lukija.jpg (18095 bytes) 

 

Kirjailijan päiväkirja 2004

© Anita Konkka

akonkka(at)mbnet.fi


Kirjailijan päiväkirja 2005

Konfiktio

Enneunia?

Merenjäristys

Ranskalaisia tyttäriä

Ranskalainen isoäiti

Ja suomalainen isoäiti

Kotiinpaluu

Luxemburgissa

Matkaan

Muistelmat

Nainen ja nerous

Suku on pahin

Apua - olen vasuri!

Synkroniaa

Kamala kissa

Runeberg-ehdokkaat

Dantea Strindbergillä

Lukijan kokemus 2

Turkkia

Väristyksiä

Musta aukko

Unissa kirjoittaja

Burroughs ja kumppanit

Kissajuttu

Lisää kirjallisia blogeja

Kirjallisia blogeja

Isänpäivänä

Lukijan kokemus

Tunteelliset hampaat

Kirjailijan hevonen

Mysteerioita sähköpostissa

Telepatia

Kirjamessuilla

Kirjoista huolta

Ryssävihasta vielä

Ryssäviha

Kieli ja sukupuoli

Myöhästymisiä junasta

Dickinsonia ilman ajatusviivoja

Tunteet ja oireet

Näkemisen virta

Putin kaapataan

Vihainen lukija

Siperian opetuksia

Venäläiset naiset

Hannu Mäkelän Isä

Tietokonemystiikkaa

Koulukaappaus

Masenus jatkuu

Seitsemänkymmentäluku

Vastoinkäymisiä

Perjantai 13.päivä

Muusan kuolema

Kirjallisuustesti

Byrokraattista virkakankeutta

Unien taustaa

Kahden luvun välissä

Kirjoittaminen rakkauden   tekona

Saudi-arabialaisia kissoja

Kirjan matka maailmalle

Takaa-ajajat unissa

Bloomin päivänä

Kafkan isä

Suvikunta

Hassuja heräämisiä

Luopumisia

Matka lapsuuden maahan

Energiavarkaita

Miten kirjailija syntyy?

Suomalainen sivistys

Mihin naista tarvitaan?

Rakkauden parantava voima

John ja tietokonemaailma

Pulmusparvia

Unikirja

Lemminkäisen äiti

Riisuttu epäonni

Kirjan uutiskriteerit

Yksityinen ja julkinen minä

Taistolaisuuden musta kirja

Syvä tieto

Blanchotia lukiessa

Muutos

PS 18.2. Ingeborg Bachmann

Menetys

Käymälässä luettua

Blogeja

Viikon mietelause

Muuton vuosipäivä

Tietokoneista ja tunteista

Nettipuhelin

Päivän aforismi

Sielun ravintoa

Kissa

Balthus

Taiteilijan työt

 

Osoitteenmuutos

31.12.04

Hyvää  uutta vuotta, lukijat! Kirjailijan päiväkirjan URL -osoite on muuttunut 1.1.2005 alkaen. Klikkaa -->Kirjailijan päiväkirja 2005 jonka osoite on: http://koti.mbnet.fi/akonkka/index5.html

Päivitys 13.1.05

Päivitys 11.1.05

Päivitys 7.1.05

3.1.05

Koska Pinserin lista päivittää hitaasti muutoksia, alla  listaan   päivityksiä tämän vuoden päivkirjaan niin kauan, kunnes  se alkaa näkyä   Pinserin listalla. Päivitykset avautuvat  tähän kehykseen, mikä vaikeuttaa lukemista, kunoikean reunan teksti ei näy (ehkä) ruudulla. Vasemman reunan aihepalkkia voi vetää syrjään  hiiren poikittaisella osoittemella.

Päivitys 3.1.05

Päivitys 2.1.05

Päivitys 1.1.05

Palautetta voi lähettää osoitteeseen akonkka(laita tähän at)mbnet.fi

Konfiktio

30.12.04

"Konfiktioitko sinä?" kysyi körttivaatteisiin pukeutunut seinänaapurini hississä. Outo sana. Sen voisi suomentaa myötäsepittämiseksi ( con + fiction) "Mitä konfiktio tarkoittaa?" minä kysyin. Naapuri seliti, että se tarkoittaa uskossa olemista, konfirmaatiossa käyntiä lähinnä. Sanoin, että en ole uskossa. "Ei minäkään ole," tunnusti naapuri. Tämä keskustelu tapahtui unessa.

Uskonnot ovat suuria kertomuksia, joita ilman ihmisen henki nääntyisi. Ne ovat todellisia myötäsepitteitä (konfiktioita), ne antavat lohtua, ne ovat tarpeellisia kaikkina aikoina, mutta varsinkin silloin kun tapahtuu luonnonmullistuksia ja muita onnettomuuksia. Ihmiset muistavat Jumalan olemassaolon ja alkavat kysellä miksi hän antaa tällaista tapahtua. Tappaa lapsia, jotka ovat viattomia. Mutta juuri sitähän Jumala on aina tehnyt, että ihmiset muistaisivat hänen olemassaolonsa. Antoi sen takia tapattaa ainokaisen poikansakin.

Minun muusani, joka uskoi että joulun aikaan enkelimaailma laskeutuu lähelle ihmisiä, sanoi että ihminen ei opi mitään eikä muutu viisaammaksi ilman kärsimyksiä. Suuressa myötätunnossaan henkimaailma lähettää kärsimyksiä ihmiskunnalle. Joulun aikaan kuoleminen onnettomuudessa, luonnonkatastrofissa tuntuu erityisen traagiselta, mutta muusani oli sitä mieltä, että on onnekasta kuolla joulunpäivän ja loppiaisen välissä, koska enkelit ovat silloin lähellä.

"Jokainen enkeli on kauhea," runoili Rilke. En muista miten runo jatkui. Kun enkelit laskeutuvat parvena, maapallo järkkyy, paljon ihmisiä kuolee, viimeisten arvioiden mukaan kuolleiden määrä Aasian maanjäristyksen jälkeen on tällä hetkellä 100 000. Vuosi sitten joulun aikaan maa järkkyi Irakissa, siellä kuoli "vain" 30 000 ihmistä, mutta ei siellä kuollut yhtään suomalaisista, siksi se ei ollut suuri uutinen, koska siellä ei kuollut yhtään suomalaista. Ei silloin herännyt kysymystä, miksi jumala sallii tällaista tapahtuvan.

Enneunia?

29.12.04

Joulun ja loppiaisen väliset unet ovat tärkeitä, sanoi eräs teosofiystäväni minulle aikoinaan, koska ne ennustavat tulevan vuoden tapahtumia. Päätin tarkastaa pitääkö se paikkansa ja luin viime vuoden jouluyön ja tämän vuoden loppiaisyön välissä näkemäni unet. Kahtenatoista yönä merkitsin muistiin kaksitoista unta. Väin kahdessa unessa näkyy jonkinlaisia viitteitä tulevan vuoden sisältöön.

Tapaninpäivänä yönä näin unta, että minun piti lähettää hyvin perustelu pyyntö ylioppilastutkintolautakunnalle, että lähettäisivät minulle kopion tutkintopäätöksestä. Tarvitsin sitä paperia, koska pyrin yliopistoon kesän alussa. Se mitä sitten unessa tapahtui kuvaa osuvasti kulunutta vuotta: "Kirjoitin ja kirjoitin, mutta en saanut aikaan kunnon perusteluja. Koska anomus piti lähettää samana päivänä, lintsasin voimistelutunnilta kirjoittaakseni paperin, mutta ei siitä mitään tullut. Jäin yöpaidassa sänkyyn makaamaan masentuneena." Tunnelmani vuoden vaihtuessa olivat ankeat uni(yö)kirjan mukaan: "Vaikea päästä taas alkuun, tuntuu että ei siitä mitään tule, ei ainakaan merkittävää kirjaa, ideakin tuntuu olevan hukassa."  

Unenpätkä (29.12.03) ennustaa tämänvuotisia aikaansaannoksiani:"...kirjailijat olivat aikansa kuluksi näpertäneet pieniä joulukuusia kreppipaperista ja tikuista." Olen koko vuoden kirjoittanut kirjoittamistani, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjaa, ainoastaan pari antologiajuttua, joista toisen saneli minun kissani. Minä olin vain sihteeri. Molemmat jutut kirjoitin kesällä, joten minulla oli kesäduunia niin kuin uni (2.1. 04) ennakoi. Sain kesäksi postinkantajan työtä. Jakopiiriini kuului mm. Kiasma sekä Hesarin kulttuuri- ja taloustoimitukset. Kannoin selkä vääränä kirjapaketteja kulttuuritoimitukseen. Rankkasade keskeytti kierroksen. Taloustoimitukseen jäi viemättä Maaseudun tulevaisuus ja joitakin muita maaseutulehtiä.

Minusta ei ole oman elämäni saati sitten muiden elämän Sibyllaksi. En nähnyt kolmen läheisen ihmisen kuolemaan. Talvella kuoli ystävä, keväällä ainoa eno ja kesällä entinen muusa. He kaikki olivat olleet tärkeitä ihmisiä jossain elämäni vaiheessa. Enon kanssa suunnittelin meneväni naimisiin sitten kun olen iso, muusa innoitti kirjoittamaan kaksi romaania. Toisesta niistä allekirjoitin kustannussopimuksen kesällä amerikkalaisen kustantajan ja syksyllä venäläisen kustantajan kanssa. Enneunien aika oli jo ohitse, kun näin unessa (13.1.04) että lähden näyttelijäseurueen mukana Amerikan kiertueelle "Olin ylpeä suomalaisuudestani, kuin opettaja jonka oppilas on menestynyt maailmalla, " kirjoitin yökirjaan.

Kirjoitan yökirjaa käsin ja päiväkirjaa pienellä tietokoneella, joka oli minulla mukana Luxemburgissa. Kone on vanha ja raihnas, olen kirjoittanut sillä lähes kaikki 90-luvun kirjani. Se ei pitänyt ympäristönvaihdoksesta, vaan alkoi oikkuilla. Ruutu alkoi vilistä sateenkaarenvärisiä raitoja. Luulin jo että joudun jättämään viimeiset jäähyväiset rakkaalle koneelleni, joka lämmittää mukavasti kuin reisiäni, kun kirjoitan sillä sängyssä. Kun palasin kotiin, raidat ruudusta katosivat ja kone toimii kuin ennenkin, onneksi, sillä uudesta sylimikrosta ei ole sänkykaveriksi, se polttaa reisiäni.

Merenjäristys

29.12.04

Kaksi päivää kestänyt päänsärky on ohi, vihdoinkin. Avasin radion, uutiset olivat juuri loppumassa. Uutistenlukija kertoi, että Intian valtamerellä tapahtunut maanjäristys on siirtänyt Sumatran saarta 34 metriä ja pienempiä saaria 20 metriä länteen päin. Se oli valtava merenalainen järistys, mannerlaattojen yhteentörmäys. Maapallo on arvaamaton ja ennakoimaton paikka. Kuolleita on tähän mennessä ennen näkemättömät määrät, lehtitietojen mukaan 60 000, eniten ihmisiä on kuollut Indonesiassa, jonka rannikolla oli maanjäristyksen keskus. Valtavat hyökyaallot pyyhkäisivät rantojen ylitse. Järistys tapahtui Tapaninpäivänä. Suomalaisia on kadoksissa ainakin 200 ihmistä. Jos he ovat olleet rannalla uimassa ja aurinkoa ottamassa, niin meri on heidät nielaissut eikä heitä löydy koskaan. Murheellinen vuodenvaihde sadoille ja tuhansille suomalaisille.

Ranskalaisia tyttäriä

28.12.04

Luxemburgilainen joulupukki antoi lahjaksi kaksi ranskalaista pokkaria: Anne Goscinnyn romaanin Le voleur de mère (Äidin varastaja) ja Marie Claire Pauwels’in kertomuksen Fille à papa ( Isän tyttö). Anne on Asterixin luojan René Goscinnyn tytär. Marie Clairen isä Louis Pauwels oli syntyisin belgialainen kirjailija ja toimittaja, tunnettu nimi Ranskassa mutta ei Suomessa. Marie Claire kertoo isäsuhteestaan, joka poikkeaa aika tavalla suomalaisesta isä-tytär -suhteesta. Isä oli naisten mies, nuoria rakastajattaria riitti. Tytär oli aluksi mustasukkainen isänsä naisystäville, mutta huomasi, että "Tante-Jeannet " ( Jeanne-tädit, joiksi hän kutsui kaikkia isän naisia) tulivat ja menivät, mutta isän ja hänen suhde pysyi. Kun tytär oli murrosikäinen, isä , paras asiantuntija, opasti tytärtään Fouquetin baarissa: "Minäpä kerron sinulle, miten naimisissa olevat miehet viettelevät nuoria tyttöjä." Ja sitten isä katsoi tytärtä viskilasi edessään ja puhui viettelijän äänellä: "Minä ja vaimoni olemme erittäin hyviä ystäviä, emme mitään muuta. Minä en jätä häntä koskaan, en koskaan, lasten takia, mutta minä kaipaan hellyyttä hirveästi. Voisimmeko illastaa yhdessä?" Isän kuoleman jälkeen eräs nainen lohdutti tytärtä: "Jokaisella on sukulaissielunsa" (sananmukaisesti sisarsielunsa)…" Te ja isänne olitte sukulaissieluja, siksi te kaksi koitte kaiken yhdessä, jopa välimatkan päässä tosistanne."

Isän kuuluisuudesta on tyttärelle hyötyä uran luomisessa. Marie Claire, sanoo suoraan että ilman isänsä nimeä, hänestä ei olisi tullut menestyvän naistenlehden päätoimittajaa nuorella iällään. Nimi oli hänelle ponnahduslauta uralle. Se pätee kaikkialla eikä vain Ranskassa. Minulle oli hyötyä isän nimestä, varmasti myös Anne Goscinnyn kirjailijan uran alkua helpotti isän kuuluisuus. En osaa ranskaa kyllin hyvin, että pystyisin arvioimaan miten etevä kielenkäyttäjä hän on. Hän kirjoittaa lauseita, joita minäkin ymmärrän, kirjoittaa selkeämmin ranskalaislehtien toimittajat, ei tarvitse kaiken aikaa katsoa sanakirjaa kaiken aikaa. En ole lukenut hänen kirjaansa vielä loppuun asti, mutta teema on kiinnostava: Äiti on juuri kuollut sairastettuaan 17 vuotta syöpää. Tytär ja "äidin varas" kertovat vuorotellen äidin kuolemasta. Äidin varas on tyttären ikäinen nuori mies, huijari ja homoseksuaali, joka on varastanut tyttäreltä äidin, ja äidiltä luottokortit. Kolmas kertoja on tyttären pieni poika. Anne Goscinny kuljettaa tarinaa faulknerilaisen näkökulmatekniikan keinoin. Saa nähdä miten kirjan kunnianhimoinen rakenne kantaa loppuun asti.

Ranskalainen isoäiti

Ranskan TV:n ykköskanavalta tuli jouluaaton lopuksi elokuva Tout va bien, c'est Noël. ( Kaikki hyvin, on joulu). Seurasin elokuvan loppuosaa hajataitteisesti toisella silmällä, toisella silmällä luin Anne Goscinnyn romaania. Isoäiti oli kutsunut lapsensa ja lapsenlapsensa joulunviettoon luokseen. Jouluyönä isoäiti karkasi rakastajansa luo. Jouluaterialla oli tapahtunut katastrofi ( todennäköisesti, sillä ateria oli jo ohitse kun avasin telkkarin). Poika tullut kaapista esiin ja kertonut olevansa homo, ja tyttärentytär oli paljastanut olevansa kihloissa näyttelijän kanssa. Ryhdyin seuramaan elokuvaa vasta siinä vaiheessa, kun isoäiti kertoi perhekatastrofia miesystävälleen. Kun isoäiti palasi aamulla kotiin, lapset kysyivät, missä hän on ollut koko yön. Eivät näyttäneet pahemmin järkyttävän, kun isoäiti kertoi olleensa Michelin luona. Suomessa isoäideillä tuskin on minkäänlaista rakkauselämää, sillä suomalaiset miehet eivät pidä vanhoja naisia viehättävinä, toisin kuin ranskalaismiehet. Kunnon suomalainen isoäiti ei lähtisi jouluyönä rakastajansa luo ja jättäisi lapsia ja lapsenlapsia kotiin. Aikuiset lapset joko järkyttyisivät tai paheksuisivat isoäidin käytöstä. Suomalaiset ovat rakkausasioissa ikäviä ja vanhoillisia ihmisiä.

Ja suomalainen isoäiti

En tarkoita, että kaikki suomalaiset olisivat ikäviä ihmisiä, mutta minun isoäitini ( äidin äiti) joka kasvatti minua, oli sellainen. Hannu Raittila kuvailee osuvasti Hesarin jouluaaton numerossa, millainen isoäitini oli: "…toisen sukupolven suomalainen sivistyneistö koostui vakavasti vajaakielisistä henkilöistä. Kielenvaihdon jälkeen heillä oli orgaanisen äidinkielensijalla konstruoitu ja kuollut kirjasuomi."

"Koska näiden ihmisten ajattelun ja kanssakäymisen väline oli ylhäältä annettu ja sääntöinä opetettu opeteltu kirjakieli, oli luonnollista, että heidän esiintymisensä oli ylimalkaan ulkoa ohjautuvaa, muodolliseen tapakulttuuriin pohjaavaa käyttäytymistä sanan normatiivisessa merkityksessä." ( Vapaa maa sai viimein myös vapaan kielen. Hannu Raittilan essee/arvio Isosta suomen kieliopista HS 24.12.04).

Isoäitini luopui vapaaehtoisesti, suuren isänmaallisen hengen kannattelemana äidinkielestään, joka li ruotsi. Hän meni nuoruuden kansallisinnossaan jopa niin pitkälle, että ei suostunut puhumaan ruotsia edes äidilleen, joka ei osannut suomea. Isoäitini ei osannut ilmaista tunteita. Tunteet pelottivat häntä. Sain lapsena sellaisen käsityksen häneltä, että tunteet ovat jollakin tavoin säädyttömiä, ne eivät kuulu hyvään käytökseen. Minun 60-luvun kapinani oli ennen kaikkea kapinaa hänen normejaan, hänen normatiivisuuttaan vastaan.

Kotiinpaluu

27.12.04.

Kun joulun jälkeen yöllä puoli kahden aikaan palasin kotiin Luxemburgista, kotioven edessä, ulkokynnykseen liiskaantuneena ja kiinni jäätyneenä oli iso piparkakku, ovenkahvassa roikkui märkä paperikassi, jonka sisällä oli kirja Suussa sulavaa Suomesta, ja kauempana luhtikäytävällä lojui jäätynyt hyasintti, jonka tuuli oli riisunut käärepaperista. Taitelijatalosäätiön antamille joululahjoille oli käynyt kehnosti myrskyssä, kukaan naapuri ei ollut ottanut niitä myrskyltä suojaan. Olisi pitänyt informoida heitä paremmin, että vietän jouluviikon Luxemburgissa.

Kotona syvä hiljaisuus, kissakin poissa. En kai koskaan totu nykyisen asuinpaikkani hiljaisuuteen, Kun on asunut 35 vuotta bussin päätepysäkillä, kaipaa bussin ääniä. Se kehräsi kuin iso kissa, kun se seisoi pysäkillä, ovet suhisivat, kun ne menivät kiinni. Kun se lähti liikkeelle, se sanoi "vroum, vroum." Mihin korva tottuu, sitä se kaipaa. Kivenheiton päässä oli vilkasliikenteinen Huopalahdentie, jota pitkin Haagan paloaseman autot syöksyivät ulvoen ohitse, ja pienen kumpareen takana kohisi yötä päivää Turunväylä. Lapsena asuin Munkkiniemen puistotiellä, jota pitkin kolisivat raitiovaunut. Tuntui turvalliselta päästä kesäloman jälkeen pelottavan hiljaiselta maaseudulta takaisin kotiin, kun kuuli unen lävitse kuului, kaupungin syke, liikenteen kolina ja melu. Siinä syy miksi en viihdy maalla, enkä Aurinkolahdessa. Onneksi ikkunasta näkyy meri, se antaa vähän lohtua, mutta ei sen kohina ( silloin harvoin kun se kohisee) kuulu sisälle asti.

Luxemburgissa

asuu nuorempi poikani, hänen vaimonsa ja kolme lastaan sekä koira. Heidän luonaan vietin joulua, talossa, jossa nukuin hyvin ja näin unia entisestä kodistani Ulvilantiellä. Kadun nimi on rue des Sources ( Lähteiden katu). Sitä pitkin kulkee sininen kaupunkibussi. Katu sijaitsee kukkulan rinteessä, jonka alapuolella laaksossa on rautatie ja valtatie, ja laakson pohjalla virtaa Alzette- joki, joka ei ole kovin leveä eikä vuolas virta.

Luxemburg ei ole pyöräilijän kaupunki – paitsi jos harjoittelee Ranskan ympäriajoa varten. Kaupunkikuva on maisemallisesti dramaattinen, ei lattea kuin Helsingissä. Katujen ja teiden nousut ja laskut ovat jyrkkiä. Kaupunki nousee jokilaaksosta kukkuloille, jotka ne ole mitään Rooman seitsemän kukkulan kaltaisia nyppylöitä. Lissabonissa on yhtä jyrkkiä katuja kuin Luxemburgin pääkaupungissa. Kukkuloiden ylärinteitä peittää metsä, jossa viihtyvät ketut, jänikset ja metsäkauriit. Kettuja on nähty kaupunkitalojen pihoilla, melkein kaupungin keskustassa.

Alkuperäiset luxemburgilaiset ovat isokokoisia vaaleita ihmisiä, jotka puhuvat letzeburgia, joka on yksi maan kolmesta kielestä. Ne muut kaksi ovat ranska ja saksa. Letzeburgin kieli kuulostaa vähän sekä saksalta että hollannilta. Kirjoitettuna se näyttää seuraavanlaiselta ( näyte on paikallisen La Voix-lehden kuolinilmoituksista )"E léiwe Mënsch huet eis fir ëmmer verlooss. Et fält näi sienscht méi am Liewen, ewéi engem op éiweg äddi ze soen, deen ee gären hat. Mir wäerten deng Guttheet an deng Léift an onsen Häerzer widerdroen. Du waars e gudde Papp fir deng Kanner.

Tänä jouluna luxemburgilaisten ovat koristelleet talonsa korneilla joulupukeilla ja tontuilla, jotka roikkuivat ulkoseinillä kuin naruun hirtettyinä, siltä minusta näytti. Saa nähdä koska hirtetyt joulupukit saapuvat Suomen seinille roikkumaan. Ehkä ne saapuvat muutaman vuoden viiveellä, kuten klinkkuvat, monenkirjavat jouluvalot sekä laulavat ja puhuvat joulukuuset.

Sairaus

Matkatoverini kertoi lentokoneessa, että hänen lapsenlapsensa on ylivilkas. Se on nykyään sairaus jolla on oikein nimikin ADHD ( tai jotain sentapaista) ja jota lääkitään mielialalääkkeillä. Vanhempien ja opettajien elämänlaatu paranee, mutta entäs lapsen, kun se joutuu pienestä pitäen popsimaan pillereitä, sen takia vain että se sattuu olemaan vilkkaampi kuin muut lapset, eikä jaksa istua koulussa hiljaa 45 minuuttia. Kaikki mikä poikkeaa normista, on sairautta. Ja sairauteen löytyy lääke. Eläköön lääketehtaat!

Ensimmäinen näky, kun tulen Helsinkiin lentobussilla - Rautatientorilla kadunvarsimainos "Nikotiiniriippuvuus on sairaus." Todennäköisesti jonkun lääketehtaan mainos. Oli niin pimeätä, etten nähnyt minkä tehtaan. Ajattelin: Suomessa on kohta kaikki sairautta, eläminenkin. Entiseen "hyvään" aikaan tupakointi oli pahe. Edistystä tapahtuu: entiseen aikaan oli paheita ja syntiä, enää mikään ei ole syntiä, vaan sairautta. Jumalaakaan ei tarvitse enää pelätä. Jos Se on olemassa, Se antaa kaiken anteeksi. Pelottavia ovat ihmiset, pelottavia heidän tekonsa, sanansa, ajatuksensa, tuomionsa.

 

Matkaan

20.12.04

Kissa viety hoitoon ja matkalaukku pakattu. Lähden viikoksi keskelle Eurooppaa, Luxemburgiin. Hyvää joulua lukijat!  

 Kandisky 2.jpg (11257 bytes)

Vassily Kandiskyn maalaus Mit und gegen. Mieleni kuva tällä hetkellä. Joulukuusikin on kuvassa mukana.

Muistelmat

15. 12.04

Kävin kirjastossa, olisin lainannut Petri Tammisen Muistelmat, mutta lainassa se on yhä edelleen, kaikissa Hesan kirjastoissa. Pitänee tilata, kun se on niin suosittu. En yleensä jaksa lukea muistelmia, koska ne ovat niin paksuja ja niissä on niin paljon tunnettujen ihmisten nimiä ja merkittäviä saavutuksia ja suorituksia Ei elämä ole sellaista, vaan tällaista: " Kuljimme joka päivä ruokalan ovissa. Pomo avasi ensimmäisen oven ja minä nyökkäsin. Minä avasin toisen oven ja pomo nyökkäsi. En puhunut jokapäiväisistä kohtaamisista kotona. En usko, että pomokaan puhu." Kirjoitti Petri Tamminen Muistelmissaan otsikolla Hetket ruokalan ovissa. Se tapahtui Helsingissä vuonna 1997. Luin sen vanhasta Parnassosta ja nyt haluaisin lukea lisää hänen muistelmiaan.

Minun suosikkimuistelmani ovat Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat. Voi olla, että olen kirjoittanut joskus takavuosina nettipäiväkirjassani hänen muistelmistaan. Olen menettänyt muistini, kun en muista omia kirjoituksiani, ja olen liian laiska kaivamaan esiin vanhoja kirjoituksia. Googlamalla se löytyisi, jos jaksaisin selata lävitse 129 000 osumaa. Olkoot. Suosittelen Satien kirjoitusta Kriitikkojen ylistys kaikille nuivan kritiikin saaneille kirjailijoille ja taiteilijoille. Se antaa lohtua. Se on hauska, samoin kuin hänen lyhyt ja ytimekäs omaelämäkertansa Elämäni pimeät nurkat.

Nainen ja nerous

15.12.04

Olen ajatellut ruveta kirjoittamaan muistelmia, mutta en koskaan pysty kohoamaan Satien nerokkuuden tasolle muistelmienkirjoittajana. Minulla on monia rajoituksia, eräs niistä on sukupuoli. Nyt siteeraan Toni Lahtisen esittelyä ( Hesarissa jonain päivänä) Marjut Kähkösen tutkimuksesta: Ei kenenkään veli. Naiskirjallisuuden metaforat Helvi Hämäläisen lyriikassa. Lahtinen kirjoittaa: "Kähkösen mukaan Hämäläinen ei hyväksy tuotannossaan nerouden ja naiseuden yhteensopimattomuutta. Naisella on pääsy kirjalliseen nerouteen joko miehen kaltaisena tai muista naisista poikkeavana yksilönä." Lahtinen muistuttaa, että Tarkka ei kelpuuttanut Hämäläistä Suomalaisia nykykirjailijoita –antologiaan edes vuoden 1987 Finlandia-palkinnon myötä.

Neroksi ei synnytä, vaan päästään. Ei ole miehilläkään pääsy nerouteen kovin helppoa, olkoon vaikkapa itse Aleksis Kivi. Ensin täytyy päästä kirjallisuuden asiantuntijoiden tiiviin seulan lävitse, eikä vain aikalaisasiantuntijoiden, jotka määrittelevät kulloisenkin kirjallisuuden kaanonin, vaan myös seuraavien sukupolvien asiantuntijoiden syynin lävitse. Helena Sinervo sanoi radiohaastattelussaan suunnilleen niin, että kirjallisuusmiehet olivat tärkeitä Eeva-Liisa Mannerille läpimurtovaiheessa. "Ilman heidän tukeaan ei ole pääsyä kirjallisuuden kaanoniin." Se on mielenkiintoinen lause. Jos minusta olisi tullut kirjallisuussosiologi niin kuin eräässä opintojen vaiheessa kaavailin, olisin varmaankin ruvennut tutkimaan isäni inspiroimana, sitä miksi naispuolisia neroja on niin vähän, hän kun väitit, että "naiset eivät ole miehiin verrattuna tieteiden sen enempää kuin taiteidenkaan alalla pystyneet mihinkään suureen ja merkittävään…" (Elämän antimet s. 58-59)

Suku on pahin

15.12.04

Kirjastoreissulla selasin uusimman Suomen Kuvalehden lävitse, luin kirjasuositukset, Kristinan Carlsonin kolumnin ja äkäisen lukijakirjeen. Eeva-Liisa Mannerin kolme serkkua Kukkosen suvusta olivat pahoittaneet mielensä, kun heitä ei ollut kysytty mitään. Helena Sinervo kirjassaan Runoilijan talossa antaa heidän käsityksensä mukaan väärän kuvan Kukkosen mummosta ja vaarista, jotka kasvattivat Eeva-Liisan. Minulla taas on sellainen käsitys, että Sinervo antaa heistä Mannerin kokemuksen, mikä kyllä näkyy myös Mannerin tuotannosta ja koko elämästä ilmi, sen kokemuksen, etteivät isovanhemmat kaikessa uskovaisuudessaan kovin rakkaudellisia kasvattajia olleet. Nyt nämä serkut kieltävät esitysoikeudet teoksiin, joihin heillä ei ole mitään oikeutta. Kirjailijaliitto omistaa Eeva-Liisa Mannerin tekijänoikeudet ja Helena Sinervo oman kirjansa oikeudet. Serkkujen puheenvuoron jälkeen arvostan hänen teostaan yhä enemmän. Hänellä on taiteilijan näkemys, oikeus nähdä malli omilla silmillään ja korostaa hänessä niitä puolia, jotka kiinnostavat häntä. Ihan yhtä suuri oikeus kuin Picassolla, joka kuvasi kauniin Marie-Thérèsen nenä poskella. Turha sukulaisten on mennä sanomaan, että ei meidän Mariemme ole sennäköinen.

Se mikä minua serkusten puolustuspuheenvuorossa eniten ärsytti, oli että he eivät antaneet tilaa taiteilijan näkemykselle, ymmärrän kyllä, että he näkevät mummonsa ja vaarinsa toisessa valossa, ja olisivat halunneet heistä sievät muotokuvat. Se mikä minua yleensäkin ärsyttää ihmisissä on heidän sievistelyn halunsa. Sievyys on kaukana kauneudesta. Ja kauneus taas on lähellä totuutta. Tai kauneus on totuus, sanoi Dostojevski, ellen muista väärin, siitä kun on kulunut jokunen vuosikymmen, kun elin hänen lumoissaan.

 

Apua – olen vasuri!

10.12.04

"Nyt se on todistettu, vasenkätisyys luo väkivaltaa. Montpellier'n yliopiston antropologit ovat tutkimuksissaan todenneet eniten tappoja tapahtuneen yhteisöissä, joissa oli eniten vasenkätisiä. Burkina Fason dioula-heimo oli rauhaisa kansa, koska vasenkätisiäkään ei juurikaan löytynyt. Venezuelan yanomamo-heimolaisista kriminaalisiksi todistettuja vasureita oli lähes joka neljäs, ja tappoja tehtailtiinkin tukka putkella. Minusta tämä on paljon tärkeämpi tutkimus kuin esimerkiksi kliininen koe kruunukorkkien pureskelun vaikutuksesta hammaskiilteeseen, kirjoittaa Benrope tänään blogissaan.

Kuinka paljon suomalaisissa on salavasureita, kun olemme väkivaltatilastoissa Euroopan ja kenties koko maailman huippua? Kun olin lapsi, isoäiti pakotti ottamaan lusikan - ja koulussa opettaja kynän oikeaan käteen. Seuraus: rupesin änkyttämään. Isäni valistuneena miehenä puuttui asiaan. Hän oli lukenut tutkimuksen, jossa sanottiin että vasenkätistä lasta ei saa pakottaa oikeakätiseksi, koska aivoradat päässä menevät sekaisin. Palasin vasenkätisyyteen, mutta minusta tuntuu, että aivoradat ovat edelleen sekaisin päässäni. Minä tapan unissani. Niissä on sotaa, väkivaltaa ja keskistysleirejä, milloin pakenen Stalinin, milloin Hitlerin keskistysleiristä. Oikeakätisten maailmaan sopeutuminen on vaikeaa, siinä maailmassa kaikki toimii väärinpäin. Turhautuminen lisää aggressiivisuutta, ihme ettei minusta tullut kriminaalia. Sanoillakin voi tappaa, mutta se ei ole rikos, paitsi henkisessä maailmassa.

Synkroniaa

5.12.04

eli ilmiöiden samanaikaista esiintymää sanakirjamääritelmän mukaan. Maalainen murehtii tänään :" Joskus ajattelen, että olenko jotenkin vajaa, lapsellinen, narsistinen, yksinäinen, kun kirjoittelen näitä juttuja. Toisaalta olen hyvässä seurassa. Niin kauan kuin lukijoita kuitenkin on, aion jatkaa. Itselleni tämä on aika tärkeää."

Ystäväni kysyi eilen, MIKSI minä kirjoitan nettipäiväkirjaa. Sanoin hänelle, että kirjoittaminen on kivaa. Se on minun tapani olla netissä. Päiväkirjaa voi kirjoittaa silloin kun huvittaa, tai kun on jotain sanottavaa. Ja aina joku ilahtuu, kun "se" on taas päivittänyt. Kirjoitan lukijoille ja lukijat kirjoittavat minulle. Saan palautetta välittömästi, toisin kuin lehtikirjoituksista tai kirjoista. Nykyään enää harvoja kirjoja edes arvostellaan (mikä on kirjailijalle tärkeätä palautetta), kun kulttuuritoimitusten palstoilla viihdekulttuuri näyttää vievän yhä enemmän tilaa. Tosin näkökulmani on aika suppea, kun luen päivittäin vain Hesaria.

Veloena pohtii omaa nettikirjoittamistaan otsikolla Kunnon ihminen ei kerro mitään: " Minulta kysytään, enkö pelkää, että se mitä Kissan, eläinten ja minun elämästä tänne kirjoitan, haittaa meitä joskus, joissain tilanteissa. Hämmästyn; kuvittelen, että vain niillä luurangoilla, joita yritetään sitkeästi tunkea kaappiin, voi oikeasti kiristää ihmisiä ja aiheuttaa heille surua […]Lähipiirissäni on useita ihmisiä, joiden mielestä mikään ei ole niin halveksittavaa kuin "oman elämänsä myyminen". En tiedä, viiraako heillä, mutta itse teen kyllä erottelun "elämän" ja "kerrotun elämän" välille. Enhän minä tänne nyt ihan kaikkea laita, vaikka toisaalta pyrinkin kertomaan kaiken oleellisen (kokemusten jakamisen ja kulttuurisen oppimisen näkökulmasta)…"

Radiossa puhuvat miehet suomalaisuudesta ohjelmassa Herraseurassa. Kuuntelen ohjelmaa puolella korvalla samalla kun luen Maalaisen ja Veloenan blogeja. Mieleeni tulee Osgoodin sosiologinen tutkimus kielen syvärakenteista. En muista tutkimuksesta mitään muuta kuin sen, että suomalaiset saivat korkeimmat pisteet negatiivisuuden ilmaisemisessa. Mikään on tuskin muuttunut 30-40 vuodessa. Maalainen murehtii, että hän on narsistinen ja Veloenan lähipiiri halveksii "oman elämänsä myymistä." Jos he eläisivät ja kirjoittaisivat jossain muussa maassa, jonkin muun kulttuurin tuskin heidän mieleensä tulisi narsismi tai halveksunta. Suomalaiset ovat todella dynaamista kansaa negatiivisuudessaan. Ja sanomattomat ajatukset tarttuvat, kuten joku Herraseurasta totesi suunnilleen näin: Jos ajattelee pahaa oman kulttuurinsa edustajasta, se ajatus välittyy ilman sanoja.

Itsekin olen negatiivisessa mielentilassa tänään, työt eivät suju, puran sitä mitä olen viikon aikana kutonut kokoon. Harmittaa, kiukuttaa. Mutta selitys löytyy. Se löytyy Veppilokin kylähullujen linkkilistalta, josta klikkaan Astrologiakeskuksen sivuille. Siellä se on biorytmitulkinta tälle kurjalle päivälleni:

"Kaikki kolme rytmiä ovat negatiivisessa vaiheessa ja olo lienee sen mukainen. Mikään ei tahdo jaksaa kiinnostaa eikä loppujen lopuksi tarvitsekaan, sillä tällaisten päivien on syytä antaa mennä omalla painollaan joko hiukan kehnosti tai täysin poskelleen. Ei kannata antaa huonolle omalletunnolle mitään sanavaltaa, sillä tällaisena päivänä turha yrittäminen kostautuu epäonnistumisina ja joskus jopa pieninä katastrofeina. Parempi olisi löysätä suosiolla tahtia ja keskittyä television katseluun, kirjan lukemiseen tai tietokonepelien pelaamiseen. Kumppanisi voi olla sinuun varsin kyllästynyt, mutta sitäkään asiaa ei voi muuksi muuttaa, joten koeta vain malttaa rentoutua mahdollisesta jäkätyksestä huolimatta.

Fyysinen jakso negatiivisella puolella."

"Väsähdät tavallista helpommin. Mikään ei tahdo kiinnostaa. Et jaksa keskittyä. Heikkouden puuskat voivat yllättää milloin tahansa. Itseluottamuksesi on heikoissa kantimissa.

Tunnekäyrä negatiivisella puolella"

"Olet ärtyisä ja yhteistyökyvytön vähänkään hankalammissa tilanteissa. Oikuttelet ilman syytä ja reagoit yliherkästi kaikkeen sinuun kohdistuvaan arvosteluun."

"Älyllinen käyrä negatiivisella puolella"

"Henkinen arvostelukykysi on heikko. Teet karkeita arviointivirheitä helpoissa asioissa. Sekä älyllinen että fyysinen koordinaatiokykysi pettää odottamattomissa tilanteissa."

En ole skeptikko. En epäile kylähulluja, rakastan heitä. Ukkini keksi television, tosin se oli keksitty, mutta ei hän tiennyt sitä. Hän teki paljon muitakin hyviä keksintöjä, joita Patentti- ja Rekisterihallitus ( tai mikä sen nimi siihen aikaan olikaan) ei hyväksynyt. Viimeisinä vuosinaan hän keskittyi ikiliikkujan keksimiseen. Hanke jäi kesken, kun hän 90-vuotiaana kuoli. Varmasti hän olisi keksinyt sen, jos olisi elänyt 100-vuotiaaksi.

Kamala kissa

2.12.04

Absurdin kirjakisan voitti runoilijan kirja runoilijan elämästä, Helena Sinervon Runoilijan talossa, elämänkerrallinen romaani Eeva-Liisa Mannerin elämästä ( olin vähällä kirjoittaa omaelämänkerrallinen romaani). Kirja oli ennakkosuosikkilistallani, mutta putosi ristiriitaisen lukukokemukseni vuoksi, ja jäljelle jäi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, jota en ole lukenut. Suosin runoilijoita, he ovat henkireikä markkinataloudessa, todellista proletariaattia, mutta näköjään heidänkin täytyy ruveta proosallisiksi, jotta pärjäisivät kirjamarkkinoilla. Proletaarirunoilijoiden ja -kissojen kunniaksi pari säkeistöä Eeva-Liisa Mannerin runokokoelmasta Kamala kissa.

[…]

Eikä ollut alkeellista sosiaalihuoltoa

eikä anarkistiemolle pienintä tukea, puoltoa,

jos se varasti jostain nakin tai vanhan juuston

sai valmiiksi kalutun kanan kuivan luuston.

 

Siis yhtykää maailman kaikki kissaproletaarit

Ja pankaa seinää vasten raastuvan vanhat vaarit!

Ei tiedä ne Tutan tulisesta ikävästä

Eikä hevon paskaa katukissan elämästä.

Kamalaan kissaan sisältyy Eeva-Liisa Mannerin satiirinen omakuva "Mörö", joka kannattaa lukea Sinervon kirjan rinnalla. Kokoelman alussa on Mörön motto: "Usko niitä jotka epäilevät, epäile niitä jotka löytävät. Epäile kaikkea, paitsi itseäsi, kirjoitti Mörö, alias Musta käsi."

Markku Soikkeli kommentoi tänään ironisesti Finlandia-kisaa hankalasti = hitaasti avautuvassa nettipäiväkirjassaan ( klikkaa "Nykyhetki", niin pääset suoraan asiaan). Soikkeli kirjoittaa mm: "Palkintoporstuasta YLE:n ohjelma siirtyy studioon Sinervon haastatteluun. Lopuksi Sinervo joutuu vastaamaan myös siitä, miten hän rohkeni käyttää Mannerin yksityistä materiaalia, kun kirjailija nimenomaisesti peitteli "aukkopaikkoja" elämästään. "Siinä oli tietty ristiriitainen tunneviritys", myöntää Sinervo. Ja siinä se. Fiktion alla ja tutkimuksen nimissä... tai ehkä Mannerin kuolemasta ja etenkin elämänurasta on jo tarpeeksi aikaa, jotta intimiteettisuoja ja hautarauha ovat toissijaisia siihen nähden, mitä Suomen lukevan kansan on hyvä tietää Eeva-Liisa Mannerista."

Naapurikirjailija jo ehtikin ärähtää, että miksi hänen ( todellista) nimeään käytetään fiktiossa: "Eikä sanottu sitä paitsi pidä paikkaansa, ei minulla ollut viiksiä siihen aikaan," hän totesi.

Lopuksi kissan ystäville pari linkkiä:

Karvainen nettipäiväkirja - neljä kissaa kertoo elämästään

Zirun kissatarha - paljon kissakuvia ja elämää tassunalla

 

Runeberg-ehdokkaat

1.12.04

Kas, kas Hesari kirjallisuustoimitus kunnostautuu. Tänään puolensivun uutinen Runeberg-ehdokkaista: värikuvat kirjailijoista ja kirjan kansista sekä lyhyet arvioinnit. Entiseen aikaan Hesarissa noteerattiin Runeberg-ehdokkaat lyhyesti vain mainitsemalla tekijöiden ja teosten nimet sekä esiraadin ja lopullisten valitsijoiden nimet. Tämänvuotinen Runeberg -lista on paljon mielenkiintoisempi kuin Finlandia- lista. Esiraadilla on ollut näkemystä ja mielikuvitusta, minun mielestäni. Suosikkejani listalla ovat Kai Nieminen. Riina Katajavuori, Laura Ruohonen, Ilpo Tiihonen, Sirkka Turkka, joille kaikille soisin palkinnon, ja Zinaida Linden, tosin en ole lukenut häntä, mutta olen kuullut. Hän on syntynyt ja kasvanut Neuvostoliitossa, avioitunut Suomen Turkuun ja kirjoittaa ruotsiksi. Toivottavasti hänen kirjojaan käännettään piakkoin suomeksi. Robert Åsbackan tuotantoa en tunne. Pirjo Hassisen kornit varhaisteokset viehättivät minua, mutta viimeisin Kuninkaanpuisto ei vetänyt - liian paksu henkisesti ja fyysisesti. Ei ole aikaa omien töiden vuoksi syventyä paksuihin kirjoihin.

 

Dantea Strindbergillä

30.11.04

Kasi nuorta miestä puhui Dantesta viereisessä pöydässä Strindbergin kahvilassa. Minun näkökulmastani he olivat nuoria – noin ulkonäöstä päätellen kolmekymppisiä, mikä minun kokemukseni mukaan on ihmisen helvetillisin ikä, kun pitää tehdä uraa ja perhettä samaan aikaan, ja vielä menestyäkin yhteiskunnallisissa pyrinnöissään. Toinen luki parhaillaan Jumalaista näytelmää, hän oli juuri kavunnut Helvetistä Kiirastuleen. Toinen tunsi teoksen entuudestaan ja mietti sitä miten efektiivisen Hollywood- produktion kirjasta saisi aikaan, Vergiliuksena olisi Anthony Hopkins, ja Dantena…. Nimi ei tarttunut korvaani, oli ilmeisesti nuorempaa Hollywood-tähdistöä, koska en tuntenut. Minulta on Hollywood-tuotannon seuraaminen vähille viime vuosina. Kas kun ei Hollywood ole jo tarttunut Danten suureen tarinaan. Loppukin olisi onnellinen kun Dante tapaa Paratiisissa kauan kaipaamansa Beatricen. Dante-keskustelu, jota korvani ahneesti salakuunteli, oli päivän ilonaihe hammaslääkärissä käynnin jälkeen, kun olin matkalla kokoukseen.

Lukijan kokemus 2

30.11.04

Metrossa matkalla kotiin luin vihdoinkin loppuun kirjan, joka oli ennakkosuosikkilistallani Finlandia-ehdokkaaksi, mutta lukukokoemukseni oli niin ristiriitainen, että se putosi listalta pois ( ja muita ehdokkaitahan en ole lukenut, paitsi Hassista osittain). Kirjan minäkertoja oli Eeva-Liisa Manner –niminen runoilija, jonka tuotantoa ja taustaa jonkin verran tunnen. Puoleen väliin asti luin innolla, ajattelin:, että runoilija tekee toisen runoilijan muotokuvaa niin kuin maalari, joka samaistuu malliin. Mutta sitten minua alkoi vaivata se, että en pystynyt erottamaan mallin ja taiteilijan kuvaa toisistaan, tässä tapauksessa elämänkerturia elämänkerran kohteesta, fiktion ja faktan rajan hämärtyminen häiritsi lukukokemusta. Jos en olisi ikinä lukenut Mannerin tuotantoa enkä olisi kuullut isäni välittämiä ja värittämiä tarinoita hänen oleskelustaan Villa Pastorassa, olisin lukenut kirjan fiktiona naisesta, jonka nimi on Eeva-Liisa Manner, ja lukukokemukseni olisi ollut toisenlainen.

Olen joutunut itsekin käymään rajanvetoa fiktion ja faktan välillä, kun olen kirjoittanut elämänkerrallisesti sekä isästäni että sedästäni. Epäonnistuin, kun kirjoitin isästä fiktiivisen elämänkerran, koska toisen ihmisen nahkan sisään ei voi mennä. Onnistuin ( omasta mielestäni) kun kirjoitin setäni elämäntarinaa, kun otin mukaan elämänkerturin (eli itseni), joka yrittää kirjoittaa sellaisen miehen elämästä, jonka elämästä hän ei tiedä mitään – paitsi sen mitä mies on ääninauhoilla kertonut. Kun vuosi puolitoista sitten rupesin kirjoittamaan äitini tarinaa, epäonnistuin taas, koska en löytänyt oikeata balanssia fiktion ja faktan välillä. Omat ongelmani elämänkerturina nousivat pintaan, kun luin Runoilijan talossa – romaania ja hidastivat lukemista.

"On olemassa toinen todellisuus, jossa kaikki on jo tapahtunut […] Vastoin kuin yleensä ajatellaan aika ei kulje eteenpäin vaan meitä kohti[…] Ajan suunta on tulevaisuudesta on tulevaisuudesta menneisyyteen. Koska me taas kuljemme kohti tulevaisuutta, me ikään kuin saavumme tapahtumien ,menetysten ja muiden hirveyksien kohdalle. Aika virtaa tänne maailmasta, joka on meidän maailmamme negatiivi […] Nykyisyys on piste jossa antimateria muuttuu materiaksi. Se on kuin virtaavassa joessa kiven taakse muodostuva pyörre […]Unet näyttävät paitsi tulevat historian katastrofit myös sisäisen oppaan. On ikään kuin psyyken tiedostamattomaan osaan olisi piirretty kartta, joka johdattaa meidät yhä täydellisempään "itsen" toteutumiseen, kunnes lopulta luovumme "itsestä". Unet ovat keino päästä kontaktiin tiedostamattoman kanssa, päästä lukemaan sitä karttaa." Näin puhuu kirjan Eeva-Liisa Manner ( Runoilijan talossa s.36-39). Todellinen Eeva-Liisa sanoi samat asiat runoissaan paremmin. Kirjassa Eeva-Liisa puhuu enneunistaan skeptiselle haastattelijalle, joka ei oikein usko että ihminen voi nähdä unissa ennalta tapahtumia.

Turkkia

Arvoitus ratkesi. Ystävällinen lukija kertoi, että mystinen viesti, jonka taannoin sain akonkalta, on turkkia. Tarjoan siinä green cardia itselleni. ( kts. Unissa kirjoittaja 21.11.04)

Väristyksiä

26.11.04

Unohdin mainita aikaisemmin, kun listasin eroottisesti säväyttäneitä kirjoja, Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen, jonka luin 13-vuotiaana. Tuskin olisin sitä niin varhain lukenut, ellei isoäiti olisi nimenomaan kieltänyt lukemasta. Parin vuoden kuluttua luin sen uudelleen, ymmärsin enemmän ja kommentoin lukukokemusta seuraavasti: "Olen juuri päässyt siihen paikkaan, missä Nefernefer, se kauhea ja iljettävä nainen vaatii Sinuhen isän taloa ja Sinuhe myöntyy vaatimukseen. Miehet ovat tyhmiä. Jos minä olisin Sinuhe, en koskaan olisi antanut kaikkea mitä omistan sen takia, että saisin nukkua Neferneferin kanssa matolla. Tämä on oikeastaan aika kauhea kirja. Selässäni tuntuu kuumalta ja kylmältä lukiessani sitä."

Parin vuoden kuluttua sain väristyksiä lukiessani Paavo Haavikkoa. Ihailuni oli niin palavaa, että minun oli pakko soittaa hänelle. En voinut soittaa kotoa, ettei isä olisi kuullut, Niinpä soitin alakerran baarista. En oikein tiennyt, miten runoilijan kanssa pitää puhua enkä kehdannut tunnustaa, että olen hulluna hänen runoihinsa. Selitin että teen kouluun esitelmää hänen runoudestaan ( se oli totta), ja haluaisin tietää mitähän esimerkiksi tämä runo merkitsee:

Orava ilmaan koverrettu,

        Täällä

varjotkin siittävät tuuleen.

Haavikko ei ollut lainkaan otettu kainouttaan hihittelevän koulutytön soitosta, vaan tokaisi suunnilleen, että ei runo mitään merkitse, runo on. Siihen puhelu päättyi enkä sen koommin ole Haavikon kanssa uskaltanut puhua. Ja se esitelmäkin jäi tekemättä, kun säikähdin niin hirveästi omaa tyhmyyttäni.

Sven Laakso kirjoittaa Käymälässä: "Maastopukuinen Haavikko kai se on suomen eroottisin, tai pikkuneiti Södergran. […] Mutta kaikista eniten minuun puhtaasti eroottisista kirjailijoista vetoaa Tolstoi ja hänen Annansa. Tsehov on kyllä parhaimmillaan todella eroottinen. On Dostojevskikin. Kai venäläiset ovat erotiikan ytimessä."

Minuun taas venäläiset klassikot eivät vedonneet eroottisesti, olisikohan syynä ollut, että he kuuluivat lapsuuteni ja nuoruuteni arkipäivään ( tai sitten olivat oidipaalisesti liian lähellä). He elättivät meidän perhettä. Heidän hengentuotteillaan maksettiin vuokra, ruokakaupan lasku, sähkö, puhelin, koulumaksut, vaatteet, minun viikkorahani, jotka tuhlasin Valion baariin ja amerikkalaisiin roskaleffoihin. Eivät tulevat klassikot kirjoja kirjoittaessaan tiedä, mitä kaikkea heidän selkänahastaan revitään.

Suomalaisen eroottisen runouden listaan voisi kyllä lisätä Matti Rossin varhaisrunot, kokoelman Leikkejä kahdelle, joka säväytti minua ilmestyessään, tuli uniinkin. Mutta erään runon loppu sai minut närkästyneenä kysymään: mitä se hänelle kuuluu, kenestä näen unta yhdynnän jälkeen. Runon viimeinen säe oli seuraava: 

Minuutti minuutilta ihosi jäähtyy,

     Takamuksesi ovat jo viileät, tuhiset hiljaa,

         Nytkähdät äkkiä: syvemmälle uneen.

              Huominen tulee, me syömme koko päivän,

                  Valitamme kipeitä paikkoja, hymyilemme:

                      Mitä unta näit? Kenestä?

 

Musta aukko

23.11.04

Millainen miehen kirjoittama romaani vetoaa eroottisesti naiseen? Tämä tuli mieleeni, kun luin Kiiltomadon keskustelupalstalta , miten Risto Niemi-Pynttäri ylistää "kuningatar Hassisen" uusimman romaanin aistillisuutta. Jostain syystä se aistillisuus ei vain kolahtanut minuun. Tuolla alempana "Lukijan kokemuksessa" olen kirjoittanut, että H. kirjoittaa miehelle. Ehkä siinä syy, miksi en tuntenut aistillisia väristyksiä kirjaa lukiessani.

En tiedä millaiset miesten kirjoittamat romaanit vaikuttavat muihin naislukijoihin eroottisesti.. Voin puhua vain omasta puolestani. Muistin pikakelauksella tulivat nämä kirjat ensimmäisenä mieleen: Gûnther Grass: Peltirumpu ( isoäitiä perunapellolla ja kuohupulverin nostattamaa kiihkoa en unohda ikinä), Nabokovin Lolita, Henry Millerin Hiljaiseloa Clichyssä, Jean Genetin Varkaan päiväkirja ja Ruusun ihme ja Kafkan Linna. Hyvin nuorena luin Agnar Myklen Punainen rubiini ( tai mikä sen nimi nyt olikaan), joka johdatti minut ensimmäisiin seksuaalisiin kokeiluihin. Jotenka sen ajan viranomaisilla oli täysi syy kieltää tuo kirja, koska se turmeli nuorisoa. Isä oli piilottanut sen muiden kirjojen taakse, mutta kokemuksesta tiesin että sieltä löytyvät kiinnostavat kirjat, kuten sukupuolioppaat. Ah niin, tietysti Decamerone oli nuoruuteni eroottisia mielilukemistoja.

Suomalaisista romaaneista tulee mieleen vain Esko Raennon Rakkaus. Outoa. Onko muistissani musta aukko vai eikö suomalaisessa romaanikirjallisuudessa ole naisenmieltäni kiihottavia kirjoja, kun en muista muita nimiä? No jaa, onhan Hannu Salama, mutta hänen tapansa kuvata aistillisuutta ei sykähdytä minua.

Runouden puolelta löytyisi varmaankin enemmän mieskirjailijoita, mutta minulla ei nyt ole aikaa ryhtyä kelaamaan sitä asiaa. Työ odottaa. Kiinnostaisi kyllä tietää, millainen olisi suomalaisen eroottisen runouden antologia? Olisiko paksu vai ohut? Minussa elää pieni epäilys, että näin kylmässä ja protestanttisessa maassa siitä antologiasta tulisi aika ohut.

Unissa kirjoittaja

21.11.04

Olen ruvennut kirjoittamaan kielillä. Tällaisen viestin olen lähettänyt itselleni ( lähettäjä ja vastaanottaja on akonkka):

Amerikada Çalýþma ve Yaþama Fýrsatý

Bu Kez Geç Kalmayýn! Amerika bu sene

55.000 Kiþiye yeþil kart ile hayat boyu oturma izni ve çalýþma izni verecek!

TIKLAYIN

Siz de Katýlýn

Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta, mitä olen halunnut sanoa itselleni ja mitä kieltä olen kirjoittanut. Sivupersoonani nimi on Katylyn. Minusta on näköjään tullut kielillä puhuja ja unissa kirjoittaja. Kirkasvalolampun syytä tietysti sekin. Kun olin lapsi, Meilahdessa asui kuuluisa unissasaarnaaja, hänen nimensä oli muistaakseni Maria Åkerblom. Jos rupean lähiaikoina saarnaamaan unissani, siitä häiriintyy vain kissani, koska taiteilijatalossa on niin hyvät eristeet, että naapurielämä ei kuulu seinien lävitse. Pitäisiköhän huolestua tilanteesta, ennen kuin on liian myöhäistä. Epäilen, että joku on kaapannut nimen ja osoitteen kotisivuiltani ja käyttää sitä hämäriin tarkoituksiinsa. Vastustaako sivupersoonani Amerikkaa? Se on ainoa sana jonka viestistä ymmärrän. Mikäli joku teistä, hyvät lukijat, ymmärtää enemmän, niin ottakaa yhteyttä minuun, osoite akonkkakissanhäntämbnet.fi

Tämän päivityksen tarkoitus: Löysin kirjallisen blogin Alussa oli sana, jonka liitän alla olevaan kirjallisten blogien listaan.

Kirjallista tämäkin: Maalainen selvittää tänään blogissaan Yleisradion uuden johtajan Mikael Jungnerin sukutaustaa: Isoäiti oli kirjailija Kyllikki Kallas, eno kirjailija Markku Lahtela. Maalaisen selvityksen mukaan isoäidin äiti olisi ollut Aino Kallas ja hänen kauttaan juuret johtavat Krohnien kulttuurisukuun.

 

Burroughs ja kumppanit

19.11.04

Päivitystahtini alkaa olla jo maanista, johtuisikohan kirkasvalolampusta. En aikonut tänään päivittää, mutta kun täytyy tehdä pari tarkennusta eiliseen kirjallisten blogien listaukseen, niin kerron saman tien mitä tein tänään.

Kirjoitin vain kolme tuntia aamupäivällä, minkä jälkeen lähdin hoitamaan ikääntyvää kansalaista. Hän konttaa, nousee seisomaan ja kävelee tuen varassa. Hänen nimensä on Simo Konkka. Hän täyttää muutaman päivän kuluttua 8 kuukautta. Hänen seurassaan ei voi syventyä mihinkään kovin suurta keskittymistä vaativaan työhön, kuten kirjoittamiseen. Jotenka toisella silmällä seurasin hänen touhujaan ja toisella silmällä luin William S. Burroughsin Nistiä. Se on tuttu kirja vuosien takaa, jolloin luin suurella innolla beatnik-kirjailijoita (Ginsberg. Kerouac, Burroughs). Heitä oli pakko lukea englanniksi siihen aikaan, koska suomennoksia oli vähän, Kerouacilta vain Matkalla –romaani ja Allen Ginsbergilta muutama runo. Vasta viime vuosina heitä on alkanut ilmestyä suomeksi Sammakon kustantamana 40-50 vuoden viiveellä.

Jos vain on mahdollista, luen kaunokirjallisuutta mieluummin suomenkielellä. Minusta suomentajat ovat aliarvostettuja siihen nähden millaisia kielivirtuooseja useimmat heistä ovat. Nistin on suomentanut Jaakko Yli-Juonikas. Nautin hänen suomennoksestaan, nautin Burroughsin tekstistä. Siinä on kirjailija, joka todella tuntee aiheensa eikä sepittele turhia. Hän oli muuten aivan upea uniennäkijä, kuten kaikki beatnik-kirjailijat. Minulla on hänen Unikirjansa hyllyssä, jossain. Kirjani ovat vieläkin sekaisin muuton jälkeen, joka tapahtui lähes kaksi vuotta sitten.

Ehdin lukea Nistin suomennosta vain sivulle 28 asti, kun ikääntyvä kansalainen päästi kauhean parun. Hän oli kiivennyt matalalle olohuoneen pöydälle ja pudonnut sieltä lattialle. Panin kirjan syrjään ja keskityin hoitotehtävääni. Nyt olen kotona. Kun olen tehnyt tämän päivityksen, rupean tekemään ruokaa viikoksi eteenpäin, ettei tarvitse tuhlata kirjoitusaikaa ruuanlaittoon, ja sen jälkeen jatkan Nistin lukemista.

Kissajuttu

18.11.04

Tänään tuli kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden lista, kuusi kirjaa, joista olen ehtinyt lukea vain yhden osittain. Silti minulla on ehdokkaiden joukossa kaksi suosikkia: Toinen on Helena Sinervon Runoilijan talossa ja toinen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, jotka molemmat haluaisin lukea kun vain käsiini saisin. Mikon kirja suosin täysin ulkokirjallisin perustein, siksi että hänellä on kaksi kissaa. Ei kun, on minulla kirjallinenkin peruste. Hän on kirjoittanut kaksi hienoa runokokoelmaa. Ja Sinervon kirjan haluaisin lukea siksi, että hän kirjoittaa Eeva-Liisa Mannerista, joka oli suuri kissojen ystävä, sen lisäksi että asui jonkin aikaa isäni kanssa samassa talossa Churrianassa. Älkää käsittäkö väärin – heillä ei ollut suhdetta, vaikka isäni olisi sitä toivonut eräänä yksinäisenä yönä.

Se kissajuttu löytyi Jemoryn blogista. Vappuna kadonnut Hiski-kolli löytyi toissapäivänä "paksuna ja sivakkakarvaisena kuin mikä." Se oli aloittanut uuden elämän " maalaisautokorjaamon luonnonmukaisena tuholaistorjujana. Sekä mammankissana. Hänen nimensä on nykyään Kalle ja hän on perheensä silmäterä, myöskin naapurusto on kuulemma luopunut rottien myrkyttämisestä havaittuaan, että vanha konsti tepsii paremmin kuin pussillinen uusia." Hiskin entinen emäntä Jenni toteaa tänään: "Ja kyllä, olen hirveän hirveän katkera siitä, että Hiski on muuttanut uuteen perheeseen, että me, että Minä en kelvannut. Että se voi hyvin eikä ikävöi." Sellaisia ne miehet ovat, mutta kissamiehille on helpompi antaa anteeksi kuin ihmismiehille tuo taipumus vaihtaa perhettä.

Lisää kirjallisia blogeja

18.11.04

Lukijat ovat lähettäneet kirjallisten blogien osoitteita. Kiitos vinkeistä. Jos ehtisin, tekisin päiväkirjaani sivupalkin, jossa olisivat kaikki kirjalliset blogit, ja myös ne muut blogit joita seuraan säännöllisesti. Mutta en ehdi enkä jaksa tässä vaiheessa uudistaa nettipäiväkirjan sivuja, kun teen tasaisen tappavia työpäiviä aamukahdeksasta iltaviiteen, ja sen jälkeen valmistelen seuraavan päivän urakkaa.

Muistikirja

Karri Kokko on paljastaa tänään blogissaan heikkoutensa. Sivustolla on iki-ihana kuva Saima Harmajasta ja hänen runonsa "On maa,/ johonka unten jäljet katoaa […]" Olen luullut aina, että Harmaja oli hauras vaalea runotyttö, mutta kuvasta päätellen hänessä on ollut uhmaa, vimmaa ja epäilystä. En ole koskaan lukenut Harmajaa. Kun tulin runonlukuikään, hyppäsin suoraan modernismiin: Eeva-Liisa Manneriin ja Paavi Haavikkoon.

Karri Kokon muut kirjalliset blogit:

Poem in Reverse

Englanninkielisestä nimestä huolimatta blogissa on runoja suomenkielellä. Jostain syystä en päässyt lukemaan arkiustoituja runoja, tuli ilmoitus: "Not Found". No, ehkä se oli tilapäinen häiriö. Lainaan viimeisimmästä runosta ohjeen itselleni: " Minun täytyy muistaa/ muistuttaa itselleni etten kirjoita/ etten missään nimessä kirjoita päälläni."

Korjaus 19.11.04 . Karri Kokko tarkentaa:" Poem in Reverse on yksi yhtenäinen runo, jota kirjoitan takaperin eli lopusta alkuun; nuo aiemmat päivitykset, joista vanhimmat eivät tosiaan aukea, ovat vain saman tekstin aikaisempia versioita."

Blonde on Blonde

Tämä blogi näyttää sisältävän mustia suorakulmioita. Ehkä nekin ovat runoja. Mieleeni tulee Malevitshin Musta neliä Tretjakovin modernin so. sosialistisen realismin taiteen museossa.

Lisäys 19.11.04 Karri Kokko tarkentaa:" Ja vaikka Blonde on Blonde sisältää tummanpuhuvia malevitshinneliöitä, on joukossa myös kirkasvärisiä, iloisempia kuvia ja muita visuaalisia tulkintoja erilaisista teksteistä."

Seuraavat neljä Jukka- Pekka Kervisen blogia sisältävät kokeellista kuvarunoutta. Ranskalainen Oulipo-ryhmä on tehnyt samankaltaisia kokeiluja, ja Suomessa – ellen väärin muista - Arto Kytöhonka.

Nonlinear Poetry

Textual Conjectures

Self-similar Writing

Terminate and Stay Resident

 

Miia with two eyes

Miia Toivion blogi. Hän on Tuli &iSavu –lehden päätoimittaja. Kirjoittaa kahdella kielellä englanniksi ja suomeksi runouden kuulumisia.

Work in Progress

Runoa suomeksi ja englanniksi pääasiassa, mausteena muitakin kieliä.

Kun pari päivää sitten listasin kirjallisia blogeja, lukijamäärä romahti. Saa nähdä miten käy näiden erittäin eksklusiivisten blogien listauksen jälkeen.

 

Lisäys 21.11.04

Alussa oli sana

Ville Luoma-Aho kirjoittaa 21.11.04: " Tänne suomennetaan ulkomaisesta kirjallisuudesta vain kuumat perunat, myyntivaltit ja palkintokirjat. Ne kiinnostavimmat genrekirjat ovat sitten yleensä pienkustantamoiden alaa. Suuret kiitokset pitääkin antaa esim. Sammakolle beatnik-kirjojen sarjastaan (vaikka nekin pitäisi perkele lukea englanniksi) ja Lokille Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjan suomentamisesta (sama kuin edellä)."

 

Kirjallisia blogeja

16.11.04

Koska elämässäni on yksi pysyvä suuri intohimo ( ja paljon pieniä vaihtelevia intohimoja), seuraan Pinserin listaa sillä silmällä, löytyisikö siltä kirjallisia blogeja. Nämä olen löytänyt:

Perkeleen periskooppi

Yhteisblogi, jossa arvostellaan kirjallisuutta ja taidetta. Tänään Hanna Järvinen pohtii fiktion ja toden välistä häilyvää rajaa André Brinkin Hiljaisuuden tuolla puolen ja Pirkko Saision Punaisen erokirjan kautta. Hän kirjoittaa mm: " Tuntuu käsittämättömältä, että fiktion perusteella ryhdyttiin viime syksynä esimerkiksi vaatimaan taistolaisten 'rehellisempää' itseanalyysiä, ja väitettiin Saision olleen 'liian kiltti' 'taistolaisfanaatikkoja' kohtaan. Tällaisten väitteiden edustajilla fiktio ja fakta ovat menneet pahasti sekaisin. Lisäksi taiteen tutkimuksessa auteuristinen (teoksen tekijänsä henkilöhistoriaan samastava) luentatapa on jo kauan ollut vanhanaikaisen maineessa jopa ns. 'avainromaanien' kohdalla. Auteurismin varjolla teoksen taiteelliset ansiot on helppo sivuuttaa skandaalinkäryisen jälkiviisastelun nostaessa tulkitsijan teoksen ohitse parrasvaloihin.

Taistolaiskeskustelu jatkuu Kiiltomadossa.

Kun kirjoitan

Risto Niemi-Pynttäri siteeraa tänään Dubravka Ugresicin esseetä Thank You for Not Reading:

"Kirjallisilla markkinoilla huorat kertoo muistelmiaan, urheilijat kuvailevat urheiluaan, murhaajien tyttöystävät kertovat intiimin näkökulman murhiin, pitkästyneet kotirouvat päättävät ryhtyä luoviksi; ja sitten on vielä lakimies-kirjailijoita, kalastaja-kirjailijoita, kriitikko-kirjailijoita, lukematon joukko itsensä etsijöitä, ja joukko-osastoittain hyväksikäytettyjä, raiskattuja, hakattuja ja niitä joiden varpaille on astuttu, ja jotka ryntäävät valistamaan maailmaa epäoikeudenmukaisuudesta."

Dubravka Ugresic on alunperin kroatialainen kirjailija, syntynyt Kutinassa 1949, asunut Amsterdamissa. Tapasin hänet vuonna 2000, kun kiertelin hänen ja sadan muun eurooppalaisen kirjailijan kanssa esiintymässä pitkin poikin Eurooppaa. Hän on herkkä, tarkka ja kriittinen kirjoittaja.

Veloena

lukee parastaikaa kirjaa Tsernobylista nousee rukous, joka herättää hänessä ristiriitaisia tunteita ja saa hänet pohtimaan omia ydinvoima-asenteitaan Hän kirjoittaa: " Kirjassa koskettavinta ovat mummot, jotka eivät ymmärrä, mitä on tapahtunut. He loukkaantuvat sotilaiden kääntäessä maan sisään kaalit ja pavut, omenapuut ja kukkaset, ja evakuointibussien kuljettajien kieltäessä heitä ottamasta kissojaan mukaan. Kissoja, joiden turkki on radioaktiivinen. Mummot eivät pysy evakossa vaan karkailevat alueelle takaisin yöllä, asettuvat jälleen taloksi, kasvattavat kaaliaan ja perunaansa marmattaen siitä, että heidät tahdottiin viedä kodeistaan pois."

Kävin kolme vuotta sitten kävin lähellä Ukrainan rajaa sijaitsevassa valkovenäläisessä kylässä, joka oli saastunutta aluetta. Väestö oli evakuoitu viisitoista vuotta sitten, kylässä ei ollut sähköä, ei mitään nykyajan mukavuuksia. Siellä asui muutama mummo ja ukko kissoineen, koirineen, lehmineen. Ukot kävivät kalassa, eräs ukko selosti että kaloja pitää liottaa yön yli etikkaliemessä, minkä jälkeen ne ovat syötäviä. Mummot keräsivät sieniä ja marjoja metsästä. He olivat vanhoja tervakantoja, ei heitä säteily pelottanut. Kasvillisuus oli siellä ihmeen rehevää ja kirkasväristä, liekö johtunut säteilystä.

Veloenan äidinäiti on inkeriläinen, mikä tekee hänen bloginsa minulle erityisen läheiseksi.

Eufemia

kirjoittaa lukupäiväkirjaa. Hän on lukenut viimeksi Cesare Pavesea, jonka runoa hän siteeraa, valitettavasti italiankielellä, jota en ymmärrä. Pavese on yksi monista mielikirjailijoistani. Siitä on vuosia kun olen lukenut häntä, hänen päiväkirjansa teki minuun suuren vaikutuksen, mutta pidin myös hänen suomennetuista romaaneistaan. Pitäisi lukea niitä uudelleen.

BigSur ja Surreal

päivittää harvoin, viimeksi lokakuun lopulla, jolloin hän luki Lawrence Durrellin ja Henry Millerin dialogia Yksityinen kirjeenvaihto. Hän jäi sivulle 222, koska hänen piti mennä. Hän ei kertonut minne, eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut.

Plimsollin merkki

Jukka Viikilä innosti minut muutama päivä sitten lukemaan uudelleen William B. Yeatsin Runoja ( suom. Aale Tynni), kun hän siteerasi blogissaan runoa Ylevää puhetta

"Puujalkoja vailla ei kulkue viehätä vähääkään.

Isoisäni isällä ne olivat kaksikymmentämetriset,

minun olivat viisitoista, ei nykyisin käytetä korkeampia,

joku maailman-matti ne vei, pani aitaansa taikka hiillokseen.

Koska ponit ja karhut ja leijonat ovat niin kehnoa

näytelmää,

koska lapset odottavat Setä Pitkäsäärtä puisine varpaineen,

koska ylempäin kerrosten naiset vartovat kasvoja ikkunaan,

otan höylän, he saakoot kirkua sukkia parsiessaan."

[…]

Plöki

Panu Höglund on iirinkielen taitaja, sen lisäksi hän taitaa ties kuinka monta muuta kieltä. Kateeksi käy. Viimeksi hän on lukenut Kjartan Flögstadin kirjan Fyr og flammen. Hän suomentaa lonkalta kirjan sisällysluettelon, joka on niin hauska, että tekee mieli lukea myös kirja. Sisällysluettelo on niin pitkä, että en lainaa sitä tähän. Käykää itse lukemassa.

Huomautus 26.11.04

Plöki lopetti tänään. Häneltä meni sukset ristiin joidenkin  naispuolisten bloginpitäjien kanssa. Hän ei kai tiennyt, että naisten kanssa ei kannata ryhtyä sanasotaan. Siinä ei yksikääön mies pärjää, koska naiset  ovat jo pikkutyttöinä  oppineet sotimaan sanoilla. Se kuuluu tyttöyteen.   Ylläolevasta Plökin linkistä pääsee edelelen hänen iirin- ja ruotsinkielisille sivuilleen.

Käymälä

on mielilukemistoni Pinserin listalla. Hillitöntä tajunnan- tunteen- ja ajatuksenvirtaa. Näkemyksellistä faktaa ja fiktiota. Rikkoo kaikki kirjallisuuden rajat. Ei sopivaa luettavaa tosikoille eikä naisille. Eikä lukihäiriöisille. Kiinnostukseni tätä blogia kohtaan heräsi vajaa vuosi sitten, kun kirjoittaja käytti sanaa sielu. Minulle, 60-lukulaiselle, se on ollut pannaan julistettu sana. Päätin ruveta itsekin käyttämään estottomasti sitä sanaa, samoin myös pannaan julistettua sydäntä. Minua liikutti se mitä kirjoitti isästäni pari kolme päivää sitten. Kätken nämä sanat sydämeeni:" Juhani Konkka on sukupolvensa suomalaisista kulttuurivaikuttajista, ja suomentajista J.A Hollon sekä Otto Mannisen ohella, niitä harvoja, joiden nimi varmaan tulee pysymään pitkään uusienkin parasta kirjallisuutta rakastavien sukupolvien mielissä. Juhani Konkka on suomentanut niin paljon ensiluokkaista venäläistä kirjallisuutta, että yhtään omanarvontuntoisempi ihminen ei tässä maassa voi hänen töitään olla kohtaamatta ja niistä nauttimatta."

Hyvät lukijat, tämä on varmasti hyvin puutteellinen lista, vinkatkaa minulle, jos tiedätte kirjallisia blogeja, mieluummin suomenkielisiä. Osoitteeni on akonkkakissanhäntämbnet.fi

 

Isänpäivänä

14.11.04

Isä.jpg (20010 bytes)

 

Kuvassa on elämäni toiseksi suurin rakkaus ( äiti oli ensimmäiseksi). Hän on isäni, kirjailija ja venäläisten klassikoiden kääntäjä Juhani Konkka. Tuikean näköinen mies, romaaneissaan humoristi, kotona tyranni, En ole perinyt hänen korkeata otsaan, en komeata ulkonäköään enkä kielitaitoaan. Kirjoittajan kyvyt ovat peräisin hänen suvustaan. Hänen isänsä, minun isoisäni Simo Konkka, kirjoitti Pietarissa ilmestyvään suomenkieliseen Neva-lehteen. Isäni sisaruksista Urho Konkka ( kaatui Suuressa isänmaallisessa sodassa v. 1942 Rovaniemellä) kirjoitti runoja, Saimi Konkka kirjoitti satuja, Unelma Konkka kirjoittaa ja julkaisee runoja edelleen nimellä Katri Korvela, Unelman poika Arvi Perttu, serkkuni, kirjoittaa novelleja ja romaaneja. Minun poikani Jyrki Konkka kirjoittaa tutkielmia ja esseitä filosofiasta. Ilman isääni ja hänen sukuaan minusta ei olisi tullut kirjailijaa. Voin allekirjoittaa sen mitä Alexander Waugh kirjoitti kirjassaan Fathers and Sons : "Luullakseni, kun asiaa oikein ajattelen, kaikki me Waughit ryhdyimme kirjailijoiksi vain tehdäksemme vaikutuksen isiimme." ( HS 14.11.2004). Minun isäni kuoli valitettavasti samalla viikolla kun sain esikoisromaanini oikovedokset, enkä ehtinyt tehdä häneen vaikutusta. Hän olisi täyttänyt 100 vuotta  tänä syksynä, jos  elää olisi saanut.

 

Lukijan kokemus

11.11.04

Outi Alanko esittelee Maurice Blanchotin kirjan Tunnustamaton yhteisö eilisen päivän Helsingin Sanomissa. Hän kirjoittaa: "[…] vain yksittäisen lukijan tietoisuudesta riippumaton kirjoitus voi perustaa lukijoiden yhteisön. Vain yhteisössä on kirjallisuutta, Mitä kirjoitan, en kirjoita yksin, Mitä luen, en lue yksin."

Luin Riina Katajavuoren romaani Lahjat viime viikonlopulla Se on kirjoitettu meille, äitilukijoiden yhteisölle. Luin sen yhtenä yönä, en voinut jättää kesken. Hammasta särki, melkein unohdin kivun. Minua riemastutti kirjan raikas näkökulma, itseironia ja huumori, jolla Katajavuori ottaa välimatkaa kahden pienen lapsen äitielämään. Kirja sai omat muisti- ja mielikuvani liikkeelle, se inspiroi minua. Minulle hyvän kirjan kriteeri, aina, on se, että päässä alkaa kihistä ja tekee mieli kirjoittaa.

Viikolla ryhdyin lukemaan kirjaa, jonka P. Tarkka oli julistanut Hesarissa mestariteokseksi heti ilmestymisen jälkeen ( enpä ihmettelisi, jos se olisi Finlandia-ehdokkaiden listalla). En millään päässyt sisään, vaikka ensimmäinen lause olikin ns. sisäänheittolause ( vrt. ulkomailla kapakoiden ovilla seisovat sisäänheittäjät): "Elokuun alussa huomasin, että vaimoni on rakastunut." Yritin kirjaan sisään alusta, keskivälistä ja lopusta. Ei onnistunut, kunnes keksin että luen hoitokodissa makaavan halvaantuneen miehen jaksot ensin ja jätän historiaromppunsa kanssa puuhastelevan naisopettajan jaksot väliin. Luin miehen minämuodossa kirjoitettua kertomusta, eikä yksikään lause pannut mielikuviani liikkeelle, päässä ei alkanut kihistä. Sen sijaan aloin kaivata halvaantuneen Christy Brownin omaelämäkerrallista kirjaa Vasen jalkani, jonka luin noin kolmekymmentä vuotta sitten Pentti Saarikosken suomentamana. Se jätti jälkeensä niin vahvan vaikutelman, että en ole sitä unohtanut, vaikka en kirjan sisällöstä paljon mitään enää muista.

En selvästikään kuulu tuon kirjan lukijayhteisöön, vaikka kirja onkin julistettu mestariteokseksi. Sivumennen sanoen uuvahdin aikoinani Volter Kilven mestariteoksen Alastalon salin piippuhyllylle, jotenka arvostelukykyyni ei kannata luottaa. Tuo P. Tarkan ylistämä kirja on kirjoitettu miehelle, aviomiehelle, kuten kävi ilmi viikko pari sitten televisio-ohjelmasta, jossa kirjailija kertoi että hän antaa joka ilta miehelleen luettavaksi ja kommentoitavaksi sen, mitä on kirjoittanut päivän aikana ja suistuu epätoivoon, jos mies suhtautuu nuivasti tekstiin.

Tänä iltana, kun paistoin suppilovahveroita päivälliseksi, sain äkillisen ärtymyskohtauksen sen takia, että Riina Katajavuoren kirjaa ei ole vieläkään arvosteltu Hesarissa ( en ainakaan ole nähnyt arvostelua, korjatkaa hyvät lukijat, jos se siellä on ollut). Miksi äitiys, naisellisuus, ovat niin vähäarvoisia asioita kirjallisuuskaanonissa, jonka muodostaa valtalehtien valtakriitikot ja yliopistojen kirjallisuudentutkimus, että kirjaa, joka kuvaa äitinä olemista ei viitsitä edes arvostella? Vastaus: naisen on kirjoitettava kuin mies. Kirjoitettava miehistä kuin mies. Päähenkilönä on oltava mies tai miesjoukko kuten Seitsemässä veljeksessä tai Tuntemattomassa sotilaassa, että hänen kirjansa huomattaisiin, sitä arvostettaisiin ja sillä olisi jonkinlainen sija suomalaisen kirjallisuuden kentässä. Jos joku ihmettelee miksi suomalainen nainen on niin epänaisellinen, niin syy löytyy syvältä - koko tästä suomalaisesta kulttuurista. Lopetan tähän ennen kuin rupean kiehumaan telaketjufeministin raivoa ja jyrään alleni esimerkiksi P. Tarkan, joka ei mitenkään ole syyllinen suomalaisen kulttuurin syvärakenteisiin. Tunnen itseni sivulliseksi tässä mieshegemoniassa. Sama tunne tuli kun katselin Petteri von Baghin Sinistä laulua.

 

Tunteelliset hampaat

5.11.04

Hammas on oireillut viikon verran, se ei ole tykännyt kylmästä eikä kuumasta. Viime yönä se äityi pahaksi, särky oli kova. Söin buranaa ja huljuttelin hammasta konjakilla, mutta "hoidosta" ei ollut apua. Aamulla soitin tutulle hammaslääkärille. Hän kysyi iloisesti: - Onko kirja valmis? Johon minä: - Ei, miten niin? Hän sanoi viidentoista vuoden kokemuksella: - Tavallisesti soitat, kun kirja on valmis. Sain hätätapausajan aamupäivällä. Lääkäri tutki hampaat eikä löytänyt kuin mitättömän lohkeaman, ei ollut edes tulehdusta, eikä röntgenkuvasta löytynyt mitään hälyttävää. Arvelin, että kivun täytyy johtua hampaiden kiristelystä, kun piti hylätä monen kuukauden kirjoitustyö ja aloittaa puhtaalta pöydältä Siperiasta palaamisen jälkeen.

Kerroin hammaslääkärille, että Irene ( po. Inari, kuten lukija ystävällisesti huomautti 6.11) Krohn kirjoittaa muistelmissaan Muusa kirjahyllyssä, kuinka hänen hampaansa reagoivat suruun. Hän oli koulutyttö siihen aikaan. Vuoden kuluttua isän kuolemasta hänen hampaisiinsa oli ilmestynyt 50 reikää. Se aikainen hammaslääkäri   (tämä tapahtui 50-luvulla) ehdotti että kaikki hampaat täytyy kiskoa pois ja laittaa tilalle proteesit. Onneksi Irenen äiti ei suostunut moiseen tuumaan. Puhuin hammaslääkärini kanssa siitä, että tunteet ovat fyysisiä ja että ihminen on kokonaisuus ei psyykeä ja fyyseä - ei kun somaa tai ruumista ei voi erottaa toisistaan. Kun ihminen kärsii, niin miksei sitten hänen hampaansakin kärsisi. Koska toinen asiakas odotti oven takana, en ehtinyt kysyä mitä lääkärini ajattelee hammasunista, joita ihmiset näkevät. Yleensä ne ovat painajaisunia, kaikki hampaat irtoavat, halkeavat tai mustuvat tai joku kiskoo ne pois. Paljon harvemmin ihminen näkee unta siitä, että korvat tai nenä putoaa. Minun hammasuneni ovat tavallisesti liittyneet johonkin tunnekriisiin.

Kirjailijan hevonen

Äsken kävin saunassa. Kun heitin löylyä, hammas älähti: " auts, auts, mä en kestä. Äkkiä pois täältä." Mutta haaleasta oluesta, jota join takkahuoneessa, se tykkäsi kovasti. Siellä istuskellessani mietin kirjoittamisen ja hammasten kiristelyn yhteyttä. Eilisiltana Daniel Katz puhui telkkarissa kirjoittamisesta – en nähnyt koko ohjelmaa koska hyppäsin sille kanavalle vasta Unelmien sielunmessun jälkeen. Hän sanoi suunnilleen niin, että hän kirjoittaa romaania kuin ohjaisi hevosta, antaa sen kulkea itsestään, ei pitele ohjaksista liian tiukasti kiinni, koska silloin syntyy väkinäistä tekstiä. Jos se alkaa poukkoilla liikaa sivuille, silloin hänen täytyy pikkuisen ohjata sitä.

En ole ikinä ohjannut hevosta, mutta Katzin sanoissa on itua. Kirjailijan hevonen tietää paremmin kuin kirjailija itse minne sen täytyy mennä. Ei ole hyvä, jos on asettanut itselleen jo alussa selvän päämäärän. Katz sanoi että ei hän tiedä alussa mitä hän aikoo kirjoittaa, mistä aiheesta jne. Minulla oli selvä päämäärä ja aihe: äitini tarina. Pitelin tiukasti hevoseni ohjaksista kiinni, mutta sepä ei halunnut mennä sinne minne minä. Lopulta se teki täydellisen stopin. Näin on käynyt ennenkin. Piti kirjoittamani suuri yhteiskunnallinen romaani aikoinaan, mutta siitä tulikin pieni Hullun taivaassa. Vasta päästin hevosen vapaaksi, kirjoittaminen alkoi sujua. Vaikeinta on oppia luopumaan suurista aiheistaan ja päämääristään ja antaa hevosen mennä. Kirjailijan hevonen on samanlainen kuin muusa jota Sven Laakso kuvaa Käymälässä: "Minun täytyy vain hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, ekstaasin ja depression vahvistajana. En voi omistaa häntä, sulkea depressiotani pois. Minkäänlaisista toivomuksista, rukouksista, käskyistä tai määräyksistäni hän ei piittaa."

 

Mysteeriota sähköpostissa

5.11.04

Lukija lähetti palautetta taannoiseen Excmagic - kirjoitukseeni ( kuinka työpöydälle ilmaantui kuin tyhjästä mystinen ikoni, eikä se tietokone ole edes kiinni internetissä, koska haluan varjella sitä viruksilta). Lukijalle oli sattunut vähän vastaavanlainen ilmiö. Kun hän avasi tietokoneensa aamulla, Wordpadin tyhjälle kirjoitusalustalle oli ilmestynyt sana "blacklist". Hän asuu yksin eikä kukaan pääse käyttämään tietokonetta. En tullut kysyneeksi, onko hänellä kirjoittavaa kissaa. Sivumennen sanoen minun kissani kirjoittaa. Siltä ilmestyy ensi keväänä esikoiskertomus, jonka nimi on Kirjailijakodin Noora. Se on tosikertomus. Olen ehdottanut sille, että se kirjoittasi seuraavaksi romaanin, koska siltä sujuu kirjoittaminen paremmin kuin minulta

 

No niin, lukija postasi viestinsä blacklist-mysteeriosta minulle, mistä seurasi että Outlookin sähköposti lakkasi toimimasta, vaikka internetyhteys toimi muuten normaalisti. Kiitin häntä palautteesta ja lähetin viestin. Mitä tapahtuikaan! Myös minun Outlookini lakkasi toimimasta. Se kyllä plimautteli, kun postia oli tulossa, mutta postia ei näkyny missäänt. Näkyi vain ilmoitus, että tietokone ei voi uudistaa IP-osoite varausta, koska palvelimeen XXXX ei ole saatu yhteyttä. Siirryin käyttämään Euroraa, mutta sekään ei toiminut. Se ilmoitti, että "SSL negotation failed: Certificate bad. Destination host name does not match host name in certificate. One certificate in the server cert chain has expired." En ole pystynyt toistaiseksi selvittämään mysteeriota. Se tekee minut paranoidiseksi. Luulen että syynä on sana " blacklist". Se, ja kipeä hammas, vei yöuneni. Tänään en ole jaksanut tehdä töitä.

 

 

Telepatia

2.11.04

Sven Laakso kirjoittaa Käymälässä telepatiasta, että jonkun tutkimuksen kolmannes suomalaisista kolmannes uskoo telepatiaan: "Eniten uskovat 40-55 -vuotiaat kouluttamattomat pohjoissuomalaiset naiset, eli juuri se luokka ihmisiä joka on lähinnä sydäntäni. Ja vähiten telepatiaan uskovat, kuten arvata saattaa, tietäväiset ja oppineet opiskelijat, tunneherkät hyvätuloiset sekä menestyvät liikemiehet…"

Ihmiset vastaavat kyselytutkimuksissa niin kuin olettavat oman viiteryhmänsä vastaavan. Telepatia ei ole uskon vaan kokemuksen asia. Kenties 40-55 -vuotiailla kouluttamattomilla pohjoissuomalaisilla naisilla on eniten telepaattisia kokemuksia. En kuulu siihen ryhmään, koska minulla oli opiskelijana eniten niitä. Minun kokemukseni mukaan telepaattinen yhteys toimii parhaiten äiti-lapsi suhteessa ja ystävyyssuhteissa, huonommin eroottisissa suhteissa. Jos psyykkinen aaltopituus ei ole sama, ei telepatia ihmisten välillä toimi. Voi olla, että telepatia on jonkinlainen atavistinen viestintäjärjestelmä, joka on käynyt tarpeettomaksi sähköisten viestintävälineiden yleistyessä. Mutta joskus sattuu vieläkin, että kirjoitan sähköpostia samaan aikaan ystävälle, kun hän kirjoittaa minulle. Ei olla oltu yhteydessä kuukausiin ja sitten kumpikin saa päähänsä, että nyt täytyy kirjoittaa. Viesti menevät ristiin. Se on kummastakin outoa, ei sitä mikään tiede pysty selittämään. Luultavasti se ei ole mitenkään harvinainen ilmiö, vaan sitä tapahtuu muillekin sähköpostittajille. Ikävä vain, että telepaattinen vastaanottokykyni on vuosien mittaan heikentynyt, kun taas näkökyky on parantunut. En ole enää niin likinäköinen kuin nuorena. Mutta niillä kahdella asialla ei taida olla tekemistä toistensa kanssa. Unissa telepatia toimii paremmin, koska ihminen muutenkin vapautuu unissa yhteiskunnallisista normeista ja elää niissä piittaamatta siitä mitä muut ajattelevat tai sanovat.

Jukka Viikilä siteeraa blogissaan Plimsollin merkki Amerikan vaalipäivän kunniaksi Kalevi Lappalaisen runoa:

"Tämä meidän

on niin pieni maa,

sanoo isäntä.

Täällä kirjallisen

esitystaidon kompostia

mahtuu kerralla peuhaamaan

sika, lampaita ja kanoja."

Kalevi Lappalainen oli muusani/ muusoni ystävä. Kun Kalevi paloi Amerikassa kuoliaaksi, muuso näki Suomessa päivää ennen unta, että taivaalla lensi sotkan luuranko joka peitit auringon. Hän yritti tinkiä siltä lisää aikaa, mutta aikaa ei ollut. Kun hän sai kuulla Kalevin kuolleen, hän ymmärsi että oli nähnyt telepaattisen unen.

 

Kirjamessuilla

31.10.04

Kävin Kirjamessuilla eilen, lauantaina, ja osallistuin Kirjailijaliiton kansainvälisyysseminaariin. Kansainvälisyys ei kirjailijoita kiinnosta, koska paikalla oli vain kolme minun lisäkseni. Sen jälkeen kiertelin messuosastoilla ja kuuntelin taistolaispaneelin keskustelua. Väkeä oli aika vähän illansuussa, vähemmän kun torstaina päivällä, jolloin kävin puhumassa aiheesta miten minusta tulikaan naishumoristi. Kaikki juontaa juurensa siitä hirveästä häpeästä että olin sekä sanasokea että sanakuuro lapsena. Ainoa keino selviytyä oli , että oppi nauramaan omille möhläyksilleen. En osaa vieläkään kirjoittaa ja ääntää sivistyssanoja oikein.

Eilinen taistolaispaneeli keräsi kuuntelijoita tuolit täyteen. Kokoomuspoliitikko Ben, jonka sukunimeä on mahdotonta ( minulle) kirjoittaa oikein, oli kuuntelijoiden joukossa. Mikähän taistolaisuudessa mahtaa häntä niin kovasti kiinnostaa. Entiset taistolaiset ovat tulossa muistelmaikään, jotenka taistolaiskirjoja kannattaa nyt kirjoittaa. Mäki- Rintala oli paneelissa altavastaajana koska häneltä on tänä syksynä ilmestynyt Taistolaisuuden harmaa kirja. Hän todisti että taistolaisilla ei ollut todellista valtaa, mutta he näkyivät joka paikassa ja varsinkin yliopistojen auloissa ja katujen kulmissa jakamassa Tiedonantajaa.

Taistolaiset olivat innokkaita käännyttäjiä. Vaati kovaa luonnetta olla eri mieltä heidän kanssaan Tai meidän kanssamme. Minäkin mukana kolme vuotta, kun opiskelin marxismi-leninismiä KTL:n kirjailijoiden opintopiirissä, mutta minusta ei tullut kyllin pontevaa käännyttäjää, koska olin aivan liian epävarma sekä ideologian että itseni suhteen. En seissyt katujen kulmissa myymässä Tiedonantajaa. Se johtuu lapsuuden traumasta, en pystynyt lapsena myymään Kevätpörriäistä. Ja jos ei opi myymään lapsena, niin ei sitä opi aikuisenakaan.

Kirjamessuilla tuli pohdiskeltua, miten myyntitaidoton ihminen pärjää yhteiskunnassa, joka perustuu ostamiselle ja myymiselle? Ja miksi jotkut kirjat/kirjailijat myyvät ja toiset eivät. Toisia yleisö rakastaa, toisia ei. Ah, ihana Tommy, jonka ympärillä parveili joukko naisia, kun hän lausui runoja. Olin kateellinen. Miksi en ole mies, suosittu miesrunoilija? Miksi en osaa kirjoittaa rakkaudesta kunnolla, vaan aina pitää olla ironisoimassa tuota suurta tunnetta, mi valtaa syömmein jne.

Olin vähällä langeta ostamaan Ferlinghettin runot ( 5 euroa), mutta ostinkin Eläinsuojeluyhdistyksen standilta puisen kissan, maksoi viisi euroa ja meni kodittomien eläinten kotiin. Kuulun noihin ihmisiin joita eläimen kärsimykset koskettavat enemmän kuin ihmisen kärsimykset piilevää linkolalaisuutta?). Jos messuilla olisi ollut kodittomien miesten standi, niin olisinko ostanut sieltä puu-ukon? Minulla ei ollut rahaa enempää kuin viisi euroa, harvinaisen paljon ottaen huomioon sen että oli kuun toiseksi viimeinen päivä. En ole vielä tähän ikään oppinut elämään niin, että tilillä olisi rahaa kuun lopussa. Ihmisillä näytti kuun lopusta huolimatta olevan rahaa, koska he jonottivat pankkiautomaatilla ja ostivat kirjoja. Niitä sai messuhintaan, eli muutamia euroja halvemmalla kuin kirjakaupasta.

 

Kirjoista huolta

20.10.04

Sielu on hidas, se tekee vieläkin muuttoa Ulvilantieltä taiteilijataloon. Muutto on toistuva teema unissani. Ja aina on tavaroista huolta - niitä on liikaa, varsinkin kirjoja. Alitajunta on sitä mieltä ( jos sillä on mitään mieltä) että kirjaviisaus kuormittaa liikaa. Olin jättänyt osan kirjoista isän luokse Koskenpesään., siitä huolimatta Ulvilantien kellari oli täynnä kirjoja, eikä löytynyt laatikoita mihin olisin pakannut niitä. Liittyneekö se mitenkään eilisiltaan?.

Olin yliopistolla kuuntelemassa kaksi luentoa ugrilaisten kansojen kirjallisuudesta. Kari Sallamaa puhui etnofuturistisesta kirjallisuudesta ja Svetlana Hämäläinen Marin nykykirjallisuudesta. Kehno tilanne siellä. Marinkielistä kirjallisuutta on ilmestynyt vain kahdeksan nimikettä vuoden 1998 jälkeen. Kustantamolla ei ole rahaa julkista eikä lukijoilla ole rahaa ostaa kirjoja. Jos kirjailija haluaa julkaista kirjan, hänen on rahoitettava itse sen kustantaminen ja sen jälkeen vielä kuljettava maakylissä markkinoimassa sitä. Venäjäksi kirjoittavilla eivät asiat ole sen paremmin, hekin joutuvat maksamaan omasta kukkarostaan julkaisemisen, tai etsimään sponsorin, tai menemään töihin Siperiaan, missä maksetaan parempia palkkoja. Sama tilanne tuntuu olevan Pietarissa ja Moskovassakin. Kustantamot eivät haluaisi maksaa kirjailijoille. Olen soutanut ja huovannut sen asian kanssa koko kesän, koska en halua antaa kirjaa ilmaiseksi. Käännös on valmis ja kääntäjä ihmettelee, miksen suostu sopimukseen, jonka mukaan kirjan 500 ensimmäistä kappaletta olisivat ilmaisia kustantajalle ja rojaltit alkaisivat juosta vasta sitten kun 500 kappaletta olisi myyty. Muutkin kirjailijat ovat suostuneet, jotkut jopa maksaneet siitä että saavat kirjansa julkaistuksi Venäjällä.

Ugri-luentojen jälkeen oli jatkot Castrén-seurassa. Katseltiin Hanti-Mansian matkan valokuvia, juotiin teetä ja votkaa, unkarilaista punaviiniäkin sai. Votkan ja punaviinin yhdistelmä ei ole hyväksi päälle. Se on raskas aamutuimaan eikä tee mieli aloittaa "kunnon" töitä, kunhan kirjoittelen päiväkirjaa. Matkaseuralaisista oli iltaa viettämässä oli Riina Katajavuori, Jukka Mallinen ja Kari Sallamaa. Silva Sallamaa ja Jörn Donner puuttuivat, kummallakin oli omat kiireensä. Donnerin matkailmeen jokilaiva Auroralla voi käydä katsomassa täältä.

 

Ryssävihasta vielä

19.10.04

Jukka Mallinen lähetti oikaisun kirjoitukseeni ryssävihasta. Hän kirjoitti:

" Tässä kyselyssä ei kysytty suhtautumista venäläisiin, vaan Venäjään. Kielteinen suhde Venäjään suomalaisilla oli 64 %:lla - ja Amerikkaan 56 %:lla! Mulla ei ole amerikkalaisia vastaan mitään, eikä Amerikkaakaan, tämä 56 % tulee suhtautumisesta Bushiin ja hänen politiikkaansa. Vastaavasti Putinin olisi pitänyt saada 99 % negaatiopistettä – 64 % on aika lepsu - eli vieläkään ei tiedetä mikä kammotus siellä on menossa.

Muistan että tässä 90-luvun alussa suhtautuminen Venäjään oli hyvin myönteinen kun he olivat kuitenkin kaataneet tuon kammottavan järjestelmän: sen jälkeen on tullut suuria pettymyksiä - sota, kansanmurha, mafia, korruptio, diktatuurin ihailu, Baltian maiden ym. painostaminen. Mihinkään kansallisuuteen kohdistuvaa rasismia ei voida tietenkään hyväksyä. Mutta eivätkö venäläiset voisi laittaa talonsa itse kuntoon? Nyt Venäjällä on iso maailmanlaajuinen kampanja maan imagon parantamiseksi, Putin on laittanut sen prioriteetissä korkealle. Tämähän on tyypillistä neukkuhommaa, syytellään neulanpistoista ja ystävällisen naapuruuden sotkemisesta - ja meidän pitäisi kehua näitä Potemkinin kuliseeja, vaieta kaikki: sota, kansanmurha, mafia, korruptio, diktatuurin ihailu. Kovinta kritiikkiä putinismia kohtaan saan kuulla itse venäläisiltä - olin Pietarissa demokratia-mielenosoituksessa, jossa tunnelma oli varsin apokalyptinen. Jos suumme saadaan tukkoon, venäläiset itse kärsivät eniten! "

Lisäksi Jukka kirjoitti:

"Anita,

tästä atavistisesta ja primitiivisestä ryssävihasta olen aivan samaa mieltä kanssasi. Se on rasismia karkeimmillaan. Se, että venäläiset arastelevat Itä-Helsingissä puhua venäjää on musta sietämätöntä, häpeällistä. Olin hävetä silmät päästäni, kun kuulin, että Valkovenäjän kansalliskirjailija Vasilj Bykau ja hänen vaimonsa Irina Mihailovna olivat päättäneet olla puhumatta mitään Helsingin metrossa, koska venäjän puhuminen aiheutti agressioita heitä kohtaan. Groteskeinta oli, että Bykaut puhuivat keskenään valkovenäjää - ja Bykau oli joutunut pakolaiseksi Suomeen, koska hän oli vastustanut Valkovenäjän venäläistämistä ja valkovenäjän kielen syrjintää! Luin just venäläisestä netistä, että 66 % venäläisistä pitää maan tuomareita korruptoituneina. 58 % ihmisistä tuntee oman elämänsä turvattomaksi."

Ryssäviha

11.10.04

Kun avasin tänä aamuna lehden, niin ensimmäisenä tietysti osui silmiin lehden pääuutinen, jossa kerrotaan että suomalaisten Venäjän-vastaisuus on omaa luokkaansa; he suhtautuvat venäläisiin erittäin karsaasti Jopa virolaiset ja muutkin ns. entisen itäblokin kansalaiset suhtautuvat myönteisemmin venäläisiin. En ihmettele yhtään. Suomalaisten ryssäviha on vanhaa perua. Lapsena sain kokea sen omissa nahoissani i – minua hakattiin nokkosilla ja heitettiin kivillä, koska olin "ryssä" pihan muiden lasten mielestä. Ei auttanut vaikka yritin selvittää heille, että olen inkeriläinen eivätkä inkeriläiset ole ryssiä. Olen kuvannut sitä ankeutta romaanissa Tytär.

Lapset oppivat vierovat asenteensa aikuisilta ja ne säilyvät sitkeinä, näemmä sukupolvesta toiseen. Isoäitini (äidin äiti) oli Lapualta kotoisin ja kuului siihen sukupolveen joka joutui lukemaan pakkovenäjää koulussa. Hän vihasi sitä kieltä. Hänen tyttärensä ( minun äitini) meni naimisiin "ryssän" kanssa. Jos eivät vävyt isoäidin näkökulmasta olleet hääppöisiä, niin tämä "ryssä" oli kyllä pohjanoteeraus vävyjen joukossa. Hän ei koskaan oppinut sietämään isääni. Hän oli suoraselkäinen pohjalainen nainen. Kommunistit ja ryssät kuuluivat hänen mielestään samaan sakkiin, olivat epäluotettavia ja luihuja ihmisiä, valehtelivat eivätkä pitäneet mitä lupasivat. Hän oli sitä mieltä, että äitini kaikki onnettomuudet johtuivat tuosta avioliitosta. Hän yritti kasvattaa minua kuriin ja herran nuhteeseen, ettei minusta tulisi samanlaista kuin isästäni. Hän ei täysin onnistunut. Minusta tuli kirjailija. Hän häpesi ensimmäistä kirjaa, en tiedä mitä hän sille teki, hävittikö hän sen vai piilottiko sen jonnekin komeroon, hänen kirjahyllyssään sitä ei koskaan näkynyt.

Isoäiti on kuollut kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hänen suoraselkäisyytensä elää yhä 73:ssa prosentissa suomalaisista, siis niissä jotka vastasivat Gallup Internationalin teettämän kansainväliseen kyselytutkimukseen. Epäilen, että vastaajat ovat sukujuuriltaan pohjalaisia, luultavasti lapualaisia, sillä mistä muualta heidän ryssävihansa olisi peräisin?

Kieli ja sukupuoli

10.10.2004

Naamioiden takana – blogin kirjoittaja kertoo kirjoituksessaan ( 8.10) omakohtaisia kokemuksia miehen ja naisen puhetapojen eroista. Kun mies etenee juttua kertoessaan suoraviivaisesti eikä siedä keskeytyksiä ja ärsyyntyy tai hermostuu niistä ( konseptit menevät sekaisin), nainen ei ole millänsäkään keskeytyksistä, vaan vastaa tarkentaviin kysymyksiin, ja kuuntelee muita ja niin tarina etenee rönsyillen asiasta toiseen. " Tarkentavista kysymyksistä kasvaa uusia keskustelunversoja, joiden kautta alkuperäiseen aiheeseen tuodaan paljon lisää sisältöä unohtamatta silti, mistä kaikki alkoi. Kun rönsyilyä on kestänyt vähän aikaa, jutun aloittaja palauttaa keskustelun takaisin ruotuun vaikkapa sanomalla "no joka tapauksessa, mä siis menin sinne ja..." Loppujen lopuksi yksinkertaiseen kertomukseen esimerkiksi kaupassa käynnistä saatetaan tällaisilla sivulauseilla saada ujutettua yhteisten tuttujen ero, edellisen viikon sää, isovanhemman sairaus ja seuraavan viikon ruokalista. Se on hienoa se," toteaa blogin kirjoittaja. Minäkin nautin naisten tavasta puhua, mutta jostain syystä sitä väheksytään. Sitä sanotaan lörpöttelyksi. Naisen tapa kommunikoida ei ole sopivaa kokouksissa eikä muissakaan julkisissa yhteyksissä.

Julkista keskustelua hallitsee miehen kieli. Jos nainen opi käyttämään sitä, hänestä ei tule poliitikkoa ei johtajaa ei toimittajaa eikä kirjailijaa. Kirjoitettu kieli on miesten kieltä, naistoimittajat ja -kirjailijat hallitsevat sen missä miehetkin. Kaunokirjallisessa kielessä voi tosin vapauksia, mutta vaarana on että nainen jää marginaalikirjailijaksi tai saa höpsähtäneen maineen, kuten Maila Pylkkönen, jota vain harvat ymmärsivät ja arvostivat. Kielivirtuoosi James Joyce yritti jäljitellä naisen kieltä Odysseuksen lopussa Molly Bloomin pitkässä monologissa, joka oli olevinaan Mollyn tajunnanvirtaa. Hän käytti monologin mallina vaimonsa Noran puheita ja kirjeitä, joissa ei ollut välimerkkejä, siksi ei monologissakaan ole välimerkkejä. Nora kirjoitti niin kuin osasi, hän ei ollut käynyt kouluja eikä ollut oppinut miehen kieltä, mikä on yleiskielen normi. Tytöt yleensä oppivat sen kielen helposti ja nopeasti, mutta minä taisin olla tavallista kovapäisempi, koska suomenopettaja kirjoitti joskus yläluokilla aineeni loppuun: "Yritä pyrkiä lapidaarisempaan tyyliin." Sanankirjan mukaan se tarkoittaa niukkasanaisen ytimekästä, kivikirjoitustyylin mukaista tyyliä (labidaarikirjoitus oli kivikirjoitusta) Nykyään käytettäisiin ehkä Tuula-Liina Variksen lanseeraamaa koivuklapi – vertausta ja opettaja kirjottaisi: " Pyri koivuklapityyliin." Otin aikoinaan opettajan neuvon onkeeni ja olen siitä pitäen yrittänyt noudattaa sitä, joskus onnistunutkin, mutta korvani kyllä nauttii edelleen enemmän naisen runsaasta, rönsyilevästä ja syrjähypähtelevästä kielestä.

Myöhästymisiä junasta

6.10.04

Myöhästyin Helsingin junasta kaksi kertaa, toinen lähti kaksi minuuttia yli kaksitoista, toinen kaksi minuuttia yli yksi Savonlinnasta. Kolme keski-ikäistä naista, todennäköisesti luokkatovereitani, vilkutti iloisesti ikkunasta, kun jäin laiturille seisomaan. Mutta eipä se minua huolettanut, olin pikemminkin helpottunut, koska jäi aikaa hakea isoäidin luokse jääneet tavarat: sähköhammasharjan, vedenkeittimen, espressokoneen ja keittiön monitoimikoneen. Ajattelin unessa optimisesti, että mitäpä hätää tässä, Helsinkiin kyllä pääsee myöhemminkin. Alitajuntani ei tunnu yhtään välittävän siitä että kirjoillakin on dead-line ja pitäisi pitää kiirettä, jos aikoisi julkaista jotain ensi syksynä.

 Junasta myöhästyminen on tyyppiuni, toisin sanoen useimmat ihmiset, elleivät kaikki - ihmiset, näkevät jossain elämänsä vaiheessa myöhästyvänsä junasta. Freud selittää että nämä unet ovat lohtu-unia: "nukkuja kokee kuoleman pelkoa, ja uni koettaa lohduttaa; matkalle lähtö on kuoleman tavallisimpia ja luontevampia symboleja. Tällainen myöhästymisuni siis sanoo rauhoittaen: "Älä pelkää, et sinä kuole ( matkusta pois), aivan kuten pääsykoeuni tyynnyttää: "Ole huoleti ei sinulle kuinkaan käy nytkään." ( Unien tulkinta, 1968, s. 324) Freud toteaa että näiden unien ahdistusta on vaikea käsittää sen johdosta, että niiden synnyttämä ahdistus syntyyn juuri lohdutuksen ilmaisusta.

Kolmikymppisenä myöhästyin unissa usein junasta. Tuntui siltä että kaikki muut porhaltavat ohitse, valmistuvat ja pärjäävät yhteiskunnassa, mutta minä olen työtön hum. kand. yhtä kuin nolla yhteiskunnallisesti. Kirjoitin romaania, käsikirjoitukset tulivat takaisin, kukaan muu kuin minä ei uskonut, että pystyisin kirjoittamaan kirjan. Lopulta en uskonut siihen itsekään. Mutta minä yritin, yritin epätoivoisesti. Siinä vaiheessa näin junasta myöhästymisunia. Ne olivat aina hyvin ahdistavia. Juna jätti enkä päässyt päämäärään, eikä tullut mieleenkään että junia menee myöhemmin.

Freudin Unien tulkinta on yli satavuotias klassikko ja edelleen ylittämätön alallaan, minun mielestäni. Mutta ei hänen unien selityksiään tarvitse ottaa vakavasti, vaikka ne antavatkin mielenkiintoisia näkökulmia unielämään. Oman tulkintani mukaan junasta myöhästyminen liittyy pikemminkin päämäärän saavuttamiseen ja työuran tai aseman menetyksen pelkoon kuin kuolemanpelkoon. Saksankielessä asemalla ( Bahnhof) ei ole samaa kaksoismerkitystä kuin suomenkielen asemalla. Freud oli ensimmäinen joka tajusi kielikuvien vaikutuksen unien symboliikkaan, mutta ei vielä miten paljon kielen rakenne vakutti alitajunnan rakenteeseen, unien rakenteeseen, minkä Lacan totesi myöhemmin. Freud epäonnistui tulkitessaan Susimiehen susiunta, koska Susimies oli venäläinen, vaikka puhuikin hyvää saksaa, mutta hänen unensa olivat venäläisiä, eikä Freud tuntenut venäjänkieltä ja kulttuuria.

Koska olen unista kiinnostunut, plokkasin Pinserin uusien blogien listalta Uniblogin ,ja sieltä löytyi linkki sivustolle, jossa voi selvittää kuolinpäivänsä. Koska olen yleensä optimisti, kuolen keskiviikkona maaliskuun 14. vuonna 2029. Jos olisin pessimisti, olisin ollut kuolleena yhdeksän vuotta. Kuolema olisi tapahtunut marraskuussa 1995. Jos olisin sadisti, olisin kuollut jo vuonna 1977. Jos olisin normaali, kuolisin kymmenen vuoden kuluttua joulukuun 31. päivä. Mutta en tiedä, mitä tarkoittaa olla normaali.

Uni on kuoleman pikkuveli. Unibloggaja siteeraa pätkän Robert Frostin runoa:

The woods are lovely, dark and deep.

But I have promises to keep,

And miles to go before I sleep,

And miles to go before I sleep.

-Robert Frost (1874-1963):: Stopping by Woods on a Snowy Evening

Tapasin kerran Venäjällä miehen, joka osasi ulkoa tuon runon. Siihen aikaan Venäjä oli vielä Neuvostoliitto, ja siellä oli miehiä jotka lukivat englanninkielistä runoutta ja painoivat runot mieleensä. He olivat toisinajattelijoita. He olivat maan suola. Heidän kaltaisiaan en ole viime vuosina tavannut.

 

Dickinsonia ilman ajatusviivoja

3.10.04

Emily Dickinsonia vihdoinkin suomeksi kokonaisen kokoelman verran. Kirjan nimi on Golgatan kuningatar, suomentaja on Merja Virolainen. Runot näyttävät oudoilta - liian sujuvilta - koska Virolainen on hylännyt Dickinsonin ajatusviivat. Eikä hän ole ainoa runojen kääntäjä tai toimittaja, joka on päätynyt samaan ratkaisuun. Hän perustelee ratkaisua muun muassa sillä, että ajatusviivat hankaloittavat runon lukemista. Alla esimerkiksi kaksi säettä Dickinsonin rakkausrunosta

 

Virolainen                                   Dickinson

On koti siellä missä sinä:             Where Thou art – that – is Home-

Kolkata tai Golgata                      Cashemere – or Calvary – the same –

Ylistys tai häpeä,                         Degreee- or Sahem -

En piittaa paikan nimestä,             I scarce esteem Location’s Name –

Jos sinne vain saan tulla.              So I may Come -

 

On onnea se mitä teet:                  What Thou dost – is Delight -

Esittää orjaa on ihanaa,                  Bondage as Play – be sweet

On riemu joutua vankilaan               Imprisonment – Content -

Ja siunattua tuomituksi päästä,       And Sentence - Sacrament -  

Jos sinut silloin vain kohdata saan.  Just We two – meet -

[…]                                              […]

Kitka kuuluu Dickinsonin runoihin - ajatuksen katkeaminen, hengityksen pidättäminen, pysähdys, epäröinti, tunteen tiivistyminen. Niin syntyy runojen dickinsonimainen rytmi. Tuntuu kuin tuska hengittäisi ajatusviivoissa. Ilman niitä runo vaikuttaa vaivattomalta, milteipä liian tavanomaiselta.

Taidan olla turhan nirso. Se johtuu siitä että olen tottunut lukemaan Dickinsonia ajatusviivojen kanssa. Joka tapauksessa on hienoa, että Merja Virolainen on kääntänyt häntä. Täytyy olla huima mieli, kun ryhtyy kääntämään hänen elliptisiä sudenkuoppiaan suomenkielelle. Runojen kääntäminen on ylettömän hankalaa, ellei suorastaan mahdotonta. Kun olin nuori, noin parikymppinen, kun ajattelin ryhtyä sivutoimiseksi kääntäjäksi ja aloitin Dylan Thomasista. Dickinsonia en edes yrittänyt kääntää, vaikka hän oli mielirunoilijani. Minulla oli isot luulot kyvyistäni kääntäjänä, mutta kyllä Thomas nitisti ne luulot. Niiaan, kumarran ja nostan hattuani Virolaisen Merjan n hullunrohkeudelle. Minulta on puuttunut ja puuttuu edelleen.

Tunteet ja oireet

30. 9.

Yhdeksältä aamulla kissa pakottaa minut ylös sängystä yhä vaatimavammaksi käyvällä naukumisellaan. " Miulla on nälkä", se ilmoittaa. Viimeiseksi unikuvaksi jää, että asettelen ruukkukasveja apulaisenhuoneen ikkunalle lapsuudenkodissa. Asuin ( todellisuudessa) siinä huoneessa sen jälkeen kun meillä ei ollut enää varaa palkata kotiapulaista. Ikkuna oli pohjoiseen päin ja minua huolestutti (unessa), mitenkä huonekasvit mahtavat menestyä ilman aurinkoa. Yhdessä kasvissa näkyi pieniä keltaisia kukkia.

Sielu purkaa kuvien ruuhkaa matkan jälkeen, näen paljon unia joka yö. Matkojen aikana en näe unia, tai en muista niitä varsinkaan jos matkustan seurassa. Seurustelu tuhoaa muutenkin unien näkemisen kyvyn. Unet menevät piiloon kuin ravut kivenkoloon, jos seurustelee illalla ihmisten kanssa. Toissayönä näin unta täydellisestä yhdynnästä ja sain orgasmin. Nuorena sellainen ei ollut mahdollista, yhdynnät unissa jäivät aina kesken, kun paikalle tuli joko äiti, isoäiti tai joku muu, yleensä perheenjäsen. Alkuviikon lehdissä lääkäri vastasi huolestuneelle orgasmikyvyttömän vaimon miehelle, että orgasmi tapahtuu aivoissa, ja siksi sen voi laukaista mikä tahansa riittävä ärsyke. Minulle riitti pelkän äänen kuuleminen puhelimessa. Lääkäri neuvoi hartiahierontaa ja opetti naisen erogeeniaisa alueita. Mutta mitä hyötyä siitä on, että mies tuntee U-, G- ja ynnä muut herkät pisteet ja alueet, jos naiselta puuttuu mielikuvitus. Tai mies ei vetoa hänen aivoihinsa. Miehen kannattaisi pikemminkin tutustua naisen aivoituksiin kuin hänen erogeenisiin alueisiinsa.

Rupesin ennen nukahtamista lukemaan kirjaa Tunteet ja oireet. Pääsin sivulle 45, jossa sanotaan: "Ruumiillisella oireella on tärkeä tiedotustehtävä elämäntilanteessa. Oire ja sairaus palvelevat olemassaolon tarkoitusta." Sain Hanti-Mansijskissa vatsataudin. Se alkoi kun olin pitänyt esitelmän. Neljään päivään en voinut syödä muuta kuin banaania enkä juoda muuta kuin Fantaa. Sivu suun menivät kaupunginjohtajan ja kuvernöörin vastaanottojen herkut. Vatsatauti palveli olemassaolon tarkoitusta, ainakin pää pysyi selvänä enkä munannut itseäni, kun en voinut juoda. Ruumis tiedotti, että juominen ei ole viisasta, tulolennolla olin juonut liikaa Hennesy-konjakkia, kun sitä koneessa runsain mitoin ilmaiseksi tarjoiltiin.

Näkemisen virta

29.9.04

Sielu palautuu hitaasti matkalta. Se on vielä Ob-joella katselemassa virran mahtavaa leveyttä, öljytulia, jotka loimottavat Surgutin suunnan yötaivaalla ja kalastajaveneitä kaukaisella rannalla. Ne näyttivät kiiltomadoilta, jotka olivat asettuneet riviin rannan tuntumaan. Silloin tällöin pitkin veden pintaa kiisi vesitasokone aavemaisen äänettömästi. Se taas näytti jättikokoiselta vesihyönteiseltä.

Vaikeata päästä töihin kunnolla käsiksi, pitää odottaa sielua takaisin. Kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon ja Amos Andersonin museossa katsomassa Näkemisen virta –näyttelyä. Se on niin laaja näyttely, että kaikkea ei pysty yhdellä katsomiskerralla vastaanottamaan, eikä kahteen kertaan ei ole varaa, kun lippu maksaa 7 euroa. Tuttuja riippuu seinillä paljon: Inari Krohn, Carolus Enckell, J.O. Mallander, Raimo Reinikainen. Olli Lyytikäinen, Kalevi Seilonen ja Leif Färding runoina Jan Kenneth Weckmannin piirustuksissa. Tunsin heidät kuusikymmentäluvun lopulla, kun olin vasta tulossa kirjailijaksi. Toiset heistä paremmin, toiset huonommin. J.O. Mallander oli siihen aikaan Iris-lehden päätoimittaja. Hän pyysi minua kääntämään juttujaan suomeksi, mutta se jäi yhteen kertaan, koska käänsin huonosti, en oikein ymmärtänyt hänen taidesanastoaan. Kalevi Seilosesta olen kirjoittanut aikaisemmin nettipäiväkirjassani, Olli Lyytikäisestä muistaakseni myös. Hän teki kansiehdotuksen esikoiskirjaani, mutta hänen ideansa ei kai ollut WSOY:n mielestä tarpeeksi myyvä, koska he valitsivat toisen kannentekijän. Näyttelyn taiteilijoita yhdistävänä teemana on kiinnostus itämaisia kulttuureja kohtaan. Koulutytöstä asti olen ollut kiinnostunut buddhalaisuudesta, mutta en muistaakseni puhunut siitä muiden kuin Lefan kanssa, enkä tainnut edes tietää että heillä oli samansuuntaisia kiinnostuksia, mutta jotain heissä oli, mikä sai minut kiinnostumaan, ehkä toisenlainen nähdä maailmaa - sama aaltopituus "aavistus kohtalonyhteydestä (= Karma) itämaisiin kulttuureihin", kuten J.O.Mallander vähän juhlavasti sanoo näyttelyesitteessä. Hän toivoo, että teema nousisi näkyvämmin esiin länsimaisessa kulttuuritarjonnassa. Minä en toivo, sillä jos itämaisuus nousee valtavirraksi taiteessa, se menettää hiljaisen voimansa. Se banalisoituu ja tyhjenee merkityksestä niin kuin käy kaikelle mikä valtavirrassa uiskentelee median huomion kohteeksi. Parempi kun se pysyy pohjavirtauksena. Sielun on helpompi valita seuransa.

Kun tapasin Leif Färdingin ensimmäisen kerran, hän oli seitsemäntoistavuotias ja tullut juuri Vaasasta Helsinkiin. Hän istui Vanhan kuppilassa tuttujen runoilijoiden pöydässä. Hän hänellä oli pitkissä hiuksissaan punainen ruusu. Hän oli humalassa. Kun istuin samana pöytään, hän puristi minua rinnasta. Suutahdin siitä ja huitaisin häntä korvalliselle, ruusu putosi lattialle. Myöhemmin meistä tuli ystävät. Hän opetti minulle jinia ja jangia, ne olivat taolaisia käsitteitä, joita en tuntenut vielä, koska olin lukenut vain buddhalaisia kirjoja. En hyväksynyt jinin , naisellisen perusvoiman määritelmiä: passiivisuus, pimeys, kylmyys, märkyys jne. Minusta ne olivat naista sortavia. Lefa opetti hyvin kärsivällisesti, että siitä ei ole kysymys. Hän kuoli vuosia myöhemmin, teki itsemurhan, meni metsään kynttilän kanssa ja jäi lumen alle, mistä hänet löydettiin vasta keväällä. Siihen aikaan olin vieraantunut taiteilijoista ja kirjailijoista. En tavannut Lefaa enkä muitakaan vuosikausiin. Olin työelämässä ja elin porvarillisesta elämää, se oli synkeää aikaa.

Laitan tähän Lefan runon, jonka kopioin yhdestä Jan Kenneth Weckmannin piirroksesta. Runo on kirjoitettu koneella, ehkä Erikalla:

Jospa (kunpa) kadottaisin elämäni

ja tekisin matkan tuntemattomaan

lapsen mielettömään mieleen kuin aamuun

kun kaikki suhisee ja soi

jospa eksyisin suureen yksinkertaisuuteen

ja oppisin sinulta huomispäivän

(runouden maailman)

Suluissa on Lefan? poisto ja käsinkirjoitettu huomautus "konkreettisempi.

Putin kaapataan

28.9.04

Telkkari oli auki, mutta en katsellut sitä. Olin kotona tutun miehen kanssa. Hän huudahti: "Tule äkkiä tänne, Putin on kaapattu." Juoksin katsomaan, näin ruudussa mustahuppuisia miehiä väkijoukon ja sekavaa huitomista.

En ole nähnyt Putin-unia aikaisemmin. Alitajunta ottaa kantaa maailman tapahtumiin. Toivon - unissakin - että Venäjä pääsee hänestä eroon mitä pikemmin sen parempi, kun nyt kerta kaikkiaan näyttää siltä että hän ei pysty Tshetshenian tilannetta hoitamaan millään järkevällä tavalla ja koko maa luisuu yhä pahempaan väkivaltaan. Moskovan kaduilla tuntee itsensä uhanalaiseksi, kun miliisejä aseineen vilisee kaikkialla, mistä kirjoitin alempana. Kaukasialaiset ovat kadonneet katukuvasta. En ihmettele yhtään, etteivät he uskalla liikkua kaduilla.

Väkivalta on silmitöntä. Luin Moscow Time-lehdestä, että Patriarkan lammilta oli löytynyt auto, jossa oli kaksi maamiinaa ja 200 grammaa räjähdysainetta. Auton omistaja, Pietarin seudulta kotoisin oleva mies oli hakattu hengiltä kolme tuntia kestäneissä kuulusteluissa. Hakkaajina oli ollut 150 miliisiä ja turvallisuuspalvelun upseeria - lukumäärä ei ole painovirhe, se mainittiin lehdessä kaksi kertaa. Kuulusteluhuoneessa taisi olla aikamoinen hässäkkä. Miliisin mukaan Mies oli tunnustanut saaneensa 1.000 dollaria, jos hän vie kaksi auto parkkiin Borodinon taistelun panoraamamuseon eteen. Hänet hakattiin sellaiseen kuntoon, että ex-vaimo eivätkä ystävät pystyneet tunnistamaan ruumista. "The face cannot be seen, nothing can be seen, sanoi ex- vaimo lehden mukaan.

Patriarkan lammilla on tapahtunut outoja asioita ennenkin. Ne jotka ovat lukeneet Mihail Bulgakovin mainion romaanin Saatana saapuu Moskovaan, muistanevat että romaani alkaa Patriarkan lammilta, jossa Berlioz kohtaa Saatanan ja menettää päänsä. Rupesin lukemaan kirjaa uudelleen, kun tulin Moskovasta kotiin. Se on sellainen kirja jonka voi lukea monta kertaa.

PS. Tiedoksi Forexin rahanvaihtajille ja niille jotka aikovat matkustaa Hanti-Mansijskiin. Sinne ei tarvitse ottaa dollareita mukaan, tulee vain vaihtotappioita. Seinästä saa rahaa Visa-Electronilla ja muilla korteilla. Automaatteja on hotelleissa ja keskustan marketeissa. Oli niin tiivis ohjelma, että en ehtinyt käydä laitakaupungin marketeissa tarkastamassa automaattitilannetta.

Lisäys 29.9. klo 21.20 Tämän päivän Moscow Timesin verkkolehdessä kerrotaan, että hakattu mies oli Interpolin tekninen asiantuntija Izvestia ja Kommersant lehtien mukaan. Interpol ei ole vahvistanut tietoa. Ex-vaimo väittää, että hänelle on näytetty väärän miehen ruumis. Tässäpä aihe jollekin dekkaristille.

Vihainen lukija

26.9.

Kotona taas. En ehtinyt matkalaukkua purkaa, kun puhelin soi. Siellä oli se sama lukija, joka oli yrittänyt kaksi kertaa soittaa Siperiaan ja lähettänyt tekstiviestejä sinne. Hän oli löytänyt itsensä esikoisromaanistani ja halunnut tietää oliko hän "kans mukana." Olin vastannut että en voi muistaa, koska sen kirjan kirjoittamisesta on kulunut reippaasti yli 30 vuotta. Puhelimessa tunnistin hänet äänestä ja puheista, kun hän opetti minulle kirjailijan vastuuta sanoista. Hän oli koulutoveri johon olin ihastunut. Oli aikoinaan yrittänyt opettaa minulle yhteiskunnallista tietoisuutta, mutta olin ollut huono oppilas. Puhelun jälkeen tuli tekstiviesti: "Kerran vielä pojat, vaikka muisti ois menny. Tiedä Anita Konka, että vahingoittavaksi tarkoitetut sanat kimpoavat veitsinä takaisin ikuisesti. Kyhäelmäsi oli ala-arvoinen."

En kirjoittanut esikoiskirjaa vahingoittaakseni ketään. Kirjoitin koska olin epätoivoinen. Kirjoittaminen oli ainoa tapa lievittää epätoivoa.. Se oli pelastusrengas, joka piti pääni vedenpinnan yläpuolella. En ajatellut seurauksia. En osannut aavistaa, että kirja loukkaisi ketään. Mutta miehet loukkaantuivat - ja isä kuoli. Opetus: Naisen ei ikinä pidä mennä paljastamaan, mitä hän todella tuntee tai ajattelee. Viisas nainen vaikenee, vähemmän viisas valehtelee. Sovitin kirjoittamisen rikosta kolmetoista vuotta, kun en saanut aikaan julkaisukelpoista kirjaa. Luulin, että olen sujut sen kirjan kanssa, mutta eipä vain - kuten vihainen lukija sanoi: sanat kimpoavat takasin ikuisesti. Vielä helvetissäkin? Tämän jälkeen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että kohtelen miehiä silkkihansikkain. He ovat kärsiviä olentoja siinä missä naisetkin. Kärsimys tekee heistä vihaisia. Arto Virtanenkin suuttui luettuaan nettipäiväkirjaani. ja kirjoitti Demarissa, että olen telaketjufeministi Ei olisi pitänyt siteerata intialaista gurua, joka sanoi että miehen sukupuolihimo on portti helvettiin. Kadun syvästi mielipahaa, jota olen aiheuttanut Virtasen Artolle ja kaikille muillekin miehille.

Siperian opetuksia

26.9.04

Kävin Siperiassa puhumassa Kalevalan naisista ja kansanrunouden naiskuvasta. Vanhat kirjailijapatut suuttuivat, eräskin huusi salista närkästyneenä kesken esitelmää, että "ei saa solvata taidetta," mistä huudahduksesta olin yksinomaan iloinen. Naisnäkökulma Kalevalaan on uusi ja outo asia vanhemman polven patriarkkakirjailijoille. Heille Kalevala on pyhä kirja. Nuoret miehet ja naiset ymmärsivät näkökulman ja tulivat kiittämään jälkeenpäin. Tämä tapahtui Hanti-Mansijskissa, Hanti-Mansian hallintokaupungin parlamenttitalossa ( =duumassa), jossa pidettiin kahdeksas suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kansainvälinen konferenssi viime viikolla. Sielläpäin maailmaa kirjallisuutta vielä arvostetaan, Suomessa ei varmasti annettaisi eduskunnan istuntosalia kirjailijaretkujen konferenssikäyttöön.

Hanti-Mansijsk on rakennettu seitsemälle kukkulalle kuin Rooma. Se on Venäjän vaurain kaupunki, 60 prosenttia Venäjän vientituloista kulkee sen kaupungin kautta. Vauraus näkyy kaupungin arkkitehtuurissa. Kuvassa on mosaiikilla päällystetty talo vastapäätä parlamenttitaloa, pyramiditorni on lasia. Suomalaiset kurinalaiset laatikkoarkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat saisivat kohtauksen, jos näkisivät kaupungin monimuotoiset rakennukset (Lisää kuvia täältä). Neuvostoaikana kaupunki oli pieni kurja kaupunki täynnä lyhistyviä hirsitaloja ja neukkukerrostaloja, joiden rakentamiseen ei rahoja tuhlattu. Kaikki öljytulot menivät siihen aikaan Moskovaan, mutta nykyään osa niistä jää Hanti-Mansiaan ja niillä tuloilla rakennetaan hallintokaupunkia. Poronhoitajilta menee elinkeino, mutta kaupunkilaiset rikastuvat.

Hanti-Mansijskin kaupunki elää kuin herran kukkarossa keskellä taigaa, miliisejä ei parveile kaduilla konetuliaseineen kuten Moskovassa tai Saranskissa, Kalashnikovin kaupungissa, jossa kävin neljä vuotta sitten ihmettelemässä, miksi joka ikisen ravintolan ja katukahvilan sisäänkäynnin edessä seisoi kaksi aseistettua miliisiä. Kun kysyin paikalliselta saranskilaiskirjailijalta, mistä se johtuu, hän selitti että rikollisuutta on paljon, koska kaupunkilaiset ovat köyhiä. Hanti-Mansijskiin rikollisten ei kannata lähteä se on liian kaukana, jumalan selän takana, sinne vie vain yksi tie mittaamattoman taigan lävitse. Lentokoneellakin pääsee, Tupolevilla tai Putolevilla, kuten Jukka Mallinen sanoi, mutta ei se pudonnut, koska istun taas tietokoneeni ääressä kirjoittamassa nettipäiväkirjaa.

Suomi näkyi kaupunkikuvassa, keskustassa oli iso Finn-Flaren seinämainos. Nokian mainosmiehet eivät ole vielä keksineet kaupunkia. Valopylväsmainoksessa suomalainen näyttelijä Ville Haapakangas(- kunnas?) joka on tunnetumpi Venäjällä kuin Suomessa, mainosti jotain rakennuselementtiä. Hotellin hanat olivat Oraksen. Kun kävelin pitkin Gagarinin-katua, näin tutut kasvot valopylvään mainostaulussa. Mietin missä olen nähnyt tuon miehen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin välähti, että sehän oni sama mies joka oli huutanut minulle ,ettei saa pilkata taidetta. Hän oli paikallinen kirjailija Andrei Tarhanov. En tiedä mitä hän mainosti, kenties itseään. Tai ehkä hän oli pyrkimässä kaupungin valtuustoon. Merkittävä henkilö kaikitenkin.

Siperialainen kestävyysnäyte

Kaupungin vauraus näkyi tai oikeammin kuului myös siinä, että ensimmäisen kerran Venäjällä järjestetyissä suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden konferenssissa (olen käynyt aika monessa) oli englanninkielinen simultaanitulkkaus. Mutta vain yksi tulkki, Jekaterinburgista kotoisin oleva Mihail, iso ja karvainen mies, kuin Siperian karhu. Tulkkasi möreän matalalla äänellä tasaisen unettavasti. Hän oli asunut yksitoista vuotta Englannissa ja hallitsi kielen täydellisesti. Hän tulkitsi kolmen päivän ajan yhtä soittoa konferenssin puheet, ja niiden lisäksi iltavastaanottojen puheet - todella hämmästyttävää siperialaista kestävyyttä, johon tuskin yksikään länsimainen simultaanitulkki kykenisi. Liekö tehnyt simultaanitulkkauksen maailmanennätyksen? Vihdoin ja viimein minäkin pääsin perille siitä mistä puhutaan noissa kokouksissa, joissa olen vuosien mittaan käynyt. Vanhat patriarkkakirjailijat kehuvat itseään ja kavereitaan erittäin monisanaisesti ja kaunopuheisesti. Hm, naisilla on kyllä siinä taidossa vielä oppimista.

Nobel-ehdokas

Kokous päätti yksimielisesti ??? valita Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi hanti-kirjailija Jeremi Aipinin. Ehdokas istui puhemiehistössä ja hymyili leveästi, kun päätöstä tehtiin. Se sujui sillä tapaa, että Unkarin edustaja luki paperista ehdotuksen ja sen perustelut, minkä jälkeen piti nostaa käsi pystyyn, jos kannatti ehdotusta. Asiasta ei voinut edes keskustella, se oli päätetty etukäteen puhemiehistössä, liekö itse Aipin, poliittinen kettu, ollut asialla. Kokous oli pelkkä kumileimasin. En nostanut kättä, en kannattanut ehdotusta enkä pyytänyt puheenvuoroa, ei sitä tehnyt kukaan muukaan. Olin ottanut matkalukemiseksi Aipinin romaanin Viimeinen aamutähti . Joka kerta kun rupesin lukemaan sitä nukahdin kahden sivun jälkeen. Se on kansantieteellistä kuvausta hantien elämästä, ehkä hyvä sellaisena, mutta ei minun mielestäni Nobel-kirjan tasoa.

Kalastajakylän koulussa

Ettei todellisuus unohtuisi Hanti-Mansijskin kimallukseen, kävin suomalais- ja unkarilaiskirjailijoiden kanssa ekskursiolla Njalanka-nimisessä kalastajakylässä, joka on Ob-joen rannalla noin viisi tuntia kestävän laivamatkan päässä kaupungista. Kantosiipilaivalla sinne pääsee nopeammin, mutta me matkasimme jokilaiva Auroralla. Kylään pääsee vain laivalla, helikopterilla tai vesitasolla. Maantietä kylään ei ole. Unkarilaiskirjailijat olivat varustautuneet paremmin matkaan, heillä oli votkaa mukana, ja laulua riitti koko matkan ajaksi. Suomalaisryhmä ei tiennyt minne oli matkalla eikä ollut varustatunut eväin ja lämpimin vaattein. Olimme ehtineet nukkua vain viisi tuntia lentomatkan jälkeen, kun meidät raastetaan sängystä ylös ja sanottiin, että nyt lähdetään jonnekin. Luulin että lähdetään pienelle autoajelulle taigaan syömään kalasoppaa aamiaiseksi. Me suomalaiset kyyhötimme aamuäreinä ja -unisina kukin omassa nurkassaan laivan salongissa, yksi luki dekkaria, toinen nukkui, kolmas kirjoitti matkapäiväkirjaa. Ja yläkannella raikui unkarilaisten reipas yhteislaulu.

Siperia opettaa kärsivällisyyttä: laivamatka kesti ja kesti. Aina kun katsoin ikkunasta maisema oli samaa hiekkatörmää, vesijättömaan lakeutta ja kaukana häämöttävää metsänreunaa. Ikään kuin laiva ei olisi liikkunut mihinkään, vaikka koneet jyskivät koko ajan. "Skora", sanoivat laivamiehet kun heiltä kysyi koska ollaan perillä. Se on suomeksi "kohta" ja tarkoittaa Siperiassa vähintään kahta kolmea tuntia. Viiden tunnin matka on vain pieni pyrähdys sikäläisessä aika- ja matka-avaruudessa. ´Lopulta määränpää häämötti – jalasmökki joen törmällä, jossa meille tarjottaisiin kalasoppaa ja sitten palattaisiin takaisin kaupunkiin, kuten luulin. Mutta erehdyin, rannalla odotti pari romulta näyttävää pikkubussia. Edellisen Siperian matkan jäljiltä heräsi epäluulo, että nyt seuraa matka hyvin lähellä olevaan kylään, matkaa ei ole kuin 50 kilometriä, mutta jostain kumman syystä se kestääkin yhdeksän tuntia tietä pitkin joka on niin kuoppainen, että tuntuu siltä kuin kaikki sisäelimet irtoaisivat sijoiltaan. Olin väärässä, matka ei kestänyt kymmentä minuuttia pitempään eikä tie ollut yhtä kuoppainen kuin tundralla, Nenetsiassa. Sillä matkalla oli oppaana Anastasia Lapsui, hänen ajantajunsa poikkesi huomattavasti suomalaisesta ajantajusta, vaikka hän on asunut Suomessa kymmenen vuotta.

Siperialainen raitti.jpg (25145 bytes)

Kuvassa Njalankan kylänraitti  syyskuussa 2004. Kylässä asuu 600 ihmistä. Siellä on kaksi koulua, toisessa niistä vierailimme. Se oli internaattikoulu lapsille, joista suurin osa oli sosiaalisesti orpoja, mikä tarkoittaa että vanhemmat eivät ole pystyneet pitämään lapsista huolta alkoholismin takia. Monet heistä olivat kehitysvammaisia äidin raskaudenaikaisen alkoholinkäytön takia. Abot eli hantit ja mansit ovat lähestulkoon kuolemassa sukupuuttoon alkoholismin takia. Venäläisillä on sama ongelma, mutta heitä on niin paljon, että eivät pääse kuolemaan sukupuuttoon. Suomalaiset taitavat seurata hantien ja mansien esimerkkiä ja kuolla viinaan, kun hallitus niin on kerta päättänyt. Ollaan samanlainen alkuperäiskansa. Se näkyy Vuosaaressa. Lapset kantavat viikonloppuisin vanhempiensa jäljiltä kaljapulloja kauppoihin niin että pulloautomaatit menevät tukkoon ja kauppojen varastotilat täyttyvät. Ja naisilla on silmä mustana. He ovat törmänneet oveen tai kaappiin.

Internaattikoulussa vierähti kolme tuntia. Eero-setääni muistuttava johtajaopettaja ( innostunut pedagogi, metallinvälkkeiset hampaat) esitteli koulun kasvatuksellisia tavoitteita, lasten töitä sekä opetus- ja asuintiloja. "Kotiluokka" oli kuin tavallinen koti, johon kuuluu keittiö ja olohuone kaikkine kodin esineineen. Johtajaopettaja kertoi, että koulussa on lapsia jotka eivät ole koskaan eläneet tavallisessa kodissa eivätkä tiedä miten siellä ollaan. Tässä luokassa heitä opetetaan olemaan kotona. Vierailun lopuksi meille tarjottiin koulun ruokasalissa erinomaisen hyvä ateria: eturuuaksi oli Ob-joen kalaa savustettuna, suolattuna, raakana, pääruuaksi lihaa ( poroa) ja jälkiruuaksi hedelmiä makean viinin kera. Votkaryypyt runsaiden puheiden kera kuuluivat asiaan, vaikka olin etukäteen arvellut että koulussa, jossa oppilaat ovat alkoholin takia vaurioituneet sekä psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti, ei tarjoiltaisi alkoholia. Olin taas väärässä.  

Venäläiset naiset

ovat hämmästyttävä ihmislaji. Kalastajakylän puisella jalkakäytävillä kopsutteli pari nuorta naista minihameissa ja kymmenen sentin piikkikoroissa. Ei ollut aikaa jäädä katsomaan miten he selviytyvät niissä koroissa mutaisen tien yli, mutta ehkä heidän ei tarvitse koskaan ylittää tietä omin jaloin. Joku kantaa heidät sen ylitse. Paljon jäi kalastajakylästä näkemättä, kun yhtäkkiä tuli kova kiire palata takaisin laivaan. Siperialaisia lehmiäkään en ehtinyt nähdä. Isoäidilläni oli sellainen lehmä, kun hän eli karkotuksessa Angara-joen kalastajakylässä. Samanlainen kylä kuin tämä missä minä kävin, pieniä hirsimökkejä, vihreät ja siniset puuleikkauksin koristellut ikkunapuitteet - punaista väriä ei näe muualla kuin hautausmaalla - ikkunoilla pelargonioita, pihoilla peruna- ja vihannesmaata sekä valtavan isoja daalioita ja muita syksyn kukkia, jotka hehkuivat valon kirkkaudessa. Siperiassa valo on toisenlaista kuin Suomessa. Venäläisistä naisista piti sanoa, että he ovat nuorina ihmeellisen kauniita, suurisilmäisiä, pitkäsäärisiä. Ja tietysti he kärsivät saadakseen miehen - sillä silkkaa kärsimystä on kävellä kymmenen sentin piikkikoroilla kaiket päivät miellyttääkseen miehen silmää. Minulla on asiasta kokemusta. Avioliitossa heille tapahtuu muodonmuutos. Heistä tulee yhtä leveitä kuin pitkiäkin, sääret lyhenevät ja paksunevat, eivätkä he enää haaveile ja kirjoittele runoja ensilumesta ja rakkaudesta. Heistä tulee tarmokkaita organisaattoreita. He järjestävät asiat sillä aikaa kun miehet vain puhuvat ja puhuvat eivätkä tee mitään. Ilman heitä ei siperialaismökin pihalla kasvaisi perunaa eikä hehkuisi daalioita. Ilman heitä ei Venäjällä ei olisi minkäänlaista kulttuuria eikä sivistystä. Ilman heitä Venäjää ei olisi. Venäläiset miehet taas ovat - no jääköön sanomatta, ettei joku herkkä miessielu taas loukkaannu.

 

Kalastajakylän Viktor.jpg (21271 bytes)

Kuvassa  kalastajakylän Viktor ja hänen kissansa Pirat eli Merirosvo,  "koska sillä on musta silmälappu."

Hannu Mäkelän Isä

7.9.04

Lainasin eilen Kirjailijaliitosta Hannu Mäkelän Isän, ja kun lukemaan ryhdyin en voinut laskea käsistäni/ silmistäni ennen kuin olin lukenut sen loppuun. En ole samalla tavalla ahminut kirjaa kannesta kanteen sitten nuoruusvuosien ( silloin oli aikaa lukea öisin), kun luin Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, joka oli minusta maailman paras dekkari – olin silloin 16-17-vuotias enkä ole sen jälkeen koskenut dekkareihin, koska ne ovat minusta ikävystyttävä kirjallisuudenlaji.

Hannu Mäkelän isä oli isyydessään kuin oma isäni. En osaa sanoa johtuuko isyydessä epäonnistuminen luonteesta, kulttuuriperimästä, onnettomasta lapsuudesta vai mistä tekijästä, mutta paljon oli Hannun ja minun isässäni samoja piirteitä. Molemmat naisiin meneviä miehiä, jotka väheksyivät naisiaan ja lapsiaan. Minun isäni oli nalkuttava kotityranni. Oman isänsä kotityranniutta Hannu ei kuvaile, koska ei elänyt isänsä kanssa, onneksi, kuten hän sanoo. Ulkopuolisten silmin nähtynä molemmat isät olivat ystävällisiä, toiset huomioon ottavia, apua tarvitseville antavia, huolta pitäviä ja sympaattisia ihmisiä. En sanoisi että he olivat silmänpalvojia, se oli heidän toinen puolensa, jota ei kotona näkynyt. Minun isäni oli kerrassaan hurmaava mies, naiset jotka eivät hänen kanssaan joutuneet elämään, ylistivät häntä ja olivat närkästyneitä minulle kun kirjoitin hänestä niin kuin kirjoitin, naisaatteellinen Eila Pennanen muun muassa. Hannu Mäkelän isän hurmaavuudesta en tiedä, tapasin hänet vain kerran Lummenen Kaunissaaressa, jossa kävin isäni kanssa. Se oli tavattoman pitkästyttävä vierailu, minun mielestäni.

Hannu Mäkelä kirjoittaa: " Isä ei ’pitänyt’ yhdestäkään omasta lapsestaan ( tai vaimostaan), vaan kohdisti heihin toisenlaista huomiota, jatkuvia vaatimuksia ja odotuksia, joita lapset saati vaimot eivät kyenneet täyttämään. Mikä katkeroitti isän ja mursi taas nämä läheiset tavalla tai toisella. Voisi päinvastoin sanoa, että minä olin ainoa joka edes siitä pelastuin ( s. 284)"

Minun isäni mursi vaimonsa: Ensimmäisen vaimo murtui henkisesti, hänestä tuli avioliiton aikana kroonisesti mielisairas. Toinen vaimo, äitini murtui fyysisesti, hän kuoli 46-vuotiaana. Kolmaskin vaimo murtui fyysisesti, tuberkuloosi jonka hän oli sairastanut lapsena, uusiutui kun hän oli ollut muutaman vuoden naimisissa isäni kanssa. Meihin lapsiin hän vaikutit siten, että olimme kaikki koulussa alisuoriutujia, jäimme luokalle ja saimme ehtoja. Vasta kun hän lähti kotoa, aloimme pärjätä koulussa, minusta tuli jopa laudaturylioppilas hänen suureksi ällistyksekseen. Avioeron yhteydessä hän vaati – aivan kuten Hannun isäkin, että lasten on lopetettava koulun käynti ja mentävä töihin, koska heitä ei kannata kouluttaa, ei heistä ylioppilaita tule, kun ovat niin kovapäisiä. En koskaan unohda, kun hän julisti äidille keittiössä ( minä kuuntelin seinän takana), että " minä en rupea elättämään tuollaisia kivisydämisiä hirviöitä, jotka eivät ole koskaan välittäneet minun huolistani ja vaivoistani, raha-automaattina ovat minua pitäneet ja potkaisseet, jos rahaa ei ole tullut". Hän osasi olla dramaattinen mies. Isä ei olisi halunnut maksaa elatusapua, mutta äiti taisteli Sirkka-Liisa Virtamon (Olavi Paavolaisen ex-vaimon) avulla meille elatusavut ja kouluun me jäimme, paitsi nuorin veljeni joka lopetit keskikoulusta. Myöhemmin hän suoritti yliopistossa erityisluvalla lakitutkinnon. Joku kertoi että hän olisi lukenut itsensä lakitieteen kandiksi puolessatoista vuodessa. Hän ei ole sitä itse mainostanut. Hän on ollut isyydessään oman isänsä kaltainen: ei ole tullut toimeen omien poikiensa kanssa. Toinen veljeni ei ole perinyt samaa isyyden mallia, ja kolmannella veljelläni ei lapsia olekaan. Millainen isä minä mahtaisin olla, jos olisin mies? En usko että nitistäisin lapsiani samalla tavoin, mutta aika etäinen olisin, niin kuin olen ollut äitinäkin, kun olen uponnut kirjoituksiini ja masennuksiini.

Jos isäni olisi elänyt yhtä kauan kuin Hannun isä ( 102)-vuotiaaksi, hän olisi taatusti kirjoittanut minulle samansävyisiä opettavaisia ja arvostelevia, mutta ei arvostavia kirjeitä kuin VM pojalleen kirjoitti. Hän oli mies, joka ei vanhemmiten seestynyt eikä viisastunut, pikemminkin päinvastoin, kateus, kilpailunhalu, pikkumaisuus ynnä muut ihmisluonnon huonot puolet tulivat vain näkyvämmin esiin. Tuskin isäni olisi ollut siinä suhteessa erilainen ja tuskin minä olisin mitään kirjoittanut esikoisromaanin jälkeen, jos hän olisi elänyt. Mutta oli isä elävä tai kuollut, niin ei hänestä eroon pääse. Ei sittenkään vaikka olisi kirjoittanut hänestä monta kirjaa. Hän ilmestyi taas tänä kesänä uniini esittämään vaatimuksia, nähdä mitä olen hänestä kirjoittanut. Poden edelleen syyllisyyttä kirjoittamiseni takia. Olen yrittänyt kirjoittaa äitini tarinaa eikä sitä voi tehdä kirjoittamatta isästä. Mutta kun kirjoitan hänestä, joudun hirveän raivon ja katkeruuden valtaan, syytän häntä äidin kuolemasta, sitten syyllisyys iskee ja vaivun masennukseen. En ole pystynyt jatkamaan äidin tarinaa isän herättämien tunteiden takia. En ole hänen kanssaan vieläkään sujut. Näitä asioita mietin viime yönä, kun olin lukenut Hannun Isän. Tästä tulikin pitkä tilitys hänen kirjansa innoittamana.

Tietokonemystiikkaa

7.9.04

Työpöydälle on ilmestynyt eilen koneen sulkemisen jälkeen maagisesti tiedosto, jonka nimi on Excmagic. Se on log tiedosto. Kone ei ole ollut yhteydessä nettiin pariin vuoteen. En tiedä onko tuo log. Tiedosto pila, mato vai virus, joka on majaillut koneessa nettiajoista asti ja ohjelmoitu aktivoitumaan eilen 6.9. 2004 klo 12. 31. Mitä tapahtuu jos avaan sen? Minulla ei ole koneessa virusohjelmaa, koska kapasiteettia on niin vähän. Ehkä minun täytyy panna tuo Magia- tiedosto roskakoriin avaamatta sitä. Mutta sitten en saa tietää koskaan mitä se piti sisällään. Se on Wordpadilla kirjoitettu. Ei se voi olla vaarallinen. Tai mistä sen tietää, mitä Microsoft- ohjelmat sisältävät Tiedoston nimi on epäilyttävä. Ihmisiä kiinnostaa magia, he eivät voi olla avaamatta sitä. On oma vikani, inhimillinen tekijä, jos kone räjähtää, kun avaan tiedoston. Uteliaisuuttani en voi olla avaamatta.

Tulos: kone ei räjähtänyt. Ei harmainta aavistustakaan, mitä alla oleva merkkijono tarkoittaa. Käytän Jartea päivittäin kirjoitusohjelmana, se on kevyempi ja näppärämpi kuin Word. Jarte ei ole oikkuillut kertaan vanhassa kannettavassa, joka on minun "aamukoneeni". Kirjoitan sillä aamuisin. Toisin on isossa "editiokoneessa," jota käytän päivällä. Illalla taas käytän "nettikonetta", johon työkoneillani ei ole pääsyä. Täytyy lähettää merkkijono mailina Jartelle ja kysyä, mitä tarkoittaa EexternalException eli Uulkoinenpoikkeus? Miten niin ulkoinen poikkeus, se on tapahtunut koneen sisällä sillä aikaa kun olen käynyt juomassa kahvia.

Ei juhlia

5.9.04

Eilen oli isän 100-vuotispäivät, mutta ne menivät ohi huomaamatta, yhtä huomaamatta kuin 60-vuotispäivätkin. Isäparka, kukaan ei muista häntä enää, paitsi lapset, ja lapsenlapsilla on vain hatara kuva hänestä. Niin haihtuu maine ja kuuluisuus. Turhanpäiväisiä asioita molemmat. Kun ihminen on kuollut, hän ei voi tehdä asialle enää mitään. Ja niin kateellinen kun minä olin isän maineesta nuorena. Kaikki tunsivat hänen nimensä. Nyt heitä ( = kaikkia) ei ole enää olemassa. Teot haihtuvat ilmaan.

 Koulukaappaus

4.9.04

Baslanin kaupungissa, Pohjois-Ossetiassa koulukaappauksen uhrien lukumäärä nousee kaiken aikaa, eilisillan uutisten mukaan heitä on jo yli 300. Mistä se kiikastaa, ettei Venäjä pysty luopumaan Tshetsheniasta, onko se pelkästään öljystä kiinni? Heillähän on isot öljyalueet pohjoisessa, mm. Hanti-Mansien alueella , jonne kohta lähden. Heidän täytyisi miettiä kannattaako kovan linjan pitäminen Tshetsheniassa. Eikä vain miettiä vaan tehdä jotain. Tshetshenia myöhästyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä sekasorron tilasta, jolloin monet muut maat itsenäistyivät. Tshetsheenit ovat kymmenen vuotta yrittäneet saada itsenäisyyttä, mutta tuloksetta. Tai no, tuloksena on ollut hirveä määrä kurjuutta ja kuolleita - ja terrorismin aalto Venäjällä.

Entä Suomi jos se ei olisi älynnyt toimia nopeasti vallankumouksen tapahduttua Venäjällä, me olisimme nyt udmurtien, marien ja komien kanssa samassa jamassa. Omankielinen kulttuuri ja kirjallisuus olisi näivettymässä, vain maalla ns. takapajuiset ihmiset puhuisivat suomea, kaupungeissa puhuttaisiin venäjää, elämä tapahtuisi venäjän kielellä, virastot olisivat venäläisiä, lehdet, koulut, yliopistot, koko kulttuuri olisi venäläistä

Masennus jatkuu

4.9.04

Tänään on isän syntymäpäivä. Hän täyttäisi sata vuotta. Malja isälle. Mitähän minusta olisi tullut jos hän olisi elänyt satavuotiaaksi. Millaisia kirjoja olisin kirjoittanut. Entäs meidän suhde? Hän oli etäinen ja arvaamaton mies lapsuudessani. Tuskin suhde olisi muunlaiseksi muuttunut. Minä olisin vältellyt häntä ja hän olisi syytellyt minua "kivisydämiseksi hirviöksi" kuten silloin kun olin nuori enkä välittänyt hänen niska- ja selkäsäryistään, enkä suostunut opettelemaan kymmensormijärjestelmää, että olisin voinut olla hänen sihteerinsä ja kirjoittanut venäläisiä klassikoita, kun hän käänsi niitä suomeksi. Kun eivät vaimotkaan kestäneet häntä, kuinka sitten minä olisin kestänyt.

Pohjois- Ossetiassa Kaukasuksella on ollut verilöyly. Terroristit valtasivat syyskuun ensimmäisenä päivänä koulun, jossa oli noin 1200 lasta vanhempineen koulun avajaisjuhlissa. Tämän päiväisten tietojen mukaan ainakin 200 sai surmansa eilen, lukee tämän päivän lehdessä. Synkkä päivä. Synkkä tilanne. Kylmäsilmä-Putin lupasi toissapäivänä televisiossa että tilanne yritetään ratkaista ilman lapsiuhreja. Miksei hän yritä ratkaista tilannetta, niine että antaa tshetsheeneille itsenäisyyden. Sillä tavoin loppuisivat terroristiteot Venäjällä. Jos olisin itsenäisyystaistelija so. terroristi en valtaisi koulua, vaan yrittäisin päästä jollain konstilla Putinin kimppuun ja raivata hänet pois tieltä. Todennäköisesti hän on niin hyvin varioitu ettei hänen kimppuunsa pääse.

Kahden viikon kuluttua minun pitäisi lähteä Moskovaan ja lentää sieltä Hanti-Mansiskiin kirjailijakonferenssiin. Viimeaikaisten tapahtumien - kaksi Tupolevia räjähtänyt ilmassa, Belsanin koulukaappaus - takia matkustusinto ei ole kovin korkealla.

Mielentilan kuva: vanha lato. Seinän raoista tuulee, kylmä pääsee sisään. Näin ladosta unta viime yönä. Lähdin Stockmannille ostamaan makuupusseja pojilleni, että ne tarkenisivat nukkua ladossa.. Mitenkä masennuksesta pääsee eroon? Ei millään tavalla. Itseään ei tarttua niskasta. Olen yrittänyt. Ote ei pidä. Münchausen veti itsensä tukasta ylös suosta, mutta se on eri juttu. Minä olen ollut kroonisesti masentunut lapsesta asti. Välillä masennus hellittää, silloin saan jotain aikaan, pystyn kirjoittamaan ja saamaan jotain aikaan. Ja sitten kuluu taas vuosikausia masennuksen vallassa. Se on sellaista kohtalaista masennusta, ei niin pahaa että pitäisi mennä lääkäriin hakemaan depressiolääkkeitä. Se on kuin jatkuva 37’4 asteen lämmönnousu. Sitä ei ole sairas eikä terve, vaan ja epämääräisessä välitilassa.

Parantaja

4.9.04

Naapuritalossa asuu maankuulu parantaja, joka parantaa ihmisiä käsistä virtaavalla energialla. Ihmiset tuntevat sen nipistelynä ja lämpövirtana. Minä tunsin heikkoa viileyttä kämmenpohjissa, kun kokeiltiin olenko vastaanottavainen. Niin kuin viileä tuuli olisi leppeästi puhallellut hänen kämmenistään. Hänen potilaansa, violisti-tuttavani, tutustutti meidät toisimme. Kävin parantajan kanssa illalla kävelemässä. Tehtiin Uutelan lenkki. Hän vaikuttaa vilpittömältä ihmiseltä, ei miltään älypäältä ( ruudinkeksijältä), mutta ei parantajan sellainen tarvitse olla, se voisi olla enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Kyselin oliko hänellä joku guru ja opettaja, kun hänestä tuli parantaja. Hän kertoi, että ei hän tiennyt koko asiasta mitään ennen kuin hänen päänsärkyä poteva työtoverinsa pyysi häntä hieromaan niskaa. Kun hän pani käden työtoverinsa harteille, tämä tunsi hänen käsistään virtaavan energia-aallon ja päänsärky oli ohitse siinä samassa. Se oli parantajalle itselleenkin outo kokemus. Hänestä tuli vähitellen käsillä parantaja. Luin hänen pienen kirjansa, jossa hän kertoo elämäntarinansa. Sympaattisen vaatimaton tarina, mutta lopun pilasivat hänen potilaidensa kiitoskirjeet. Ne olivat kuin promootio- tai mainoskirjeitä. Jos hän olisi omalla äänellään selostanut, mitä ihmiset kirjoittivat hänelle, se olisi tuntunut paremmalta. Outoa että jotkut kristilliset piirit ovat kieltämässä hänen kykynsä, sanovat sen olevan Saatanasta. Osaako herra Saatanakin parantaa käsillä. Jeesus osasi, hän pani kätensä ihmisten päälle ja sairaat paranivat. Tiede ei ole pystynyt selvittämään mistä on kysymys. Skeptikot epäilevät, että paraneminen johtuu suggestiosta. Onko se sen huonompi tapa kuin lääkkeillä parantaminen?