Toukokuu 2002

ŠAnita Konkka

 

1.5.02

Paddington

Taivas näyttää harmaalta vappuaamuna, kun sitä katsoo sängystä. Toivottavasti tänään sataa. Puutarha kaipaa kipeästi vettä. Helka kävi aattona, toi tuliaisia: paketin jasmin-riisiä, pikkupullon sinistä curacao- likööriä ja bussipysäkiltä löytämänsä tyhjän olutpullon. Juotiin minttuteetä ja likööriä ja käytiin netissä tekemässä testi: Mikä satukirjan henkilöhahmo sinä olet? Hän oli Pikku Prinssi, minä Paddington-karhu. Paras testi tähän asti. Luonteenkuvaus voittaa kaikki horoskoopit ja naisten lehtien testitulokset mennen tullen. Se on lyhyt ja ytimekäs, silti tarkka, ja vastaa täydellisesti testihenkilön tosiolemusta. Pidän todella paljon matkustamisesta, olisin matkoilla kaiken aikaa, mutta ikuinen rahapula rajoittaa intohimon toteuttamista. Minä matkustan nykyään vain unissani. Toissapäivänä olin Afrikassa, eilen Saksassa. En tuntenut Paddingtonia lapsena, se ei ollut silloin vielä syntynyt. Minun mielihenkilöni oli Maija Poppanen, epäsovinnainen "nanny", joka osasi lentää. Helkan mielihenkilö oli Sampo Lappalainen.

 

 

which children's storybook character are you?
this quiz was made by colleen

2.5.02

Puoliltapäivin taivas kirkastui. Ajelin Kristinan kanssa polkupyörällä Talin puutarhaan syömään vappulounasta ja juomaan elsassilaista kuohuviiniä, jota Alkon myyjä kehui melkein samppanjan veroiseksi. Eikä turhaan kehunut. Se oli kehujen arvoista juomaa, ikävä vain että en muista nimeä. Alkuosassa oli Wolf. Kun olimme syöneet lounaan, puutarhaan lennähti pahan ilman lintu. Se ei sanonut nimeään. Se kävi ärhäkkäästi moittimaan minua siitä, että puutarhatontin varsinainen omistaja Lotta ei ollut ilmoittanut osoitteenmuutosta toimistoon ja laskut olivat palanneet takaisin toimistoon. Puolustin Lottaa. Ei kolmen pienen lapsen äiti muista kaikkia asioita. Vääpeli epäili, että Lotta pakoilee maksuja ja minä olen jollakin tavoin juonessa mukana. Hän uhkaili, että mökki ja palsta pannaan pakkomyyntiin. Sanoin että tästä lähtien laskut saa lähettää minulle. Hän marssi portista ulos yhtä ärhäkkänä kuin oli tullutkin. Vapputunnelma oli auttamattomasti latistunut, Kristina totesi, että onneksi se ei tullut silloin kun oltiin syömässä. Mies on luultavasti sama tyyppi, joka käy huomauttelemassa milloin mistäkin asiasta pensasaidan korkeudesta leikkimökin laudoitukseen asti. Leikkimökki oli muka sääntöjen vastainen, olisi pitänyt olla pystylaudoitus eikä vaakalaudoitus ulkoseinissä. Varsinainen byrokraatti, voikukkapoliisi, riviin komentaja, niitä miehiä jotka käyttävät pientä valtaa pienissä yhdistyksissä Ei ihme että Jarko ja Lotta eivät puutarhassa viihdy.

Ikään kuin edellisen yön uni olisi ennakoinut ikävää välikohtausta ilonpilaajan kanssa. Yritin toimittaa eräälle virkamiehelle kirjelmän, jonka sisältö oli arkaluontoinen. Viraston vahtimestari vaati lisämaksua kirjeen perille toimittamisesta. Päätin viedä sen itse. Hissi meni ohitse Kirjelmä muuttui markkinapalloksi ja postimerkki irtosi sen kiiltävän liukkaasta pinnasta. Kun heräsin, oloni oli hieman kafkamainen. Mutta ennakoivatko yön unet päivän tapahtumia? Jotkut ovat vakaasti sitä mieltä, että unet näkevät pitemmälle kuin unen näkijä.

Päivän aforismi: Ilman rajaa ei identiteettiä eikä muotoa, ei olemassaoloa...(Claudio Magris, Mikrokosmoksia)

3.5.02

Itseanalyysia

Blanquiton näköinen koira hyökkäsi Hesperian puistossa kissani kimppuun viime yönä. Juoksin koiran kiinni, paiskasin sen katuun. Se puri käsiäni ja alkoi nylkyttää takaruumistaan jalkojani vasten. Blanqito oli isän koira, espanjalainen katukoira, jonka isän vaimo salakuljetti Suomeen. Silla koiralla ei ollut minkäänlaisia tapoja. Se yritti raiskata nuorten naisten jalkoja. Vanhoista naisista se ei välittänyt.

Alitajunta prosessoi edelleen vapunpäivän välikohtausta , sitä kun mies hyökkäsi puutarhaan haukkumaan Lottaa. Aamu alkoi taas kurjasti, koska se mies tuli ensimmäisenä mieleen. Miehen käyttäytyminen, epäkohteliaisuus, syyttävä asenne ikään kuin olisin jokin pahantekijä. Sellaisia ihmisiä on olemassa, jotka levittivät pahaa oloa ympärilleen kuin näkymätöntä kaasua, noita negatiivisia ihmisiä, jotka näkevät pelkkiä virheitä ja ovat aina moittimassa muita. Pikkumaisia tyyppejä. Isällä oli kotona taipumusta siihen, hänkin oli hyvä löytämään vikoja muista.. Se riippui vähän hänen mielentilastaankin, silloin kun hänellä oli paha krapula ja morkkis, hän haukkui sekä äidin että meidät lapset Ehkä Blanqitoa muistuttava koira edusti osittain häntä, oli ikään kuin muistuttamassa että taas kerran kaikki jäljet johtavat lapsuuteen, ja että en potisi pahaa mieltä näin kauan, ellei taustalla olisi tuttu tilanne: mies moittimassa laiminlyönneistä. Nuorena pahoitin mieleni isän moitteista ja rupesin itkemään. Silloin hän sai aiheen moittia minua myös itkemisestä, se oli hänestä "tyypillisesti naisellista" (halveksivalla äänensävyllä). Hänen sanansa tekivät tehtävänsä. Minusta tuli nainen, joka ei halunnut olla "tyypillisesti naisellinen". Naistenlehtiäkin luin salaa ja halveksin itseäni sen takia.

V.S. Naipaul

Kun kirjailija saa Nobel-palkinnon sitä odottaa että kaikki hänen kirjansa ovat täyttä laatua. Minä laskin pettyneenä käsistäni V.S. Naipaulin uusimman kirjan Elämän kuva. Se oli kuin esikoisromaani, ajalta jolloin kirjoittaja ei vielä osaa eikä uskalla kirjoittaa todellisista kokemuksista, vaan luulee että on kirjoitettava keksitty elämä, luulee että keksiminen on sanataiteen tarkoitus ja päämäärä. Mutta siltä puuttuu esikoisromaanin raikkaus. Ikään kuin Naipaul olisi taantunut takaisin nuoruusvuosiin, joita hän muistelee kirjassaan Saapumisen arvoitus: "Kuvitellessani itseäni kirjailijaksi salasin kokemuksia itseltäni, piilotin itseni kokemuksiltani. Ja silloinkin, kun minusta oli jo tullut kirjailija, minulla ei ollut moneen vuoteen keinoja taistella tuota häiriötä vastaan...Ihminen ja kirjailija ovat sama henkilö. se onkin kirjailijan tärkein huomio. Tuohon synteesiin päätyminen vaati aikaa - ja voi miten paljon kirjoittamista!" Mitä Naipaulille on tapahtunut, kun hän ei pääse viimeisimmässä kirjassaan tuohon synteesiin. Koko ajan minulla oli kirjaa lukiessani tunne, että hän väistelee jotain tärkeätä asiaa, joko se on suhde naiseen, itseen tai menneisyyteen ehkä kaikki kolmeen. Jotain on hukassa tai niin kipeästi sykkyrällä ettei hän saa siihen tunnekontaktia, eikä pysty sen takia kirjoittamaan kuin ennen. Mieleen hiipi lievä masennus, siksi että itsekin voi eksyä niin kauas itsestään, että ei kuule enää omaa ääntään.

4.5.02

Mykkä puhelin

Puhelin on mykistynyt, linja kyllä toimii, koska sähköpostit kulkevat, mutta ei puhelinkone. Ruuvasin laitteen auki ja katsoin löytyisikö syy mykkyyteen sen sisältä, piuhat olivat paikoillaan, kaikki oli niin kuin pitkin. Vaihdoin varmuuden vuoksi uudet patterit. Ei sekään auttanut. Laite pysyi itsepintaisesti mykkänä, ei keskusääntä, ei pihahdustakaan. Tällaista voi tapahtua vain silloin, kun odottaa tärkeätä puhelua. Minä odotan Salli Ahon puhelua. Olen jättänyt hänelle eilen kaksi soittopyyntöä, ne koskevat siirtolapuutarhan laskuja, ja ihmetellyt miksi hän ei jo soita. No, syy selvisi, kun nostin kuulokkeen tänä aamuna soittaakseni hänelle kolmannen kerran. Tämä on pientä riesaa sen tuskan rinnalla minkä rakastunut kokee, kun hänen puhelimensa tai kännykkänsä mykistyy juuri kun hän odottaa sydän pamppaillen sen oikean soittoa. Hän on ehkä tavannut sen vasta muutama päivä sitten ja tiennyt heti, että tämä se on – minun elämäni mies! Se on ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Sellaista tapahtuu kerran elämässä, yleensä keväällä. (Toista kertaa ei tule, koska on vaikeata – yleensä – pettää itseään kahta kertaa). Luultavasti rakastunut ryntää ostamaan uuden puhelimen, jos hänellä on rahaa. Jos ei ole, hän ostaa sen velaksi. Sitä minäkin alan pikkuhiljaa harkita. Puhelinkoneessa on ollut pieniä vikoja. Mutta olen liian laiska polkeakseni Stockmannille katsomaan löytyisikö sieltä halpaa puhelinta. Pääasia, että sähköposti ja nettiyhteys toimii.

Kaksi tuntia myöhemmin: Löysin vian. Se on välikappaleessa, joka yhdistää tietokoneen modeemin puhelinkoneeseen. Jostain syystä puhelinlaitteen johto ei saa kosketusta sen kappaleen kautta. Säästyi rahaa, kun keksin ajoissa missä vika on. Olen tyytyväinen itseeni. Nyt ei tarvitsekaan lähteä kaupunkiin. Voin mennä puutarhaan jatkamaan maan muokkausta.

Identiteettiongelma

Ruotsalaiselle Unni Drouggelle kehittyi identiteettiongelma. Hän halusi kirjailijaksi, mutta joutui taloudellisen ongelman eteen, kun jäi viiden lapsen yksinhuoltajaksi: "Tarvitsin töitä ja halusin sellaista valtaa, jota ei pystytä ottamaan minulta pois. Tiesin median mekaniikan ja sen kiinnostuksen raflaaviin asioihin. Niinpä päätin pukeutua ja puhua kuin bitch". Mutta hän joutui ojasta allikkoon: " Mitä tahansa tein tai yrtin olla tekemättä, minusta saatiin kirjoitettua jotain mistä en tunnistanut itseäni." Siinä se. Hänellä ei ollut valtaa omaan julkisuuskuvaansa. Siis kannattaako luoda identiteettiä, jota ei pysty tunnistamaan omakseen. Unni Drougge on kirjoittanut Hella H:n tunnustukset ( kertoo 43-vuotiaan naisen ja 13-vuotiaan pojan seksisuhteesta), raflaava aihe. Taas kerran tulee todistetuksi median kiinnostus raflaaviin aiheisiin. Hesari on omistanut puolet kulttuurisivusta Unnille ja hänen tunnustuksilleen. Kuvassa on kaunis vaalea nainen, joka näyttää ikäistään nuoremmalta ( hän on 45-vuotias). Ehkä kuva on hänen nuoruusvuosiltaan.

 9.5.02

Hups, aika rientää. Yhtäkkiä on helatorstai ja toukokuun 9. päivä, Buddhan syntymäpäivä perimätiedon mukaan. Mutta tästä päivästä ei ole tehty suurta kaupallista juhlaa kuten Jeesuksen syntymäpäivästä. Tänään on muuten kulunut 2400 vuotta Sokrateen kuolemasta (perimätietoa sekin). Vaikea muistaa unia nykyään, johtuu siitä että kun olen raatanut illan puutarhassa nukun kuin tukki. Hm, miten se nukkuu? Ei kääntelehdi, ei vääntelehdi, ei näe unia, on pelkkää itseään. Puutarhatyöt tyhjentävät aivot. Sitä ei ajattele yhtään mitään, kun kärrää multaa marjapensaille, kiskoo rikkaruohojen juuria maasta, kylvää, kastelee, leikkaa nurmikkoa, muokkaa maata. Jos ei ole ajatuksia, ei ole mitään kirjoitettavaakaan. Paras tapa saada ajatukset liikkumaan, on mennä sänkyyn makaamaan. Joskus ajatustoiminta vilkastuu niin, että on vaikea saada unta. Puutarhurit ovat kai siksi onnellisia ihmisiä, koska turhat ajatukset eivät vaivaa heitä. Se on hyvä buddhalainen tila, ei ajatuksia, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, on vain tämä hetki. Edistynyt buddhalainen lakkaa näkemästä unia. Hänen mielensä on täydellisen tyhjä niin yöllä kuin päivälläkin. Se on onnen tila, se on nirvana.

Jumala asuu viemäriputkessa

Minä en ole edistynyt buddhalainen. Mieleeni tulee unenpätkä parin yön takaa. Ystäväni H., nais-Hoo, (jostain syystä kaikkien ystävieni nimi alkaa joko hoolla tai koolla sukupuolesta riippumatta, ainoa poikkeus on JJ). Siis nais-Hoo kaivoi keittiön viemäriaukosta alastomia vastasyntyneitä. Ne olivat kuin pieniä pulleita toukkia. Niitä oli joka paikassa ja aukosta tuli lisää kaiken aikaa. H. rähjäsi että etkö sinä jo usko että Jumala on olemassa ja että Hän on pohjaton. Ilman Häntä ei näitä lapsia olisi olemassa. Minä heräsin kyynelet silmissä, koska H. oli tullut hulluksi.

Jos kertoisin unen hänelle, hän sanoisi: "Unet kertovat näkijästä itsestään. Olenko tulossa hulluksi, näen harhoja ja luulen, että Jumala elää viemäriputkessa. Tietysti elää sielläkin, jos uskoo häneen. Hänhän on kaikkialla eikä vain taivaassa pilven päällä, josta heittelee kiviä ihmisten päähän kuin pahatapainen poika - kuten uskoin lapsena, koska isä sanoi ukkosilmalla, että Jumala kärrää kottikärryillä kiviä. Ne olivat samanlaiset kuin isän kottikärryt - harmaata peltiä, lommolla sieltä täältä, rautapyörä alla. Myöhemmin isä ostin punaiset kottikärryt, ehkä Jumalankin kottikärryjen väri vaihtui samoihin aikoihin. En tiedä, olin jo niin iso, että lakannut uskomasta Jumalaan. Olivatko ne kaikki vastasyntyneet jotka H. kaivoi viemäriaukosta, harhaa vai olivatko ne todellisuutta. Jos ne olivat todellisia, silloinhan niitä olisi pitänyt olla huone täynnä, kun palasin sinne takaisin. Niiden piti olla todiste Jumalan olemassaolosta. Mutta Jumalaa ei voi todistaa. Outo uni, ei ihme että heräsin kyynelet silmissä. Surua aiheuttaa se että H. on uskovainen, minä en. Se on vakava uhka ystävyydelle. Uskonto erottaa enemmän kuin yhdistää. Jos ihmisillä on jokin itseään suurempi asia, kuten Jumala puolustettavanaan, heistä tulee tiukkapipoisia - he järjestäytyvät armeijaksi ja alkavat tappaa toisiaan.

Anita K:n tunnustukset

Uudessa Paris Match -lehdessä toimittaja kysyy: " Mistä johtuu tämä tarve paljastaa intiimejä asioita? Ja Catherine Millet, Catherine M:n seksuaalisen elämän kirjoittaja vastaa: "Mutta juuri se tekee kirjailijan!" Kas vain, en ole tiennytkään. Ikuinen rahaongelmani olisi joksikin aikaa ratkaistu, jos kirjoittaisin Anita K:n tunnustukset. Ikävä vain, että tunnustettavaa on kovin vähän, pitäisi keksiä lisää miehiä, lisää seksiä. Mutta toisaalta mielikuvituksen tuotteet eivät ole kiinnostavia, ne ovat enimmäkseen kliseitä. Mielikuvitus ei ole mikään luovuuden lähde. Nyt voin vain katua, että annoin niin monen hyvän tilaisuuden mennä ohitse enkä kartuttanut kokemuksia. Olin nuorena liian estynyt ja neuroottinen. Edellytykset olisivat olleet hyvät, mutta pelkäsin huoraksi leimautumista, enkä osannut erottaa rakkautta ja seksiä toisistaan. Sen takia yhden yön jutut eivät onnistuneet, niistä tuli aina pitkiä monen vuoden juttuja. Aineistoa ei ehtinyt kertyä tarpeeksi tunnustuksiin. Markkinataloudellisesti arvoituna olen elänyt hyödyttömän kirjailijan elämän. En ole tuottanut kustantajalle voittoja, vain pari sulkaa hattuun. Pitäisiköhän minun lukea opikseni Catherine Milletin kirja? Alan materiaaliin voi tutustua myös netissä. Tänä aamuna tuli sähköpostissa tarjous: saan valita minkä tahansa seuraavista aiheista, tai vaikka kaikki, jos ne kiinnostavat minua. Minun tarvitsee vain klikata hiirtä ja pääsen tutustumaan sellaisiin aikuissivuihin kuin: "Kuvitettua anaaliseksiä", "Alastomien julkkisten juhlat", " Sperman nielijät", "Kahden reiän tarina", "Joukkopano", "Poltetta perseessä", "Cum-on cum festival" ( mitkähän festivaalit ne ovat), "Täytä reiät Ufoilla", "Shokeeraavaa teinipornoa", "Leikkaamattomia amatöörivideoita" jne. jne. Valinnan varaa todella on. Jos olisin 13-vuotias poika, tarjonta saattaisi kiinnostaakin.

10.5.02

Ensin hukkasin käsilaukun ja kun löysin sen, huomasin että kaikki luottokortit ovat kadonneet. Hm, mitähän Freud sanoisi unesta? Käsilaukku merkitsee naisen sukupuolielintä. Se on nahkainen, sen sisään pannaan esineitä, kuten avain. Surkea juttu, minulta on seksi hukassa. Seksiä ei saa edes luotolla. Koska oli varastettu, ne täytyi kuolettaa. Järki pelasi unessakin. Ensin menin pankkiin ja sitten Alkoon kuolettamaan Stockmannin kortin, ettei vain kukaan ostaisi kortillani tuhannen euron viinalastia. Mutta Alkossa rupesi arveluttamaan, että onkohan tämä unta vai totta, kun miesmyyjät olivat alasti, vain yhhellä oli housut jalassa.

Kuinkahan mones käsilaukun kadottamisuni tämä oli? Se mitä pelkää todellisuudessa, tapahtuu unissa. Parempi niin. Miehet kai näkevät unia autonsa hukkaamisesta tai varastamisesta. Muutkin tulkinnat ovat mahdollisia kuin freudilainen. Mutta jääkööt ne toiseen kertaan. Puutarha kutsuu, marjapensaat odottavat kitkijää ja mullittajaa - vai mikä minä olen, kun lapioin niiden juureen multaa?

13.5.02

Ydinvoimala

Viikonlopulla kävin Satakunnassa. Veljeni Urho oli järjestänyt maaseuturetken 60-vuotispäivänsä kunniaksi. Olivat erilaiset synttärit. Juotiin Urho-kaljaa ja käytiin Eurajoella. Olkiluodossa kuuset kukkivat punaisina. En ole koskaan nähnyt niin paljon kuusenkukkia yhdellä kertaa. Paikkakunnan mies tiesi, että siellä havun ja männynneulaset ovat pitempiä kuin muualla ja kalat suurempia, eikä se ole kalavaletta. Olkiluodon lauhdevedet lämmittävät merenlahtea niin että se ei jäädy talvellakaan. Kalat kasvavat isoiksi lämpimässä vedessä. Se vaikuttaa taatusti mikroilmastoon ajan mittaan. Kevät tulee aikaisemmin, syksy myöhemmin. Tulee uusia kasveja, uusia hyönteisiä Olisi mielenkiintoista nähdä millaista luonto on siellä 50 tai 100 vuoden kuluttua. Onko se yhtä heleän vehreää ja rehevää kuin Tshernobylin saastuttamilla alueella "Zonalla", jossa kävin viime toukokuussa. Siellä kasvit viihtyvät, karja käy laitumella, viljapellot lainehtivat, mutta ihmiset eivät voi elää.

Olkiluodossa nuori insinööri (naispuolinen) selosti ydinvoimalan toimintaa, mutta ei osannut vastata turvallisuuskysymyksiin. Mitä tapahtuu jos lentokone putoaa tai törmää reaktori- tai välivarastorakennukseen? Kestävätkö rakenteet? Entä jos pommi putoaa? Insinööri sanoi, että lentokoneen putoaminen on epätodennäköistä. Ilmatila Olkiluodon yläpuolella on lentokiellossa. Joku tiesi, että Amerikan reittikone lentää 11 kilometrin korkeudessa Rauman ja Olkiluodon välistä kohti Kaukoitää. Hän on itse ollut koneen kyydissä. Minä arvelin, että syyskuun 11. päivän jälkeen mikään ei enää ole epätodennäköistä. Tekniikka on vain tekniikkaa, se pettää tilanteessa jota ihminen ei ole osannut ennakoida. Mitä tahansa voi sattua. Tshernobylin jälkeen ei mikään ole ennallaan. Insinööri kyllä vakuutti, että samaa ei voi tapahtua Olkiluodossa, koska tekniikka on täysin erilaista. Niinpä niin, ei samanlaista, vaan toisenlaista. Eri asia sitten, onko sekään sen turvallisempaa. Ihmiset ovat selvästi huolissaan ydinvoimaloiden turvallisuudesta. Eurajoella on leukemiatapausten määrä ollut nousussa. Siitä ei julkisuudessa kirjoiteta. Paikkakuntalaiset puhuvat siitä keskenään. Eurajoella, nykyisessä sähköntuottajakunnassa, eli muuten aikoinaan mies nimeltä Roos. Hänen keksintöään on suomenkielen sana "sähkö."

Mikrohistoria

Mikrohistoriat ā la Claudio Magris ovat hauskoja kuten kertomus Eurajoen mahtimiehestä Olav Tottista, joka kävi omaa sotaansa kirkkoa vastaan Irjanteella. Tämä tapahtui 30-vuotisen sodan jälkeen. Mies oli tehnyt sankaritekoja ja palannut sodasta julkijumalattomana (harvinaista siihen aikaan). Kerrotaan, että hän halusi rakentaa kirkon paikalle oman pytinkinsä ja häiritsi sen takia kirkon toimintaa kaikin tavoin. Kerran hän karautti hevosella sisään kesken kirkonmenojen ja yritti saada hevosen nousemaan takajaloille, mutta hevonenpa polvistui keskikäytävälle eikä suostunut nousemaan ennen kuin pappi oli sen siunannut. Hevonen oli jumalallisempi kuin isäntänsä. Näin kertomuksen mukaan. Sivumennen sanoen kirkon saarnastuoli on väärällä puolella eli vasemmalla, mikä on aika oudon näköistä, koska silmä on tottunut oikeanpuoleiseen saarnastuoliin. Tott ajoi kirkon täyteen heiniä eikä siellä voitu pitää jumalanpalveluksia ennen kuin heinät oli talikoitu ulos. Uhmamielestä seurasi, että Jumala lähetti hänelle painajaisunia rangaistukseksi. Toistuva painajainen oli sellainen, että hän makasi kirkossa heinäkasan päällä ja heräsi kauhun vallassa. Hän oli kuulemma hirmuinen mies eikä Eurajoen rahvas pitänyt hänestä. Vieläkin kirkossa kummittelee. Sieltä kuuluu hevosen kavioiden kapsetta keskiyöllä. Tott on haudattu Turun kirkkoon - ei päässyt mies kirkosta eroon edes kuoltuaan!

Minä tulin kirkkoon myöhässä enkä kuullut mitä kulttuurisihteeri kertoi Tottin kuolemasta. Kylällä on kivi jota sanotaan Verikiveksi. Nimi johtuu siitä että kivelle valui Tottin verta, kun häntä vietiin Turkuun. Koska hänen elämänsä oli ollut väkivaltaista, niin ehkä hänen loppunsakin oli väkivaltainen. Satakunnassa eli aikoinaan toinenkin väkivaltainen mies. Hänen nimensä oli Lalli. Nykyään Köyliössä on Lallin patsas. Kyllä piispan murha aina yhden patsaan arvoinen on. Muistan isän kertoneen joskus, että Konkan suku on Satakunnan Alastarosta perimätiedon mukaan. En ihmettele ollenkaan.

14.5.02

Mikä sattuma! Eilen soitti mies Alastarosta ( asuu nykyisin Loimaalla). Hänellä on pieni ongelma. Hänen suvullaan on Alastaron hautausmaalla kaksi sukuhautaa ja niiden välissä on Hannu Konkan hauta, jonka reunakivet muodostavat ongelman. Ne pitäisi siirtää pois, mutta mies ei voi kenenkään haudalta ruveta kiviä poistamaan, ja siksi hän nyt etsii Hannu Konkan sukulaisia, että saisi luvan kivien poistamiseen. Hän aloitti minusta, koska nimeni on ensimmäisenä Helsingin puhelinluettelossa. Sanoin että en tunne Hannu Konkkaa, ja jos yhteisiä sukujuuria on, niin ne ovat jostain 300 - 400 vuoden takaa.

Onko Jumala homo?

Lehdestä luettua: Homoliitot hiertävät edelleen kirkkoa. Joku pohjoisen rovasti esittää kirkolliskokouksessa, että homopappeja jotka ovat julkistaneet suhteensa, ei pidä sallia kirkon palvelijoina. Entäs jos pappi ei julkista vaan salaa suhteensa? Eikö se ole tekopyhyyttä? Rovasti perustelee kantaansa sillä, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumalan sukupuolisesta suuntautuneisuudesta ei tosin ole tietoa. Entä jos se onkin homo? Voi ollakin, koska se on aina suosinut miehiä enemmän kuin naisia. Ainakin se on hermafrodiitti, koska se loi ihmisen omaksi kuvakseen: sekä mieheksi että naiseksi. Kirkko on hädin tuskin selvinnyt siitä traumasta, että naiset saivat pappisvihkimyksen. Ja nyt pitäisi sallia homopapitkin. Heitä on tietysti aina ollut. Mutta he ovat vaieten hävenneet poikkeavuuttaan. Tai käyttäneet kuoropoikia hyväkseen, kuten paljastui katolisessa kirkossa jokin aika sitten. Pojat ovat alkaneet puhua, kun Jumalan pelko on hellittänyt.

16.5.02

Ydinvoima

"Onko totuus laskettavissa?" Unto K. Laine, Teknillisen korkeakoulun professori, kysyy tänään Hesarin mielipideosastossa. Hän kirjoittaa, että " teknisen järjestelmien mallinnuksen parissa tieteellistä työtä tehneet tietävät, että useimmissa tapauksissa mitkään laskennalliset mallit eivät olisi kyenneet ennakoimana saati estämään suuronnettomuuksia. Onnettomuuden tekijänä voi olla inhimillinen virhe, luonnonkatastrofi tai systeemin kannalta uusien ja ennalta arvaamattomien tekijöiden yhteisvaikutus."

Samaa asiaa pohdiskelin pari päivää sitten nettipäiväkirjassa sen jälkeen, kun olin käynyt Olkiluodossa. Laine kyseenalaistaa myös sen geologien väittämän että syytä huoleen ei ole, jos ja kun ydinjätteet loppuvarastoidaan Suomen peruskallioon. Mitä tahansa ennalta laskematonta voi tapahtua. Ei humanistien ja tekniikan miesten näkemykset eivät aina olekaan niin kaukana toisistaan. Juttunsa lopuksi Laine siteeraa Georg Henrik von Wrightin sanoja lokakuulta 1989: "Muistan jonkun väittäneen, ettei terrorismin vaaraa voida ottaa huomioon ydinvoimaa koskevia energiapoliittisia ratkaisuja tehtäessä juuri siksi, että ne on täysin laskematon tekijä. Tämä ajattelutapa on minusta täysin edesvastuuton. Se on oire laajalle levinneestä matemaattisesta taikauskosta, joka on siinä, että vain mitattavissa olevia suureita voidaan ottaa huomioon rationaalisissa harkinnoissa."

17.5.02

Sydämen oppivuodet

Alakuloinen olo. En tuntenut itseäni vanhaksi viime keväänä, mutta nyt tunnen. Johtuu varmaan siitä että en ole rakastunut tänä keväänä. Rakastuminen tekee sielun iloisemmaksi, kevyemmäksi, mutta ilon jälkeen tulee tuska. Vai miten Apollinaire sanoikaan runossa Mirabeaun silta. Taisikin olla niin että ilo tulee tuskan jälkeen. Oli miten oli Tuska tulee kun rakkauden kohde on joku etäinen tai muuten saavuttamaton. Rakastuminen tekee elämän myös levottomaksi.. Sielu ojentaa rypistyneet siivet, ryömii kotelosta ulos ja lähtee liihottelemaan.

Sydämen oppivuodet ovat ohi. En ole varma onko sydämestäni tullut mestari vai maisteri? Mestariksi tullaan käytännön harjoittelulla, maisteriksi teoreettisilla tiedoilla. Tuli mieleen JJ:n uni viime toukokuulta. Hän teki kohtalokkaan kirjoitusvirheen. Hän kirjoitti vahingossa Coeur ( Sydän) kun hänen piti kirjoittaa oma sukunimensä ( Jouet). varsinainen katastrofi ranskalaiselle intellektuellille. Miten on sydämesi laita? minä kysyin häneltä. Mutta hän ei kertonut. En ole nähnyt hänestä unia pitkään aikaan. Onkohan sielu unohtanut hänet?

Luin pyykkituvassa Cosmopolitan-lehteä, jonka joku oli jättänyt sinne. Lehti on kirjoitettu niille nuorille naisille, jotka ovat oppivuosiensa alkupäässä. Lehdessä oli artikkeli Sydämen salakieltä. Tässä oppijaksossa neuvottiin miten tyttö saa selville, onko mies se oikea. Elämän miehen merkki numero 1 on se, että hänet voi kohdata unten mailla. Jos unen tunnelma on hyvä, hän voi olla se oikea. Jos tunnelma on paha, niin parasta on suoriutua eroon miehestä. Mutta kuinka moni uskoo uniaan. Tai osaa tulkita niitä oikein. Ei neuvo täysin tuulesta temmattu ole. Mies näyttäytyy unissa usein oikeassa karvassaan. Vaan mitäpä apua siitä tiedosta on, kun on rakastunut. Alitajunta saa varotella turhaan. Muita elämän miehen merkkejä lehden mukaan: mies ei herätä mustasukkaisuuden tunnetta ja hän on oudolla tavalla tutun tuntuinen. Minusta se on vaarallinen merkki. Jos isä on hulttio tai naisten mies, niin tyttärellä on taipumus rakastua hänen kaltaiseensa tutun tuntuiseen mieheen. Ei siinä auta hyvää tarkoittavat neuvot, ei sitten mikään. Sydämeni pysyy uskollisena yhdelle miestyypille. Ei se viisastu ikinä eikä siitä tulee maisteria saati sitten mestaria.

18.5.02

Suutelen postinkantajaa

Hyytävä kylmyys tunkee sisään, kun aamulla avaan parvekkeen oven. "Takatalvi", kuten sanoi tuntematon nainen eilen metsäpolulla, kun ajoin pyörällä ohitse. Lunta ei ole vielä näkynyt Hesassa. En ihmettelisi jos sitä sataisi noista harmaista pilvimyhkyristä, joita tulee pohjoisesta päin. Kun heräsin taivas oli sininen ja aurinko paistoi. Näin pitkästä aikaa unta JJ:stä. Etsin hänen kanssaan karttakirjasta Udmurtiaa, jonne olen todellisuudessakin menossa ensi elokuussa. Kun eilen valitin, että hän on kadonnut unimaailmastani, niin eikös vain alitajunta heti muistuttanut, kyllä hän vielä on olemassa, vaikka ei ole antanut kuulua mitään itsestään sen jälkeen kun lähti Burkina Fasoon. Ajattelin häntä kun luin illalla kirjeromaania jonka toinen osapuoli on ranskalainen mies ja toinen tanskalainen nainen. He eivät ole koskaan tavanneet .Rakkaus syntyy sanoista - kuten netissä! Kirjan nimi on suomeksi Suutelen postinkantajaa, tanskaksi Prioritaire, sana joka lukee siinä sinisessä liimalapussa joka lätkäistään kirjeen päälle, kun sen menevän ulkomaille ensimmäisen luokan postina. Kirjoittaja on Iselin C.Hermann. En pysty nimen perusteella päättelemään onko hän nainen tai mies, mutta kirjoitustyylistä arvelen hänen olevan nainen. Romaani on aika imelä. Siitä puuttuu toden tuntu; intohimon syvyys. Pelkkä kaipaus ei riitä kantamaan loppuun asti. Kaipaus on liian heiveröinen tunne romaanin teemaksi. Runoksi se kyllä riittää, mutta romaani tarvitsee tukevampaa ainesta.. Tulee mieleen Portugalilaisen nunnan kirjeet niissä oli toden tuntua, ei mitään fantasiarakkautta, niin hyvin kirjoitettuja rakkauskirjeitä petolliselle rakastetulle että kirjoittajaa on epäilty jopa mieheksi. Kirjaa lukiessani ajattelin, että jos kirjoittaisin sähköpostiromaanin JJ:n ja minun postien pohjalta, siitä ei tulisi samanlaista. Huumoria olisi enemmän, samoin sanoilla leikkiä. Intohimoa ja kaipausta puuttuisi. Tai ei, en vain ole pystynyt ilmaisemaan niitä tunteita, en sanoissa enkä teoissa, koska olen pelännyt olevani naurettava. Lapsena olin naurettava, kun rakastuin ensin isään ja sitten enoon, lopulta veljeen. Aikuiset nauroivat vilpittömille tunteilleni. Siitä pitäen on naurettavuuden pelko seurannut minua. Nuorena olen ollut tragikoominen, aikuisena pidättyvä ja etäinen, ja onnistunut siinä niin hyvin, että kaksi Hoota ovat tunteneet itsensä yksinäisiksi seurassani.

19.5.02

Suvikunta

Alitajunta jatkoi yöllä Sydämen oppivuodet - teeman käsittelyä. Näin unta N:n veljeksistä ja Suvikunnasta. Se on paikka johon usein palaan unissani. Unen ja heräämisen välillä oli hetki, jolloin unen tunnelma ja tapahtumat olivat niin voimakkaina mielessä, että uskoin ne todeksi, mutta päivätajunta oli jo palaamassa ja on ihmetteli tapahtuiko sellaista todella. Olin ymmälläni, kun en millään voinut muistaa, että minulla olisi ollut suhde kummankin veljeksen kanssa ja että me olisimme menneet loppuun asti Oltiin liian nuoria, että oltaisiin osattu tai uskallettu edes ajatella sellaista. Kun heräsin, tajusin että ei sitä tapahtunut.

Suvikunnan ilmapiiri oli eroottisesti latautunutta ja se vaikutti riehaannuttavasti meihin jotka elimme lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa. Emme olleet enää lapsia emmekä vielä nuorisoa. Olimme puoleksi sitä puoleksi tätä riippuen tilanteesta. Viikonloppuna Suvikunta täyttyi Porvoon nuorista ja vähän vanhemmistakin kirjapainotyöläisistä sekä Helsingin konttorin väestä. He tulivat lauantaina illansuussa ja lähtivät sunnuntaina illansuussa. He tulivat pitämään hauskaa, tanssimaan ja "kutemaan" kuten pojat sanoivat. Meidät karkotettiin biljardihuoneesta, lentopallokentältä, pingispöydän äärestä. ja kirjastosta. Muistan kirjaston mustat nahkakalusteet, pölyn hajun, tummat kirjarivit lasiovien takan. Siellä oli Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, joka oli isoäidin kieltämä kirja, mutta jonka luin sinä kesänä. Me lapset seurasimme aikuisia tarkkasilmäisinä sivustakatsojina . Heissä oli jotain kiihottavaa ja samalla vastenmielistä kuten Sinuhen tarinassa. Halusimme tulla aikuisiksi, mutta emme aikuisten kaltaisiksi. Aikuiset häiritsivät lastensiirtolan elämää, mutta he toivat mukanaan myös vapautta, koska siirtolan ohjaajat, kaksi nuorta tyttöä, keskittyivät muuhun kuin lasten valvomiseen. Ja niin siirtolassa vallitsi viikonloppuina iloinen anarkia ja ylivirittyneen riehakas meno, joka valtaa lapset kun he pääsevät mukaan aikuisten juhliin. Minun eroottinen heräämiseni tapahtui siellä. Olin kolmetoistavuotias silloin. Se oli täysin viaton tapahtuma, mutta vaikutti yhtä järisyttävästi kuin Sinuhen lukeminen.

***

Päivä on illassa. Koko päivä on kulunut "eroottisten muistelmien" kirjoittamiseen, mitä nyt välillä join kahvia ja luin pätkän Robert Dessaixin romaania Kirjeitä yöstä ( Nigth letters), josta pidän. Se on samalla tavalla henkevä kirja kuin Magrisin Mikrokosmoksia. Kertoo australialaisesta miehestä joka saa tietää sairastavansa aidsia ( luultavasti, vaikka sitä ei kirjassa suoraan ole sanottu, tähän mennessä) ja matkustaa Venetsiaan kirjoittamana jollekin ystävälleen pitkiä kirjeitä. Kello on viisi. On liian varhaista ruveta tekemään ruokaa ja syömään. Toisaalta liian myöhäistä lähteä puutarhatöihin. Mutta ruumis kaipaa liikuntaa.

22.5.02

Ääniharjoituksia

Herää tuntia tai puolta tuntia aikaisemmin, älä lue sanomalehteä, älä puhu, älä syö. Ota ja kirjoita mitä mieleen tulee niin kauan kun voit, neuvoo ensimmäinen ja ainoa kirjoittamisen opettajani Dorothea Brande. Noudatin hänen neuvoaan Ravennassa ja se tuotti hyvää hedelmää. En pukeutunut, en noussut sängystä ennen kello yhtätoista. Silloin koneeni oli pieni ja kevyt. Nykyinen sylimikro on kurja kone. Se kuumenee niin ettei sitä voi pitää sylissä kovin kauan. Viime vuonna Uzesissa keksin laittaa sen alle tyynyn, mutta silti se oli ikävä vuodekumppani, liian iso, liian kulmikas. Sen kanssa ei syntynyt kirjaa.

Kun kirjoittaa sängyssä pitkällään mustekynällä muistikirjaan, on se vaara että nukahtaa kesken kaiken. Mitenkähän psykoanalyysipotilas pysyy hereillä sohvalla maatessaan? Ehkä analyytikko kysyy häneltä jotain epämiellyttävää aina kun hänen ajatuksensa ja äänensä alkaa puurotua ja katkeilla. Sillä työthän sohvalle on tultu tekemään eikä nukkumaan. Aamukirjoitukset ovat ääniharjoituksia. Samanlaista äänen avaamista jota laulaja harjoittaa.

Sanoja voi tietysti suoltaa paperille tai tietokoneelle, mutta mitä sitten jos kirjoituksessa ei ole sisältöä eikä merkitystä? Ihminen tunteineen puuttuu sanojen takaa. On vain mekaanisesti kirjoittava käsi, kirjaimia naputtelevat sormet. L. Onerva kirjoitti 100.000 runoa. Niitä ei voi julkaista. Ne ovat runonnäköisiä, mutta niissä ei sisältöä. Ne olivat mekaanista muodon toistamista.. Onerva kirjoitti kuin kone joka päivä, mutta hänen tunne-elämänsä oli kuollut. Ehkä se kuoli niiden vuosien aikana, jolloin hän Nikkilään unohdettuna. Ehkä se oli liuennut runsaaseen alkoholinkäyttöön jo ennen Nikkilään joutumista. Jos on juoppo runoilija, pitää osata kuolla nuorena kuten Eino Leino tai Pentti Saarikoski, pitää osata kuolla ennen kuin alkoholi on syövyttänyt tunne-elämän puhki. Onerva ei osannut. Kurja vanhuus hänen kaltaiselleen naiselle, jota oli nuorena juhlittu ties minä paheiden papittarena. Mutta runoilijana hän jäi Eino Leinon varjoon. Naiskirjailijat jäivät entisinä aikoina mieskirjailijoiden varjoon, ja vielä 60-luvullakin. Ja niin taitaa tapahtua edelleen. Mutta "Viisaat istuvat varjossa", kuten väittää Eeva Joenpellon erään romaanin nimi.

Miksi intellektuellit vaikenevat?

Eilen oli Pen-klubin keskustelutilaisuus aiheesta Miten syyskuun 11.päivä on vaikuttanut sananvapauteen, alustajana filosofi Thomas Wallgren. Paikalla pieni kourallinen intellektuelleja. Olisi luullut, että aihe olisi kiinnostanut heitä, mutta ei. Näytti todellakin pitävän paikkansa Hesarin mielipideosastossa esitetyt väitteet, että Suomessa älymystö ei osallistu eikä keskustele. Mutta niin oli jo ennen syyskuun yhdettätoista. Älymystöllä on liian paljon menetettävää (apurahoja, statusta, virkoja yliopistossa), että kannattaisi avata suunsa ja esittää julkisuudessa, mitä se ajattelee nykyisestä maailman menosta, kun demokraattisia oikeuksia kavennetaan ja poliisivaltaa kasvatetaan terrorismiuhan varjolla. Entä sitten kun älymystö jonain päivänä herää ja huomaa elävänsä totalitaarisessa valtiossa, kun ei kukaan ole ajoissa kysellyt, mitä merkitsee jos poliisi saa luvan jäädyttää pankkitilejä, lukea kirjeitä ja sähköposteja, kuunnella puheluita, rajoittaa kokoontumisvapautta ja pidättää ihmisiä joiden tuttava- tai ystäväpiiriin kuuluu mahdollisesti terrorismista epäilty henkilö. Ja kuka muuten määrittelee terrorismin? Tyhmä kysymys, sen määrittelevät ne jotka ovat vallassa. Entisessä Neuvostoliitossa kansanvihollinen =(paha kuin terroristi) oli jokainen joka sanoi jotain poikkipuolista asioiden yleisestä hoidosta. Ja vaikkei olisi sanonutkaan, niin saattoi silti joutua teloitetuksi. Siihen riitti pelkkä epäilyksen häivä. Ja entäpä sitten Amerikassa McCarthyn aikana, jos jotain epäiltiin kommunistiksi, se sai potkut töistä. Nykyään kaikki hokevat sitä, että terrorismi on vakava uhka ja sitä vastaan pitää taistella. Sehän on hyvä syy kaventaa demokraattisia ihmisoikeuksia. Miksi on niin vaikeata ymmärtää terroristien - joita ehkä tulevaisuudessa sanotaan vapaustaitelijoiksi - selkeää sanomaa. Eivät terroristit turhan takia tehneet iskua WTC- torneihin. Mutta minkä sille mahtaa jos kaikki tuijottavat sormea eivätkä näe kuuta. Voi olla, että maailmasta ei edes haluta poistaa terrorismin todellisia syitä.

23.5.02

Kirjailijaelämää

Eilen oli Kirjailijaliiton perustamisen105-vuotispäivä. Juhlistettiin sitä käymällä kirjailijoiden haudoilla Hietaniemessä ja laskemalla niille tummanpunaisia ruusuja. Sain tietää mm. minne kummitätini Irja Noponen on haudattu. Hän kuoli vuonna 1994, sitäkään en tiennyt koska en ole lukenut kuolinilmoituksia pariinkymmeneen vuoteen. En tiedä keitä lapsuuteni tärkeitä ihmisiä on kuollut, keitä vielä elossa. Irja on haudattu Alpo Noposen sukuhautaan. Noponen oli Kirjailijaliiton ensimmäinen sihteeri. Toinen kummitätini Vappu Liipola oli Kirjailijaliiton jäsen, hän kirjoitti lastenkirjoja. En ole kuullut hänestä vuosikymmeniin, yhteys katkesi äidin kuolemaan. Ehkä hänkään ei ole enää elossa. Hautausmaakävelyn jälkeen syötiin päivällinen Villa Kivessä. Tilaisuus päättyi yhdeksältä, kun viini ja oluet oli juotu loppuun. Kuka lähti minnekin enemmän tai vähemmän juovuksissa. Minä pyöräilin kotiin. Kotona luin loppuun Göran Tunströmin Kuuvieraan. Se on saanut Ruotsin suurimman kirjallisuuspalkinnon - Augustin. Ei ole hänen parhaimpia kirjojaan. Olen pitänyt enemmän Jouluoratoriosta ja Talvimatkasta Intiaan. Harvoinhan kirjailija parhaasta kirjastaan palkintoa saa.

Tänä vuonna Suomen "parhaan" kirjan valitsee Lasse Pöysti. Finlandia- raadissa on Maija Berndtson. Jotkut kirjailijat ovat ihmetelleet, millä perusteella tämä kirjastojen lahtaaja on valittu raatiin. Tämänpäiväisen lehden mukaan Berndtson aikoo esittää kirjastojen lakkauttamista uudelleen ensi vuonna. Uutisessa kerrotaan, että myös kirjamäärärahat pienenevät ensi vuonna, mikä oli arvattavissa. Jo nyt ne ovat pieniä, pienempiä kuin monessa muussa Suomen kunnassa. Jo nyt on vaikea saada harvinaisempia (pienten kustantajien ja suurempienkin) vähälevikkisiä kirjoja lainaksi. Esim. Tuuve Aron novellikokoelmia ei ole kaikissa kirjastoissa. Hänen viimeisin kokoelmansa on jatkuvasti lainassa siellä missä se on kirjastoon hankittu.

**

Mitä jos aloittaisin vihdoin ja viimein romaanin kirjoittamisen. Olen lykännyt aloittamista neljättä kuukautta, eikä minulla ei ole enää yhtään hyvää syytä lykkäämiseen. Kaikki tähänastisetkin ovat olleet pelkkiä tekosyitä - koska olen henkisesti laiska. Luen mieluummin toisten kirjoittamia romaaneja, kirjoitan yökirjaa ja nettipäiväkirjaa, pyöräilen ja teen puutarhatöitä. Ikkunalaudalla kasvatettuja taimia pitäisi ruveta ulkoiluttamaan parvekkeella joka päivä. Aloittaa varovaisesti muutamasta minuutista kuten äsken syntyneitä ulkoilutetaan ja pidentää aikaa vähitellen kunnes taimet ovat koko päivän ulkona, näin neuvoi ystävä jolla on puutarha. Yöksi ne pitää ottaa sisään, sillä yöt ovat vielä kylmiä. En tiedä onko kuu nouseva vai laskeva, en ymmärrä almanakan kuumerkkejä. Puutarhurille se on tärkeää tietoa. Mutta onko sillä merkitystä, jos aloittaa romaanin nousevan tai laskevan kuun aikana. Meneekö se mönkään jos kuu on laskeva. Ahaa, alitajunta yrittää kiemurrella irti aloittamisesta, se keksii kaikenlaisia verukkeita. Se on työtä välttelevä laiskimus - luuseri kuten nykyään sanotaan.

**

Pihan pihlajat ovat puhjenneet kukkaan. Paitsi se yksi joka kuoli viime vuonna. Se törröttää pihalla lehdettömänä, kukattomana, tummanpuhuvana.

26.5.02

Naisasiaa

Ihminen näkee sen mistä on kiinnostunut. Minä näen voikukkia kaikkialla, koska olen ruvennut niiden kanssa sotaan puutarhassa. Ne pitivät kynsin hampain, tai oikeammin, kaikin juurin kiinni oikeudestaan elää. Kunnioitan niiden sitkeätä taistelunhalua, ja olen milteipä pahoillani siitä, että en anna niiden elää. Voikukkasotaan minut pakottaa siirtolapuutarhan sosiaalinen kontrolli. Siellä ei katsota hyvällä silmällä viljelijöitä jotka antavat noiden maan aurinkojen paistaa pihanurmikollaan.

***

Tapasin eilen H:n. Käytiin kahvilla Munkkiniemen rannassa. Hän oli pahoillaan Alpo Ruuthin kuolemasta, sanoi että siinä meni Suomen viimeinen työläiskirjailija. - Olethan sinä ja Kaiho Nieminen vielä jäljellä, minä totesin. Hän kyseli, mitä aion tehdä kesällä. Kerroin kirjoittavani seuraavaa romaania ja käyväni Kuhmoisissa, ovat vihdoin kutsuneet minut puhumaan sinne. Hän sanoi, että puhu isästäsi. - Mutta eiväthän he minua sinne hänen takiaan ole kutsuneet, hämmästyin Kun kiskoin maasta voikukkia juurineen puutarhassa, tuli mieleen, että H:n asenne on tyypillinen 60- ja 70-luvun mieskirjailijoille. Kirjailijana olen kiinnostava vain isäni tyttärenä. Toisessa yhteydessä hän sanoi eräästä naiskirjailijasta, jonka nimi jääköön mainitsematta, että riittää kun se on nuori ja nätti, ei sen tarvitse osata kirjoittaa. Sukupuolijärjestelmän jähmeys näkyy ja tuntuu. Naiskirjailijat ovat marginaalissa mitä arvostukseen ja tuloihin tulee. Niitä asenteita on yhtä työlästä kiskoa irti kuin voikukkia. Tosin en ole huomannut nuoremman polven mieskirjailijoissa yhtä vähätteleviä asenteita. Ehkä pojasta polvi muuttuukin paremmaksi, toivon niin. Sivumennen sanoen H. muistuttaa isääni noissa sitkeän vanhanaikaisissa asenteissaan. Eipä ihme että aikoinani rakastuin häneen.

30.5.02

Kirjoittamisen vaikeuksia

Mikä aamunaloitus! Hirveätä melua pitävä kone ilmestyi kadulle ja rupesi repimään asvalttia auki. Keskity siinä nyt romaanin kirjoittamiseen! Isä väitti aikoinansa, että kirjailija kirjoittaa vaikka puunoksalla. Mutta ei hänkään sietänyt melua. Kyllä sen puunoksan piti olla hiljainen. Kun Erkko Kivikoski harjoitteli yläkerrassa trumpetinsoittoa, hän meni sinne kirveen kanssa uhoamaan, että jos se soitto ei lakkaa, niin hän iskee tällä kirveellä sen torven kappaleiksi. Mahtoiko välikohtaus vaikuttaa siihen, että Erkosta ei tullutkaan muusikkoa, vaan elokuvaohjaaja?

Kamielilta tuli pitkästä aikaa postia. Hän on kirjoittanut romaanin Oh Lord, where are you sidestreets. Mikä se mahtaa olla flaamiksi? Se ilmestyy syksyllä. Onkohan se nyt se romaani, jota hän kirjoitti viimeksi kun tavattiin ja jossa on aineksia meidän suuresta junamatkasta? Hän kirjoitti siinä välissä näytelmän, jonka kriitikot repivät kappaleiksi, eivät itse tekstiä vaan ohjaajan työn. Silti se tuntui kurjalta. Hän kertoi lukeneensa Jacquesin ja minun dialogin kirjasta Europaexpress ja pitäneensä siitä paljon. Minä en ole sitä lukenut, koska en osaa saksaa tarpeeksi enkä pysyt vertaamaan vastaako se yhtään meidän bilinguaalista alkutekstiämme. Ehkäpä vastaa, jos kerran Kamiel on pitänyt siitä. Olisi kyllä kiva tietää miten meidän huumori on kääntynyt saksaksi. Kamielin maininta sai aikaan että JJ käväisi unessani. Hän osallistui kesäyön juhliin, mutta joutui lähtemään kesken juhlien bussilla n:o 13 takaisin Pariisiin.

Meluava työkone on siirtynyt aivan työhuoneeni ikkunan alle. Se on vihreä pitkäkaulainen laite. Kaulan päässä on aukko josta se sylkee kuorma-autonlavalle jotain mustaa ainetta, olisikohan se asvalttia? Vihreän laitteen perässä kulkee traktori joka harjaa laiteen jälkiä ja kolistelee roskia kuorma-auton lavalle. nettipäiväkirjan kirjoittaminen kyllä sujuu tässäkin metelissä, mutta romaanin kirjoittaminen on hankalampaa, se on vasta aluillaan ja takeltelee jo senkin takia. Joka kerta sama juttu. Romaani änkyttää alussa epävarmana ennen kuin löytää oman äänensä, oman tyylilajinsa ja alkaa sujua. Eikö viihderomaanien kirjoittajilla ole näitä käynnistysvaikeuksia, kun pystyvät julkaisemaan kirjan joka vuosi? Ehkä viihdeformulan käyttö helpottaa asiaa. Sekin helpottaa jos on sama päähenkilö kirjasta toiseen kuten dekkaresteilla. Ei tarvitse joka kerta rakentaa uutta henkilöhahmoa. Lukijatkin tykkäävät tutusta henkilöstä. Se on kuin vanha ystävä joka käy kerran vuodessa kertomassa mitä sille kuuluu.

mailto:akonkka(at)mbnet.fi