankatu oli asvaltoitu, sen varrella oli isoäidin talo. Vaikkei isoäiti sitä omistanut, vana kaupunki. Yläkerrassa asui kaupungin insinöörin perhe, toisessa päädyssä kaupungin puutarhuri ja toisessa isoäiti ja ukki. Pihalla kasvoi koiranheisipuu. Ulkorakennuksen nurkan takana ei ollut enää tunkiota. Muutoksia oli tapahtunut. Pulkkisen talo ja kaupungin arkkitehdin talo olivat muuttuneet rivitaloiksi. Ihmisiä ei näkynyt. Talojen pihoilla alkoivat koirat haukkua, kun kävelin. Se on niiden tehtävä, tarkkailla tiellä kulkevia ja haukkua oudot pataluhaksi.

Nousin kaksihaaraiselle mäelle jossa olin leikkinyt lapsena. Mäellä oli ollut sirpalesuoja, siellä kerroin tytöille kummitusjuttuja. Sirpalesuojan katto oli ajat sitten romahtanut, jäljellä oli vain kivinen kuoppa. Mäkien välissä oli "rotko", rinteet olivat rosoista liuskekiveä ja jyrkät. Joku tytöistä keksi että pidetään oksennuskilpailut. seisoimme "rotkon" reunalla, työnsimme sormet kurkkuun ja oksensimme. En muista kuka voitti kilpailun.

Kalkkuinniemen tytöt olivat suvaitsevaisempia kuin Munkkiniemen tytöt, hyväksyivät minut leikkeihinsä mukaan, eivät kiusanneet eivätkä haukkuneet ryssäksi. Eivät ne tienneet kuka minun isäni on. Isoäiti ei kai ollut kehunut naapurin rouville, että hänen tyttärensä oli päässyt naimisiin "ryssän" kanssa, se oli yhtä huono meriitti kuin jos äiti olisi mennyt naimisiin kommunistin kanssa. Isoäiti oli suvaitsematon, yhden tytön kanssa en saanut leikkiä koska hänen isänsä oli kommunisti, mutta leikin kumminkin. Kaupunginkirjastoa en saanut käyttää, koska kirjojen mukana voi tulla "basiliskoja, ne kun kulkevat niin monien ihmisten käsien kautta". Isoäiti pelkäsi tuberkuloosia, kaikki hänen sisarensa ja ainoa veljensä olivat kuolleet siihen tautiin.

Laskeuduin "rotkoon" ja istuin kiven päälle, vaikka isoäiti oli kieltänyt että kivillä ei saa istua, ei varsinkaan keväällä. Hän oli oikeassa, kotimatkalla piti juosta tunnin välein junan vessassa. Kirjoitin kiven päällä matkapäiväkirjaa, ympärillä pörisi kevään ensimmäinen kimalainen, tuuli rahisutti menneen kesän heiniä. Niiden alta nousi vihreätä, koiranputkea ehkä, isoäiti olisi tiennyt, hän tunsi kaikki kasvit, niiden heimot, luokat ja latinalaiset nimet. Minä tunsin vain apilanlehdet, etsin niiden joukosta nelilehtistä. Kun en löytänyt, tyydyin kolmilehtiseen, jonka laitoin matkapäiväkirjan väliin. Tuli mieleen, että kun kerran keräsin Venäjän aroilta matkapäiväkirjani hampun lehden, kun se oli niin kaunis, niin jouduin Suomen tullissa tarkastukseen, sen ainoan kerran pitkän matkustushistoriani aikana. Mistähän ne arvasi että minulla on hamppua päiväkirjan välissä. Ne sanoivat, että ei sen lehtiä saa tuoda Suomeen, mutta antoivat minun pitää lehteni.

Ennen junan lähtöä ehdin kävellä Olavinkadun päästä päähän, käydä taidemuseossa katsomassa olisiko siellä yhtään äitini Savonlinna kuvaa, (ei siellä ollut) ja käydä Kasinonsaarella. Koululahdella oli vielä harsomaista jäätä. Entiseen aikaan siellä oli luistinrata ja joskus rusettiluistelua. Minun silmäni vierasti Kasinonsaaren rantaan nousutta hotellia. Ja kasinokin näytti oudolta, ei se ollut sama kasino kuin ennen. Se entinen paloi ja tilalle rakennettiin uusi vanhojen piirustusten mukaan. Minun silmäni on vanhan silmä, se ei pidä muutoksista lapsuuden maisemassa.

Ritari.jpg (28717 bytes)

Tämä kortti tarttui silmään Savonlinnan taidemuseossa, samaa menoa oli lapsuuden ja nuoruuden unissani, nykyään harvemmin. Kuvassa on Ludvig Wennerströmin seinämaalaus v. 1914 Putkinotkossa. Maalauksen nimi on Ritari ratsastaa palavaan kaskeen. Kävin enon kanssa moottoriveneretkellä Putkinotkossa, toisen kerran siellä isoäidin kanssa marjaretkellä.

Tähän lopetan muistelmani, enkä luultavasti vähään aikaan päivitä nettipäiväkirjaa, koska romaani on vihdoin ja viimein alkanut vetää, kun päivät ovat valostuneet ja pidentyneet. Teen töitä aamuseitsemästä iltaviiteen enkä sen jälkeen jaksa kirjoittaa mitään, en edes lukea, paitsi joitakin blogeja. Niitä ovat aikaisemmin mainitsemieni lisäksi Tommipommi, Juokseva kommentaari, Veppiloki, Kysyn vaan, Pala maailmaani ( koska olen ollut tiet. kirjastossa tietopalvelupäivystäjänä), Maalainen ( koska ole ollut mielisairaalassa hoitoapulaisena, siitä enemmän romaanissa Irti). Käymälä on edelleen suosikkiblogini numero yksi.

 

Energiavarkaita 9.4.04

Sándor Márai kirjoittaa Mietteiden kirjassa vähävirtaisista ihmisistä( s. 157). " He ovat kuin sähkönpihistäjiä, jotka ulottavat johtonsa naapuriasuntoon ja narraavat sieltä omaan asuntoonsa tai tehtaaseensa sen virran, joka pitää lamput kirkkaampina ja koneet korkeammilla kierroksilla. Sellaiset ihmiset ovat rasittavia. He puhuvat puhumistaan, ja lopulta sinä, vaiti jäänyt kumppani, saat jatkaa matkaasi köyhänä ja uupuneena. Karta sellaisia."

Eduskunnassa heitä on varmaankin paljo, mutta siellä en ole käynyt sitten nuoruudenpäivien, kun ei ollut rahaa mennä edes kahvilan ja jonnekin piti päästä lämmittelemään. Olen tavannut heitä mm. kokkareilla ja kustantajan infoissa, nyökytellyt päätäni kohteliaasti ja niellyt haukotuksia. Yleensä he ovat olleet miehiä. Tiedän että heitä on olemassa myös naisten keskuudessa, mutta minun on helpompi keskeyttää nainen kuin mies, koska en tunne naista kohtaan samanlaista pelonsekaista kunnioitusta kuin miestä kohtaan, mikä johtuu vanhanaikaisesta kasvatuksestani.

Vähävirtaisten ihmisten eräs alalaji on valittajat ja marisijat. Ne joita olen tavannut, ovat yleensä olleet vanhemmanpuoleisia naisia. Heidän äänensäkin on muuttuu naukuvaksi, kun ovat joutuneet kokemaan niin paljon pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta. Jos ei pidä varaansa, he kaatavat koko elämänsä kurjuuden sinun niskaasi. He levittävät ilottomuutta ympärilleen kuin jotain sakeaa sumua. Toinen alalaji on pahantahtoiset ihmiset, he näkevät vikoja kaikessa ja kaikissa ja puhuvat pahaa muista ihmisistä. Koskaan heidän ei kuule sanovan mitään hyvää, ellei siitä ole jotain etua heille itselleen. He ovat erityisen rasittavia.

Koska olen itseparanoidinen ihminen, epäilen tietysti itseäni aina ensimmäiseksi, jos joku ihminen, joka ei ole suupaltti, ei marisija eikä juoruilija, saa minut uupumaan. Ehkä hän herättää minussa alitajuisia raivon ja kateuden tunteita, jotka joudun tukahduttamaan – koska minunkaltaisessani korkeatasoisessa olennossa ei voi niin alhaisia tunteita. No, unissa sitten murhaan ikäviä ihmisiä estottomasti, tai en minä vaan minun sivupersoonani, joka naamioituu entiseksi työ- tai luokkatoveriksi.

Jotkut kirjatkin ovat niin vähävirtasia, että niiden ääreen nukahtaa tai ne jättää kesken. Se riippuu vähän elämäntilanteestakin. En pysty nykyisellään lukemaan yhtään romaania, koska on mahdotonta mennä toiseen kielimaailmaan, silloin kun yrittää kirjoittaa omaa. Pystyn lukemaan runoja, viimeksi Maila Pylkköstä jonka runokertomus Kuminankukaksi muuttumisesta on säilynyt varisemattomana, vaikka onkin 40 vuotta vanha. Márain mietteitä pystyn myös lukemaan, ne sähköistävät minua, antavat ajatusimpulsseja, joskus liikaakin, kuten viime yönä kun rupesin ajattelemaan tuota sähkönpihistysjuttua enkä saanut sitten unta.

29.3

Miten kirjailija syntyy?

Sain pikatehtävän: tuli puhelu,  pitäisi pitää huomenna 15- 20 minuutin puhe aiheesta Miten syntyy kirjailija Palmeniassa kirjoituskurssilaisille ynnä muille asianosaisille, tilaisuus on samalla Timo Montosen kirjan julkistamistilaisuudessa. Kari Levola oli peruuttanut puheenvuoronsa, ei pääse tulemaan koska hänelle on syntynyt tytär viikko sitten. Eipä ole aikaa pohtia, kello on puoli kaksitoista illalla. Mitä Erno Paasilinna mahtoikaan sanoa aiheesta. Hän kirjoitti siitä teoksessaan Yksinäisyys ja uhma, joka sivumennen sanoen voitti ensimmäisen Finlandia-palkinnon. Sanoiko hän että kirjailijaksi ei synnytä? Kirjastot ovat kiinni, löytyisikö se Google-haulla? Se löytyi!

30.3.

Kirjailijaksi ei synnytä, täytyy elää sellainen elämä, että syntyy kirjailija.

Mikäli muistan oikein Erno Paasilinna kirjoitti nuo sanat pohtiessaan Samuli Parosen kirjailijantyötä. Paronen oli 46-vuotias, kun hänen esikoisromaaninsa Kesä Aataminkylässä ilmestyi. Etsin eilisiltana kirjettä, jossa Paronen kertoo, miten hän syntyi kirjailijaksi, mutta en löytänyt tietenkään löytänyt sitä. ( Kaikki arkistoni samoin kuin kirjahyllyni ovat yhä sekaisin vuosi sitten tapahtuneen muuton jälkeen) Hän sanoi, että Samuel Beckettin romaani Millaista on vapautti hänen ilmaisunsa sekä kielensä ja mielensä. Beckettin kirjasta jäi jokin rytmi soimaan mielessä.. Esikoiskirja syntyi sen rytmin kannattelemana. Legendan mukaan hän kirjoitti esikoisensa puotipaperille käsin ja lähetti Söderströmille. Siellä sen näki Tuomas Anhava , joka kiinnostui omituisesta paperiläjästä. Anhava teki siitä kirjan ja Parosesta kirjailijan. Vuosia myöhemmin monen kirjan jälkeen Samuli Paronen sanoi, että se oli aivan toisenlainen kirja ennen kuin se joutui Anhavan käsittelyyn, eikä hän oikein osaa pitää sitä omana kirjanaan. Totta on että Kesä Aataminkylässä poikkeaa Parosen muista kirjoista sekä tyyliltään, että sisällöltään.

Kirjailijan syntymiseen tarvitaan siis sellainen elämä että siitä syntyy kirjailija. Ja se elämä on vailla mitään hohtoa - tavallinen työmiehen elämä kuten Parosella tai tietokoneohjelmoijan tylsä elämä kuten J.M. Coetzeella. Yhteistä on vain se, että elämään ovat kuuluneet kirjat. Niitä ilman ei ole synny kirjailijaa. Intohimo lukemiseen on tulevissa kirjailijoissa ollut lapsesta asti. Vaikka kotona ei olisi yhtään kirjaa, niin he löytävät kirjojen maailmaan kuin sisäisen kompassin vetämänä. He lukevat kaikenlaisia kirjoja ja oppivat lukemisen luonnonmenetelmällä erottamaan hyvän kirjan huonosta kirjasta, toden lauseen valheellisesta lauseesta. Hemingwayn sanoin ( siteeraan muistista): jokaisella hyvällä kirjailijalla on sisään rakennettu pomminvarma paskanilmaisin. Se ole synnynnäinen ominaisuus, vaan se kehittyy kirjoja lukemalla, taidetta katselemalla, musiikkia kuuntelemalla. Henkisesti laiskasta ei voi tulla kirjailijaa. Hemingwayn opettajia ovat olleet Mark Twain, Flaubert, Stendahl, Bach, Turgenev, Tolstoi, Tshehov, Dostojevski, Andrew Marwell, John Donne, Mauppasant, Kipling, Thoreuau, kapteeni Marrayt, Shakespeare, Mozart, Quevedo, Dante, Vergilius, Tintoretto, Hieronymos Boch, Brueghel, Goya, Giotto, Cèzanne, van Gogh, Ristin pyhä Johannes, Góngora. Nämä ja monet muut, joiden luettelemiseen menisi puolipäivä kuten hän sanoo, ovat opettaneet häntä kirjoittamaan..

Kirjailijaksi syntyminen on hidas prosessi. Kirjailijan työ on "vastarinnan murtamista, jota itse materiaali säteilee" kuten sanoo Sandor Márai Mietteiden kirjassa: "Kirjailijan työ on ennen muuta sanojen hakauksen murtamista; kamppailu materiaalin kanssa on aivan yhtä lailla kirjoittamista kuin varsinainen tekstin tekeminen." Vaivatonta kirjoittamista ei ole olemassa, eikä kirjoittaminen muutu vaivattomaksi senkään jälkeen kun on julkaissut ensimmäisen, toisen, kolmannen kirjansa, pikemminkin päinvastoin, se tulee vaikeammaksi kerta kerralta. Täytyy olla sisua ja henkistä voimaa, että jaksaa mennä harmaan kiven lävitse. Tai Sisyfoksen tavoin vierittää kiveä yhä uudelleen vuoren huipulle.

Kirjailijan syntymää edeltää umpikuja. J.M Coetzee kuvaa oman umpikujaansa romaanissa Nuoruus,. Hän muuttaa kaksikymmentäyksivuotiaana Etelä-Afrikasta Lontooseen tullakseen kirjailijaksi, mutta saadakseen oleskeluluvan hänellä täytyy olla työpaikka. Hänestä tulee tietokoneohjelmoija, se on työtä joka tappaa luovuuden, eikä hän edes sen jälkeenkään kun on sanonut itsensä irti IMB:ltä pysty kirjoittamaan. Rahat loppuvat, maahanmuuttoviranomaiset alkavat hätyytellä häntä, hänen on palattava takaisin tietokoneohjelmoijaksi. Kirja päättyy umpikujaan, hän tietää pelaavansa loppupeliä, jossa jokainen siirto vie kohti tappiota. Kirjan lopussa ei näy valonpilkahdustakaan vaan täydellinen epätoivo, edessä näyttää olevan itsemurha. Coetzee jättää lopun avoimeksi, me lukijat emme saa tietää miten kirjan Johnille kävi , tappoiko hän itsensä, tyytyikö hän epätyydyttävän elämäänsä tietokoneohjelmoijana, meni naimisiin, osti talon, sai lapsia ja eli elämänsä loppuun asti onnettomana, Mutta me tiedämme, miten John Maxwell Cotzeelle kävi. Hän ei tehnyt itsemurhaa, vaan hänestä tuli Nobel-kirjailija.

Kiinnostavaa, että myös Coetzeen alter ego John vaikuttuu Beckettistä, jonka romaanin hän löytää antikvariaatista. Beckett oli minun nuoruuteni tärkeä kirjailija, unieni henkilö, jopa. Beckett meni terapiaan päästäkseen ulos omasta umpikujasta ja koki kirjailijaksi syntymänsä hetken Tavistock-klinikalla Lontoossa, kun hän Jungin luentoa kuunnelleessaan yhtäkkiä oivalsi, että hän elänyt tähän asti sikiön elämää, ei ole vielä syntynytkään. Siitä alkoi hänen umpikujansa avautuminen. Samuli Paronen löysi oman avautumisensa Beckettin romaania lukemalla.

Synnyttämisessä tarvitaan kätilö, ilman häntä ei synny kirjaa eikä kirjailijaa. Samuli Parosen kätilö oli Tuomas Anhava, kuten niin monen muunkin suomalaisen modernistien sukupolveen kuuluvan kirjailijan. Hän toimi kustantajan lukijana kolmella keskeisellä kustantajalla. Jos hänen silmänsä ei olisi sattumalta kiinnittynyt sattumalta puotipaperipinoon, Paronen olisi joutunut kulkemaan sen tavanomaisen tien kustantajalta toiselle, kätilön luota toisen luo, ja kirjoittanut käsikirjoituksen yhä uudelleen, kunnes se olisi kelvannut jollekin kustantajalle. Tai sitten ei. Kustantaja on se ahdas portti, synnytyskanava ,jonka lävitse jokainen kirjailijaksi syntyvä joutuu käymään. Ja on oikeastaan onnen kauppaa joutuuko käsikirjoitus lukijalle, joka löytää tekstimassasta syntymässä olevan kirjailijan. Lukijat ovat usein kirjailijoita, joilla on rahapula ja jotka saavat pienen palkkion siitä että lukevat kustantajille käsikirjoituksia. Kun lukija näkee, että käsikirjoituksessa on jotain itua, hän suosittelee sitä kustantajalle, minkä jälkeen kustannustoimittaja ryhtyy kätilöimään sitä julkaisukuntoon. Se vaihe voi kestää vuoden, parikin vuotta. Sillä harvoin esikoisteos on niin valmis jo tullessaan kustantajalle, että se julkaistaisiin sellaisenaan.

Kuka  sitten on kirjailija?. " Kirjailija ei ole mikään ammatti, se on onnettomuus," sanoi George Simon, satojen kirjojen kirjoittaja. Veroilmoitukseen ei voi kirjoittaa ammatikseen "onneton", täytyy siis kirjoittaa kirjailija, jos ei satu olemaan muuta ammattia. Ammattikirjailija on se, joka saa elantonsa pääasiallisesti kirjojen kirjoittamisesta. Suomessa vain hyvin harva saa elantonsa siitä, jotenka ammattikirjailija on se joka saa pääasiallinen elantonsa apurahoista, mikä edellyttää että hänen teoksiaan julkaistaan kahden tai kolmen vuoden välein jonkin vakiintuneen kustantamon kautta. Omakustantajat eivät saa apurahoja eivätkä he pääse Kirjailijaliiton jäseneksi, vaikka olisivat kirjoittaneet kymmeniä kirjoja. Johtopäätös: kirjailijaksi ei synnytä, vaan tullaan kirjallisuusinstituution kautta, joka määrittelee kuka on kirjailija. Ei riitä että ihminen sisimmässään tietää olevansa kirjailija.

Mutta miksi ihmeessä ihminen haluaa tulla kirjailijaksi , kun se on ei ole ammatti vaan onnettomuus, eikä kirjailija ole ikinä valmis, vaikka olisi kirjoittanut sata kirjaa. Jokaista kirjaa edeltää umpikuja, tilanne jota Sandro Márai niin osuvasti kuvaa:

"Ahdinkoa, ahdistusta, aloittamisen lykkäämistä aamuin, illoin, kirjoittamisen sysäämistä tuonnemmaksi, valmistautumista, vetelehtimistä, tupakointia, lueskelua, toivon elättelyä kaikessa hiljaisuudessa: jospa ilmaantuu voittamaton este, ja pelkoa siitä, että voi hyvä Jumala, eihän vain tule mitään esteitä, sydämen läpätystä.. harjaantuneisuudesta ja kaikesta kokemuksesta ei ole vähääkään apua. Ja lopulta kaikki verukkeet on kulutettu, sana on ikään kuin raskas ja putoamaisillaan, haluaa kiinteytyä merkiksi. Silloin tupakka on tulpattava, noustava äristen seisomaan, istuuduttava pöydän ääreen, kynnettävä tukkaa kaksin käsin, ja tiedät, et pääse pakoon kohtaloasi, joka on niin kuin hirmuisen kutkuttavat treffit. Nyt olet jo aloittanut kirjoittamisen, ja vähitellen ahdinko ja ahdistus päästävät sinusta irti."

Siinäpä se: ei ole muuta tietä umpikujasta ja ahdingosta ulos kuin kirjoittaminen. Kirjailijan sisimmässä. kamppailee torjunta ja halu. Lopulta halu voittaa. Niin syntyy kirjailija, aina uudestaan ja uudestaan. Hän on kirjailija vain kirjoittaessaan, muulloin hän on jotain muuta ja hänestä voi tuntua jopa epämukavalta, että häntä kutsutaan kirjailijaksi, ellei hän onnettomuudekseen ole joutunut roolinsa vangiksi. Parempi vaihtoehto olisi olla Ei kukaan, koska silloin voi tarkkailla ihmisiä ja elämää huomaamattomasti..

Tuohon tapaan suunnilleen puhuin tai tarkoitukseni oli puhua aiheesta Miten syntyy kirjailija. Enempää en ehtinyt aihetta miettiä kun piti lähteä puhumaan. Puhuessa sanoo aina asioita, joita ei ole ajatellut ja jättää sanomatta asioita joita on ajatellut. Sitä sekoaa sanoissaan joka kerta kun joutuu yleisön eteen. Nuorempana olin kauhusta jäykkänä, mutta nykyään otan rennommin. Kun tulee vanhaksi, ei suhtaudu enää niin vakavasti itseensä. Se hyvä puoli vanhenemisessa on, monen muun hyvän puolen lisäksi.

19.3.

Suomalainen sivistys

Mikäli sivilisaation mitta on se, miten naiseen asennoidutaan ( Maksim Gorkin määritelmän mukaan) niin suomalaiset eivät ole sivistyskansaa sen enempää kuin venäläisetkään. Tarttui korvaan tänään radiosta Tommy Tabermannin sanomana, että Suomessa joutuu miesten väkivallan kohteeksi 100 000 naista ( vuosittain?). En tiedä mistä tilastosta Tabermannin luku on peräisin, mutta tiedän sen että Suomi on tilastoissa Euroopan väkivaltaisin maa, kohdistui väkivalta sitten itseen tai toiseen. Satatuhatta naista vai satatuhatta naisiin kohdistunutta väkivaltatekoa? Jotkut naiset joutuvat toistuvasti väkivallan kohteeksi, kuten naapurini entisessä talossa. Miehet vaihtuivat, mutta aina oli silmä mustana. Silti luku on järkyttävän korkea.

Samassa sarjassa ollaan Venäjän kanssa sivistyksen suhteen, tosin Venäjä veisi todennäköisesti voiton Suomesta naisten hakkaustapauksissa, mutta siellä tilastointi ei ole yhtä kehittynyttä. Sitä paitsi siellä akan piekseminen on kansantapa – ei siitä ilmoiteta viranomaisille. Isäni joka eli Venäjällä viisitoista ensimmäistä vuottaan, noudatti kansantapaa, vaikka olikin muuten sivistynyt mies. Hänestä opin, että ei miehelle ei kannata soittaa suutaan, parasta pysyä hiljaa. Opin välttämään tilanteita, jotka saattaisivat johtaa väkivaltaiseen tilanteeseen, ja kai siksi en ole kohdannut elämässäni väkivaltaista miestä.

18.3.

Mihin naista tarvitaan?

"- Mitä varten nainen ylipäiten on?

Syntyi merkitsevä vaitiolo. Jokainen ajatteli omiaan, tai sitten kaikki ajattelivat yhtä ja samaa, en tiedä.

- Että sitä arvostettaisiin. Mitä Maksim Gorki sanoi Caprin saarella? "Jokaisen sivilisaation mittapuu on sen tapa asennoitua naiseen". ( Juopot pohtivat naisen merkitystä Vénédikt Erofejevin kirjassa Moskova -Petushki (s.89-91, suom. Esa Andrian)

"- Entä kurja akka? dekabristi sanoi. - Eikö kurjaa akkaa sitten muka tarvita?

- Tietenkin! Tietenkin tarvitaan!, minä vastasin sille. - Hyvä mies tarvitsee kurjan akan välistä suorastaan välttämättömästi. Minä esimerkiksi makasin kaksitoista viikkoa sitten arkussa, makasin arkussa jo viidettä vuotta, niin että olin jo lakannut haisemasta. Ja naiselle sanotaan: "Siinä se makaa, arkussa. Herätä kuolleista, jos pystyt." Ja nainen astui arkun äärelle - olisittepa nähneet miten se astui!

- Tiedetään! dekabristi sanoi. - "Kulkee niin kuin kirjoittaa. Ja kirjoittaa kuin Leva. Ja Leva kirjoittaa kuin mulkku."

- Juuri niin! Astuu arkun ääreen ja sanoo" talita kuum". Se on muinaisjutkua ja tarkoittaa: "Minä sanon sinulle: nouse ja kävele". Ja mitä luulette? Minä nousin ja lähdin kävelemään. Ja kolme kuukautta olen kulkenut sumeana", ( sanoi minä = Venja= Vénédikt)

Luin Erofejevin kirjan lentokoneessa matkalla Luxemburgiin. Se on anarkistinen kirja minun makuuni, niin ratkiriemukas teos venäläisestä juoppoudesta, että en ehtinyt yhtään pitkästyä kaksi ja puoli tuntia kestäneen lennon aikana, kuten tavallisesti. Kone oli Ryanairin, ja ne kaverit eivät osaa laskeutua, vaan rämäyttivät mennen tullen maahan, niin että sisuskalut olivat irrota. Mutta kyllä sen sieti, kun meno-paluu Tampereelta Hahniin, lähelle Frankfurtia ja takasin maksoi vain 42, 15 euroa. .

Rakkauden parantava  voima

"What will cure him (John), if it were to arrive, will be love", kirjoittaa J.M. Coetzee ( John Maxwell Coetzee) omaelämäkerrallisessa romaanissaan Youth, jonka ostin luxemburgilaisesta kirjakaupasta 9 eurolla ja luin lentokoneessa paluumatkalla Suomeen. John uskoo rakkauden parantavaan voimaan kuin juoppo Venja. Jos vain kohtalon määräämä rakastettu näkisi hänen (Johnin) tylsän ja tavallisen ulkokuorensa takana palavan taiteilijan tulen, niin elämä muuttuisi. Hän etsii oikeata rakkautta, oikeata naista, joka kirvottaisi hänen luovuuteensa ja "intohimonsa kätketyn kiihkon". Mutta sellaista naista ei löydy. Hänen suhteensa ovat lyhyitä, epäonnistuneita, nöyryyttäviä. Hän tapaa vain tavallisia tyttöjä, jotka eivät tajua hänen outoa kaipuutaan sisäiseen yksinäisyyteen ja päättelee, että taiteilijoiden kannattaa antautua suhteeseen vain taiteilijoiden kanssa. Hän pohtii, että mikäli sellainen nainen olisi olemassa, pystyisikö se vapauttamaan hänen lukkiutuneen luovuutensa vai pitäisikö hänen ensin ryhdyttävä runoilijaksi ja siten osoitettava olevansa rakkauden arvoinen, sillä naiset rakastuvat taitelijaan päästäkseen osalliseksi luovuuden tulesta, jota heissä itsessään ei ole(paitsi Sapphossa ja Emily Bröntessa).

Hän on rakastunut etäältä Annan Karinaan ja Ingeborg Bachmanniin ja ajattelee, että " sen tulevan naisen on tutustuttava häneen hänen teostensa kautta ja rakastuttava hänen taiteeseensa ennen kuin haksahtaisi rakastumaan häneen." Mutta sitä oikeata ei vain tule, kohtalo on unohtanut hänet. " Sisimmässään hän toki tietää, ettei kohtalo käy hänen luonaan, ellei hän pakota sitä käymään. Hänen on istuuduttava ja kirjoitettava, se on ainoa keino. Mutta hän pääsee alkuun vasta kun hetki on oikea, ja vaikka hän kuinka valmistautuu, pyyhkii pöydän puhtaaksi, asettaa lampun oikeaan kulmaan, vetää marginaalin tyhjän liuskan laitaan, istuu silmät kiinni, tyhjentää mielensä valmiustilaan - kaikesta tästä huolimatta sanat eivät ota tullakseen. Tai sitten sanoja tulisi kyllä paljonkin, mutta ei oikeita sanoja, ei sitä lausetta jonka hän tuntisi heti sen painosta, sen ryhdistä ja balanssista kohtalon sanelemaksi."

Olen yrittänyt lukea Coetzeen aikaisempia teoksia, mutta ne ovat jääneet kesken, eivät ole sytyttäneet niin kuin tämä Youth. Ehkä se johtuu siitä, että tässä kirjassa oli niin paljon tuttua kokemusta ajalta, jolloin olin itse nuori, arkkityyppistä kirjailijaksi kasvamisen kipua, joka ei ole sukupuoleen sidottu, kuten,. yksinäisyys, synkkyys, alemmuudentunteet, nöyryyttävät kokemukset toisen sukupuolena kanssa Ja arkkityyppisen lisäksi myös yksilöllisempiä samaistumispisteitä,mm. ihastuminen Samuel Beckettin teoksiin, rakastumiset kirjailijoihin ja kirjojen henkilöihin, Ja tyttöystävä ( minun tapauksessani poikaystävä) joka lukee päiväkirjan ja raivostuu. Tulin samaan tulokseen kuin John: on kirjoitettava kirja, että olisi edes joku mahdollisuus kohdata se oikea. Sen jälkeen tapasin kyllä oikeita, mutta jostain kumman syystä minä en ollut heille se oikea. Loppujen lopuksi päädyin siihen näkemykseen, että oikeata ei ole olemassakaan muualla kuin mielikuvissa, niin kauan kuin sitä etsii, kokee pelkkiä pettymyksiä.

Johnin tarina päättyy umpikujaan, hän ei löydä sitä oikeata, hän ei pysy kirjoittamaan, hän ei ole runoilija, ei kirjailija, ei taiteilija, hän on 24-vuotias tietokoneohjelmoija. "Mitä enemmän hän tekemisissä tietokoneen kanssa, sitä enemmän se muistuttaa hänestä shakkia: tekaistujen sääntöjen rajaama tiivis pikku maailma, joka imee mukaansa tietyllä alttiilla tavalla vastaanottavaisia poikia ja tekee heistä puolihulluja, kuten hänkin on puolihullu, niin että koko ajan kun he luulevat pelaavansa peliä, peli pelaakin heitä ( …) Kolmikymppisenä on liian vanha olemaan tietokoneohjelmoija; hänen on muututtava joksikin muuksi - jonkinlaiseksi liikemieheksi - tai ammuttava itsensä." Toivottavasti Coetzee kirjoittaa jatkoa, jossa selviää miten John selviää umpikujastaan Nobel-kirjailijaksi.

John ja tietokonemaailma  (Lisäys19.3)

John oli 60-luvun alussa ohjelmoijana ensin IMB:llä, sitten International Computersilla. Hän kirjoitti kehitysvaiheessa olevalle Atlas- tietokoneelle käskyjä, pelkisti kysymykset ja vastaukset konekoodiksi ja testasi että ne oli muotoiltu optimaalisesti. Siihen aikaan tietokoneet olivat isokokoisia, muistan Helsingin yliopiston koneen, johon tutustuin sosiologian opintojen yhteydessä. Se sijaitsi Porthanian kellarikerroksessa ja oli junavaunun kokoinen. Meidän piti periaatteessa tietää miten tietokonetta käytetään sosiologisessa haastattelututkimuksessa. Assistentti syötti sille reikäkortteja, joita kone luki. Parissa kolmessa tunnissa en päässyt asiasta perille, mutta siitä pitäen tietokoneet ovat kummalla tavalla kietoneet minua.

John ei viihdy IMB:llä, siellä häntä kalvaa ystävyyden puute. Hän pakenee IMB:ää elokuviin, käy katsomassa Bergmanin ja Antonionin elokuvia, rakastuu Monica Vittiin, kirjoittaa runoja ja alkaa "havaita, että liberaaleinakin pidetyt sanomalehdet - Guardian, Observer - ovat vihamielisiä sielunelämälle. Kohdatessaan jotain syvää ja vakavaa ne rientävät irvailemaan, huitaisemaan sen sutkauksella sivuun." En muista millaisia sanomalehdet olivat Suomessa 60- luvun alkupuolella, tuskin sen syvällisempiä kuin nykyään, ehkä kulttuurisivuilla oli siihen aikaan vähemmän huitaisuja.

Kun John menee International Computersille töihin, hän lakkaa kirjoittamassa ja lukemasta runoja. Hän lukee shakkikirjoja, seuraa suurmestareiden pelejä, ratkoo Observerin shakkitehtäviä ja näkee unta ohjelmoinnista. Hänen yhteiskunnallinen omatuntonsa turtuu. Coetzee pohtii: " Johtuuko tämä välinpitämättömyys maailmaa kohtaan liian tiivistä seurustelusta koneiden kanssa, jotka vain näyttävät ajattelevan. Kuinka John pärjäisi, jos hän joskus lähtisi tietokonealalta ja liittyisi takaisin sivistyneeseen yhteiskuntaan?"

17.3.

Pulmusparvia

ja jopa satakunta kottaraista on havaittu maamme etelärannikolla, kerrotaan kello kahden uutisissa. Kevät on tulossa. Se on uutisen arvoinen asia. Eilisaamuna ennen kahdeksaa kuului lokkien kiljuntaa Aurinkolahden suunnalta. Ne huusivat sumussa kuin laivat. Tänään aurinko paistaa, vaikuttaa mielentilaan kohottavasti. Eilen tuntui toivottomalta, taivas painoi harmaana niskan päälle. Ajattelin vakavasti itsemurhaa, suomalaista synkkyyttä, sen täytyy johtua pimeydestä, ei ihme että tappavat itsensä, kun aurinkoa on niin vähän. Mutta unkarilaiset murhaavat myös itseään, vieläpä useammin kuin suomalaiset, vaikka heillä on aurinkoa enemmän ja talvikin on paljon lyhyempi. Johtuuko se geeneistä vai kielestä että suomalais-ugrilaiset kansat ovat synkkyyteen ja juoppouteen taipuvaisia asuivat he sitten etelässä tai pohjoisessa? Itäkeskuksen Tallinnan aukiolla näitä geenien ( tai kielen) vaurioittamia näkyi parveilevan sankoin joukoin, kun kävin kirjastossa. Olen tuntenut suurta epäviihtymystä Luxemburgista paluun jälkeen, sitä on kestänyt kolme päivää. Sen täytyy johtua ympäristöstä. En viihdy Aurinkolahden kalsean modernissa arkkitehtonisessa maisemassa. Sadan vuoden kuluttua ehkä viihtyisin, koska pidän vanhoista taloista ja ympäristöistä, paikoista joissa näkyy historian kerrostumat.

Mbnetin postilaatikon lukemattomien roskapostien joukossa - joita tulee noin 50 per päivä - oli kaksi ilahduttavaa postia, toinen unikirjani lukijalta ja toinen amerikkalaiselta World Literature Today -lehdeltä, joka ilmoittaa julkaisevansa Jacquesin ja minun matkadialogin sikäli mikäli suostumme, että sitä lyhennetään puoleen. Minun puolestani saavat lyhentää, mutta en tiedä mitä mieltä Jacques on. Hän ei ole vastannut, on kenties jossain äin maailmaa ( kuten yleensä) levittämässä OuLiPon systeemikirjoittamisen oppeja. Olen niin puupäinen, että en ole oppinut vieläkään kirjoittamaan systemaattisesti.

Unikirja

Unikirjan lukija kirjoitti, että sininen väri ei karkota kärpäsiä eikä muitakaan ötököitä, päinvastoin. Jotenka se teoria ei pidä paikkaansa. Kuulin sen aikoinaan Venäjällä, kun kysyin miksi heillä on sinisiä taloja, kun meillä on punaisia ja keltaisia. Jos venäläiseltä jotain kysyy, niin hän ei kyllä vastaamatta jätä. Unikirjasta puheen ollen, se ilmestyi yli kymmenen vuotta sitten, ja yhä siitä tulee yhä palautetta. Taitaa olla ainoa kirjani joka on jäänyt eloon, mikä johtuu siitä että kaikki ihmiset näkevät unia. Mutta enempi se on omaelämäkerta kuin mikään unien selitysteos. Kun se aikoinaan ilmestyi, sillä ei ollut mitään uutisarvoa, Hesarin arvostelu oli postimerkinkokoinen, samalla sivulla oli Haavikon lampaista kolmen palstan kuva, en muista mikä kirja häneltä ilmestyi silloin. Mutta sen kuvan muistan, koska olin niin nyreä kun lampaat saivat enemmän julkisuutta kuin minun uneni. Se joka sivun layoutin suunnitteli ymmärsi lampaiden ja unien yhteyden. Toisaalta oli helpottunut, että se kirja meni vähällä huomiolla ohitse. Hävetti että se oli niin henkilökohtainen kirja. Olen hävennyt jälkeenpäin jokaista kirjaani, paitsi Mustaa passia. Olen jopa pystynyt lukemaan ilmestymisen jälkeen uudelleen. En ole kirjoistani ylpeä niin kuin lapsistani.

PS. 18.3. Kristina muistutti sähköpostissaan, että hän kirjoitti ISON jutun Suomen Kuvalehteen. En ole unohtanut sitä juttua ( se oli ainakin kahden sivun mittainen, ja siinä oli kuvitus), mutta en vain ehtinyt mainita sitä, koska naapuri tuli katsomaan telkkaria, juomaan teetä ja syömään pikkuleipiäni. Hän lähti vasta yhdentoista jälkeen enkä sen jälkeen enää jaksanut kirjoittaa, että vaikka muussa mediassa Unikirja huomioitiin niin silti jäi muistia näivertämään Hesarin lyhyt kuittaus. Todettakoon tässä yhteydessä, että Hesarilla on aivan liian iso sija kirjailijoiden tajunnassa, eikä syyttä. Oma kokemukseni on, että apurahatkin tulevat sen mukaan, miten tuote on ko. aviisissa huomioitu. Sitä suurempi apuraha, mitä enemmän palstatilaa, ikävä kyllä. Oi jospa olisi rikas perijä, niin ei tarvitsi kilpailla apurahoista.

 

25.2.04

Riisuttu epäonni

"Syntyä naiseksi näihin olosuhteisiin oli jo ennakolta kohtalokas erehdys. Mutta sitä voidaan nimittää myös rauhoittavaksi: epäilemättä ei olisi tulevaisuuden pelkoa. Ennustajat povasivat kirkkopäivillä nuorille miehille kädestä tulevaisuutta; naisten kohdalla tulevaisuus ylipäänsä oli pelkkä vitsi. Ei mitään mahdollisuuksia; kaikki jo ennalta määrättyä: pientä kuhertelua, kikatusta, lyhyt käsittämätön hetki miehen kanssa, sitten ensimmäinen vieras, harkittu ilme, jonka myötä alkoikin jo alamäki, ensimmäiset lapset, vähän vielä yhdessäoloa keittiötöiden jälkeen, alusta alkaen puhetta kuuroille korville, itse ummista yhä useammin korvansa; yksinpuhelua, sitten liikkumisvaikeuksia, suonikohjuja, enää vain muminaa unissaan, vatsanpohjasyöpä, ja lopultakin kuolema täyttää ennalta säädetyn kohtalon."

Näin kuvaa Peter Handke 1900-luvun alkupuolella syntyneen naisen elämää kirjassa Riisuttu epäonni ( suom. Arja Rinnekangas) Hän pohtii niitä syitä, jotka johtivat äidin itsemurhaan 51-vuotiaana. Äiti oli henkisesti utelias, hän halusi oppia, käydä kouluja, tulla joksikin, mutta hänen isänsä viittasi kintaalla niille toiveille. Hän sai tyytyä siihen mitä maalaiskoulussa opetettiin ja se oli: "Kirjallisten töiden ulkoasu", jota opettajat pitivät tyttöjen tärkeimpänä kouluaineena; joka myöhemmin jatkui naisen tehtävänä, pitää perhe koossa, ei mitään iloista köyhyyttä, vaan täydellisen mallikelpoista kurjuutta; jokapäiväinen yritys säilyttää kasvonsa, jotka sen tähden muuttuivat vähitellen sieluttomiksi."(s.64)

Riisuttu epäonni ilmestyi jo vuonna 1972, mutta vasta viime syksynä suomeksi. Muun muassa Otava on julkaissut Handkea aikaisemmin , mutta tämä pieni kirja ei jostain syystä ole sopinut sen julkaisuohjelmaan. Kirjan on julkaissut suomeksi Lurra Editions. Vaikuttaa vähän siltä, että mielenkiintoisin käännöskirjallisuus ilmestyy nykyään pienkustantajilta. Isot satsaavat taattuihin menestysteoksiin, jotka useimmiten ovat paksuja ja tylsiä.

Kirjan uutiskriteerit

Luen Riisuttua epäonnea toistamiseen, sillä se on kirja joka ei tyhjene yhdellä lukemisella. Syksyllä löysin sen orvonnäköisenä kirjaston uutuushyllystä. Muut hyllyn uutuudet olivat löytäneet lukijansa , mutta ei se. Yhtään arviointia ei silloin ollut ilmestynyt, eikä taida olla vieläkään. Sillä: hyvä kirja ei ole mikään uutinen. Se käy ilmi tämän päivän Hesarista, kun Heikki Hellman vastaa Marianne Backlénille, joka kirjoittaa mm: " On käsittämätöntä, että Helsingin Sanomat arvioi Raija Siekkisen syksyllä ilmestyneen novellikokoelman vasta kirjailijan muistokirjoituksen yhteydessä." Hellman sanoo, että syksyn kirjallisuussivuja hallitsevat "uutisarvoisimmaksi" koetut kotimaiset romaanit ja ajankohtainen poliittinen historia. Paljon hyvää novellistiikkaa, käännöskirjoja ja tietokirjoja jää säännöllisesti odottamaan sydän- ja kevättalvea, jolloin sivuilla on taas tilaa". Siekkisen novellikokoelman arvio oli valmistunut vähän ennen hänen kuolemaansa ja se jäi odottamaan julkaisuvuoroa. En mahda mitään sille, että mieleeni nousee ilkeä ajatus, että vasta kirjailijan kuolema antoi hänen kirjalleen "uutisarvon".

Muuten, Marianne Backlén taitaa olla Juha Seppälän lisäksi ainoa kirjailija, joka on julkisuudessa kirjoittanut tästä asiasta. Hän kirjoitti Satakunnan Kansassa 17.2.2004 ilmestyneessä kolumnissaan mm: "On niin kiire julkaista reaaliajassa sivun kokoisia juttuja ilkkaremesten kirjallisesti merkityksettömistä tiiliskiviromaaneista". En ole lukenut hänen kolumniaan vielä, ylläoleva sitaatti on Suomi 24:n keskustelupalstalta. Poliittiset ajankohtaishistoriat ovat yhtä merkityksettömiä kirjallisesti, miksei niiden arvioita voisi julkaista Kotimaan politiikan- osastolla, vai veisivätkö arviot liiaksi tilaa politiikkojen päiväntärkeiltä mielipiteiltä?